Hetken perästä soitetaan iltaiselle. Me astumme hitaasti alas portaita
ja asetumme ruoalle, koska niin kerta on tehtävä.
Rannikolla.
Me olimme kaukana meren ulapalla.
Mutta höyryalusta matkallaan eivät estäneet laineet eikä tuuli.
Se kulki varmasti ja tyynesti; sillä meri lepäsi. Ei lintuja eikä
purjehtijoita -- pelkkää taivasta ja merta.
Illan tullen istuin minä kannella yhdessä muutaman matkatoverin kanssa.
Me emme paljoa puhuneet, istuimme vaan ja tuijotimme kaukaisuuteen.
Oli kuitenkin, kuin olisimme toisemme käsittäneet; kuin olisimme
ymmärtäneet ja hyväksyneet toistemme ajatukset, vaikkemme niitä julki
lausuneetkaan.
Viimein rupesi toveri rinnallani puhumaan puoliääneen itseksensä,
kauvas eteensä yhä edelleen katsellen: "On todellakin kummallista,
miten paljon kaunista tästä merestä on sanottu. -- -- Ja kuitenkin on
samaisessa meressä jotakin vallan kauheata. Katsokaappa vain sitä!
Eikö se näytä isolta, mustalta hirviöltä, jolla on pitkät, limaiset
pyydysrajat -- -- tuollaiselta, joka voi käydä kiinni ja tukehduttaa --
noin aivan hiljaa -- aivan pehmeästi."
Me istuimme hetkisen ja katselimme merelle. Jumala tiesi, mutta tänä
iltana uskoin, mitä hän sanoi.
Vähän ajan perästä jatkoi hän hitaasti ja matalalla äänellä: enimmiten
vain puolin, katkonaisin lausein: "Minä en ole milloinkaan pitänyt
merestä oikein. Se on liian synkkä ja liian raaka. Ja kaikkea, mikä
haiskahtaa raakuudelta, vihaan minä. Se on ehkä heikkoutta, mutta
siinä tapauksessa ainakin synnynnäistä. Niin on ollut laitani aina
lapsuudesta saakka. -- -- -- Siitä ehkä tullee, etten milloinkaan
ole pitänyt merimiehistäkään. Ne ovat kyllä sangen kunnollisia ja
rohkeita, Jumala paratkoon, -- mutta alituisesti on heissä jotakin
tätä raakuutta, joka sisintä olentoani inhoittaa... Katsokaa vaan
tuota miestä -- niin tuota tuossa, roimahousuissa... täytyypä kaiketi
olla merimiehenä pitkät ajat ennenkuin moiseksi käypi. Ja näkyyhän
se hänestä muutenkin kaikin puolin... Hän näyttää, Jumala paratkoon,
parkitulta koko mies... No, onhan se muuten ihan luonnollistakin...
Onhan meri itsekin mokoma parkkikoura, ei viisastu milloinkaan --
polkee vaan jalkoihinsa kaikki, mitä tapaa. Sanokaa minulle, oletteko
milloinkaan myrskyssä tullut luotsi- tai kalapaikalle ja nähnyt
ihmisiä seisovan rannalla tähystämässä isää, tai puolisoa tai veljeä,
mykkinä ja kauhistuneina. Luuletteko te, että niillä ihmisillä on
silmiä näkemään, miten perhanan komeita viheriät järvet ovat?... Tai
minkälaiselta luulevat meren tuntuvan sen mielestä, joka on uppoavassa
laivassa kaukana maalta?... kun hirvittävää vettä tunkeutuu rakoihin,
ja laiva painuu alas tuuma tuumalta, kunnes syvyys aukeaa ja vetää sen
hitaasti alas -- ihmisten seistessä kannella rukoilemassa Jumalaa heitä
pelastamaan.
"Ja viimein ovat he syvässä alhaalla suolaisessa, kylmässä vedessä ja
tukehtuvat. Vallan nuorista alkaen vanhoihin ja harmaihin saakka...
niin, nuoret taistelevat kai kauvimmin. Ajatelkaa kaikkea tätä
hirvittävää kauneutta -- kaikkia niitä nuoria naisia, jotka meri on
vetänyt kitaansa, heidän ruumistensa kiemurrellessa... Voi, te olette
nuori, ettekä vielä inhoa sitä mustaa eläintä, joka meitä ympäröi!
"Minä olen kerran seisonut meren rannalla ja parkunut! Minua ahdisti
pelko, pelko, joka on pahempi kaikkia muita. Se, joka tunkee sisään,
niin että parku pääsee aivan itsestään... Ja silloin oli kuutamo.
Kuutamoyö meren rannalla... Minä muistan sen niin selvästi tänä iltana.
En tiedä, miksi; on melkein kaksikymmentä vuotta, sittekun se tapahtui."
Hetken perästä jatkoi hän hitaasti kuin ennenkin ja yhtä matalalla
äänellä: "Eikö teillä ole muistoja, joita ette milloinkaan ole
muistikirjaanne kirjoittanut" koska ne kirjoitettaessa menettäisivät
sen kummallisuuden, sen pyhyyden, mikä niille on omituinen, hiiri
kauvan kuin ne ovat teidän eikä kenenkään muuri? Muistoja, jotka ovat
sen laatuisia, että te mieluimmin toivoisitte vaan hyräilevänne niitä
omina sävellyksinänne pitkin, pehmein puoliäänin?
Niin on laita minun "Kuutamoyöni" ensimmäisen osan.
Kuvitelkaa nyt mielessänne maisemaa jossakin tuolla Välimeren
rannikolla. Oletteko te ollut etelässä? Ette -- no, niin ette myöskään
täysin tiedä, minkälainen maapallomme ihana kesä on... No niin, aurinko
täällä pohjoisessa saattaa kyllä paahtaa kovasti. Se voi tehdä ihmiset
punaisiksi parin viikon ajaksi; mutta kasvot eivät, niinkuin tuolla
etelässä, heistä itsestään mitään auringosta ottamaansa omaa valoa.
Ja aurinko täällä pohjoisessa voi vielä tuleennuttaa kovia omenia,
mutta se ei voi, niinkuin etelässä, levittää niin läpeensä lämmintä,
ilmakehää maan päälle, että rypäle paisuu ja punertuu. Ajatelkaa siis
etelämaan kesää hedelmällisessä maisemassa säihkyvine päivineen ja
hämärine öineen, jolloin linnut valveillaan laulavat. -- Ja sitte
edessä, merenlahtea leveine, sinertävine juomuineen -- vettä niin
kiiltävän kirkasta, että jokainoa sen pisara näyttää hohtavan ja
loistavan.
Eräänä kesänä monta vuotta sitte tulin minä isäni kanssa muutamaan
pieneen kylpypaikkaan Välimeren rannalla (eri syystä en tahdo sanoa,
missä). Luonnollisesti minä suuresti hämmästyin kaikkea, mitä täällä
sain nähdä. Moisia ruskeita, iloisia kasvoja, jotka auringonvalossa
hymyilevät lumivalkeine hampaineen mustien viiksien takana. Entäs
sitte pehmeätä kieltä, joka soi kuin laulu pehmeästi lirisevästä
suihkulähteestä. Ja lisäksi vielä väkevää tuoksua monista hedelmistä ja
kukkasista.
Alussa valtasi kaikki tämä uutuus minut niin voimakkaasti, etten siellä
ympäri liikkuessani toivonut mitään. Mutta kovin kauvaa ei kestänyt,
ennenkuin tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ikäistäni ei minulla
ollut, jonka kanssa puhella, ei ketään, jonka kanssa yhdessä hymyillä.
Ja niinpä lopulta huomasin itseni kamalan liikanaiseksi noitten monien
iloisten ihmisten joukossa.
Mutta eräänä kauniina iltana kuljeskelin minä kaupungin syrjäpuolilla.
