Virski vihasilmä, mustamieli, mahtava Karjalan suur'pajari istui
hovissaan karhuntaljoilla pöyhityssä peräpenkissään. Karvainen,
suonikas käsi vasten pitkää leukaa istui Virski vihasilmä tuijotellen
eteensä lattialle, missä mustalaismutshot huumaavasti karkeloivat,
punaisissa nauhoissa heiluivat helyt niiden sinitummilla suortuvilla,
vaskenruskeat, paljaat rinnat hohtivat soihtujen valossa, ja nurkasta
kuului punaisten säkkipillien pehmeästi pelmuileva soitto. Ja Virskin
polvilla lepäsi sorea Sulami, veren viehkeä papitar, kauniina kuin
suloinen, syntinen syysyö, kun lemmenlehtojen varjot kutsuvat hekumaan.
Sorea Sulami, romaneshelkansan päämiehen tytär!
"Ruoskaa soittajille, ontuvat orjat! Enemmän valoa, iloa, verta tuleen,
tulta vereen!" huusi pajari ja heitti tinasarkkansa vasten soittajien
kasvoja.
"Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana, tule ruusukammiooni, missä
ruusuiset aavistukset, suloinen veren suhina ilmassa kiertävät. Tule,
hurmeen henki on päällesi tullut!" -- Mutta pajari työnsi tylysti
lempinaisensa luotaan, ja Sulamin musta silmä välähti kuin terävä
tikari. -- Äkkiä tuntui ikäänkuin savuavien Sainioiden valo olisi
himmentynyt, ja säkkipillit olisivat pihahtaneet särkyvin sävelin.
Ovipylvään varjoon ilmestyi mustaan kaapuun puettu mies.
"Veljeni, kustas tulet, kymmenyksiäkö kysyt?"
"En kysy kymmenyksiä, kysyn viljon veikkojani. Minne kadotit
kaunoiseni, luunsa lepohon veisin, luostarin yrttitarhaan alle
hiljaisen halavan."
"Erähän eksyivät, katosivat karhun kierroksessa!"
"Sen sanot sanoaksesi. Olisi edes hivus hangella, veren jälki
jäkälässä!"
"Kaarsin karhua, en veljiäni; syyni taivaalle sovitin, luovutin sun
luostarille."
"Pelkäsit pimeää ääntä, omaa lihaa onnetonta."
"Korea kuopus! Heitä huono lemmon leikki!"
"Valvattini, vanhin veljyeni! Viisi on veripilkkua silmässäsi."
"Viinistä veressä silmä!"
"Viisi on tahraa vaatteessasi."
"Makasin marjamättähällä."
"Sen varsin valehtelet, tapoit taattoni siemenen, surmasit sukuni
suuren."
"Teen tiliä itselleni en muille, en maitosuille!"
"Kuule siis kirkkoni kirous!"
"Heitän sen kohden kasvojasi, kerronpa surman sanomat, kerron kaikki
keihäälläni, siinä on vanha vastaukseni, kirkon korppi, musta munkki,
syöksen sen sydänalahan!"
Virski tempasi seinältä karhunkeihään.
"Oi, veljyeni, kivikova on sydän sinulla, kova kuin musta timantti!"
"Ei sitä valkaise taivaan tahko!" karjaisi Virski vihasilmä ja heitti
mustaan kaapuun. Musta veli näytti pilkkua seinässä, missä verinen
keihäänkärki vielä värisi.
"Viitenä kesänä viisi kertaa pitää sinun pyhään porttiin kolkuttaman
ennenkuin sen saranat narisevat. En rauhaa saa rukouksissani, löydä en
lepoa haudassani ennenkuin löydät sielusi, ota soihtu, käy, etsi
sielusi säveltä!" horjuen kohotti munkki kätensä. Kiljaisten silloin
Sulami juoksi hänen luoksensa ja levitti mustat hiuksensa hänen
ylitsensä. Säkkipillit päästivät kuin hätähuudon, ja sainiot sammuivat,
mustalaiset syöksyivät soittolavalta. Kun soihdut taas roihuivat, oli
Sulami poissa, poissa musta veli.
* * * * *
Virski vihasilmä kavahti yöllä kaukaiseen ääneen: "käy, etsi sielusi
säveltä, käy, etsi sielusi säveltä!" Ja hän oli näkevinänsä vuoteen
vieressä hahmon, joka suli läikkyvään pimeyteen. Vai oliko hän herännyt
omaan ääneensä? Hän hiveli käsillään vierusvuodetta, jonka yläpuolella
poimuili kultalangoista kudottu ryijytaivas keltaisine tähtineen ja hän
kuiskasi yöhön: "ah, ihanaiseni, missä olet, mun sydämmeni ikävöi
sinua, katso, vuoteessasi on vielä lämmin notko, missä sinun povesi on
levännyt, ja peili on himmeä sinun hengestäsi. Minun sydämmeni on kuin
peili, jonka sinä olet himmentänyt, tule tulijoutsen, ilorinta, ja
kirkasta sydämmeni, sillä siellä on pimeys!" Hän sytytti sainion ja
kulki vierastupaan ja istui korkeaan, eläinkuvilla leikeltyyn
tuoliinsa. Myrskyn villikissat naukuivat ikkunakomeroissa, ja kaukaa
mereltä kuului karhea murina. Virski katseli veritahraa seinällä ja
kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä punaisemmaksi se muuttui,
veripilkut tanssivat hänen silmissään, hän sulki silmänsä, tahra
seinällä loisti kuin punainen pallo. Sainio putosi lattialle ja sammui.
