(Sama huone kuin edellisissä näytöksissä).
ARMI (istuu pöydän ääressä, juoden kiireesti aamukahvia. Lopetettuaan,
hän menee eteiseen oven luo katsomaan, mutta palaa heti takaisin).
Ei vieläkään! Missä ihmeessä se "Uusi Aika" tänään viipyy? (Kävelee
hermostuneesti edestakaisin huoneessa). Jos sittenkin olisi jotakin
tielle tullut? (Pysähtyy.) Silloinhan minä olisin nolattu ja oikein
surkealla tavalla. (Kävelee taas ja pysähtyy, kotvan kuluttua
peräovelle kuuntelemaan). Nyt siellä joku juoksee portailla. Varmaan
sanomalehtipoika. (Kuuntelee.) Hän! Hän! (Sanomalehti putoaa ra'osta
eteisen lattialle). Siinä se on. Vihdoinkin! (Sieppaa lehden,
juoksee takaisin huoneeseen ja aukaisee lehden vapisevin käsin).
Oo! Tuossa! Jumalan kiitos! (Istuutuu leposohvalle ja silmäilee
kiireesti, huudahtaen silloin tällöin, hypähtäen palkaltaan ja
osoittaen kaikin tavoin iloisuutta). Ei ole hullumpaa! — Tietysti! —
Mainiosti! — Erinomaisesti! Totta kai! — No. No! — Ihan paikalleen!
— Suuremmoisesti! — Se nyt vielä puuttui! — "Ei kukaan ole ennen
kuolemaansa onnellinen" — juuri niin, juuri niin. — (Vasemman
puoliselle ovelle kolkutetaan). Sisään. Sisään.
EMMA (tulee). Kuulin, että jo kauan olette ollut ylhäällä, Neiti
Kanerva.
ARMI. Niinkuin näette, rouva Nemlander, on huoneeni jo siivottu ja
kahvinikin ehdin juuri juoda. Eipä muuten ole paljon nukutuksikaan
tullut. Tuossa vain sohvalla olen loikonut koko yön.
EMMA. Voi voi! Arvaahan sen, neiti kulta, semmoisen odottamattoman
tapauksen jälkeen.
ARMI. Niin, paljon olen miettinyt sitä asiaa. Ajatukset ovat pyörineet
päässäni oikeana pyörremyrskynä.
EMMA. Kun en minä tullut teille eilen Valerianaakaan tarjonneeksi.
Mutta ehkä minä nyt saan tuoda 30 tippaa? Se rauhoittaa niin sydäntä.
ARMI. Ei, kiitos, rouva Nemlander. En minä välitä. Kahvi tekee minuun
saman virkistävän vaikutuksen.
EMMA. No, kuinka vain. Mutta te näytätte niin kalpealta ja väsyneeltä,
neiti. — Onkos muuten jo lehdissä mitään mainittu tuosta tapauksesta?
ARMI. On. — tässä pitkät muistosanat vainajasta.
EMMA. Mitäs niissä sanotaan?
ARMI. Hyvää, paljon hyvää, pelkkää hyvää.
EMMA. Tietysti. Mitäs muuta voisikaan. Semmoinen herttainen mieshän hän
oli.
ARMI. Ja etevä kirjailija.
EMMA. Niinkö siinä sanotaan?
ARMI. Niin... tietysti.
EMMA. Sen minä kyllä uskon. Vaikka en ole lukenutkaan hänen teoksiaan.
Silmäni ovat viime aikoina yhä enemmän heikontuneet. En jaksa kaikkia
lukea, neiti hyvä, enkä ostaa.
ARMI. Kukapa sitä jaksaisikaan nykyään kaikkea kirjallisuutta seurata.
EMMA. Niin, neiti, kun sitä ilmestyy niin äärettömän paljo ja niinkuin
sanomalehdet arvostelevat, semmoista roskaa, semmoista roskaa! Minä
en suinkaan puhu vainajasta, enkä herra Kalvasta, enkä teistä, neiti.
Tehän myöskin olette kirjailijatar, minä tiedän sen.