Kun väsyin, istahdin minä kivelle tien viereen, ja auringon hiljaa
mennessä mailleen tuntui seutu minusta niin suurelta ja minä itse min
pieneltä ja yksinäiseltä, että minut valtasi halu mennä matkoihini,
mennä vaan kauvas pois, kunnes tapaisin ihmisiä, joita paremmin
ymmärsin. Mutta yhtäkkiä minä havahduin. Tuolta tuli nuori nainen
minua kohden. Hän astui joutuun eikä katsonut ylös -- lauloi laulun
kielellä, jota minä en ymmärtänyt. Lähemmäs hän tuli, vaan vielä hän ei
minua nähnyt. Viimein, kun hän oli vallan lähellä, huomasi hän minut,
säpsähti hieman, mutta hymähti samalla; ja hän oli sivuitse.
Minä katsoin hänen jälkeensä. Niin nuortean notkeana astui hän siinä,
tumman keltaiset hivukset hajallaan pitkin selkää. Hänen silmänsä olin
nähnyt, kun hän katsahti ylös. Ne olivat isot ja tummat silmäripsit
mustat. Kuvitteleppas, mustat silmät ja keltainen tukka, tumman
keltainen häiveeltään, ikäänkuin tummaa merenpihkaa yltympärinsä.
Minä istahdin paikoilleni ja toivoin hänen palaavaksi takaisin. Kun hän
vain palaisi takaisin, en muuta pyytäisikään. -- --
Vaan hän ei tullut.
Seuraavana päivänä otin ylleni puvun, joka sopi minulle parhaiten --
olin ollut, mikäli sanotaan, sillä kertaa kaunis -- ja astuin samaa
tietä siitä sivuitse, missä edellisenä päivänä istuin. Pitkältä ei
kestänyt, ennenkun saavuin jotenkin suurelle talolle, jota puutarha
ympäröitsi. Kaikkien ikkunain edessä riippui verhot; sillä aurinko
paahtoi parhaallaan. Minä pysähdyin ja katselin puutarhaan. Siinä ei
ollut semmoista rikasta kukoistusta kuin tavallisesti etelämaisissa
puutarhoissa -- ei, se oli hiljainen, vakava yrttitarha, siellä täällä
vain korkeita puita.
Hetken matkan päässä näin saman nuoren neitosen kuin eilenkin olin
nähnyt. Hän istui puutarhatuolilla, tummasta marmorista tehdyn ison
pöydän edessä. Hänen rinnallaan istui vanhanpuoleinen, mustiin puettu
nainen.
Nuoren neitosen pää oli kumarruksissa jonkin käsityön ylitse. Silloin
tällöin vetäisi hän ulos pitkän punaisen langan, tehden aina silloin
kädellään ja käsivarrellaan ihmeteltävän kauniin liikkeen. Miten
joustavilta näyttivätkään hänen valkoiset sormensa, kun ne siinä
taipuen kuljettivat neulaa sisään ja ulos esineestä, jota hän ompeli.
Hetken perästä läksi vanhempi nainen astumaan taloa kohden, ja nuori
neitonen nousi ylös ja kokosi sekä lankansa että muut kapineensa.
Sitte kääntyi hän äkkiä minua kohden ja katsoa tuijotti minua kauvan,
vähääkään hämmästymättä -- ikäänkuin olisi hän tiennyt, että minä olin
siellä seisomassa. Ja sitte hymähti hän, ja lähettäen minulle pitkän,
viivähtävän katseen, heitti hän sormellaan vielä suutelonkin ja läksi
sitte tuon vanhemman jälkeen.
Minä jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes hän katosi näkyvistäsi,
seisoin paikallani sittekin vielä herkeämättä aina yöhön saakka.
Viimein palasin kotia onnellisen, kirjavan alakuloisuuden valtaamana,
jommoista en milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja jota en olisi
vaihtanut kaiken maailman kaikkein heleimpäänkään iloon. -- -- --
Mutta sitte seurasi kokonaista kolme päivää, joina häntä en nähnyt.
Minä olin masentua ikävästä, minä kuljeksin ympäri mitään tuntematta.
Kaikki kävi minusta niin äärettömän välinpitämättömäksi.
Neljäntenä päivänä kävelin minä myöskin puutarhan sivutse; vaan se oli
edelleen tyhjänä ja kuollunna, kuin vanha kirkkomaa.
Käveltyäni pitkät ajat siinä ulkopuolella edestakaisin, astuin viimein
edelleen ja pitkän matkan päähän. Hämmästyksekseni jouduin kapealle
merenlahdelmalle. Minä seisoin kauvan rannalla, heittelin litteitä
kiviä ja kummastelin -- suuresti kummastelin -, miten monta kertaa ne
laineilla hyppivät; kunnes eräs mies, jota en ollut huomannut, seisoi
aivan takanani ja oli vihoissaan siitä, että noin tein. Hän nähtävästi
pelkäsi, että minä täyttäisin lahden pohjia myöden ja siten laittaisin
sillan litteistä kivistäni.
Minä läksin takaisin jälleen. Aurinko oli laskenut, ja lauha iltatuuli
puhalteli laimeasti taajassa lehvikossa, lehtiä hiljaa heilutellen.
Puutarhan kohdalla minä pysähdyin, mieli raskaana, ja katsahdin
sinne varmaankin jo sadannen kerran. Sitä en tehnyt suinkaan siinä
toivossa, että saisin nähdä hänet, aivan noin vaan ehdottomasti minä
siinä pysähdyin. Mutta sitte minä yhtäkkiä säpsähdin; siellä istui hän
samalla paikalla kuin neljä päivää sitte ja ihan yksinänsä.
Jäin paikalleni häntä katsomaan, epävarmana, mitä minun piti
tehdä. "Hän on ehkä ollut matkalla," arvelin minä. Poskilla oli
terve kullanvaalea väri; otsa vain mustien silmien yläpuolella oli
valkoinen. Mutta hetken perästä käänsi hän päätänsä, ikäänkuin jotakuta
katsoaksensa, tai ehkä jotakuta odottaen nähdäksensä. Ja kun hän
huomasi minut, hän ikäänkuin hytkähti. Hän nousi heti ylös ja viittasi
minulle. Minä tottelin, ja melkeinpä hieman juhlallisena astuin minä
pehmeätä hiekkaa, mikä peitti vanhan puutarhan käytäviä.
Hän astui edellä ja minä perässä, ja ennen pitkää olimme me
neliskulmaisella viheriällä nurmikolla, jota joka puolelta ympäröi
joukko tiheälehtisiä jalavia. Hän istahti penkille, joka oli yhdessä
kulmakkeessa; minä istahdin myöskin. Minä tunsin itseni yhtäkkiä
ymmästyneeksi, melkeinpä heikoksi; enkä voinut saada sanotuksi
sanaakaan. Istuin vaan ja katselin häntä ja hänen kumarassa olevaa
päätänsä, jota tuuhea keltainen tukka varjosti.
Mutta sitte kohotti hän äkkiä päätänsä ja katsahti minuun tulisin,
kostein silmäyksin -- ja, tietämättäni itsekkään, tartuin hänen
käteensä ja vedin hänet luokseni. Vastustamatta antoi hän minun näin
tehdä, hän painoi päänsä raskaasti minun olkapäähäni ja sulki silmänsä.
"_Je vous aime_!" kuiskasin minä, "_je vous aime!_ Minä rakastan teitä,
_je vous aime, je vous aime,"_ hoin taukoamatta -- en tiennyt muuta
sanoa, ja minua huvitti sanoa noin; sillä itsekkin kuulin, että se
kuului niin pehmeältä minun suustani. Ja hän vastasi -- jotakin, jota
en erottanut -- -- -- joka kaiketi merkitsi samaa -- minä tunsin sen.
Ja minä pidin häntä käsivarsissani, lujasti käsivarsissani ja minä
suutelin häntä, ensin otsalle, sitte suulle ja lopulta vain suulle
-- noille punaisille huulille, jotka olivat yhtä makeat kuin hänen
kotimaansa hedelmät.
Minä en tiedä, miten kauvan me siinä noin istuimme; ehkä tunnin,
ehkä kaksi -- -- -- vähitellen kävi ympärillämme pimeäksi, ja tuolla
ylhäällä tuikkivat tähdet. Ja minä pidin häntä vielä sylissäni; häntä,
tuota hienoa nuorta neitosta, joka oli tuntunut minusta joltakin
semmoiselta, jota ei saa kajota, vaan ainoastaan ihailla -- -- Jumala
tiesi, nyt pidin häntä käsivarsissani, ja hän katsoi minua silmiin, ja
hän painoi suunsa minun suutani vasten.