Ja Virskistä tuntui ikäänkuin hän istuisi korkealla Kaarnan kalliolla
ja katselisi punertavaa ilta-aurinkoa. Äkkijyrkästi kapeni vuori kuin
karjun selkä suin päin synkkään syvyyteen, vaarallinen oli paikka
metsästäjälle, lohkareet irtautuivat siinä jalan alta ja viskasivat
uhmaavan urhon kammottavaan kuiluun.
Virski nosti torven huulilleen ja päästi ilmoille iloisen, maanivan
toitotuksen. Satakertaisina kantoivat sen kaijun viekkaat tyttäret
pitkin jylhiä vuoren harjanteita, kaukaa metsästä kuului iloinen
vastaus, jo kuului hevosien sieramien pärskynä ja kavioiden kopse, ja
huumaavaa vauhtia kiiti ohitse ratsastaja ja katosi kuiluun. Neljänä
iltana istui Virski kalliolla ja kuihutteli torvellaan, ja joka kerta
kannusti sotisopainen ratsastaja ja suistui syvyyteen. Mutta viidentenä
iltana ratsasti varovasti vainuen viides ratsastaja välkkyvä miekka
kädessä. Hänen hevosensa karkasi pystyyn, etukaviot korkealla ilmassa
romahti se onkaloon, mutta ratsastaja hyppäsi kalliolle.
"Katala Virski, velivainooja!"
"Niin, mustat korpit, minä vihaan ja vainoon teitä. Perintöni poljitte,
miehuuteni masensitte."
"Vastaa elämälläsi, epatto, veljeni olet surmannut!" huusi ratsastaja.
"Korpit vastatkoon kuilusta. Siellä sinäkin kohta koikut. Minä olin
ruma ja rujo. Minun otsallani oli aina varjo, te myrkytitte minun
mieleni, te syöksitte minut saastaan, hevospaimeneksi kytkitte sankarin
siemenen!"
"Suden sydän sinulla oli, tapat vielä vienoisemme, korean kuopuksen,
joka vitmissä nukkuu, kuole kavala!"
Ratsastaja iski häntä säilällä. Mutta Virski väijyi, väistyi ja nauroi:
"hahhaa, katso taaksesi, paasi pakenee!" Veli katsoi taakseen ja Virski
työnsi hänet sauvallaan syvyyteen. Hahhaa! Onkalosta kuului kirous.
Hahhaa! Virski heräsi kylmässä linnasalissa. Hahhaa! nauroivat kaikki
holvit ja lokerot.
Raivoissaan kulki Virski läpi huoneiden ja herätti hurjat
jousimiehensä. Iso viinitynnöri kannettiin keskelle salia, ja hillitön
mässäys alkoi. Kolme päivää jatkoi hän juominkeja. Kolmantena saapui
sanansaattaja: "Mahtava pajari, suuri sota seisoo kynnyksellä,
vainolaiset polttavat talot, ryöstävät naiset!"
"Ah, tulta ja verta, verta ja tulta, ne ovat minussa, minä niissä!
Sulami sorea! Musta velikö sinut lumosi, kaikkosit kavala! Hiuksistasi
sinut ratsuni kavioon sidon ja tanssitutan tantereella. Kun maata
poljen, vapisee Viro ja Viena. Ylös linnakunta, tuhat tapparata, tuhat
kalvan kantajata!"
Linnan portista karahutti Virski vihasilmä ratsullansa, ja tieltä
kuului keihäiden ja kalpojen kalske.
* * * * *
Vuorelta vuorelle leimahtivat vainotulet, talosta taloon kulkivat
sotikapulat. Mustalaisjoukon mukana oli rajakyliin tullut outo, sairas
mies, hän lietsoi tulta nurkuviin mieliin, pyhään sotaan nosti hän
miehet miekalliset. Meren rannalle metsälukkoon havumajoihin vietiin
aarteet, ukot ja naiset. Veitset hampaiden välissä, tanassa keihäät
kapuilivat vuorelaiset merestä nousevia vuoria kuin tunturisopulit
kohti Virskin vinkuvia vasamoita. Salamana samosi Karjalan karju,
hurjahammas, rautasuomuisessa sotapaidassa kullankarvaisella orhilla.
Väkevä oli Virski vihasilmä, hän kynti verivakoja miekallansa, mutta
aina kun vuorelaiset väsähtyivät, karahutti viidellä sysimustalla,
kuutamo-otsaisella hevosella viisi mustaa ratsastajaa. Viisi välkkyvää
säilää säkenöi heidän käsissään, haudan kylmyys lehahti heidän
vaipoistansa, ja heidän silmänsä kiilsivät kuin siunattu multa.
"Aaveratsastajat, veljeni varjot, ettekö näe niitä, lyökää päältä,
lyökää alta, lyökää ristiin!" huusi hän harvenneille huoveilleen, jotka
pakenivat pimeään metsään. Mustat miehet ajoivat hänet yhä kauvemmaksi,
kuin näkymättömän käden kautta suistui hän satulasta. Hän seisoi yksin
vuorella ja sen juurella nukkui yössä mahtava, mittaamaton meri tyynenä
kuin lapsi oman äitinsä rinnoilla. Kuun hopeaisen sillan kimmeltävän
kaaren alla välkkyi kultainen risti ilmassa, ja merestä nousi luostarin
valkea muuri kuin valkoinen merenneito kultainen kruunu päässä.
