ÖRNULF. Minäkö? Minun ei ole kylmä.
DAGNY. Sin'et ole nauttinut tänään mitään; etkö mene sisään?
Illallispöytä odottaa.
ÖRNULF. Odottakoon vaan; minun ei ole nälkä.
DAGNY. Mutta usko minua, sinun ei ole hyvä noin istua täällä
hiljaisuudessa, yhdessä kohden; sin'et ole siihen tottunut?
ÖRNULF. Se on totta; minä tunnen tuskan rinnassani; min'en saata oikein
hengittää (_peittää kasvonsa käsiinsä. Äännettömyys; Dagny istuu hänen
viereensä_).
DAGNY. Huomenna laitat kai laivasi kuntoon ja lähdet kanssamme
Islantiin?
ÖRNULF (_katsomatta ylös_). Mitä minä siellä teen -- Ei, minä tahdon
päästä poikieni luokse.
DAGNY (_katkerasti_). Isä!
ÖRNULF (_nostaa päätään_). Mene sisään, ja anna minun olla; kun
raju-ilma vain saapi yön tai pari mua vihureillaan vilvoitella,
täyttyypi toivoni, luulen ma.
SIGURD. Noin et saa ajatella!
ÖRNULF. Kummastuttaako teitä, että mieleni lepoa halajaa? Onhan
päivätyöni päättynyt; poikani olen haudannut, (_kiivaasti_). Antakaa mun
olla rauhassa! -- Menkää, menkää! (_peittää jälleen kasvonsa_).
SIGURD (_hiljaa Dagny'lle joka nousee_). Anna hänen istua vähän aikaa
vielä.
DAGNY. En, minä koetan vielä yhtä keinoa; -- minä tunnen hänet.
(_Örnulf'ille_). Päivätyösi on päättynyt, sanoit sä; mutta se ei ole
päättynyt. Poikasi olet haudannut; -- mutta olethan runoniekka; Sopiva
on runoilla heidän muistokseen.
ÖRNULF (_pudistaen päätään_). Ei, ei; eilen olisin voinut, tänään olen
liian vanha.
DAGNY. Mutta sinun täytyy toki; kunnon miehiä olivat poikasi kaikki;
runo heistä laatia pitää; eikä heimossa ole muita, kuin sinä, joka sen
taidat.
ÖRNULF (_kysyvästi katsellen Sigurdia_). Runoilla? Mitä luulet sinä,
Sigurd?
SIGURD. Se on kohtuullista! tee niinkuin Dagny sanoi.
DAGNY. Pahakseenhan panisivat naapurisikin Islannissa, ellei, Örnulf'in
jälkeläisten perintö-olutta juodessa, niille sepitettyä runoa kuuluisi.
Ajoissa ehdit toki vielä poikiasi seurata.
ÖRNULF. Olkoon sitte, minä koetan; ja sinä, Dagny, kuultele tarkasti,
että sittemmin voit uurtaa runo-kapulaan! (_Miehet lähenevät
soitsuineen, ryhmään; Örnulf vaikenee hetkeksi, miettii vähän aikaa,
sitte_.)
Sinä, sä Synkkämieli,
Bragen sult' ei kieltä;
Runoilian raskas
Murhe murtaa mieltä.
Runotar soi runsaan
Laulunlahjan mulle; --
Äänen onnelleni
Nyt näin vainotulle.
(_nousee_).
Nornan nurjan nuoli
Surmas sankarini,
Rauhain ryösti multa;
Kaatoi kallihini.
Seitsemän sai poikaa
Örnulf jumalilta,
Nyt on ukko yksin,
Edess' elon ilta.
Seitsemän nuo poikaa
Uljast', urhokasta
Maa niinkuin aita
Luojas pahimmasta.
Aitain kallis kaatui,
Poikani kun kuoli,
Woimaton on vanhus,
Seuraajansa huoli.
Thorolf kuoposeni!
Uljain, urhokkaisin!
Haikentein haihtois,
*Sun* jos jälleen saisin!
Wieno kevään kukka,
Kaunis, kuuliainen,
Warttunut ois kunnon
Sankariksi vainen.
