On syysilta, ja pimeä tulossa.
Lokit ja varikset lentävät kukin kotiinsa. Toisilla on pesä hongassa,
toisilla kauvempana muualla.
Pimeä tulee myöskin taloon suon taakse; hiipii sisälle pienistä
ruuduista ja asettuu paikoilleen tummille huonekaluille ja matoille,
väistää vähän ennen muinoin kirkkaiksi kullatuita kehyksiä, mutta
himmentää niitäkin yhä enemmän. Tivistyy vanhan neiden ympäri, niin
että lopulta voi nähdä vain siinteen hänen valkoista ommeltua nuttuansa
ja harmaana hattarana vain sen kohdan, missä joutsenuntuvainen liina on
levällään.
Hän nukkuu silmänräpäyksen, mauskuttaa ihan säännöllisesti huulillaan
joka hengenvedolta. Mutta sitte aukaisee hän äkkiä silmänsä, ikäänkuin
siinä olisi ollut joku, joka hänet herätti. Hän kuuntelee portaille
päin hetkisen, sitte nojaa hän päänsä jälleen taaksepäin ja huutaa:
"Olavi, Olavi!"
Sotamies tulee sisälle.
"Sinä voit asettaa lampun sisälle, ja käännä sitte majuri, sillä nyt
tulee luutnantti pian."
Meri.
Meriusvassa.
Me olimme usvassa. Silloin tällöin menimme me eteenpäin propellin
hitaasti pyöriessä, mutta useammin olimme me ihan paikoillamme. Se ei
väistynyt, tuo sankka meri usva. Päivittäin oli se siinä. Joka aamu,
kun me heräsimme ja katsahdimme ulos, kohtasi se silmäämme. Eipä sillä
hyvä, se tunkeutui päällemme niinkuin jokin määräämätön, joka painaa
ilman että sitä voi luotaan torjua.
Ja ollessamme suljettuina usvan valkeaan kehään pelkäsimme me aina
tölmäisevämme yhtä tai toista vastaan. Sen vuoksi olimme me aina
tähystämässä -- ja saimme silmämme hämärtäviksi, muljottaviksi.
Niin, lopulta ei kukaan meistä ollut oikein terve. Me tunsimme itsemme
kummallisen pöhöttyneiksi, samoin kuin arvatenkin ne harmaat elävät,
jotka oleksivat kosteissa, pimeissä paikoissa; me puhuimme ainoastaan
vähän toistemme kanssa ja aterialla istuimme me ruokaa inhoten ja
pistäen sisäämme mitä vain, lainkaan maistamatta. --
Usein tapaa usva, illan tullen, vyöryä yhdelle koolle ja liukuaa
tiehensä, niin että tähdet tulevat näkyviin -- sen olen useammasti
kuin yhdesti kokenut. Tässä ei käynyt niin. Päinvastoin. Kun tulet
sammutettiin iltaisin, oli se siinä miltei vielä sankempana kuin
muulloin; en mokomaa pimeyttä milloinkaan ennen ollut nähnyt.
Ja keskellä yötä saatoimme me säikähtyä pitkästä vihellyksestä, joka
tunki kuin terävä veitsi kaiken kuulevan läpi -- taikka myöskin
läppäystä, monta sataa tuskallista lyöntiä! Sitä saattoi kestää hyvin
kauvan, käännyimme kyljeltä toiselle, vedimme villaisen peiton päämme
päälle ääntä tukehduttaaksemme, koetimme mahdollisesti myöskin antaa
lyöntien vaikuttaa nukuttavasti, laskimme tahdissa niitten kanssa
aivojamme väsyttääksemme, niin että ne rauhoittuisivat ja raukeaisivat.
Mutta ei, se ei auttanut; sillä usein tuli lyönti edellisiä kovempi,
joka kerrassaan keskeytti, ja me makasimme siinä vallan valveillamme.