"Sinä meren mirhamituoksuinen portto! Sinä olet liittoutunut minua
vastaan, kirotut sinun viekkaan valkeat muurisi, kirotut pyhän
malmikidan lörpöttelevät kielikellot ja kirottu sinun musta mahtisi!"
mutisi Virski yössä. Hän katsoi maahan ja näki syvällä vuorenkattilan
allaan, ja sen pohjasta kuului outo laulun hyrinä kuin kaukainen kaiku
merentakaisilta itämailta, kumpuilevilta santa-aavikoilta jostain
kamelinnahkaisesta paimenteltasta, kun santa salaperäisesti helisee
yksinäisen palmun siimeksessä. Hän astui alas vuoripolkua ja hämärässä
tuli häntä vastaan nainen, joka kantoi vesiruukkua. Virski siirsi
hunnun hänen silmiltään, ja veri syöksähti kuin tuli hänen silmiinsä.
"Ah, Sulami, sinä täällä ihanaiseni, ilosilmäiseni! Miksi karkasit
kyyhkyläinen, pelästyitkö keihästäni, kiihkoani? Tule minun kanssani,
sinä olet ottanut taas minun sydämmeni, yhdellä ainoalla katseella sinä
olet sen ottanut, katso, en minä ole vihainen. Mutta kenelle sinä vettä
kannat?
"Ah, unissani olen sinulle sylini avannut, mutta pimeys minut piiritti,
valveilla olen sinua kysynyt mutta sinä et suuta antanut. Mutta kelle
sinä vettä kannat? Sinä olet mykkä kuin yö. Ken on havumajassa?"
"Kuninkaiseni, älä mene, kultaiseni, isäni on sairas, mene pois, kuule,
vasamat vinkuvat vesaikossa, väkesi voima vaipuu."
"Sulami, minä tahdon tietää, kenelle sinä vettä kannat!"
Virski syöksyi majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänen huotransa
hurmeessa. Kylmästi sanoi hän: "nyt minä tiedän, kenelle sinä vettä
kannat. Mustaa veljeä ei enää koskaan janota." Mutta Sulami oli
kadonnut, idän ihana loimu punoitti metsäharjan. Yli hiljaisten vesien
vieri luostarikellojen hiutuva ääni.
* * * * *
Virski vihasilmä kulki Kaarnan vuorelle, hänen tukkansa ei ollut enään
sysimusta, hirmuisen tuskan talvi oli siihen lumihiuteita kylvänyt. Ja
muistot tulivat, mustiin puettuina ne tulivat ja istuivat hänen
ympärillensä, ja tumma harso oli niiden silmillä. Ne katselivat häntä
niin tunkeilevasti ja nyökkäsivät hänelle päätään. -- "Miksi te
katselette minua?"
"Me tulimme sinun luoksesi, kun olit yksin, ennen sinä työnsit meidät
aina luotasi, me luulimme, että sinä käskit meitä, herra."
"En minä ole käskenyt teitä, ratsastitteko vainoojieni selän takana?"
"Me olimme täällä ennen kuin sinä, kun sodasta palasit."
"Menkää, minä en tarvitse teitä, minä tahdon katsella, kuinka linnan
raunion hehku taivaalle valuu!"
"Meidän on kylmä, me tahdomme lämmitellä raunion valossa", nauroivat
muistot, "kun aseet kalskuivat, nuoret naiset, väkevä viina ja irstaat
ilot, sadat veri-aatokset voimasi valtasivat, kaikkosimme linnan
ullakolle, missä suuret yöhämähäkit kehräsivät hämäriä unelmia."
"Minä himoitsen rakkautta, ah, missä on Sulami, tuokaa hänet luokseni!"
"Katso, hän istuu vierelläsi, vaipuu suloisena valtaasi!"
"Minä en näe armastani silmilläni, ilmaa huuleni hapuilee. Te ilkutte
minulle, kuoppasilmät. Nyt minä tiedän, veljeni on teidät lähettänyt
minua vaivaamaan."
"Sinun veljesi? Veljesikö, jota Sulami salaa suuteli ja yrteillä
haavoja voiteli?"
"Ihan niin! Ihana petos! Naaraskäärme! Mutta minä kostin, ah, kuinka
suuri kosto kohottaa, kohottaa kuin tunturikotka korkealle yli pienien
sikolampien, yli maanmyyrien pesien."
"Sinä vihasit kaikkia ja kaikki sinua."
"Mutta nyt minulla ei ole, ketä vihaisin. Ketä rakastaisin, en edes
itseäni?"
"Rakasta meitä, herramme, me palvelemme sinua."
"Hahhaa! Olettepa sukkelia! Minun ympärilläni on niin hiljaista, että
minä melkein sen kuulen, minun sisässäni on tyhjyys, pohjaton kuin
onkalo allani, jonka suulla viisi korppia lentää."
"Kuule, tyhjyydestä huutavat veljesi! Kutsummeko heitä?"
"Kutsukaa! Ihanaa! Vihan vaisto elää vielä minussa, vaikka vihan
salamat ovat sammuneet. Minä tahdon miekkailla veljeni varjojen kanssa
ja voittaa, sitte minä katoan kuin kupla elämän mereen niin, ettei
kukaan jälkiäni löydä. Menkää, minä en tarvitse teitä sitte enään
koskaan!"
Salaperäisesti kohisi metsä, ja kuuset kumartuivat ikäänkuin joku olisi
painanut niitä niskasta. Mutta murroksesta vuoren onkalosta ja laakson
pohjasta kuului rautaketjujen kalina yli kivien ja kantojen ikäänkuin
sadat moukarit olisivat takoneet vuoren korkeaan alasimeen. Sadat,
suuret tulisilmäiset koirat juoksivat vuorenharjanteita, isot halaistut
turvat maata nuuskien syöksyivät ne villissä vauhdissa, ja niiden
hurja haukunta vyöryi harjulta harjulle täyttäen laakson pohjan
helvetillisellä melulla, joka myllersi päistikkaa pitkin laakson
seiniä, etsien ulospääsöä, ulvoen sukelsi se vuorenkattiloihin, kiipesi
ylös jyrkkiä halkeamia, taasen alas ja katosi ahdasta solaa pitkin.