Uliv-haava tuskan
Tuotti tuntuvimman;
Murhe mursi mielein
Ennen ankarimman.
Onnellisuuteni
Norna nurjuudessaan
Tuskan tuho-töillä
Ryösti raadellessaan.
Jumalat jos julki
Jousein jännittäisi
*Yhteen* sankartyöhön: --
Kosto eipä jäisi.
*Yks'* ois yrityksein:
Kostaa uomalleni,
Joka multa kaikki
Wei -- nyt viimeiseni!
Ryöstikö se *kaikki*?
Ei, se sit' ei saanut;
Wiel' ei ole voima
Suttung-siman laanut.
(_Kasvavalla innolla_.)
Poikani se ryösti,
Kaikki ryöstää voipi --
Runoissani runsas
Suruni tok' soipi.
Sainhan laulun-lahjan
Kauniin kallihimman; --
Suruin sillä syömmeen
Kätken katkerimman!
Terve, sankarpoikain!
Teille riemu loistaa! --
Jumalien lahja
Maiset tuskat poistaa!
(_syvä henkäys, pyyhkii hiukset otsaltaan ja lausuu tyynesti_:)
Kas niin; nyt on Örnulf raitis ja voimissa taasen (_miehille_).
Nyt, poiat, illallispöytään; meill' on ollut raskas päivä tänään!
(_menee miehineen pursisuojaan._)
DAGNY. Kiitos olkoon taivahan pyhille, jotka tuon mainion neuvon
mieleeni johdattivat! (_Sigurd'ille_). Etkö tahdo mennä sisään?
SIGURD. En, minua ei haluta. Sanoppas, onko kaikki jo huomiseksi
valmistettu?
DAGNY. On; silkillä kirjailtu vaate on valmiina majamme penkillä; mutta
minä tiedän niin varmaan, että sinä Gunnar'in voittajana palajat, ett'en
edes ole itkenyt tuon kaksitaistelon tähden.
SIGURD. Taivahan voimat suokoot, ett'ei sinun koskaan tarvitseisi itkeä
minun tähteni (_pysähtyy katselemaan ulos_).
DAGNY. Mitä kuultelet?
SIGURD. Etkö kuule -- *tuolla*! (_osoittaen vasemmalle_).
DAGNY. Kuulen, kummallinen raju-ilma kiitää meren ylitse!
SIGURD (_mennessään vähän perällepäin_). Hm, tuo raju-ilma vielä kovia
rakeita viskelee. (_huutaa._) Ken siellä?
KÅRE TALONPOIKA (_ulkona, vasemmalla_). Tuttuja miehiä, Sigurd viikinki!
(KÅRE-TALONPOIKA _sekä *joukko aseellisia miehiä* vasemmalla_).
SIGURD. Minne ai'otte?
KÅRE. Gunnar Herse'n taloon!
SIGURD. Rauhattomissa tuumissa?
KÅRE. Niin, ole varma siitä! Sinä estit mua ennen, mutta nyt, luulen, on
se hyvinkin mieleesi!
SIGURD. Saattaa olla.
KÅRE. Minä tiedän aikeesi Gunnar'in kanssa, mutta jos minun tahtoni
tapahtuu, saapuu hän heikoilla aseilla kaksintaisteloon.
SIGURD. Rohkeaan toimeen olet ryhtynyt; ole varoillasi, talonpoika!
KÅRE (_huolettomalla naurulla._) Se olkoon minun huoleni; jos tahdot
tänä yönä taklata laivasi, näytämme me sinulle valkeata! -- Eteenpäin,
miehet, kas, tästä kulkee tie! (_kaikki oikealle, perälle_).
DAGNY. Sigurd, Sigurd, tuo pahanteko pitää sinun estää!
SIGURD (_kiireesti ovelle, huutaa sisään_). Nouse pöydästä, Örnulf;
kosta Kåre-talonpojalle!
ÖRNULF. Kåre'lle, -- missä hän on?
SIGURD. Hän on matkalla Gunnar'in kartanoon, polttamaan sekä talon että
ihmiset!
ÖRNULF. Haha, -- tehköön niin, siten kostaa hän Gunnar'ille ja
Hjördis'ille minunkin puolestani; sitten koettelen Kåre'n voimia.