ARMI. Läsnä olevat kuuluvat aina poikkeuksiin.
EMMA. Niin. — Matkustikos herra Kalpa sitte hakemaan ystävänsä ruumista?
ARMI. Tietysti. Häntä nyt odotankin tahi ainakin tietoja häneltä niin
pian kuin suinkin. (Telefooni soi rouva Nemlanderin puolella).
EMMA. Anteeksi! Siellä kuului telefoni soivan. (Rientää vasemmalle).
ARMI. Jokohan olisi minulle? Mutta mistäpäin? (Kävelee odotellen
edestakaisin).
EMMA (palaa) Neiti Kanervaa pyydetään telefoniin.
ARMI. Minua? (Aikoo juosta vasemmalle mutta pysähtyy.) Kysyittekö,
rouva Nemlander, kuka se on?
EMMA. Se on mieshenkilö. Hän sanoi: Turpa, Turpa...
ARMI. Sanokaa sitte, etten ole kotona... etten ole tavattavissa, etten
nyt voi tulla puhelimelle.
EMMA. No! Hyvä on. Minä sanon. (Menee jälleen vasemmalle).
ARMI (iloisesti lyöden kätensä yhteen). Turpainen! Sulhasmies! Jo näin
varhain aamusella! Ei malta odottaa! Varmaan ei ole hänkään nukkunut
koko yönä.
EMMA (palaa). Herra Turpa pyytää kuitenkin vielä kysyä, milloin hän
saisi neitiä tavata, — tulla neidin luo?
ARMI. Milloin? En minä osaa sanoa. En minä tiedä.
EMMA. Niin no, mitäs minä sitte hänelle sanon?
ARMI. Sanokaa... sanokaa: päivemmällä... silloin kuin muutkin ihmiset
käyvät toistensa luona.
EMMA. Mikä tunti se on? Eihän meillä täällä Helsingissä mitään
visiittiaikaa ole.
ARMI. Onpas. Kyllä hän tietää, jos sanotte hänelle vain, että hän olisi
niin hyvä ja tulisi tavalliseen visiittiaikaan.
EMMA. No, voinhan sen sanoa sitte. Neidilläpä on omat omituiset
tapansa! Näkemiin nyt sitte, neiti Kanerva!
ARMI. Näkemiin, rouva Nemlander!
EMMA. Minun on vielä torillakin käytävä. (Menee vasemmalle).
ARMI. Tässä alkaa todella korvia vähän kuumottaa. (Taputtaa molemmin
käsin korviaan). Mitenkähän tässä lopulta oikein selviydytään? (Yrittää
ottaa sanomalehden). (Eteisen kello soi). Jokohan he ovat siinä?
(Juoksee avaamaan ovea).
NOKKONEN (ilmestyy eteiseen hyvin hätääntyneenä). Hyvää huomenta, neiti
Kanerva! Anteeksi, että teitä vaivaan näin kovin varhain! Saisinko minä
teitä vähän puhutella?
ARMI. Tehkää niin! Käykää sisään!
NOKKONEN (heitettyään päällystakkinsa eteiseen). Pieni silmänräpäys
vain!
ARMI (istuutuu). Istukaa, olkaa niin hyvä! Mistä on kysymys?
NOKKONEN (istuutuen myös). Olkaa niin hyvä ja selittäkää minulle se
eilinen uutinen kirjailija Lehmuksen kuolemasta!
ARMI. Mitä tarkoitatte?
NOKKONEN. Nähkääs, kun Uutistoimisto tähän saakka ei ole saanut,
huolimatta kyselyistään, mitään varmaa tietoa siitä, että kirjailija
Lehmus olisi löydetty.
ARMI. Mutta levittihän lehtenne siitä eilen erikoissähkösanoman.
NOKKONEN. Se tapahtui juuri teidän tiedonantonne nojalla, neiti Kanerva.
ARMI. Sehän oli sitte kovin varomatonta teiltä levittää semmoinen
kuolinuutinen tarkistamatta sitä.
NOKKONEN. Mutta, hyvä neiti, sitähän juuri kävin tarkistamassa teidän
luonanne.