Kaukaa se kiersi ja läheni Kaarnan vuorta ikäänkuin se olisi etsinyt
onnetonta otusta, läheltä kuului jo helvetinkoirien kamala läähätys
vuoren paltaalle, missä Virski seisoi miekka ojennettuna. Ja koirien
jälestä ratsasti viisi varjoa, joiden käsissä säkenöi säilä kuin
auringonsäde.
Kuilun partaalla seisoi Virski ja otteli viiden varjon kanssa, hän iski
eteen, hän iski taakse, mutta aina varjot hänet ympäröivät, ja hän
läheni yhä reunaa. Myrsky vonkui mustalla pohjalla, ja salamoiden
loisteessa oli hän näkevinänsä mustilla harsoilla naamioittuja miehiä,
vai olivatko ne valehtelevia yön varjoja. Ne väistyivät ja olivat
samassa hänen kimpussaan, ne kävivät toisinaan pitkiksi kuin
vuorenhuiput, toisinaan vaipuivat ne kainaloitaan myöden onkaloon,
toisinaan kaviot iskivät tulta kalliosta. Hän oli haastelevinaan
varjojensa kanssa, mutta mykkinä ne taitavasti väistivät hänen
iskujansa. Vihdoin hän väsyi, näkymättömästä iskusta lensi silloin
hänen miekkansa korkealle ilmaan ja putosi kilahtaen onkalon pohjaan.
Hän vaipui maahan. Taasen rämisivät rautaketjut pitkin vuoren kapeata
selkää, ja koko helvetinkoirien liuta hyökkäsi hänen ylitsensä ja
katosi laaksoon. -- Kun hän heräsi keskiyöllä, näki hän viisi loistavaa
tähteä taivaalla, niiden viereen puhkesi pienempi kirkas tähti. Hän
nousi ja hän tunsi, että hän oli kuin skorppiooneilla piesty. Hän oli
muuttunut tuntemattomaksi. Hän katseli aamutähtiä ja muisti veljensä
salaiset sanat: "ota soihtu, käy ja etsi sielusi säveltä!" -- "Minä
otan soihdun. Hyvää yötä, vuoret!" mumisi hän ja kulki kumarassa
laaksoon. -- Samaan aikaan haudattiin luostarin tarhaan mustan veljen
ruumis, jonka munkit olivat löytäneet meren rannalta. Mutta kansan
kesken kävi huhu, että Virski vihasilmä oli vaeltanut pyhälle maalle.
* * * * *
"Maailmalla oli sieluni, siellä se harhailee koditonna", ajatteli
Virski vihasilmä, kulki maailman turhuuden turulle. Mutta siellä olivat
kaikki ilveilijöitä. Ne teeskentelivät sellaista, jota heillä ei ollut
tai peittivät valenaamarin alle sen, mikä oli heidän sisintä omaansa,
hänen mielestänsä oli heidän naurunsa tuskallinen kasvojenväänne, ja
itku muuttui iloiseksi irvistykseksi. Silloin kuuli hän joukon seasta
naurua ja melua. Edellä tanssivat narrit, ja niiden vihreissä
pipolakeissa kilisivät tiuvut, jälessä puolialastomat portot maalatuin
poskin, juopuneet huovit ja löysä kansa, joka uteliaana katseli miestä,
jota talutettiin nuorasta. Joukon mukana astui Virski pyövelinvuorelle.
Kansankiihottaja nousi mestauslavalle ja puhui: "Oi, teitänne, hypyillä
ja lainahelyillä te unohdatte uskon omaan itseenne. Hetkeksi minä
lietsoin teihin sielun, mutta se sammui kuin laiskurin nuotio, minä
nostin teidät valtoja vastaan, mutta te annoitte lihapatojen
sieramianne kutkutella. Te saatte ryömiä, te saatte tuta piiskan
polttavat iskut ja tulirautojen helvetilliset tuskat ennenkuin voitte
nousta. Oi, teitänne!" Virski astui hänen luoksensa, valaisi häntä
soihdullaan ja sanoi: "sinä, joka seisot kalman kasvojen edessä, sano,
aavistatko, missä pajarin sielu on?" "Pajarin? Olet ainoa, joka sitä
kysyt. En ole hänessä koskaan sielua tavannut. Hänen käskynhaltijansa
on minut tuominnut. Kirottu olkoon hänen nimensä!" Löysä kansa vetäytyi
kyyryyn, he katselivat pelokkaina ympärilleen peläten urkkivia korvia.
Muuan portto astui silloin pajarin luo ja ilkkui: "sinä sielujen
kamasaksa, osta minulta sieluni, jollei itselläsi ole, viisi kultarahaa
vaadin vaan!" "Mene pois portto, sinä et ymmärrä minun janoani!" huusi
pajari. "Sinä olet niin verenjanoisen näköinen, ja silmissäsi kasvaa
verikukkia!" huusi portto. Ja löysä kansa hohotti: "hullu mies, joka
etsii sielua", ja he karkoittivat hänet kirsikansydämmillä ja
pähkinänkuorilla. Lavalla välähti mestauskirves.