Silloin tällöin lausuimme aivan ehdottomasti jonkun sanan, kumpikin
omalla kielellämme -- ne kaikuivat niin tukehtuneesti lämpimässä yössä.
Äänenpainon me tajusimme; itse sanoja me muuten emme ymmärtäneet,
paitsi ehkä yhtä ainoata poikkeusta; sitä näet, kun hän viittasi
itseensä ja sanoi hymyillen: "Juanna".
Mutta viimein heittäytyi hän kiihkeästi puoleeni, niin että tuuhea
tukka kutkutti kasvojani, ja kuiskasi pienen, soman, käsittämättömän
sanan korvaani -- ja nousi ylös. Minä tajusin, että hän tahtoi lähteä,
ja nousin myöskin. Ja siellä, missä kaikki oli hiljaista, eikä kenkään
ollut meitä näkemässä, lausuimme me toisillemme hyvästit. Sitte
läksimme me matkaan, hän edellä, pitäen kättäni omassaan.
Kun tulimme ison marmoripöydän kohdalle, pysähdyin minä ja viittasin
siihen: "Huomenna, Juanna, huomenna." Hän hymyili ja nyökkäsi,
ikäänkuin hän olisi tarkoin ymmärtänyt, mitä minä sanoin.
Seuraavana iltana tapasimme me toisemme ja kahtena sen jälkeen.
Joka kerta jäin hänen luokseen tunnin verraksi. Me istuimme nyt
yhdessä puhellen ja, huvitimme itseämme koettamalla saada toisemme
kaikin tavoin sanojamme ymmärtämään, ja todella opinkin minä häntä
yhä paremmin ymmärtämään ja hän tietysti minua -- -- -- No niin,
puheaineemme eivät olleet kaukaa, eikä se, mitä me sanoimme, ollut
järkeä kovin rasittavaa, mutta Jumala, tenhovia lapsia me sittekin
olimme viisitoista- ja kaksikymmentävuotiaina.
Mutta neljäntenä iltana häristi hän minulle, heti kun tulin, ja
viittasi taloon päin. Minä huomasin kohta että sieltä oli vaara
tulossa. Siitä huolimatta istuimme me tämänkin illan yhdessä jalavien
juurella; mutta hän käyttäytyi kuitenkin nyt toisin kuin edellisinä
iltoina! Hän oli levoton, nousi usein ylös ja katsoi taloon päin. Mutta
lopulta sain minä hänet kuitenkin rauhoitetuksi, "Armaani, mitä tämä
on? miksi olet niin levoton?" -- Äänenpaino ilmoitti hänelle, mitä
tarkoitin, ja kiitokseksi hän hymyili minulle ihanilla kasvoillaan.
Ja lopulta hän karkoitti kaiken pelkonsa. Hän laverteli ja hymyili, hän
siveli tukkaani ja lausui joukon tuntemattomia sanoja, jotka pyöreäin,
lavertavain äänten tavoin haihtuivat yöhön -- -- --
-- Entäs tätä oletteko joskus huomannut? Oletteko joskus tuntenut
jonkun olevan saapuvilla siinä, missä ette häntä lainkaan tahtoisi
saapuvilla olevaksi? Kun kaikki äkkiä käy niin hiljaiseksi, että itse
hiljaisuus huutaa, kun verenne taukoaa kiertämästä, ja te vaan istutte
ja tuijotatte eteenne tuhmasti kummastellen? --
Minä huomasin ensin, että hän yhtäkkiä kävi sangen vakavaksi; olin
näkevinäni hänen kalpenevan pimeässä; minun käteni heltisivät hänen
vyötäröiltänsä, hän pääsi lipuamaan sylistäni ja joutui istumaan aivan
mykkänä minun viereeni penkille. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä
seisoi edessämme pieni nainen ihan mustiin puettuna, kaulassa vain
valkoinen röyhykaulus. Hän kävi aivan silmäini alitse; minä näin, että
hän oli keski-ikäinen ja että hänellä oli ankarat piirteet. Sorahtaen
sanoi hän jotakin ja viittasi ulos. Minä nousin hitaasti, otin Juannaa
käteen ja katsoin kysyvästi häneen, ikäänkuin hänestä riippuisi,
mitä olin tekevä. En tiedä syytä, mutta yhtäkkiä olin muuttunut ihan
rauhalliseksi -- -- --
Hän katsoi minuun ja nyökkäsi hiljaa; minä puristin hänen kättänsä ja
tunsin vastaukseksi puristuksen omassani -- ja niin minä läksin.
Kuljettuani kappaleen matkan kotiapäin, valtasi minut hämärä pelko,
epämääräinen tuska siitä, että kaikki tuo saattoi arveluttavampaan,
kuin alussa luulinkaan. Tämä tuska se syöpyi minuun kiinni, ja esti
minua yöllä nukkumasta. Ja kun uni tuli, oli se levotonta: aamupuolella
nousin sijaltani, hapuilin ympärilleni ja huusin hänen nimeänsä -- ja
heräsin sanomaton kaiho mielessäni.
Seuraavina päivinä en minä nähnyt häntä. Voi, miten helppo on sanoa:
seuraavina päivinä, seuraavina päivinä -- -- ne eivät olleet mitään
tavallisia päiviä -- ne olivat pitkiä hetkiä, jotka kulkivat ohitseni,
hiljaisina ja harmaina, toinen toisensa perästä. Ne olivat hetkiä,
joina minä ajelehdin ympäri, ohaukset pakottavina ja suulaki kuivana,
kiroten koko katolilaista maailmaa kaikkine mustine, vanhanpuoleisine
naisineen, joilla kaulassaan on valkeat röyhykaulukset.
-- Minä luulin hänen ikuiseksi poistuneen; mutta minä näin hänet
sentään jälleen. Se tapahtui eräässä puistossa keskellä kaupunkia,
missä muutamat maailmaa kiertelevät "musikantit" soittivat. Hän käveli
siellä yhdessä vanhanpuoleisen naisen kanssa, saman naisen, jonka
rinnalla hän istui ensimmäisenä päivänä puistossa. Tämä piti kyllä
häntä silmällä. Mutta joka kerta, kun minä näin Juannan tulevan,
tähystin minä häntä; hän puolestaan tähysti myöskin -- suoraan ihan
silmiini; me tähystimme syvemmäs ja syvemmäs, toisiamme läheten. Moneen
kertaan astuivat he puiston päästä päähän, ja minä pidin aina varani
päästäkseni häntä lähelle, joka kerta kun tulimme vastakkain. Sitte
katsoimme toisiamme silmiin -- ei mitään muuta. Me emme hymyilleet,
emme nyökäyttäneet. Hänen katseissaan oli jotakin niin kumman suruista,
että minua melkein alotti pelottaa. Kerran, kun tulimme vastatusten,
puri hän alahuuleensa ja katsoi minuun suurin, tyvenin silmin, ja
toistemme ohi ja vielä edelleenkin mennessämme, tunsin ikäänkuin
itsessäni, etten varmaankaan enää milloinkaan pääsisi hänen luoksensa,
etten _saisi_ tulla häntä enää lähemmäksi.
Ja minusta tuntui, kuin olisivat puitten lehdet lakastuneet, ja kuin
olisi etelän sininen taivas muuttunut harmaaksi ja kylmäksi.
Tämä kerta olikin viimeinen. Ja kaikki etsimiseni niinä kahtenatoista
päivänä, jotka siellä vielä olin, oli aivan turhaa. Hän oli ja pysyi
poissa.
Mutta vuosia sen jälkeen muistelin minä niitä iltoja, jotka yhdessä
istuimme jalavien takana, ja minä olin tuntevinani hänen makeat,
kosteat huulensa minun huulillani, ja minä olin näkevinäni hänet
edessäni -- vallankin hänen silmänsä minä selvästi erotin. Nämä kummat
mustat silmät keltaisen tukan alla.