SIGURD. Ei, tuo on hyödytön tuuma; tänä yönä pitää sinun
välttämättömästi kohdata Kåre'a, jos mielit masentaa häntä; sillä
konnantyönsä tehtyään, pakenee hän tuntureille. Gunnar'in olen vaatinut
kaksintaisteloon; hänestä voit olla vallan varma, ellen minä itse -- no
niin, yhdentekevä, -- tän'yönä täytyy häntä vihollisiltaan varjella;
pahoin olisi, jos Kåre'n-moinen konna veisi koston minulta!
ÖRNULF. Oikein puhuttu. Tän'yönä suojelen Thorolf'in surmaajaa; mutta
huomenna pitää hänen kaatua!
SIGURD. Hänen tai *minun* -- ole varma siitä!
ÖRNULF. Siis käykäätte kostamaan puolesta Örnulf'in heimon! (_menee
miehineen perältä oikealle._)
SIGURD. Dagny, seuraa häntä; -- *minun* täytyy jäädä tänne; sillä huhu
kaksintaistelostamme kulkee jo kaikkialla kansassa, enkä minä saata
kohdata Gunnar'ia ennenkuin aika on; mutta sinä, -- hillitse, neuvo
isääsi; käyttäiköön hän rehellisesti; Gunnar'in talossa on monta naista;
vahinkoa ei saa tapahtua Hjördis'ille eikä muillekaan.
DAGNY. Niin, niin, minä seuraan isääni. Sinä ajattelet toki Hjördis'iä;
kiitos siitä!
SIGURD. Mene, mene, Dagny!
DAGNY. Minä menen; mutta Hjördis'istä saamme olla huoletta: Hänellä on
kultainen sota-asu kammiossaan, hän voipi kyllä itse puolustaida.
SIGURD. Sen uskon minäkin; mutta menehän toki; johda isäsi intoa;
suojele kaikkia ja Gunnar'in vaimoa!
DAGNY. Luota minuun. Jää hyvästi vähäksi aikaa! (_menee minne
edellisetkin_).
SIGURD. Ensikerran, kasvin-veikkoni, olen minä aseetonna, vaaran sinua
uhkaillessa (_kuultelee_). Huutoja, kalpojen kalsketta kuuluu; -- ne
ovat jo ennättäneet kartanoon (_aikoo astua näyttämön yli oikealle,
pysähtyy, peräytyy hämmästyneenä_). Hjördis! Hän tulee tänne!
(HJÖRDIS; _puku: Lyhyt, tulipunainen hame, kultainen asu: Kypäri,
pantsari, (kullatut) rautahihat, sääri-varut. Hiukset hajalla; selässä
on hänellä viini, vyötäisillä pieni kilpi; kädessä jousi
hius-jänteineen. -- Tulee kiiresti, katselee jälkeensä, kuin peläten
jotakin takaa-ajajaa, aivan lähelle Sigurd'ia, ottaa häntä käsivarresta,
matalalla äänellä: Sigurd, Sigurd, näetkö tuota?_)
SIGURD. Mitä? Missä?
HJÖRDIS. Sutta *tuossa* aivan lähellä; se ei liiku; se tuijottaa minuun
punaisin silmin! -- Se on minun haltiani, Sigurd! Se on jo kolmesti
näyttäinyt mulle; se merkitsee, että minun tänä yönä ihan varmaan pitää
kuolla!
SIGURD. Hjördis, Hjördis!
HJÖRDIS. Kas, nyt se vaipui maahan! Niin, niin, nyt sen tiedän varmaan.
SIGURD. Sinä olet sairas; tule, menkäämme sisään!
HJÖRDIS. En, minä odotan tässä; minun aikani on lyhyt!
SIGURD. Mitä on sinulle tapahtunut?
HJÖRDIS. Mitäkö on tapahtunut? En tiedä; mutta totta puhuit sinä tänään,
sanoessasi Gunnar'in ja Dagny'n olevan välillämme; pois heistä ja pois
elämästä -- sitte pääsemme yhteen!
SIGURD. Mekö? Haa, sinä arvelet -- --!
