Erääseen köyhään perheeseen,
tutustuaksemme edes hiukan kansaan. Isännän sukunimi on Liu. Hän on
onnellinen mies, sillä hänelle on syntynyt perillinen, jonka nimeksi on
pantu: Jongfuh. Kaunis nimi! Ijankaikkinen onni, eikös se ole soma
nimi? Jongfuh on jo viisi, kuusi vuotinen. Vanhemmille tulee tärkeä työ
tehtäväksi. On etsittävä miniä. Ukko ja eukko tuumivat kahden asiaa.
Päätöksestään eivät puhu kenellekään. Köyhiä kun ovat, niin toimivat
sen mukaan.
Yhtenä päivänä lähtee Liun eukko kaupunkiin. Siellä on lastenkoti. Äiti
parat ovat myyneet sinne pikku tyttärensä. Siellä heitä on monet
kymmenet. Pienet raukat! Sääli on heitä. Liun emännälle ehtii kyynele
silmään hetkiseksi. Hän katselee lapsosia ja valitsee niistä yhden.
Lunastaa hänet dollarilla tai parilla ja palajaa kotiinsa pienen
miniänsä kanssa. Tokko pienokaisella lie nimeä ollutkaan, ei tiedä,
mutta uudessa kodissa häntä kutsuttiin vaan "siao jaa t'eoksi" eli
pieneksi orjattareksi.
Yhdessä lapsukaiset kasvavat ja leikkivät. Kuluu kolme, neljä vuotta,
jo on miniän ruvettava talossa toimimaan. Onhan hän jo kuusi vuotinen,
siis iso tyttö! Pieniin käsiin asettaa anoppi värttinän ja toiseen
puuvillatukun, josta on opittava ujuttamaan hieno lanka.
Toisten taas laitetaan lapsonen bambupäreistä tehty kori ja bambupihdit
kädessä, keräämään rikkoja ja roskia, mitä vaan tieltä ja tiepuolista
löytää. Korin sisältö tyhjennetään tuvan taustalla olevalle tunkiolle,
joka vähitellen kasvaa pienen pieleksen kokoiseksi ja sitten myydään
maanviljelijöille pellon lannaksi.
Vähän vantterammaksi tultuaan, laitetaan hänet tuonne vuoren rinteelle,
sieltä kivien välistä heinää leikkaamaan, jota sitten poltetaan ruokaa
laittaessa, tai saa hän keräillä heinän rippeitä ja kuivaneita oksia
samaa tarkoitusta varten.
Yksitoikkoista, ikävää on lapsosen olo. Jongfuh on saanut pieniä
siskoja ja veljiä ja kuta useampia näitä kytyjä ja natoja on, sitä
tukalampi on pikku miniän olo. Suuremmaksi tultuaan saa hän raataa
aamusta iltaan, toimitella talon töitä. Sen ohessa saa sadatkin kerrat
kuulla olevaan vieraan lapsi. Lapsi raukka! Kenelle valittaisi
vaivojaan, sanelisi sairapäiviään? Kun anoppi hyväilee omia lapsiaan,
kiertyy pieniin, tummiin silmiin kyynele ja sydämessä tuntuu syvä
kaipaus. Lapsonen ajattelee: "oi jos minullakin olisi äiti!" Kyynele
herahtaa poskelle. Anoppi näkee sen ja ärjäsee: "vai et viitsi työtä
tehdä! Siinä itkeä jorotat!" Välistä taas
tukasta tuivertavi,
hapsista haiventavi,
vasten seinää survasevi,
nurkkahan nutistavi,
yön selkään ajavi,
kaikeks' illaks' kartanolle.
Sadat tuhannet lapsiraukat ovat tämmöisessä asemassa. Heitä ei kukaan
suojele, ei puolusta.