-- Se oli "Taiteitijalinnan" aikoina. Vähää ennen olimme me nähneet
pitkän jonon ratsastavan pitkin katuja ja kuulleet linnanherran
lausuvan kansan tervetulleeksi. Ja me nuoret kävelimme ja vietimme
aikaamme tuolla ylhäällä linnanpuistossa valoisan kesäyön toisensa
jälkeen.
Sillä siellä oli paljo nähtävää: punasilmäisiä, kesyjä jalopeuroja,
jotka kiljuivat ja ampuivat pistooleilla ja kävelivät kahdella jalalla
ihan yhtä hyvin kuin neljällä. Ja laulavia lehmiä ja iloa ja paljo
riemua. Koko kaupunki oli siellä ylhäällä. Ne, jotka eivät saaneet
tilaa "linnassa", ajelehtivat ympäri Linnanpuiston käytävillä.
Eräänä iltana tapasi pari meistä neiti Evan siellä ylhäällä yhdessä
tumman ystävättärensä kanssa. He olivat mainion näköiset molemmat;
toinen niin vaaleana, toinen niin tummana täydensivät he toinen
toisensa mainiosti.
Ehkä sentään tumma voitti.
Hänellä oli yllään tummanpunainen hame vyötäröllään kiiltonahkainen
nikkelivyö, joka luisti raskaasti alas lantioitten yli joka askelelta,
minkä hän astui.
Heillä molemmilla oli ollut oikein perinpohjin huvia! He olivat juoneet
samppanjaa Evan sedän kanssa; mutta sitte yhtäkkiä oli setä huomannut,
että nyt heidän piti lähteä. Siihen eivät he mitenkään tahtoneet
suostua, ja hetkisen perästä pistäytyivät he syrjään hänestä: tumma
tunsi ikäänkuin jotakin olevan irroillaan, ja Evan piti auttaman häntä
sitomaan sitä paikoilleen, ei, _hänen_ ei pitänyt olla siinä läsnä; se
ei soveltunut herroille.
Niin pyysivät he hänen menemään hiljaa edelleen, jotta he voisivat
hänet jälleen saavuttaa.
Ja niin juoksivat he tiehensä.