* * * * *
Luulenpa täytyvämme myöntää, jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen,
että vanha Mefistofeles on oikeassa, sanoessaan: "Kummallinen on
kaikissa tapauksessa se suku, joka johtuu Aatamista ja Eevasta".
Minä puolestani olen aina sen siksi kokenut ja minä luulen monien
muitten tehneen samoin: kun minä olen ollut suruisena ja alakuloisena,
olen toivonut, että käsissäni olisi elämän iloiset päivät, joina
saisin loikoa päivänpaisteessa, suruttomassa toimettomuudessa. Mutta
kun ne sitte ovat tulleet, nuo päivät, niin olen minä, totta puhuen,
jonkinlaisella tuskallisella ikävällä muistellut entisyyttä ja
tuudittautunut niihin suruisiin aikoihin, joista vasta olen päässyt.
Sen voin todistaa esimerkillä omasta elämästäni.
Kun minun isäni kuoli noin viisi vuotta tuon etelään tehdyn
muistorikkaan matkan jälkeen, perin minä häneltä niin paljon, että
sillä kävi eläminen säädyllisesti, vieläpä sellaisen "suurenkin
herran," Jommoisesta minä siihen aikaan mielelläni halusin käydä.
Mutta itselleni voin sittekin antaa sen kiitoksen, ettei mieleni
koskaan halannut toimettomuutta, ja koska minulla oli synnynnäinen
taipumus piirustukseen ja yleensä käytännöllisiin tieteisiin, päätin
ruveta valmistautumaan arkkitehdiksi ja matkustin siinä tarkoituksessa
Pariisiin. Mutta te tiedätte, miten käypi; on rahoja, joudutaan
"seuraan," laiminlyödään velvollisuudet ja mitäs tiedän minä. Puoli
vuotta myöhemmin oli arkkitehti kaukana helkkarissa, minä itse istuin
varieteissä tutkistelemassa kiikarini läpi ihmisruumiin verratonta
rakennusoppia -- eritoten naisten.
Ennen muita olimme me tarkanneet muutamaa solakkaa, pehmeää
venakkotanssijatarta. Meidän pöytäkuntamme risti hänet Ylang-Ylangiksi,
koska kaikki hänessä tuoksui tältä hajuvedeltä. Pari kuukautta sitte
kutsuimme erästä englantilaista tanssijatarta Patscholyksi.
Tämi Ylang-Ylang oli sangen sievä. Hänessä oli jotakin itämaisnaisten
tapaista, niinkuin yleensä usein voitte slaavilaisissa naisissa
huomata. Minä tutustuin hänen kanssansa kulissien takana ja sain
kunnian lähettää hänelle rannerenkaan, mikä yltympärinsä oli
koristettu intialaisilla helmillä. Suureksi tyytyväisyydekseni hän ei
myöskään ollut ottamatta vastaan kukkavihkojani ynnä muuta sellaista.
Tehän tunnette mokoman joutavan lieheilyn. Luulee olevansa koko
helkkarin mies -- ja itse asiassa joutuukin vaan narriksi viekkaalle
naiselle, joka ihan kauppamiehen tavoin panee pienen osan suurta
rakastettavuus-pääomaansa "liikkeeseen". Luulee olevansa "valittu" --
ja samaan aikaan onkin nainen puuhaillut neljän muun kanssa.
Salaa kaiketi sentään tunsin itse asiassa olevani jotenkin vähäpätöinen
olento, sellaisena kuin olin, ja kaikkien muidenkin saattavan olla yhtä
mokoma mies kuin minä, jos heillä vaan oli kyllin rahaa, ja sitä paitsi
halua semmoiseen.
Lisäksi saattoi vielä silloin tällöin elpyä joku muisto, joka sekin
osaltansa vaikutti, että minä kyllästyin kaikkeen. Muisto kummallisen
kirkkaasta rakkaudesta, jommoista ei kukaan paitse niitä kahta, joita
se yksin oli koskenut, ollut aavistanut tai tuntenut. Rakkaus, joka oli
syntynyt kuin kedon villi kasvi avoimen taivaan alla, joka ei kysellyt
entisyyttä eikä tulevaisuutta ja joka ei ollut kullalla ostettavissa.
-- Eräänä aamuna nousin minä selväajatuksisena ylös ja päätin
itsekseni, että tästä vetelästä elämästä oli tuleva loppu.
Minun piti matkustaa, lähteä kauvas pois tästä kaikesta, karistaa se
kerrassaan yltäni. Antaa meren suolaisten tuulten puhallella minut
terveeksi, palata sitte vasta ja alottaa jotakin uutta.
Mutta yhtäkkiä pälkähti päähäni, että minun piti lähteä tuonne pikku
kauppalaan rannikolle. Siellä tahdoin minä kuljeksia vanhaa tietä,
nähdä jälleen talon ja marmoripöydän, jonka vieressä hän istui, ja
ehkäpä jonakin iltana, kun ei kukaan näkisi, mennä hiljaa jalavien
siimekseen.
Minä matkustin, ja tuossa ne jälleen olivat edessäni, ruskeat kalliot
merta vastassa ja korkeat vuoret taustassa. Ja siinä olivat kylän
talot, joista muutamia saatoin muistaa, niinkuin esim. ravintolan,
jonka ulkopuolella riippui kullattu viinirypäle.
Ja tien näin minä jälleen, ja vanhan talon myöskin -- se seisoi siinä
täsmälleen samanlaisena kuin ennen ja marmoripöytä myöskin.
Puutarhanportin ulkopuolelle pysähdyin ja jäin siihen seisomaan
pitkäksi aikaa -- -- --
Asetuin paikkakunnalle lepäämään, ostin pienen, hoikkamastoisen
purjealuksen, ja sillä purjehdin minä ympäri usein päiväkaudet. Oli
niin rauhallista kuljeksia ulkona merellä, missä laineet syrjivät ja
kuolivat miltei samassa silmänräpäyksessä.
Ja tuolla ulkona, kuunnellessani aaltojen laulua ja nähdessäni auringon
laskevan vielä pronssiakin punaisempaan mereen, syntyi minussa ajatus,
että siellä varmaankin löytyi elämä, ihanampi kuin se, mistä ihmiset
uneksivat, mikä liukui noin rauhallisesti menoansa, kunnes ihmiset
jonakin kauniina päivänä pääsivät lepoon ja lausuivat kiitokset
edestänsä.
Mutta _missä_ se oli löydettävissä, siitä en ollut selvillä. Mutta
aina, kun tätä ajattelin, johduin muistamaan häntä, joka oli
lahjoittanut minulle elämän höystejuoman, rakkauden.
Ja unen tavoin kiitivät ohitseni ne kirjavat tunnit, joina hänen
päänsä raskaana lepäsi olallani, ja kellertävät hivukset koskettelivat
poskeani, tai ne suruiset hetket, joina minä viimeisen kerran sain
katsoa noihin eloisiin, kosteisiin silmiin.
Minä en hakenut seuraa kaupungissa. Ollen vielä jotenkin perehtymätön
sikäläiseen kieleen, tuntui minusta turhalta puuttua mihinkään
säännölliseen keskusteluun. Ja niin istuin mielemmin aluksessani ja
luin Childe Haroldia tai Prometeusta. Komeat säkeet ja laaja lahdelma
viehättivät minua äärettömästi paljoa enemmän kuin tyhjät sanat
kaikesta, -- eikä mistään.
Mutta pelkästä sattumasta tein tuttavuuden, joka tuli minulle
tärkeäksi. Muutaman rankkasateen aikana turvauduin vanhain telineitten
suojaan ja hetken perästä tuli eräs nuori mies samaan paikkaan.
Odottaessamme sadetta taukoavaksi vaihdoimme me muutamia sanoja, ja
ennen pitkää olimme me täydessä keskustelussa. Hän tuntui olevan niitä
miehiä, jotka aina ovat oma itsensä, ja joiden seurassa siitä syystä
tuntee itsensä suloisen turvalliseksi.
Sivumennen sain kuulla, että hän oli lääkäri sillä paikkakunnalla.
