Pappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas
lauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat ja
näverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan
puoleen ja messuili vapisevalla äänellä: "Herra olkoon teidän
kanssanne", ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä
piipattava ääni.
Nyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin
tarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni, se
värjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilaria ja holvia ja
hiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä meni
soitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta
morsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville
lampaille, ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri
alkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän
luonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja
ajoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen, se soitto
oli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu ikäänkuin
puupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa
nuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot
soiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se
pani pään suloiseen keinuntaan, sydämmen ihanasti väräjämään.
Seurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä
tulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. -- Kirkkorotat tulivat
uteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin
kattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten, ne nousivat
takajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin
tahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä
kätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät
aukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat
silmät. Vanhat salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan
vaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa
tanssivilla varvasliikkeillä ja ponnahtivat oksilta riemuisaan
karkeloon ylös siintävään korkeuteen.
Mutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo nousi
majori nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan vanhalle
rouvalle, jonka harmaat puuterijauhoilla ripoitetut hiukset olivat
korvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin, vastuksista
huolimatta talutti majori hänet lattialle, heitä seurasivat
jahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi vanha
menuetti vanhan-aikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä huumaava
ja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko muuttui
heidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat ja
silkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja
vasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti
koulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset
ehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa
vastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli
maalaamaansa helvetin kuvaa, sen naurettavat peikot kiusasivat häntä
rumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin oli
repinyt alas koko taulun. Mutta millä hän köyhä taituri maksaisi
vahingon? Hän painoi kätensä ohimolleen ja hän huokasi syvästi. Mutta
soitto yhä paisui, sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, se
sähköitti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta
hullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä,
siellä palvelijat, mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat
viikkoiset vaivat, verot, menot ja messut ikäänkuin olisivat tanssineet
luuvalla kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat kainalosauvoillaan,
ja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan siltä kuin
pyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet osaa tähän
aamuiseen iloon, pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki hymyilivät
kehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan tahtia
niin, että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa. Kun
pappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään
aaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja
hän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että
soitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä
seurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet
pullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus,
kaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta
heränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta
pitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä
ikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä ja
pelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin
mielilaulu hänen myrsky- ja teini-ajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella,
ja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy.
Korttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat
piiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, kirkkonsa
ja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti
tanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen
vanhat, syntiset varpaansa naksasivat, ja pohkeet ponnahtivat piirissä
yli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa vanhaa
hurjaa pöytälaulua.
Paholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän
olisi nauruun läkähtynyt, hän hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi
hän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet
olisivat räikyneet, kuului hirveä ramina ja räminä kuin sata härkää
olisi ammunut, ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat
haljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja
katosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi
ja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini
vielä hänen päässänsä?
Samana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen
olennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta.
Ja vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä ikäänkuin kirkontorni
olisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt
jättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauvan siinä
uskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.