nimisen kaupungin muurit. Rantaan tultuamme tuli miesjoukko
ympärillemme, tarjoutuen tavaroitamme kantamaan. Käyrän, olalle
asetetun salon neniin he kiinnittivät tavarat. Sohjuista, kaitaista
katua pitkin astuimme perättäin kaupunkia kohden. Vastaamme tuli
yksipyöräisen kärrin työntäjiä, tarjoten käytettäväksemme mukavia
ajoneuvojaan! Nekös telineet olivat! Kukas niihin uskalsi istahtaa?
Valokuuvajan luona ollessamme olimme jo istua kököttäneet niissä, mutta
toistahan se silloin oli kuin nyt! -- Kun toverimme eivät uskaltaneet
nousta niihin, niin me suomalaiset kaapsahdimme, sanoen:
"No, jos tuosta putoaa, niin eihän tuosta korkealta putoa!"
Mies alkoi työntää kärrejä. Voitelematon pyörä vinkui ja vonkui ja
valitteli surkeasti. Milloin se töksähti pystyssä olevan, halenneen
katukiven reunaan, kulloin upposi syvennykseen, jonka ajanhammas oli
nakerrellut ennenmuinoin niin tasaisille kaduille. Väliin työntäjän
jalka luiskahti liukkailla kivillä, jotka olivat sulavan lumen
peitossa. Pyörän töksähdellessä ja miehen horjahtaessa olimme
tipahtamaisillamme kapealta istuimelta. Päästiin sitten kaupungin
portille.
Tuntuu vähän omituiselta kun ensikerran saapuu kiinalaiseen kaupunkiin.
Olimme uteliaat näkemään elämää muurien sisäpuolella. Mies työnsi meitä
aika hyräkällä. Vähänväliä huusi hän kulkijoille, jotta tieltä
väistyisivät. Epätasaisten, kapeain, likaisten katujen molemmin puolin
oli mataloita, yksikerroksisia, rappeutuneita, ikkunattomia asuntoja.
Huonojen mökkirähjien ovilla seisoi missä miehiä, kussa naisia,
pienillä, vinoilla, ruskeilla silmillään meitä tirkistellen. Katuja
kaunistivat saviastian kappaleet, tiilen murot, roskat, laihat,
karvattomat koiraraukat, lyhytkärsäiset, matalajalkaiset siat,
kaakattavat kanat ja kiekuvat kukot! Ankat siellä levollisina käydä
laapottivat. Kuormitettuja aaseja ja muuleja kulki siellä pitkät jonot.
Siellä ratsasti takkuisella, harjaamattomalla hevosellaan silkkiin
puettu herrasmies. Tuli siinä veden kantajia, kuorman kulettajia,
äänekkäästi huutaen: oh, hai jaa! oh, hai jaa! Ryysyisiä,
puolialastomia ihmislapsia, sokeita, vilustaväriseviä lapsukaisia,
pyyleviä, silkkipukuisia miehiä, sotilaita, kantotuoleja, -- niin,
kukas voisikaan luetella mitä kaikkea näimme siellä! Poliisia ei
näkynyt missään, mutta tungosta ei ollut, vaikka kulkijoita oli kadun
täydeltä. Omituinen paha haju oli kaikkialla. Sisempänä kaupungissa
olivat rakennukset muhkeita, mutta niistä ei paljon näe, sillä ne ovat
korkeiden muurien ympäröimät. Rikasten puutarhatkin ovat niin suljetut,
ettemme nähneet muuta niistä, kuin niissä kasvavien puiden latvat.
Matkamme päämaalina oli Jangtsheossa oleva lähetyskoti, jossa
naislähetyssaarnaajat opiskelevat Kiinan kieltä. Toverit kutsuivat sitä
Jaakopin lähteeksi.
Siellä otettiin meidät rakkaasti vastaan. Siihen aikaan oli siellä
lähettiläitä: Englannista, Skotlannista, Irlannista, Kanadasta,
Yhdysvalloista, Austraaliasta, Uudesta Seelannista, Saksasta,
Tanskasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta.
Muutaman kuukauden saimme viettää tässä kodissa. Saavuimme sinne
kiinalaisen uuden vuoden ajaksi ja sentähden näimme kaupungin kaikessa
loistossaan, valoisampana, hauskempana kuin muina vuoden aikoina.
Juhlapuvussaan kulkivat miehet ja naiset. Naisten kasvot olivat
maalatut lumivalkeiksi, hivukset öljytyt ja kukitetut. Pikku tyttöjen
ja poikasten huulet olivat kaunistetut punasella maalilla. Suuria
epäjumalia kannettiin katuja pitkin suuren kansajoukon saattamana.
Kaiket yöt kuului kaduilta humua ja yhtämittainen tr- tr- tr tr ääni,
joka syntyi maahan viskatuista pienistä, sormen pituisista punaisista
paperiputkista, jotka olivat täytetyt jollakin räjähtävällä aineella.
Pauke alkoi heti pimeän tultua ja jatkui aamuun.
"Jaakopin lähteellä" kävi vieraita kaiken päivää. Meitä uudistulokkaita
he katselivat hyvin tarkkaan. Eivät voineet kylliksi ihmetellä
vaiti-oloamme. Tulkin kautta selitimme heille, ettemme vielä olleet
ehtineet oppia heidän kieltään, mutta moni heistä piti meitä "tyhmänä"
siksi, kun emme osanneet puhua Kiinan kieltä.