"Ei soinut sieluni sävel ilveilijän tiuvussa eikä vangin kahleissa, ei
ilon huumassa, ei voiman huudossa. Mistä minä etsin? Minä tunnen, ettei
minussa ole kateutta eikä toivoa, ei katumusta eikä ilon tulvaa,
minussa soi väritön, kaijuton tyhjyys. Minä tahdon käydä nukkujien ja
väsyneitten majoihin." Ja hän otti soihtunsa ja kulki taittumattomia
taipaleita kynnykseltä kynnykselle ja kyseli. Valtakunnan kaikkien
tupien ovet aukenivat hänelle, sillä niissä ei ollut salpaa. Siellä ei
enään pelätty kuolemaa eikä varkaita, väsymyksen varjo lankesi jokaisen
porttipielen yli. Hän nosti soihtunsa nukkuvien kasvojen yli ja
tarkasti niitä. Niin tuli hän majaan, jossa kuollut lapsi makasi
kukitetussa kehdossa, nuori äiti istui sen vieressä ja lauloi
kehtolaulua. "Sinun surusi on suuri, etkö huomaa, että lapsesi on
kuollut?" sanoi pajari. "Minä liekutan hänen muistoansa!" sanoi äiti.
"Sinä olet surulle antanut sielusi, minä tahdon keventää sen painoa,
anna minulle surusi!" "En anna, suruni on minun ja se on suloinen."
Hiljaa hiipi pajari yöhön ja sammutti sainionsa.
Hän tuli alhaiseen asuntoon, jonka portailla makasi nuori tyttö hiukset
kasvojen yli hajotettuina. Tuvassa istui mykkänä vanha mies.
"Olet tyttäresi yölle vihkinyt!" sanoi pajari.
"Pajarin keihäsmies riisti hänen puhtautensa!"
"Olet antanut sydämmesi vihalle, anna vihasi minulle tai pajarille, hän
kostaa puolestasi!"
"En anna, vihani pidän itse, pajari tallasi hänen äitinsä kunnian,
pajarille en voi antaa _omaa_ vihaani, eikä pajari voi kostaa
itsellensä, sillä hän kulkee maita mantereita eikä tiedä, onko hänellä
sielua. Hän tappoi kaikki veljensä, nuorimmankin, jota hän ennen
rakasti, niiden varjot seuraavat nyt häntä, hän vihaa salassa niitä
varjoja."
"Katso minua! Tunnetko minun, minä olen Virski vihasilmä."
"Nyt sinun tunnen, nyt sammui minussa vihani, katso, minä en voi antaa
sinulle sielua. Sytytä soihtusi, päivä pakenee, ja varjot pitenevät!"
* * * * *
"Ennen iloitsin minä suuresti siitä, että minua vihattiin, nyt on sekin
ilo sammunut", puhui pajari itsensä kanssa. "Viileä välinpitämättömyys
kohtaa minua poluillani. Kuhunka minä kuljen? Sieluni säveltä en
löytänyt surun kehtovirressä enkä epätoivon mykässä mutinassa. Ei
onnea, ei onnettomuutta! Kylmä ijäisyys!" Virski vihasilmä kulki tietä
pitkin, kaikkialla näki hän mustia ristinmerkkiä talojen seinissä.
Hoippuvia ihmisiä tuli häntä vastaan ja kuolevia kulkureita makasi
maantien ojissa. Hän valaisi heidän kasvojansa, hän kuunteli heidän
viimeistä hengitystään ja etsi heidän silmistään viimeistä välkettä.
Mutta kukaan ei välittänyt hänen kerjäävästä katseestaan, kullakin oli
oma säveleensä, minkä he virittivät viimeisen kerran elämän kiitäville
mielikuville.
"Minä tahdon kuolla, ehkä minä haudassa kuulen sieluni sävelen",
huokasi hän ja tarttui kuolevan käteen, minkä rutto jo oli rumentanut.
Hän vaelsi suurelle kentälle, missä hauturi kasaili ruumiita. "Kuule
sinä kuoleman palvelija, minussa on taudin siemen, kaiva minulle
hauta!"
"Ei ole minulla aikaa, eläthän vielä eikä sinulla taida olla
ristiinkään ropoa, millä vaivani palkitset. Ihania aikoja! Viime
vuosina olin nälkään kuolla, sillä ihmiset eivät muistaneet kuollakaan,
ei silloin kuollut kirkon rottakaan, ihmiset vaan naivat ja laittoivat
toisia ihmisiä maailmaan, jotka eivät niin äkisti kuole. Minun
kyhmyselkäinen tyttäreni onnistui saamaan suurpajarin pyövelin
yljäkseen, mutta kun minulla ei ollut myötäjäisiä antaa, niin se
karkasi tataarien maalle, jossa sulttaani antaa hänelle enemmän työtä,
nyt kun suurpajarikin on teillä tietämättömillä. Kunnon mies se pajari,
laittoi tänne sodallaan rajantakaisen, tuhatjalkaisen ruton, nyt saan
minä viisi päältä, kun hautaan, ja tyttärelleni hankin minä vielä
neuvosherran."
"Sinä olet ainoa, joka ylistät pajaria, tee nyt hänelle viimeinen
lepokammio!"
"Hiisi vie, mitäs sinä kujeilet, tee itse itsellesi hauta ja muista
kuolla myös", sanoi hauturi ja nakkeli sääriluita aidan yli.