ARMI. Mutta, hyvä herra, minähän en ole mikään uutistoimisto.
NOKKONEN. Sehän olisi kamalata, jos tässä todellakin olisi tapahtunut
erehdys.
ARMI. Päinvastoinhan se erehdys olisi kovin ilahduttava.
NOKKONEN. Ehkä teille, vaan ei minulle, ei lehdellemme. Sehän olisi
kauhea skandaali.
ARMI. Eivätkös muut lehdet sitte tiedä siitä tapahtumasta mitään.
NOKKONEN. Siinähän se on, että ne ivallisesti kertovat meidän vain
levittäneen tuon erikoissähkösanoman Adrianopolin kaatumisesta ja
kirjailija Lehmuksen kuolemasta.
ARMI. Ovatko molemmat tiedot sitte väärät?
NOKKONEN. Ainakin on jo edellinen peruutettu.
ARMI. Toivokaamme sitte hartaasti, että jälkimäinenkin vielä
peruutetaan.
NOKKONEN. Tämä häpeähän joutuu sitte kokonaan minun niskoilleni.
ARMI. Niin, ei suinkaan minun.
NOKKONEN. Mutta tehän olitte niin varma saamastanne tiedosta, neiti
Kanerva. Mistä lähteestä se sitte oli kotoisin?
ARMI. Aivan yksityisestä, jota minulla ei ole oikeus enkä tahdo
ilmaista. Sen luotettavaisuutta en voinut tarkistaa, mutta epäillä sitä
en saattanut missään tapauksessa.
NOKKONEN. Näin ollen ei auta muu, kuin jäädä odottamaan lisätietoja.
ARMI. Niinkuin sanoin: odottakaamme parasta!
NOKKONEN. Ja lehtemme arvostelija kun jo ehti kirjoittaa muistosanatkin
kirjailija Lehmuksesta!
ARMI. Siitä kiittäkää puolestani Herra Turpaista vilpittömästi! Niin
kauniisti ei hän ole koskaan vielä kirjoittanut.
NOKKONEN. Olen varma, että hän suuttuu silmittömästi, jos kirjailija
Lehmuksen kuolema osottautuu perättömäksi.
ARMI. Sen uskon minäkin. Kunpa hän ei vain tekisi itsemurhaa!
NOKKONEN. Sen tapaista on minulla itsellänikin edessäni.
ARMI. Älkää nyt toki, herra Nokkonen! Sehän olisi korvaamaton vahinko
sanomalehdistöllemme.
NOKKONEN. Kyllä tämän jälkeen sanomalehtimiesurani on katkaistu, se on
varma.
ARMI. Joutavia! Tuommoisia "ankkojahan" sanomalehdet laskevat lentoon
melkein joka ikinen päivä. Kun ne ovat aikansa lentäneet, niin ne
unhottuvat. Toivon, että niin käy tässäkin tapauksessa. Älkää sitä siis
niin sydämelle ottako, herra Nokkonen!
NOKKONEN. Kiitän teitä myötätunnostanne, neiti Kanerva, mutta rauhaa
minä en saa ennenkuin asia on selvä. (Nousee.) Pyydän vielä kerran
anteeksi, että näin varhain tulin vaivaamaan.
ARMI. Ei mitään. Minä pyydän päinvastoin vieläkin, että jos jotakin
saatte tästä asiasta kuulla, niin tuokaa tieto minulle heti. Olette
tervetullut mihin aikaan päivästä tahansa.
NOKKONEN. Ja jos te, arvoisa neiti, saatte joitakin lisäuutisia, niin
voisinko minä...? Vai kuinka olisi minun meneteltävä saadakseni heti ne
tietooni?
ARMI. Voisittehan kyllä soittaa rouva Nemlanderin puhelimeen. Mutta
näin arkaluontoisessa asiassa...
NOKKONEN. Tietysti, tietysti! Minä kyllä hyvin mielelläni käväisen
täällä personallisesti milloin tahansa, kun niin suvaitsette.
ARMI. Tehkää niin hyvin!