Monta päivää ei kulunut ennenkuin me olimme hyviä tuttuja. Me kävelimme
yhdessä, ja hän tuli kanssani monesti minun meriretkilleni. Eräänä
iltana, kun me tulimme myöhään maihin, kerroin minä hänelle, mitä
siellä oli minulle seitsemän vuotta sitte tapahtunut.
Kun olin lopettanut kertomukseni, katsoi hän eteensä ja sanoi: "Niinpä
olette te onnellisempi kuin useimmat muut. Teillähän on jotakin, johon
voitte taaksepäin katsoa, johon voitte uskoa."
Ollessamme seuraavalla kertaa yhdessä, keskeytti hän oman puheensa,
välinpitämättömästi huomauttaen: "Se on totta; minä tunnen osaksi
sen nuoren naisen, josta te viimeksi kerroitte. Hän oleilee nykyään
jossakin luostarintapaisessa. Santa Marton, luostarissa, noin
kymmenkunnan peninkulman päässä täältä."
"Mistä te sen tiedätte?"
"No niin -- me lääkärit saamme aina tietää yhtä ja toista. Naispotilaat
tahtovat mielellään puhella, kun heidän tilansa ei vaan ole peräti
huono. -- -- Muistaakseni kuulin sen eräältä rouva Paganilta. --
Hän tuli luultavasti sattumasta tästä kertoneeksi -- Kaiken hänen
puheensa pääasiallinen sisällys oli seuraava: 'Teidän Juannanne
äiti on kuollut. Hän oli italialaista aatelia. Hänen miehensä, eräs
juopporenttu englantilainen kapteeni, elää vielä. Hän on arvatenkin
nykyään tuolla ylhäällä vanhassa sumulassa, viinaa ja olutta juomassa.
Heidän avioliittonsa solmittiin vastoin vaimon omaisten suostumusta.'
-- No niin, tällä kertaa olivat omaiset oikeassa. Kapteeni oli toinen
Laban. Hän karkasi vaimonsa luota, sittekuin hän ensin oli nyppinyt
enimmän osan hänen omaisuuttansa. Mutta kun mies oli siksi katala, että
karkasi tiehensä eikä jääneellä ollut toista miestä saatavissa, rupesi
hän äkkiä kovin jumaliseksi. -- Meidän etelämaisilla naisillamme,
vallankin noilla viehättävillä 'naisellisilla', tulee olla jotakin,
johon he panevat rakkautensa, johon he voivat sulautua -- -- heidän
tulee saada tunnepäihtymys tuontuostakin, heidän tulee päästä
tunnekohmeloon vähintänsäkin kerran viikossa, ilman sitä he eivät voi
elää. -- No niin, hän teki suuren katumuksen ja sai synninpäästön.
Kun hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, uskoi hän tyttärensä erään
tekopyhän naisen huostaan -- tämän piti tehdä lapsi 'hurskaaksi
naiseksi', kerrassaan pyhimykseksi, jos se vaan olisi mahdollista.
Mutta -- sanoi rouva Pagani ja ravisti päätänsä -- Juanna oli saanut
vaarallisen luonteen -- jotakin sekä isästä että äidistä (joka oli
ollut sangen maailmallinen, ennenkuin hän tuli katuvaiseksi) -- ja
siten mokoman 'ristiriitaisuuden', -- -- se vaan oli varma, että hän
oli kevytmielinen lapsi, jonka eräänä yönä tuo tekopyhä kasvattajatar
odottamatta yllätti. Ja siitä syystä istuu hän nyt siis luostarissa
parannuksilla".
Minä istuin kauvan aikaa mitäkään vastaamatta. Kaikki tuo tuli niin
odottamatta.
"Ja miten on hänen siellä olla?"
"Sitä ei tietäne kenkään. Moinen luostari on kuin suljettu linna. Minä
luulen, että hän jääpi sinne koko elinajakseen. Käypi oikein sääli
häntä ja monia muita myöskin. -- -- Me lääkärit olemme kuin olemmekin
mieleltämme hieman kerettiläisiä -- ainoa, jolle hattua kohotamme, on
se, mikä kokonaan perustuu luonnollisiin syihin. Sen vuoksi voimme me
antaa anteeksi syntiselle naiselle; vaan emme milloinkaan äidille,
joka antaa telkeä nuoren tyttärensä, joka kaipaa elämän iloa, paksujen
muurien sisäpuolelle, missä hän saa nähdä nuoruutensa hiljakseen
haihtuvan."
Minä kerrassaan hypähdin pystyyn paikalta, missä istuin. Olihan
innoittavaa, että lääkärit puhuivat noin. Hehän olivat ensimmäisinä
panemassa vastalauseensa siinä, missä luontoa vastaan rikottiin. --
Lääkäriä oltiin aina valmiit kuuntelemaan.
"Voi, hyväiseni," vastasi ystäväni tyynesti. "Te ette tunne täkäläistä
papistoa. Se ympäröi sitkeänä renkaana kaikkea, ja se pitää niin
lujasti yhtä. Voi, ihmiset kyllä varovat itsensä, etteivät rupea
siellä penkomaan. Syntyisi 'skandaali.' Löyhkä kävisi sietämättömäksi.
Tietäkää, että siellä tässäkin silmänräpäyksessä löytyy monta nuorta
'katuvaista' ihmistä, jotka nääntyvät maan alla, niin että tylsistyvät
ja käyvät heikkomielisiksi. Nuoriso, jolta niin luonnollinen asia kuin
puhuminen on kielletty. Voi, löytyy koko läjä uskomattomia asioita,
joita täältä voitaisiin koota. Vaan siitä ei ole apua. Jokainoa
siihen suuntaan käyvä ilmoitus painuu itsestään alas -- ja kaikki jää
entiselleen."
Sinä iltana menin kotia niin kumman hajanaisena. Ensin tunsin
mielessäni surua ja tuskaa. Ja kaikkein sisimmässä polttava ikävä
häntä. Ikävä saada hänet luokseni, saada hänet mukaani ikuiseksi.
Pieni raju aate syntyi päässäni ja se kiintyy sinne. Se oli noita
pälkähdyksiä, jotka vaikuttavat niin voimaperäisesti, että me ryhdymme
asiaan, jaksamatta tekoamme lainkaan punnita. Niin, minä kävin kovin
kiihkeäksi. Minä en tuuminut mitään vähempää kuin matkustaa luostariin
vielä samana iltana. Voitteko uskoa, minä juoksin alas rantaan ja
puhuttelin kahta merimiestä, jotka seisoivat siellä. -- Eivätkö he
voisi saattaa minut Santa Martan luostariin? Vaan he ravistivat
päätänsä ja vastasivat, että he eivät tienneet mitään Santa Martan
luostaria -- --
Seuraavana päivänä keksin minä keinon. Muutamat kalastajat aikoivat
seuraavana aamuna matkalle sitä tietä. Minä voisin päästä heidän
mukaansa ja he laskisivat minut maalle puolen peninkulman päähän
luostarista.
Minä olin ensimmäisenä heistä kaikista alhaalla rannassa.
Matkalla sinne koetin minä saada tietoja asioista, jotka koskivat
luostaria. Mutta suuria he eivät siitä tienneet, ja kuulusti siltä,
että he pitivät itseänsä tavattoman likaisina sikoina niiden rinnalla,
jotka asuivat siinä pyhässä rakennuksessa. "Se ei ole semmoisia
syntisiä varten kuin me olemme", sanoi muudan vanha kaljupää eukko,
joka istui perän puolella soutamassa.
Oli miltei jo ilta, kun saavuimme kalastajien majapaikalle. Minä luulin
saavani maata yön jonkun heidän luona, vaan ei kukaan heistä tahtonut
ottaa minua majaansa (he olivat yleensä taipumatonta väkeä), "käy vaan
pieni kappale, niin tulet paremmille asunnoille kuin meidän ovat."
Tähän nähden olivat he kaikin yhtä mieltä.