Virski alkoi kaivaa hautaa, ja kun se oli valmis, laskeutui hän sen
pohjalle makaamaan. Kolme yötä kuunteli hän nakerrusta sivukammioissa
ja tuulen vonkunaa hautaristiröykkiöissä. Mutta suuri Viikatemies ei
istunut hänen hautansa partaalle asettaan hiomaan, vaan kulki ohitse
kuutamon kultaista tietä. Kolmannen päivän aamulla tuli hauturi: "en
minä kärsi valekuolleita valtakunnassani, kävisit vielä minua
herättämässä niinkuin teki eräs varas, valevainaja, joka varasti
samalla minun tyttäreni kihlasormuksen. Nouse ja ota soihtusi", sanoi
hupainen hauturi ja heitti pääkallon hänen jälkeensä.
* * * * *
Virski vihasilmä kulki valtakunnan päähän ja kohtasi rajamaakuopassa
vanhan, viisaan tietäjän. Sanaseppo seuloi sanojansa: "Sinä etsit
sielusi sointua, Luojan lukkoa olemukseesi. Et sitä kansan kanteleesta
löydä, et rahvaan raosta. Et ole sieluasi kansakunnalle antanut, väärin
vannoen sen valtasit, sortanut olet sotihin, polkenut portaiksi majat,
köyristänyt kylvömiehet, kuristanut naisten naurun. -- Mene
aarniometsään, ehkä löydät armahan ahon, siellä on kukkia kedolla,
kullakin kukalla katse, kyynelhelmi terässänsä, jos oman katseesi
katsot, aukeaa sielusi salat, mutta kavahda hengittämästä heteihin,
korpi kimppuusi kävisi." -- Virski kulki suuren aarniometsän ikuisessa
hämärässä, ei sinne päivä pilkottanut, oksat näyttivät suurilta
ihmiskäsiltä, jotka viittoivat viluisille poluille, ja juuret
kyyryttivät kuin vesikäärmeet, ja latvat humisivat kuin salaperäiset
harput. Kolmantena päivänä tunsi hän ihanan tuoksun, ja kun hän kolme
yötä kulki yli kolmen vaskivuoren, aukeni eteen kultainen kunnas.
Silkkilehtiset, hopeahohteiset pensaat, kultakuoriset puut kaareilivat
vihreinä siltoina sen ylitse. Niitä kultaisia kunnaita aaltoili läpi
väkevätuoksuisen, lumolemuisen metsän, ja tuoksu huumasi harhailijan
niin, että hän vaipui kivelle, jossa kiilsi tuhansia, kultajyväisiä
kiteitä. Ja notkossa uinaili unelmien umpilampi. Keskellä sen kuultavaa
kalvoa solui kymmenen joutsenta, heleän keltaiset nokat yhdessä,
kaarevat kaulat piirissä, valkoisista siivistä väreili rantaan kymmenen
kirjavata juovaa, kymmenen hopeansiintoista sädettä, niin että
joutsenet näyttivät valkoiselta auringolta. Ja sinisessä udussa lammen
takana siniset liepeet ilmassa liehuen, hajahapsin hiukset
kultalankoina päivänsäteisiin sulaen leijui kolme luonnotarta, ja
niiden silmät siintivät kuin vienoimmat vuokot simapillien sinisen
soiton tuutivassa tenhossa. Virski vihasilmä kumartui lymyilevän
lähteen reunalle, se oli kuin sykkivä, poreileva sydän, ja sen
sydänsuonet soiluivat maan kaukosyvistä uumenista, manan mustilta
vesiltä. Hän näki kasvonsa sen kalvolla ja hän kauhistui omaa kuvaansa.
Hänen silmänalustansa oli mustan vihreä kuin käärmeen nahka, ja hänen
hiuksensa valuivat vihreän liman yli kuin harmaa hämähäkinverkko.
Lähteen reunan alla kasvoi kummallisia kukkia, onnenongelma,
kateudenkarva, lemmenlieto, hullunhelmi, viisaudenkaivo, riemunruusu,
verikyynel ja surman sormi, tuhansia tarun kukkia siinä kasvoi. Ja
niiden terät loistivat kuin sisäisestä valosta, ja kun hän niitä kauvan
katseli, oli jokaisen kuvussa kuin katse, hämärästi harhaileva,
välttävä ja välähtelevä. Ja hän etsi omaa katsettansa ja pidätti
hengitystä, ja tuntui kuin koko metsä olisi kumartunut hänen ylitsensä
kuuntelemaan hänen hengitystänsä. Kukasta kukkaan harhaili hänen
katseensa, vihdoin se pysähtyi mustaan kukkaan, jonka ympärillä oli
viisi valkoista liljaa, ja sen pohjalla läikkyi viisi punaista pilkkua.
Veri syöksähti hänen kasvoillensa, kuta enemmän hän kukkaa katseli,
sitä enemmän sai se hänen katseensa hahmon, toisinaan katosi se kuin
kupla unheisiin utuihin. Taikatuoksu nousi hänen päähänsä, ja hänen
huulensa värisivät, ja rinnassa korahti huokaus, joka ei ulos päässyt.
Kyynel puhkesi hänen silmäänsä ja putosi mustalle verholehdelle.
