ÖRNULF. Ei, se on kuolleiden koti-matkue.
EGIL (_huudahtaa_). Äiti on niiden seurassa!
DAGNY. Kaikki hyvyyden voimat!
GUNNAR. Mitä sanot, lapseni!
EGIL. Äiti! -- Tuossa -- aivan ensimmäisenä -- tuon mustan hevoisen
seljässä! Isä, isä! (_pyrkii kauhistuneena isänsä turviin; lyhyt
äänettömyys; rajuilma herkeää, pilvet hajoavat, kuu heittää rauhoittavan
valonsa maakunnan ylitse_).
GUNNAR (_hiljaa, katkerasti_). Nyt on Hjördis varmaankin kuollut!
ÖRNULF. Niinpä lienee, Gunnar; -- ja hänelle oli minun kostettava
enemmän kuin sinulle. Kalliiksi kävi kohtaamisemme kummallekkin meille;
-- tuoss'on käteni; rauhaa ja sovintoa!
GUNNAR. Kiitos, Örnulf! Ja laivoille nyt; minä seuraan teitä Islantiin!
ÖRNULF. Niin, Islantiin, ja kauvanpa muistellaan retkeilyämme:
Kauan kansan laulelmissa
Kuullaan retket sankareitten,
Iänkaiken Islannissa
Kuolo kaunis kaatuneitten!