HJÖRDIS (_ylevästi_). Kodittomaksi jäin minä koko elinajakseni, kun sinä
otit toisen puolisokses. Pahasti teit sinä silloin! Kaikki voipi mies
uhrata totisen ystävänsä eduksi, -- kaikki, vaan ei toki naista, jota
rakastaa; sillä jos hän sen tekee, katkaisee hän nornan salaiset langat,
ja kahden henki on hukassa. Povessani kaikuu pettämätön ääni, joka
vakuuttaa, että minä olen syntynyt jäykällä mielelläni innostuttamaan
sinua vastusten kohdatessa, ja että sinä synnyit minulle puolisoksi,
jolla olisi kaikki avut, joita minä suurina ja ylevinä pidin; sillä,
Sigurd, siitä olen aivan varma, -- jos me olisimme yhdessä eläneet,
olisit sinä ollut kuuluisampi ja minä onnellisempi kaikkia!
SIGURD. Hyödytön ompi tuo valitus nyt. Luuletko minun voivan odottaa
hupaista elämää tulevaisuudessa? Joka päivä pitää mun olla Dagny'n
seurassa ja teeskennellä rakkautta, joka sydäntäni painaa. Sitenhän toki
täytyy olla; kohtaloani on mahdoton muuttaa enää.
HJÖRDIS (_kasvavalla hurjuudella_). Mutta sen *pitää* muuttuman! Me
jätämme kumpainenkin tämän kurjan elämän! katsoppas tätä jännettä! Sen
lennättämät nuolet tekevät puhdasta jälkeä; sillä minä olen laulanut
kauniita loihtu-runoja sitä punoessani! (_panee nuolen jännitetylle
jouselle_). Kuuletko! Kuuletko huminata korkeudessa! Kuolleet ovat
koti-retkellään; minä olen loihtinut ne tänne; -- niiden seurassa
matkustamme molemmat!
SIGURD (_peräytyen_). Hjördis, Hjördis, -- minä pelkään sinua!
HJÖRDIS (_kuulematta sitä_). Nyt ei voi mikään voima kohtaloamme
muuttaa! Oi, niin -- niin onkin parempi, kuin että olisit nainut minut
tässä elämässä; minä olisin emäntänäsi talossasi kutonut kangasta
liinoista ja villoista sekä synnyttänyt sinulle jälkeisiä, -- hyi, hyi!
SIGURD. Vaikene! Loihtukeinosi on voittanut sinut itsesi; se on
myrkyttänyt sielusi! (_kauhistuen_). Haa, katso -- katso! Gunnar'in
talo, -- se palaa!
HJÖRDIS. Palakoon, palakoon! Tähtelän sali on parempi kuin Gunnar'in
hirsi-tupa!
SIGURD. Mutta Egil poikasi on vaarassa, -- ne surmaavat hänet!
HJÖRDIS. Surmatkoot, -- niin suoriutuu häpeäni samassa!
SIGURD. Ja Gunnar, -- miehesi menettää henkensä!
HJÖRDIS. Siit' en huoli! Tän'yönä seuraan kotiini parempaa miestä! Niin,
Sigurd, niin pitää tapahtuman; minä en löydä onnea tässä maassa --
valkoinen jumala tulee pohjolaan päin; häntä en kohdata tahdo, vanhat
eivät ole niin väkevät, kuin muinoin; -- ne nukkuvat, ne ovat puoleksi
haamuja vain; -- niitä vastaan taistelemme! Pois tästä elämästä, Sigurd;
minä asetan sinut taivahan valta-istuimelle, ja istun itse lähinnä
sinua! (_Raju-ilma alkaa_). Kuule, kuule, seuramme saapuu! Näetkö
mustia, kiitäviä hevosia, toinen minua, toinen sinua varten! (_heittää
jousen poskelleen ja ampuu._) Nyt ala viimeinen retkesi!
SIGURD. Hyvin sattui, Hjördis! (_kaatuu_).
HJÖRDIS (_riemuiten entäen hänen luokseen_). Sigurd, veljyeni, -- nyt
olemme toisiemme omat!
SIGURD. Nyt vähemmin, kuin koskaan ennen. Tässä eroaapi tiemme; sillä
minä olen kristitty.