Silloin sumeni lähde, kukat kutistuivat kokoon, ja läpi metsän kohisi
vihainen huokaus. Hän horjui, tapaili sydäntään, ja hänen silmissään
tanssi ilmassa veripilkkuja. Kuin sumusta näki hän veriruskean silmän,
jonka terä syventyi ja synkistyi hänen silmäänsä. Hän huokasi. Hän oli
nähnyt lähteen pimeällä pinnalla oman verisen silmänsä. Lumous lensi
pois, kultainen kunnas katosi, hän seisoi taas synkässä aarniometsässä,
ja korven kohdusta kuului matala mutina, ja vihaiset vihurit hyppivät
hänen kintereillään, metsä ajoi häntä takaa. Piikkiset oksat löivät
häntä kasvoihin, ja isot aarnihongat murahtivat hänen takanaan, ryske
ja pauke rymyili hänen ympärillänsä, hän juoksi, puut ja pensaat
juoksivat hänen takanansa: "Mene pois, mene pois, rauhanrikkoja,
luonnon pyhästä pylvästöstä, ei sen holveissa sydämmesi sävel ole
sykkinyt, et luontoa ole lempinyt, pienintä kukkaista kedolla et
rakastanut ole. Mene, metsä ei ylenny ystäväksesi, ei henkesi heimona
heläjä. Mene rauhanrikkoja, sinä olet rikkonut luontoa vastaan, juokse,
kaadu, nouse, kaadu!" -- Ja Virski vihasilmä juoksi vuorelle ja
kätkeytyi sudenluolaan. Illalla tuli suden emo kotiinsa, Virski tarttui
sen kurkkuun: "minulla on suden sydän, sanotaan, minä tahdon raadella
sen sisuksia, ehkä sieltä sieluni löydän", sanoi hän raivoissaan. Susi
puri häntä otsaan ja ottelussa tarttui sen hammas hänen otsaansa. Yöllä
kokoontuivat sadat sudet vuoren ympärille ja ajoivat hänet yön selkään.
Hän juoksi, juoksi, ja sadat tuliset silmät seurasivat metsässä hänen
sivullaan. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, vaipui hän
väsyneenä tien varteen maahan.
* * * * *
Virski vihasilmä näki unta, että hän istui korkealla kulta-istuimella,
ja itäisten kansojen ruhtinaat kumarsivat hänen edessään ja laskivat
kruununsa hänen jalkojensa juurelle. Korkealla lavalla katon rajassa
soivat mustalaisten säkkipillit, Sulami tanssi notkuvin lantein
keskellä lattiata, sieppasi kruunut ja heitteli ne ilmaan, ja ne
putosivat lattialle tuhansina, soivina sirpaleina. Mutta Sulami sanoi:
"älä sure, kuninkaiseni, katinkultaisia narrinkoruja, minä annan
sinulle sydämmeni!" Ja hän riisti rinnasta sydämmensä ja kääri sen
mustiin hiuksiinsa kuin pienen punarintaisen linnunpoikasen, hyväili
sitä ja kuiskasi: "lennä lempilintuseni ja istu kuninkaani olkapäälle".
Samassa heräsi Virski ja hän kuuli maantiellä valittavan säkkipillin
sävelen, ryysyiset mustalaiset kulkivat selkä kyyryssä hänen ohitsensa.
"Sanokaa, levottomat lenkarit, missä on Sulami, minun musta, hehkuva
ruusuni, hänellä on minun sieluni!" Ja mustalaiset osoittivat mykkinä
taaksensa. Virski kulki tietä jonkun matkan. Tiepaalun alla, jonka
yläpäässä oli kultahohteinen pyhänkuva, makasi Sulami polvillaan.
"Sulami suloinen, käänny ja katso minuhun, minun sydämmeni etsii
säveltä sinussa, joka sointuisi minuun." -- "Kuninkaiseni, kultaiseni,
sinä puhut suloisia sanoja", sanoi Sulami ilkkuvalla äänellä, "en voi
antaa sinulle kuin kauniin, kiehtovan ruumiini!" "Sielusi on veresi
hurmaavassa hehkussa, tule Sulami, tukahduta rauhaton tuli, joka
aatoksieni pohjia polttelee!" "Minä olin sinun huvituksiesi ilotuli,
moni impi ilohuuli on sinulle tulensa sammuksiin suitsuttanut." "Miksi
käännät pois ihanat kasvosi, sinua rakastin ylitse muiden, sinussa
sieluni palaa. Tule Sulami!"
Sulami käänsi kasvonsa, mustat pilkut olivat rumentaneet hänen
katsantonsa kalman kauheaksi. "Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen
ihana! Minun sydämmestäni lehahtaa musta tuoksu sinua vastaan, tule ja
syleile minua, niin tiedän, että rakastit minua, hahhaa!" -- Virski
väistyi ja katseli häntä kammolla: "mene pois, älä koske minuun, musta
kuolema on jo sinut valiokseen vannonut." "Hahhaa, sinä olet pelkuri,
sinä et ole minua koskaan rakastanut, sydämmeni sinä surmasit, mustan
veljen kun tuhosit, anna minulle nyt suuta!" sanoi Sulami. "Minä tahdon
elää!" huusi Virski ja pakeni hänen luotansa. Tuskallisesti nauraen
vaipui Sulami paalun juurelle.
* * * * *
Virski vihasilmä tuli siihen paikkaan, missä hänen linnansa oli ollut.
Korkea kuusikko kasvoi sillä kohdalla, sillä Virski oli jo sadan ja
yhden vuoden vanha. Eikä häntä kukaan tuntenut. Hän kaivoi sammalta,
löysi ruostuneen keihään kärjen, jossa oli veripilkku, silloin ajatteli
hän nuorinta veljeä, koreata kuopusta ja kulki meren rannalle. Ranta
oli täynnä pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet kaukaa Vienan
luostarista. Heiltä sai hän tietää, että hänen veljensä ruumis lepäsi
valkoisessa arkussa valkoisen luostarin tarhassa meren tuulilta
turvassa. Ja hän nousi pyhiinvaeltajalaivaan, joka kulki sen valkoisen
luostarin rantaan. Mutta matkalla nousi sumu eikä peräsinmies nähnyt
luostarin kultaista ristiä, ja laiva ajelehti kuin tuuliajolla. Silloin
nousi meren sumusta esiin kummallinen sumulaiva, sen purjeet olivat
mustat, ja sen kannella seisoi viisi punapukuista pajaria. Heidän
silmänsä olivat sumuiset, ja he osoittivat sormillaan Virskiä. Hän
nousi, kohotti kätensä ja puristi heille nyrkkiä ja kirosi: "Veljet,
kirotut veljet, koska te jätätte minun rauhaan!" Samassa sekaantui
aavelaiva sumuun, pyhiinvaeltajat nureksivat ja jättivät hänet aution
saaren rantaan.
