EERO. Älä viitsi tuota lukea! Senhän tiedämme kyllä, milloin ja niissä.
KALPA. Ja sinun curriculum vltaesihän kyllä tunnemme.
Ylioppilastutkintoa etemmäksihän et ole ehtinyt.
ARMI. Minä hyppään sitte niiden tietojen yli. Mutta tässä on joukossa
hauskakin uutinen. Muudan sinun isoäitisi serkku kuuluu nuoruudessaan
kirjoittaneen runoja ja hänestä otaksutaan runoilijalahjan sinuun
periytyneen.
EERO. Kylläpäs Turpainen ottaa asian oikein perinpohjaisesti!
ARMI. Kun hyvä arvostelija ainakin!
KALPA. Joka saa maksun palstamitalta!
ARMI. Myöskin todistaa se arvostelijan suurta rakkautta vainajaa
kohtaan, mikä ilmenee vielä seuraavasta. Kuulkaa! (Jatkaa lukemista).
"Vainajan ensimäinen runokokoelma 'Hiirenkorvia', joka ilmestyi hänen
tuskin vielä koulupenkiltä päästyään, osoittaa kyllä jossakin määrin
kypsymättömyyttä, — eihän voikaan niin nuorelta runoilija-alulta
täydellisyyttä odottaa. —"
KALPA. Eipä tietenkään!
ARMI. "... mutta sittenkin ilmenee siinä jo niin paljon todellista,
omaperäistä runollisuutta, syvää, väärentämätöntä tunnetta ja niin
ihmeteltävä muodon hallitsemiskyky..."
EERO. Ooo-ho?!
KALPA. Aivan toista, mitä hän tätä ennen on sinusta sanonut.
ARMI. "... että yksin tästä teoksesta päättäen saattoi Eero Lehmukselle
ennustaa suurta tulevaisuutta".
KALPA. Mikä jo on toteutunut.
ARMI. "Esimerkkinä mainitsemme tuon viehättävän pikku runon
'Kissankellot', jonka sydämeen käyvät sanat suurimman säveltäjämme
siivestäminä..."
EERO (rykäisee). H-öm!
KALPA. Oivallinen tyylikukkanen!
ARMI "... kaikuvat jokaisen kansalaisen huulilta".
EERO. Tuo lause kuulostaa niin ihmeen tutulta!
KALPA. Älähän toki! Minusta se kuulostaa niin tavattoman
"omaperäiseltä", — tämä sana alleviivattuna.