Niin täytyi minun käydä edelleen huonoa tietä, jolta usein pelkäsin
eksyväni. Viimein tunnin perästä saavuin minä asumukselle, missä
ihmiset olivat kylläkin ystävällisiä, ja missä minä sain oman huoneen
itseäni varten.
Minä sain kuulla, että Santa Martan luostari oli vain tuhatkunnan
askelen päässä.
Miten hyvästi muistan tämän ensimmäisen illan. Huone, missä minä
istuin, näytti autiolta. Siinä oli vain yksi vuode ja yksi istuin; ei
edes pöytääkään. Ja sitte oli siinä omituinen kalkin ja maan haju,
semmoinen, kuin on tavallinen huoneissa, missä ihmisiä ei asu.
Kun otin valkean, tuli joukko isoja koiperhosia lennellen katosta ja
nurkista, sekä liitelivät valkean ympärillä, niin että se vaikutti
häiritsevästi. Minä sammutin sen, niin pian kuin taisin, ja menin
viimein uneen.
Aamulla heräsin siihen, että joku kävi huoneessa. Minä käänsin
kylkeäni ja näin, että se oli keski-ikäinen talonpoikaismies, joka
varmaankin tahtoi tarkastaa minua. Kun hän huomasi, että minä olin
hereilläni, tervehti hän ylen nöyrästi sekä kutsui minua kenraaliksi
ja ylhäisyydeksi. Minä kysyin, voisinko täällä saada asunnon joksikin
aikaa. Olin näet oppinut, joka tahdoin tutkia luostaria. Kyllä, jos
voisin tulla toimeen tällä huoneella, niin oli se käytettävissäni.
Mutta luostariin en mitenkään pääsisi, sanoi talonpoika; sitä lupaa ei
annettu kenellekkään, sillä tuolla ylhäällä valmistivat he itseänsä
ijankaikkisuutta varten. He eivät nähneet ketään sieltä -- paitse yhtä
pyhää isää silloin tällöin.
Minä sanoin, etten tarvinnutkaan muuta kuin nähdä luostaria ulkoapäin.
"Vai niin? -- mutta sitä rakennusta eivät ihmiset ole tehneet".
Ja hän rupesi kertomaan, että eräs pyhä nainen monta vuotta sitte oli
eksynyt tälle paikalle. Kun yö tuli, oli hän ruvennut levolle sille
paikalle, missä luostarinportti nykyään oli. Mutta unissaan oli hän
loukannut päänsä jotakin terävää kiveä vastaan, niin että jokunen määrä
verta oli vuotanut maahan. Tästä verestä taas oli syntynyt lähde,
joka oli kuljettanut paikalle soraa ja kiviä ja rakentanut luostarin
valmiiksi -- hän kertoi paljon muutakin samaan tapaan; kerrassaan
hirveätä sekasotkua, mitä pyhät varmaankin olivat levitelleet
saadakseen talonpojat kunnioituksella katselemaan tuota laitosta.
Kuten voitte huomata, sanoin itseni "oppineeksi" vaan siinä
tarkoituksessa, että olisin saanut kaiken epäluulon omaa persoonaani
kohtaan haihdutetuksi. Minä olin yleensä sangen varovainen. Jos
joskus astuin tietä luostariin päin, oli minulla aina muistikirja
kädessäni, ja kun joku tuli, tein minä siihen aina joitakuita sangen
syvämietteisiä viivoja ja katselin luostaria niin tarkkaavasti kuin
konsanaan todellinen asiantuntija.
Eräänä iltapuolena tuli vastaani vanhanpuoleinen mies. Minä otaksuin
hänet heti puutarhuriksi, sillä hänellä oli kädessään suuret sakset,
semmoiset, joilla puita oksitaan. Se oli varmaan sama mies, jonka minä
monesti olin nähnyt käyvän luostariin päin. Tällä kertaa nyökkäsin
hänelle ja lyöttäydyin hänen kanssansa puheisiin. Sain tietää, että hän
oli jonkinlainen portinvartija tuolla ylhäällä ja että hän vartioitsi
puita pihassa, joista kolme oli pyhää. Minä koetin saada hänet puhumaan
enemmän, vaan varmaankin loukkasin häntä jollakin sanalla -- oli miten
oli, mies kävi häijyksi. Päälle päätteeksi hän mennessään haukkui minua
kreikkalaiseksi.
Mutta kun tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin, valtasi minut yhtäkkiä
kuumeentapainen kiihko saada asia yhdellä kertaa ratkaistuksi. Otin
esiin, muistaakseni, vähän kultaa ja hopeaa sekä muutamia paperirahoja.
Se oli, lyhyesti sanoen, kaikki silloinen rahasäästöni? Ja kysäsin
aivan kurillani, kelpasivatko nämä rahat täällä. Sitte annoin kullan ja
hopean helähdellä paperirahain päällä, ja kysyin ikäänkuin leikillä,
tekikö hänen niitä mieli. Tahtoiko hän ansaita oikein paljon rahoja,
niin että hän voisi lähteä pois tästä inhasta paikasta ja elää rauhassa
lopun ikäänsä.
Vaikka sanoinkin tuon kevyen välinpitämättömällä äänellä, huomasi hän
sittekin hyvin, että sanani tarkoittivat täyttä totta, ja yhtäkkiä
tarttui hän käsivarteeni ja astui edelläni muutamaan lähimpään
pikkuhuoneeseen. Hän näkyi tuntevan siellä paikat, aukaisi oven lukosta
ja laski minut edellänsä sisään.
En muista niin tarkoin, mitä minä siellä sisällä sanoin, mutta ääneni
minä ainakin koetin niin kauvan kuin mahdollista säilyttää kevyenä.
Mutta sittekin sen väre ilmaisi liikutukseni, ja niin heitin hymyilyni
tiehensä ja rukoilin häntä kiihkeästi, lupasin hänelle kaikki, mitä hän
halusi, jos hän vaan tahtoisi auttaa minua. Ja minä selitin hänelle,
mitä tämä apu oli oleva. -- -- Hänen piti sanoa Juannalle -- --
tunsiko hän hänet -- -- nuori nainen -- -- nyt oli hän kai vähän yli
kahdenkymmenen -- -- no niin, hänen piti sanoa hänelle, mutta, parasta
oli kai, että hän sentään itse kirjoitti hänelle muutaman sanan...
Ja minä otin esille paperia ja kirjoitin seisoallani jotakin kaihosta
monena vuonna, jalavista ja Jumala tiesi mistä. -- Kirje näytti
varmaankin kummalliselta, mutta hän oli _kai_ sen ymmärtävä.
Puutarhuri piti kaikkea tätä sangen huvittavana; hän pisti paperin
lakkariinsa ja lupasi, että minä huomenillalla saisin tavata jälleen
tuon naisen. Olisittepa nähnyt, kuinka arvokkaan näön tämä mies
yhtäkkiä otti yllensä. (Luultavasti siitä syystä, kun näki minun olevan
innoissani) hän oli kerrassaan kuin joku pyhä isä... puhui syvällä
kurkkuäänellä, jota hänen en ennen ollut kuullut käyttävän... Kun minä
tahdoin saada tarkempaa vastausta siihen, miten minun tuli käyttäytyä,
viittasi hän minulle estellen:
"Älkäämme syventykö pikku seikkoihin, hyvä ystäväni. Huomenna olen
näyttävä teille, että asia on onnistuva". -- -- --
-- Seuraavana päivänä pysyttäydyin enimmäksi ulkona. Minä menin kauvas,
pitkän matkan päähän, ja minusta tuntui, kuin olisi ollut sapatti. Ilma
oli niin tyven, ja kaukaa kaikui kellon ääni.
Kun ilta läheni, palasin minä kotia. Minusta tuntui aivan mahdottomalta
voida käsittää, mitä siellä nyt oli tapahtuva. Minä olin melkein
liiaksi jännityksissäni, voidakseni olla oikein iloinen. --
Sisällä huoneessa istui tuolilla ihmeekseni puutarhuri. Hän näytti
odottaneen minua, sillä hän nousi heti ylös, tarttui minua käsivarteen
ja viittasi ulos: Minun piti mennä alas merenrannalle ja seurata
sitä, kunnes tulin luostarin kohdalle; siellä olin näkevä keltaisen
huoneuksen ihan tämän alapuolella; sinne piti minun mennä ja odottaa.