HJÖRDIS (_kauhistuen_). Sinäkö --! Haa, et -- ethän!
SIGURD. Minä uskon valkoiseen jumalaan; Aedhelstan-kuningas on opettanut
minun tuntemaan hänet; -- *Hänen* luokseen kohoaapi sieluni nyt.
HJÖRDIS (_toivotonna_). Ja minä -- (_pudottaa jousensa_). Voi, voi!
SIGURD. Raskas oli elämäni siitä saakka, kuin sinut sydämestäni riistin
ja annoin Gunnar'ille. Kiitos, Hjördis; -- nyt on mieleni kepeä ja
vapaa! (_kuolee_).
HJÖRDIS (_hiljaa_). Kuollut! Siis olen varmaan sieluni kadottanut!
(_rajuilma kiihtyy, Hjördis hurjana_). Ne tulevat! Minä olen ne tänne
loihtinut! Vaan en, en; -- min' en teitä seuraa; min! en lähde, kun ei
Sigurd lähde kanssani! Ei auta; -- ne näkevät minut; ne viittavat minua
hymyillen, ne kannustavat hevoisiaan! (_entää perälle, vuoren
reunalle_). Tuossa ne ovat, aivan pääni kohdalla; -- en pääse heidän
näkyvistään, en voi itseäni piiloittaa! -- Ehkä kuitenkin -- meren
pohjassa! (_syöksyy näkymättömiin_).
(ÖRNULF, DAGNY, GUNNAR EGIL _käsivarrella_, SIGURD'IN _ja_ ÖRNULF'IN
MIEHIÄ _tulee vähän väliä perällä_).
ÖRNULF (_katsellen hautaa_). Levätkää nyt rauhassa; sillä teidän
puolestanne on kylläksi kostettu!
DAGNY (_tulee_). Isä, isä, -- pelko tappaa minut; -- tämä verinen tapaus
-- ja rajuilma; -- kuule, kuule!
GUNNAR (_Egil käsivarrella_). Suo rauhaa ja suojaa lapselleni!
ÖRNULF. Gunnar Herse!
GUNNAR. Niin, Örnulf, onhan taloni tuhkana ja mieheni Tuonelan tuvilla;
minä olen vallassasi, tee minulle, mitä tahdot!
ÖRNULF. Sen saapi Sigurd päättää. Mutta nyt katon suojaan; täällä ulkona
ei ole varmuutta!
DAGNY. Niin, sisään, sisään! (_menee pursi-majaa kohti, huomaa ruumiin
ja huudahtaa_): Sigurd, puolisoni; -- hän on surmattu! (_heittäikse
hänen viereensä_).
ÖRNULF (_kiirein ruumiin luo_). Sigurd!
GUNNAR (_laskee Egil'in alas_). Sigurd surmattu!
DAGNY (_katselee toivotonna miehiin, jotka seisovat kuolleen
ympärillä_). Ei, ei, se on mahdotonta; -- hän elää vielä varmaankin!
(_huomaa jousen_). Haa, mikä tuo! (_nousee_).
ÖRNULF, Tyttäreni, totta oli ensimmäinen lauseesi, -- Sigurd on
surmattu.
GUNNAR (_ajatus lensi hälle äkkiä mieleen_). Ja Hjördis! -- Onko Hjördis
ollut täällä?
DAGNY (_hiljaa, maltilla_). En tiedä; mutt' ainakin hänen jousensa on
ollut täällä, sen tiedän.
GUNNAR. Niin, sitä aattelinkin!
DAGNY. Vait, vaiti! (_itseks._). Niin katkerasti vihasi hän siis
Sigurd'ia!
GUNNAR (_hilj._). Surmannut hänet -- yönä ennen taislelo-päiväämme; siis
rakasti hän minua kuitenkin. (_Kaikki ovat jähmettyä kauhistuksesta;
tuonelaisten-seurue kulkee sohisten ilmassa_).
EGIL (_peloissaan_). Isä! näetkö, näetkö?
GUNNAR. Mitä?
EGIL. Tuolla ylhäällä -- katsos, noita mustia hevoisia -- --!