* * * * *
Virski vihasilmä rakensi itsellensä luolan ja hän asui siinä saaressa.
Hän kaivoi juuria, söi marjoja, pyydysti kaloja ja etsi helmiä, ja
usein näkivät kalastajat rannalta soihdun valon. Luostarin kellot
kaikuivat joka ilta yli valkoisten vesien, joka ilta kirosi hän niitä
kelloja. Mutta kun tuli yö, voihki hän vuoteellaan, tuliset tuskan
hirmut raivoilivat hänessä, hän nousi sammaleiselta vuoteeltaan ja
souti tuulen kantamalla kuutolla merenruovolla sauvoen luostarin
rantaan. Hän kolkutti luostarin porttiin: "Veljeni, veljeni, avaa
porttisi, minun sieluni etsii sinua, ja minä tahdon löytää sen
sinussa!" Ja hän oli näkevinänsä miehen, joka nousi luostarinmuurille,
ja suloisen odotuksen huume täytti hänet. Veli katsoi häntä ja sanoi
ontolla, oudolla äänellä: "miksi minut herätit, kuka olet?" -- "Olen
onneton veljesi, minä etsin sinua, tule ja avaja minulle porttisi,
minun elämäni on musta seinä, jossa ei porttia ole!" Haamu muurilta
katosi päätään ravistaen. Ja Virski vihasilmä kääntyi takaisin ja
huokasi. Mutta yksin saaressa sadatteli hän, hän nosti kätensä
korkeuksiin ja lankesi taas kirouksiin. Ja luostarin kellot herättivät
hänet ja soittivat hänet taas uneen. Niin eli hän neljä kesää, joka
viides yö souti hän luostarin portille, joka ei avautunut. Silloin
huomasi hän veden yli kumartuessaan, että neljä pilkkua hänen
silmässänsä oli kadonnut, ja hänen sydämmensä kävi iloiseksi.
Viidennen talven viimeisenä yönä kulki hän yksin meren jäällä
lumimyrskyssä. Hän oli sairas, ja hänen askeleensa horjuivat ja
eksyivät. Tien varrella näki hän kuolleita pyhiinvaeltajia. Tuuli repi
hänen viittaansa, ja hänen tukkansa, joka hänen hartioillensa hajosi,
oli valkoinen kuin ympärillä tanssivat lumiherneet. Ja tuntui kuin
tuska olisi uupunut ja kohmettunut hänessä ja hänen tuntonsa jäätynyt.
Lumimyrskyssä oli hän näkevinänsä viisi ratsastajaa viiden valkoisen
ratsun selässä, valkeissa vaatteissa, rinnalla punaisista helmistä
pujoteltu risti. Ei hän heitä enään oudoksunut, hänen sydämmensä suli
ihanaan, suloiseen tunnelmaan, joka pani koko hänen olemuksensa
ikuisuuden ilosta väräjämään. Ja hän tunsi ikäänkuin valkoisen kylmän
käden kuumalla otsallaan, tuulen viileän käden ja hän kuuli luostarin
kellojen soivan. Oi, kuinka ihanasti ne soittivat, oi, kuinka ihanasti
ne sulautuivat hänen sydämmensä sykkiviin, surullisiin säveliin! Hänen
veritahrainen elämänsä, musta maailmansa sai uuden muodon, rauhalliset
kasvot, ja hänen silmissään paloi hänen sielunsa, jota hän oli etsinyt.
"Miksi minä etsin sieluani muilta enkä huomannut, että se soi minussa,
nyt minä sen tunnen. Näkymätön, aavistettu, salaisesti tunnettu, suuri
avaruuksien, kaikkien luotujen ja luomattomien maailmojen mahtava
henki, lyö minua, tapa minut, minä tahdon nähdä sinun!" Hän kulki
kellojen ääntä kohden, ne opastivat häntä kuin tenhoava tuoksu
metsässä, joka johti hänet unelmien umpilammelle. Valkoinen luostarin
muuri hohti hänen edessään, hän kolkutti hiljaa mustaan porttiin. Se
avautui hänen eteensä, ja hän näki kuusi tähtikirkasta, lempeätä
katsetta. Hän vaipui portin eteen, ja hän kuuli kulkusten soiton meren
jään helisevällä hangella. Kuolema, sovittaja, sulattaja, viluinen
Viikatemies tuli kaikuvilla kulkusilla, valkoisella hevosella
valkoisessa reessä. Ja Viikatemies nosti hänen rekeensä ja ajoi kohti
Manalan mustaa rantaa. -- -- -- Aamulla palvelevat veljet löysivät
kuolleen Virskin luostarin portin juurella. He hautasivat hänet hänen
luolasaareensa ja sanoivat sitä pyhäksi saareksi. Luostarin pyhäkössä
lasisessa laatikossa säilyi vielä kauvan merenruoko, jolla Virski
vihasilmä souti kuutollaan luostarin portille.