Läksin heti matkaan ja huomasin mielihyväkseni, ettei käyntiäni
huoneukselle voitu huomata luostarista, koska ei siinä ollut
ainoatakaan ikkunata sillä puolella. Hetkisen perästä istuin minä
sisällä pienessä maapermantoisessa huoneessa, jonka lattialla oli
peite ja kaksi kirjavata nahkaa. Minä katselin ympärilleni. Seinällä,
ihan minun yläpuolellani riippui vanha lamppurauska, oikealla ovi
toiseen huoneeseen, minkä minä avainreijästä kurkistaessani huomasin
pimeäksi kuin kellarin. Istuin hiljaa hetken ja odotin, enkä tuskin
voinut ajatuksiani pitää koossa. Sitte kuulin minä oven tuohon
pimeään huoneeseen aukenevan, ja jonkun äänen sanovan: "Täälläkö?" Ja
seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi mustiinpuettu nuori nainen sisällä
samassa huoneessa kuin minä. Ovi sulkeutui hänen perässänsä.
Heti oven auvettua olin minä noussut seisoalleni; minä huomasin
heti, että se oli hän. Ja kun hän ei puhunut, otin minä hänen päänsä
käsiini ja vedin hänet varovasti ikkunalle ja katsoin hänen silmiinsä
iltahämärän valossa.
Aivan oikein, ne olivat hänen kasvonsa, eivätkä kuitenkaan olleet
samat. Jotakin vierasta oli tullut lisäksi. Elämänhaluisen onnenlapsen
hempeät piirteet olivat kasvoista kadonneet, samoin kuin myös silmistä
nuoruuden vallaton alakuloisuus. Minä näin nuoren naisen, jolta jotakin
oli murtunut, ja joka kohtaloonsa oli alistunut. Eikä punaa poskille
ollut tuottanut aurinko tai raitis tuuli, vaan ahkera polvistuminen
savustuksista raskaassa ilmassa.
Se painoi häntä ehkä vieläkin raskaana, tuo ilma. Hän ei näyttänyt
mistään suuresti välittävän. Ja kun hän rupesi puhumaan, kävi se
omituisen väsyneeseen tapaan. Minä en muista sanoja, mimmoisina ne
tulivat; vaan minusta ne kuulustivat ikäänkuin nuhteelta.
"Miksi herätit minut? -- nyt olin minä saanut rauhan".
Yleensä oli hänessä jotakin, mikä sai minut pelkäämään, että hänen
elämänsä oli kuihtunut, ettei hän siitä enää välittänyt. Ja tämä teki
minut niin sanomattoman murheelliseksi. Mutta kun minä hetkisen olin
puhellut hänelle, muistutellut häntä elämästä tuolla ulkona, niistä
illoista, jotka me istuimme yhdessä tuolla puistossa; -- ja kun minä
vedin hänet luokseni niinkuin silloinkin ja suutelin häntä niinkuin
silloinkin, niin oli kuin hän nyt vasta olisi silmänsä oikein aukaissut
ja ruvennut katselemaan ympärillensä.
Ja ennenkuin ensimmäinen tunti oli kulunut, oli hän kuin muuttunut.
Hän tahtoi jäädä luokseni heti, sanoi hän; taivaan Jumala! oli,
kuin aurinko olisi palannut. Hän ei tahtonut enää pimeyteen. Tuntui
raskaalta ajatella sitä taaksepäin. Nyt tahdoimme me olla aina yhdessä.
Ja hän kävi melkein raivoksi. Hän tahtoi meitä pitämään kiirettä; hän
värisi; -- -- "nyt käy pian liian myöhäksi," sanoi hän.
Minä selitin hänelle, että meidän piti odottaa jokin aika, että meidän
piti käyttäytyä varovasti. Minä olin pitävä huolta, että kaikki saatiin
rivakasti kuntoon, joten voimme päästä matkustamaan muutaman päivän
perästä. Minun kiihkoni oli yhtä suuri kuin hänen. Minähän olin etsinyt
häntä pitkät ajat. Tänään tahdoimme vain olla onnelliset...
Ja me olimme onnelliset -- sekä tämän illan että kaksi seuraavaa.
Kaikki välillämme oli niin ihanata. Kenties olimme me ajattelemattomia,
mutta ajattelemattomuutemme oli niin suloista, me ikäänkuin
rakkaudessamme hellyimme muita kohtaan. Me unohdimme koko maailman ja
annoimme sille anteeksi. -- -- --
Eräänä aamuna palasin minä jälleen kauppalaan ja tilasin pienen
höyryveneen käytettäväkseni kahden päivän perästä. Sen tuli laskea
maihin kappaleen matkan päässä -- huomiota välttääksensä. Kun tuli
pimeä, piti Juannan ja minun kävellä jalan tuo pieni matka sinne, missä
höyryvene oli, ja niin piti hänen sanoa hyvästit luostarille ikuisiksi
ajoiksi.
* * * * *
Puutarhuri tapasi aina kello seitsemän iltaisin käydä luonani
huoneessani; siellä puhelimme toistemme kera hetkisen, ennenkuin minä
läksin yhdyntäpaikalleni. Hän tuli aina hyvin säännöllisesti; sillä hän
ei milloinkaan lähtenyt köyhempänä kuin oli tullut.
Kun minä senvuoksi palasin kauppalasta (olin monta tuntia istunut
aasin seljässä) toivoin ilokseni jälleen saavani tavata häntä samalla
kellonlyömällä; vaan hän ei tullut. Istuuduin kärsivällisesti
odottamaan, mutta kello läheni kahdeksaa, eikä häntä vaan vieläkään
kuulunut. Menin sitte ulos ja kyselin talonväeltä ja sain tietää, että
hän oli ollut täällä aamulla minua kysymässä, vaan ei sen jälkeen.
Silloin valtasi minut hämärä ajatus: Olisiko jotakin tapahtunut?
Menin ovelle ja katsoin ulos. Kun oli tuolla ylhäällä, ja kuin
kirkkaimmalla päivällä näin kauvas yltympärini; vaan en huomannut
ainoatakaan elävää ihmistä. Menin takaisin ja koetin rauhoittua --
Herra Jumala, eihän hän toki luullut minun palaavan ennen huomista
päivää.
Ja minusta tämä selitys oli luonnollinen.
Kello oli kai kymmenen vaiheilla, kun kahdesti kopautettiin
ikkunaruudulle. Astuin ikkunalle ja katsahdin ulos. Aivan oikein, hän
se oli. Minä aukaisin ikkunan: no mikäs nyt? "Ettekö tahdo tulla ulos,
teidän ylhäisyytenne?" "Etkö sinä voi tulla tänne sisälle?" "Voi, en,
teidän ylhäisyytenne".
Ei milloinkaan ole tuo kaunis sana "teidän ylhäisyytenne" kaikunut
niin ilkeältä kenenkään korvissa. Vai oliko se se säälivä ääni, millä
hän sen lausui? -- -- yhtäkaikki, mieleni kävi heti kerrassaan kovin
murheelliseksi, tartuin hattuuni ja ryntäsin ulos, sammuttamatta
valkeata.
-- "No, mikä hätänä? Miksi tulet näin myöhään?"
"Voi, teidän ylhäisyytenne, nyt meidän käypi hullusti, Juanna raukka!"
Minä kerrassaan syöksyin hänen päällensä.
"No sano edes, mitä on tapahtunut? -- sano se suoraan -- -- ja, Juanna
raukka -- -- missä hän on?"