NOKKONEN. Kiitoksia hyvin paljon! Näkemiin, neiti!
ARMI. Näkemiin, herra Nokkonen!
NOKKONEN (poistuu kiireesti).
ARMI. Poika parka! Minun on häntä ikäänkuin vähän sääli. Hän on
kuitenkin tehnyt niin suuren palveluksen minulle, että minä kyllä
mielelläni otan kaiken syyn niskoilleni, jahka aika tulee. (Ottaa
jälleen sanomalehden, heittäytyy leposohvalle ja alkaa sitä lukea kovin
hilpeällä mielellä. Kotvan kuluttua soi jälleen eteisen kello.) Siinä
he ovat! Nyt se on varma. (Juoksee ovea avaamaan).
KALPA (tulee, matkalaukkua kantaen, eteiseen). Huomenta! Terveisiä
Tuonelasta!
ARMI. No? Löytyikö kuollut?
KALPA (tulee palttoo päällä sisään). Tietysti! Elää ja voi hyvin.
ARMI. Minnekäs hänen jätitte?
KALPA. Tuolla istuu valtaoven edessä ajopelissä kuomin peitossa. Enhän
minä uskaltanut, — te kun eilen niin ankarasti varoititte, — tuoda
häntä tänne, ennenkuin olin käynyt katsomassa, saako hän tulla vai ei.
ARMI. Jos olisitte tulleet muutamia minuutteja aikaisemmin, niin
olisitte törmänneet yhteen täällä Nokkosen kanssa.
KALPA. Täälläkö hän kävi? Näin hänen kadulla juoksevan kuin hullu.
ARMI. Tieto Eeron kuolemasta alkaa näyttäytyä perättömäksi. Mutta
voitto on meidän. Tuossa on "Uusi Aika" ja risti Eeron muistosanojen
yläpuolella.
KALPA. Siinähän saadaan sitte paikalla tuliaiset!
ARMI. Ja hyvät! Käykää hakemassa hänet pian tänne!
KALPA. En. Se on teidän tehtävä.
ARMI. Minun? Kuinka niin?
KALPA. Teidän, teidän. Se sopii teille paremmin. Menkää, menkää!
Joutuun!
ARMI (ihmeissään). Minkäs yllätyksen te nyt olette minulle valmistaneet?
KALPA. Minkä kuollut valmistaa voi. Ei muuta. Joutuun nyt vain!
ARMI (heittää nopeasti jotakin päälleen). Ettehän te vain minulle
konnankoukkuja laita? Varokaa silloin teitänne! (Rientää perälle).
KALPA (hänen jälkeensä). Tuokaa mies tänne nyt pian! (Ottaa,
riisuttuaan päällysvaatteensa, sanomalehden, jota silmäilee, ja
purskahtaa hillittyyn nauruun.) Niin sitä on kirjoitettava! — Sen minä
ymmärrän! — Turpaisestahan on tullut Eeron paras ystävä.
ARMI (tulee juosten takaisin, molemmin käsin painaen suutaan naurua
pidättääkseen).
EERO (seuraa hänen jälessään. Hän on puettu homsuiseksi vanhaksi
tädiksi, jolla on vanhanaikuinen hattu päässä, kasvot harson peitossa
ja puuhka kädessä). Saakeli vieköön tätä reisua!
ARMI (käsiään paukuttaen ja räjähtäen nauruun). Mainiosti! Erinomainen!
Suurenmoinen!
KALPA. Olkaa toki hiljemmällä, kun on kuollut talossa!
ARMI (hoksaa yht'äkkiä, juoksee vasemmalle, katsoo sisälle ja panee
sitte oven lukkoon). Ei ole hätää. Emäntä meni torille. Katsokaa, herra
Kalpa, onko eteisen ovi oikein kiinni!
KALPA (tekee niin). Kiinni on.
EERO (Armille). Tämmöinen naamiaistäti minä nyt olen sinun armostasi.
ARMI. No, terve tuloa, rakas täti! Oikein minun täytyy suudella sinua.
(Heittäytyy Eeron kaulaan ja suutelee häntä).