Tämä kävi lopulta ihan kamalaksi; ei mitään apua hädässä. Tunti
toisensa jälkeen meni, ja me yhä vaan makasimme kopissamme,
kääntelimme ja vääntelimme itseämme, voimatta nukkua, vaikka kuinka
olisimme tahtoneet. Niin, lopulta olimme joutua ihan epätoivoon tästä
loppumattomasta laulusta, joutua kiusaukseen, juosta ylös kannelle ja
tehdä vastustusta. Eräänä yönä kuulin minä yläpuolellani olevan kopin
asujamen itkevän ja huutavan: "Nyt pitää teidän lopettaman, kuuletteko
te! -- -- -- Olkaa nyt hiljaa, te siellä ylhäällä!" Ja päällepäätteeksi
kiipesi hän alas ja haki saappaansa, millä hän läimäytti kattoon ja
toisti entiset sanansa.
Viimein aamuhämärässä saatoimme me päästä rauhaan. Tai me saatoimme,
kellon alituisesta laulusta huolimatta, lyykistyä kokoon kuin kaatuneet
miehet ja painua alas syvään, kuolemanraskaaseen horrokseen.
Ja niin me vähitellen tylsyimme, että me, lähempänä puolta päivää
herätessämme, useimmiten olimme unhottaneet kaikki, mitä tapahtunut
oli, ja ihmettelimme, että koko ruumiimme tuntui niin taudin ruhjomalta.
Mutta kun me tuntia myöhemmin istuimme päivällispöydässä, saattoi joku
joukosta havahtua ja kysäistä. "Mutta kapteeni -- eikö jotakin ollut
hätänä viime yönä?"
Iso, punakka kapteeni kertoi silloin, että me olimme kulkeneet
vaarallisella paikalla, missä yhteentörmäyksiä oli usein tapahtunut --
joku tarkkasilmäinen mies oli nähnyt jotakin laivahylyn tapaista
-- -- melkein aivan lähellä -- -- ja sen vuoksi olivat he viheltäneet
ja kellolla soittaneet.
Nyt olivat kaikki selvillä: "Aivan niin, viime yö oli ollut levotonta,
tavattoman meluista, sen vuoksi olivatkin he niin surkeassa tilassa
herätessänsä".
* * * * *
Kun meri lepää kiiltävänä ja tyynenä usvapeitteen alla? on se minusta
harvinaisen yhtänäköinen kuin iso, sammunut silmä.
Minä kuulen syviä huokauksia alhaaltapäin vaikka ilma onkin tyyni; on
kuin se liikkuisi jostakin, ei kukaan meistä tiedä, mistä.
Ja kun minä makaan valveillani yöllä, sattuu korviini nielauksia,
niinkuin monen pienen pakahtuneen sydämen imennästä.
Tai ääniä jotka minusta tuntuvat tulevan ihmisistä, joitten puhelua
luulen kuulevani milloin etempää, milloin taas aivan läheltä.
Usein saattaa tämä minut kokonaan vallata, niin että asetun istualle ja
sanon itsekseni, että noin käy, kun päiväkausin elelee purjehtivassa
laivassa, silmiensä edessä vain tuo tyhjä, harmaa avaruus, kun
samalla tuntikausin henkii salongin raskasta ilmaa, tätä sanatonta
höyrylaiva-ilmaa, missä on sekaisin pahanhajuista öljyä ja pölyä
punaisesta sametista.
Siinä tarvitaan huvitusta.
Ja minä koetan huvittaa itseäni alan keskustella yhden ja toisen
matkustajan kanssa. Mutta minä huomaan, että he ovat yhtä raukeita kuin
minäkin ja me mykistymme kukin soppeemme, niinkuin siivet linnulta,
joka on märkänä.
Sitte koetan minä lukea; vaan ne ainoat kirjat, joita täällä löytyy,
ovat muutamia puolivanhoja englantilaisia romaaneja, mitkä eivät
usva-ilmalla kelpaa höyrylaivassa luettaviksi. Silloin on tarpeen
voimakkaampaa ravintoa. Eilen löysinkin minä muuten erään kovin
"voimakkaan" kirjan: Novellikokoelman, missä oli monta "jännittävää"
kertomusta. Se oli todellista alkoholia. Tästä otan minä usein
itselleni hutikan koko tunniksi.
Maita raukeus seuraa jäljestä. Kun panen kirjan pois, tunnen minä
olentoani painostavan, ja minä vaivun syvään uneen, missä mieli
kuvittelee semmoista, jota tuskin milloinkaan olen lukenut tai
ajatellut. Tai haaveksin minä jotakin, jota en milloinkaan ole kotona
kuullut, jotakin, jota en ole lukenut enkä ajatellut.