"Voi, te pidätitte hänet liian kauvan viime kerralla -- he kaipasivat
häntä -- itse paholainen oli liikkeellä -- he pitivät tutkintoa
hänen kanssansa -- sitte löysivät he vielä teidän kirjeenne -- mutta
sittekkään hän ei tahtonut tehdä katumusta -- hän on tosin syntinen --
vaan katua hän ei tahtonut. Eikä sitä voi ihmetelläkkään, ennen hän
kyllä oli tehnyt katumuksen, vaikka hänen sitte olisi pitänytkin elää
koko ikänsä huoneessa, joka on niin pimeä, ettei teillä siitä voi olla
käsitystäkään, ja vielä sitte niin kovin pieni! -- ainoastaan pari
kyynärää -- ja istua siellä sitte vuosikausia ainoastaan paita yllään
-- se on hirveätä, teidän ylhäisyytenne -- Kahdesti on tapahtunut,
että he siellä sisässä ovat punoneet paidastaan nuoran ja hirttäneet
itsensä. Ja tiedättekös, mitä hän teki... hänpä vielä suorastaan
kerskuikin synnistänsä... hymyillen hän kertoi heille, että hän oli
tavannut teidät kolmena edellisenä yönä -- oletteko mokomata kuulleet?
Ja hän sanoi välittävänsä viisi heidän puheistansa... ja kun noviisi
uhkasi lyödä häntä ruoskalla, niin tuli hän hulluksi, hyvä ystävä, hän
kerrassaan kävi hurjaksi... hän sanoi noviisille, että koettakoonpa,
niin oli hän heti hänet kietova yhdellä ainoalla sanalla: hän oli
toimittava, että noviisi hetipaikalla oli potkaistava ulos... No, Herra
Jumala, minä tiedän mitä hän tarkoitti... Noviisi oli näet kerran
käyttäytynyt päinvastoin kun olisi pitänyt... ja nuo kaksi eivät ole
milloinkaan olleet oikeita ystäviä; mutta puhua sittekkään tuolla
tapaa. -- Minä en tiedä, miten tämä on päättyvä... en tottatosiaan.
Minä lähden nyt veljeni luokse... hän on toimeentuleva mies... hän voi
kyllä hankkia minulle työtä. Minä en uskalla olla täällä kauvempaa...
Teidän sitä vastoin ei ole niin vaarallista. Saattepa nähdä, että hänet
kyllä vielä kerran tapaatte, mutta paetkaa sitte samalla! Hänen ei käy
enää oleminen tuolla, sittekun hän kerta on päässyt maallisen makuun"...
Mahdotonta oli saada tarkempia tietoja, -- tarkemmin ei hän itsekkään
tiennyt, sanoi hän. Tämän kertomansa oli hän kuullut eräältä
vanhemmalta nunnalta. --
Seuraavana päivänä tuli höyryvene. Minä annoin sen palata takaisin.
Minä en mitenkään voinut lähteä tieheni, huolimatta vaarasta, mihin
ehkä jouduin sinne jäädessäni.
Mutta sitte johtui mieleeni koettaa saada hänet pois luostarista
oikeudenkäynnin avulla -- Juanna raukka! hän luotti varmaankin minuun
-- muuten hän ei varmaankaan olisi käyttäytynyt noin ylpeästi kuin hän
käyttäytyi.
* * * * *
Kuvitelkaa itsellenne kuutamo-ilta, jolloin seutu on kuin kirja, mikä
on puoleksi auki ja puoleksi kiinni. Jolloin kaikki esineet hypähtävät
esiin ja peräytyvät takaisin samassa silmänräpäyksessä. -- Minä olin
juuri käväissyt tuossa pienessä rakennuksessa ja astuin nyt edelleen
pitkin pajuaitaa -- tai mitä se lienee ollut. Muistaakseni nojauduin
sitä vasten sillä kohtaa, missä äyräs merta vastaan oli jyrkkä. --
Ja yhtäkkiä minä näen miehen tulevan pitkin rantaa, kantaen jotakin
hartioillansa. Luulin näkeväni sen naisolennoksi. Mutta minä en ollut
varma siitä, vallankaan koska en erottanut etäisintäkään ihmisääntä;
en huutoa, en valitusta. Mies astui veneeseen, joka siinä oli aivan
lähellä, laski kantamuksensa veneen perään ja souti ulapalle. Minä en
tätä lainkaan ymmärtänyt -- mitä kaikessa maailmassa?
-- Jäin paikalleni tähystämään venettä. Noin viidenkymmenen sylen
päässä rannasta vedettiin airot sisään ja mies nousi pystyyn. -- Ja nyt
tapahtui jotakin, jota minun on aivan mahdoton kertoa; minä en näet
nähnyt sitä samalla tavalla kuin tässä istun ja näen teidät edessäni,
ei, minä näin sen hirveänä virvakuvana. --
Ensiksikin tietäkää, että samalla, kun mies nousi seisoalle, kuului
korviini naishuutoa, ensin tukehtuneena, mutta sittemmin kovempana ja
läpitunkevana. Ja minä kuuntelin, sillä äänen luulin tuntevani. Mutta
samalla oli mies paikalla, ja heti tukehtuivat huudot, ja näytti silta
kuin kaksi olisi ollut ottelemassa siellä veneen perässä; minä näin sen
kuin himmeänä varjokuvana valoisata taustaa vastassa -- toinen taisteli
päästäksensä ylös.
Ja heti sen jälkeen kuulin mulskauksen meressä -- -- ja kaikki kävi
ihan hiljaiseksi -- -- mutta veneessä oli mies, nähkääs, siellä seisoi
hän kumarruksissa laidan yli ja ikäänkuin painoi toista veden alle.
Ja noin jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa, asettui viimein jälleen
paikoilleen ja souti tiehensä, suoraa eteenpäin.
Minä luulen suistuneeni päistikkaa ensimmäisessä kuolontuskassani,
sitte nousin ylös ja löin ympärilleni niin, että käteni veristyivät.
Konttasin sitte henkeni ja ruumiini kaupalla alas rantaan ja kahlasin
kauvas veteen. Ja minä huusin, häristin ja tein jos jotakin -- hampaita
purren. Tämä ehkä lievensi kauhuani ja epätoivoani, samoin kuin itku
keventää surullista.
Aamu oli koittamassa, kun minä hiivin takaisin asuntooni. Laskin rahan
ainoalle siellä olevalle tuolille ja menin maisin kauppalaan. Tunturien
yli, erämaitten kautta; kuta koleampaa, sitä parempi. Minä halusin
saada tyhjentää raivoni loppuun saakka.
Vielä muistan jotakin, -- sangen hämärästi muuten: Minä puhelin
ystäväni lääkärin kanssa ja kysyin, eikö hän tahtoisi auttaa minua
nostamaan hälinää! Tässähän piili rikos.
Hän vastasi ja sanoi tahtovansa neuvoa minua olemaan vastaiseksi aivan
hiljaa koko asiasta. Vallankin, koska olin kietoutuneena juttuun siinä
määrässä kuin olin. Ehkeipä se ollutkaan mikään "rikos". Noviisihan
saattoi ottaa raamatun avukseen; Juanna raukka oli tehnyt törkeän
synnin ja päälle päätteeksi pilkannut heitä, korskeillut... hän ei
ollut suututtanut yhtä, vaan monta noista pikku nunnista, ja sen vuoksi
oli hän upotettu meren syvyyteen... eikö totta?... "muista niitä
kiihkeitä ihmisiä, jotka kerran salpasivat Vestanneitsyet muuriin."
* * * * *
Tässä hän vaikeni, ja me istuimme molemmin paikallamme, vaan emme
puhuneet. Meri oli edessämme. Oli kuin sillä ei olisi ollut mitään
vastattavana. Kohoili vain silloin-tällöin levein hyökylainein, missä
höyryn mahtava runko kiikkueli.
"Ja siten," sanoin minä, "rupesitte te vihaamaan tätä kylmää merta,
joka veti helmaansa nuoren, lämpimän naisen -- -- -- ja heti sen
jälkeen menitte te ehkä kuitenkin rannalle, missä laineet vyöryivät;
tai laivaan ja purjehditte kauvan ympärinsä -- ja täällä löysitte te
sittekin paraimman rauhan."
Hän vastasi hitaasti:
"No niin, olette ehkä oikeassa... kummallista kylläkin... jotenkin niin
minä todella teinkin..."
Ja me jäimme istumaan ja katselemaan merta, tuota ijankaikkisuudesta
olevaa, joka vielä on ja ikuisesti tulee olemaan.