EERO. No, sainhan minä nyt ainakin palkinnon vaivoistani.
KALPA (syrjään). Mutta minä taisin jäädä ilman?
ARMI (Eerolle). Annas, kun minä ihaelen sinua oikein joka puolelta!
(Pyörittelee Eeroa ja kiertää itse hänen ympärinsä).
EERO. Tämä taideteos on kuitenkin seppo Ilmarin ansiota.
ARMI. Niinkö? No, ihanhan minun pitäisi sitte teitäkin...
EERO. Suutele nyt kerta häntäkin!
KALPA. Niin, suudelkaa vain!
EERO. Pikimältään! Minä käännyn pois. (Kääntyy).
ARMI (suutelee Kalpaa). Noin! Te olette ansainnut tämän palkinnon,
herra Kalpa.
EERO (kääntyy takaisin). Joko se on tehty?
KALPA. Sepä maistui! Kovin lyhyt vain.
ARMI. Mutta kuulkaa nyt, rakkaat lapset. Nyt alkaa vyyhden
selvittäminen.
EERO. Sen saat sinä tehdä.
ARMI. Ja teenkin.
KALPA. Sillä me olemme tehtävämme tehneet. Näin vaivaloista matkaa ei
tässä maailmassa tehdä.
ARMI. Saatan uskoa. Mistä tuon oivallisen puvun saitte?
KALPA. Jaa-a! Sanokaas muuta!
EERO. Kaikki on omaani, joka rimpsu. Seppo on ne minulle lahjoittanut.
KALPA. Ja minä ne ostin. Tuossa Tuonelan majatalossa oli viime kesänä
asunut eräs vanha täti. Hän oli todellakin kuollut ja ylisille oli
jäänyt tämä hänen juhlapukunsa. Sanoin tarvitsevani sen maatilalleni
variksenpelättimeksi ja se myytiin minulle heti. Tänä aamuna pimeän
ollessa, Eero, siihen puettuna, katosi ennen minua majatalosta ja
suoritettuani laskun, seurasin minä häntä asemalle. Kukaan ei ole
luullut muuta, kuin että minä matkustan vanhan fasterini seurassa. Ja
näin saavuimme onnellisesti tänne, hänen komeutensa ja minä.
EERO. Hänen komeutensa olen minä.
ARMI. Minun täydellinen hyväksymiseni teille molemmille!
EERO. Joka merkitsee, että saan riisua yltäni tämän komeuden?
ARMI. Ei vielä, ei vielä. Ennenkuin poistun saadaksesi muuttaa pukua,
on meidän luettava tämän päivän "Uusi Aika", se on omistettu sinulle,
Eero. (Ottaa lehden).
KALPA. Ehdin jo vilaista siihen ja näin, että nimesi ja maineesi
todellakin vihdoinkin ovat asetetut oikeaan arvoonsa.
EERO. Todellako? Sen en olisi uskonut tapahtuvan kuoltuanikaan.
ARMI. Mutta nyt saat sen vielä kuulla eläessäsikin omin korvin.
EERO. Lue se sitte, Armi! Seppo ja minä muodostamme taiteellisen ryhmän
viereesi.
KALPA. Ja kuuntelemme mitä suurimmalla hartaudella.
ARMI (ottaa tuolin ja istuutuu keskelle lattiaa, Eeron ja Kalvan
asettuessa kummallekin puolen häntä). Tässä on risti kuvasi yllä, Eero.
EERO. Minä huomaan sen. Tämä on ylen harvinainen tapaus.
KALPA. Totta tosiaan ei tapahtu monelle ihmiselle, että itse saa kuulla
tässä maailmassa, mitä jälkimaailma hänestä arvelee.
ARMI. Vaiti nyt! Minä alan. (Lukee) "Surullinen velvollisuutemme".
KALPA. Kuuletko, Eero?
EERO (rykäisee). H-öm!
ARMI. "... surullinen velvollisuutemme on tänään piirtää risti sen
nimen päälle, jonka tässä luemme".
KALPA. Nenäliinat esille!