Jumala tiesi, mistä se tulee.
Väkeä, jota en milloinkaan tässä maailmassa ole nähnyt, käy sivuitseni
ja puhuu minulle paljon käsittämätöntä, josta koetan saada selvää ja
johon vastaan, niin hyvin kuin voin. Kunnes muudan vanha toveri, joka,
mikäli muistan (hän on monia vuosia sitte matkannut Rioon) asettuu
päälleni ja painaa minua, jotta olen tukehtua ja herään painajaisesta...
Ja niin makaan minä puolikosteella samettisohvalla, helteisenä ja
sairaana, ja ihmettelen, että tätä tällaista sentään voi kestää. Voiko
sitä kestää pitkältä? Mitenhän meidän laitamme on huomenna tähän samaan
aikaan? -- -- --
Tänä aamuna tuli aivan oikein muudan hampurilainen "pufettiin"
ja tilasi paloviinaa, "sillä nyt teki ilmapuntari nousua."
Päivällispöydässä oli hän puhelijas ja iloinen. Hän kertoi jutun, joka
muka oli sukkela: neekeristä, joka eräänä iltana tuli kotia ja sanoi
vaimolleen: "Eikö sinulla ole ruokaa minulle?" johon tämä vastasi:
"mene tuonne ja ota lautanen; siinä on vielä kappale jäähtynyttä
lähetyssaarnaajaa."
Loppuponnen, "kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa," toisti hän
vähintään kuuteen kertaan. Hän näytti selvästi juoneen koko joukon.
Mutta iltapuolella tuli hän tupakkahyttiin ja sanoi, ettei ilmapuntari
noussutkaan ja että tämä matka johdatti hänen muistiinsa Gerstäckerin
"Matkaseikkailut," jotka osaltaan olivat kirjallisuutta "Dickensin
malliin."
* * * * *
Juuri nyt kuljimme me majakan sivutse. Me emme nähneet mitään, vaan
kuulimme usvatorven törähtävän jostakin sieltäpäin. Ja välistä haukahti
koira, joka haistoi paikan, missä se oli. --
Nyt seisoo höyryalus hiljaa; me odotamme luotsia. Aivan varmoja
paikasta me emme suinkaan vielä ole, sillä tuontuostakin tunnustelemme
me eteemme riipalla.
Väliajoin, vallankin juuri sinä hetkenä, kun äänet ovat haihtuneet,
palaa hiljaisuus hiipien takaisin ja valtaa tuskastuttavasi mielet.
Siinäpä se, elävää ääntä halutaan; mahdollisesti koetetaan puhua ääneen
itsekseen. Mutta yhden ääni jää niin pieneksi ja yksinäiseksi. --
-- Tänä iltana ovat useimmat matkustajat nousseet kannelle, ja kukin
valitsee soppensa, siinä torkkuaksensa, tai oman paikkansa, siinä
liikkuaksensa.
Askelet kuuluvat, yksi kerrallaan, miehen epäselvän haahmon nähdään
viimein pistävän esiin ja katoavan.
Ja etukannelta kuuluu merimiesten raskaitten saappaitten kopina, heidän
siellä tehdessä työtä vilkkulyhtyjensä valossa, joita he kantavat
rinnallaan.
Mutta vähitellen asettuvat kävelijät levolle. He pistäytyvät
tupakkahyttiin, missä heitä aina on useampia. He eivät paljoa puhu;
vihdoin kertoo muudan vanhempia herroja samanlaisesta tapauksesta,
minkä hän oli joutunut kokemaan noin -- -- hänen piti ajatella -- --
varmaankin kym -- tai ehkä kaksitoista vuotta sitte. Silloin hän ei
luullut mokomasta hengissä pääsevänsä, mutta nyt oli ehkä asiat vielä
hullummin kuin silloin.
Toinen hymähtää ja kysyy, eikö kävisi keksiminen jotakin -- -- mitä? --
nythän ihmiset olivat niin viisaita, tai olivathan he olevinaan niin
viisaita. Usvapillit ja vilkkumajakat -- hyvät olivat nekin, vaan eivät
silti riittävät. Ei, jotakin sähköalalla oli saatava, ettekö usko, että
jotakin sähkölläkin saisi aikaan -- mitä?