Kolmannen päivän ehtoopuolella vetäytyy taivas hiukan pilveen ja
raskaita lumihiutaleita alkaa leijailla maahan.
Suontaan Heikki tuntee olonsa orvoksi ja yksinäiseksi. Kaikki järkevät
ajatukset hän oikeastaan on jo jättänyt, ajattelee mitä mieleen
sattuu tulemaan ja antaa hetkien kulua. Välillä hän käy toimittamassa
hevosensa säilyyn. Sitä on ruokittava hyvin ja kävelytettävä tai
ajettava joku tunti päivässä.
"Hyvä on. Mutta milloin sitten isäntä lähtee?"
Tässä ei auta hämmästeleminen.
"Kyllä siihen joku päivä vielä menee."
Ja hän kulkee taas pitkin katuja. Joku tuttava tulee häntä vastaan ja
ihmettelee.
"Yhä sinä vain olet kaupungissa?"
"Aina vain. Näkyy asioita riittävän."
Mistä hän nyt keksiikään vastaukset kaikkiin kysymyksiin? Ennen hänen
kekseliäisyytensä ei ole ollut niitä erinomaisimpia. Vai olisiko niin,
että pakko on opettanut. Muutamassa vuorokaudessa.
Mutta huoneeseensa tultuaan hän taas ajatuksettomasti tuijottaa kadulle.
Kotiin, kotiin vaan. Kun voisikin mennä niinkuin monesti ennen, mennä
vain ja sanoa: "anna anteeksi!" Mutta tässä on se yksi asia, jota
hän ei mitenkään osaisi selvittää ja joka kuitenkin, jos tahtoo olla
rehellinen, olisi kerrottava.
Ja käsi hypistelee taskuun jäänyttä kirjettä ja ajatukset käyvät
entistäkin utuisemmiksi. Tarvitseeko hänen suinpäin juosta synnintekoon
sen vuoksi, että toinen on rakastanut jotakuta ennen kuin on häntä,
Heikkiä, kunnolleen tuntenutkaan.
Alkaa jo tulla ilta ja kaduilla hämärtyy. Auttaako tässä muu kuin elää
tylsässä katumuksessa ja odottaa, että joku päivä toisi vapauttavan
ajatuksen tai palauttaisi tekoihin johtavan miehuudentunnon: "Tällainen
minä olen. Ja jos minut tällaisena vielä tahdot, niin anna minun olla
ja anna anteeksi."
Silloin nopahdutetaan oveen. Mikähän siellä nyt?
"Sisään", sanoo hän tympeytyneesti.
Eikä hän edes käänny katsomaan, kuka tulija on. Missään tapauksessa ei
kenelläkään pitäisi voida olla hänelle erinomaisempia asioita.
"Onko se Heikki?"
Vasta nyt hän kääntää päänsä ja kavahtaa seisomaan.
"Helmi, totisesti!" pääsee häneltä.
Ja sitten:
"Minuako sinä...? Miten sinä tänne osasit?"
"Olen etsinyt kaikki paikat, missä sinä mahdollisesti voisit olla."
Helmin kasvot ovat vakavat, mutta hänen silmissään on iloa.
"Tulin vain katsomaan", jatkaa hän, "tuletko kotiin. Vai etkö aio enää
tullakaan?"
Suontaan Heikki tahtoisi sulkea vaimonsa syliinsä, mutta kuinka hän voi
enää, tällaisin käsin. Nyt on vain sanottava totuus, — itsellään ei
hänellä ole mitään kyseltävää.
Mutta häneltä ei tahdo sana tulla suusta. Sitä on niin hyvä vaatia
muilta, mutta kun itse joutuu tilivelvolliseksi, niin istu nyt tässä ja
koeta esittää asiasi mahdollisimman edullisessa valossa.
"Olisin minä tullutkin", aloittaa hän, "mutta..."
Siihen lause keskeytyy. Helmi odottaa koko olemuksellaan, ja äskeinen
loiste silmistä on himmennyt.
"Mutta sinun on vaikea minua katsella. Niinhän?"
"Ei, sitä se ei ole."
Nyt Suontaan Heikki nostaa katseensa. Eikä Helmi ole koskaan nähnyt
siinä niin tuskaista ilmettä.
"Katsos", jatkaa Heikki taas. "Se on ihminen tällainen. Nyt en minä
olisi missään niin mielelläni kuin sinun luonasi. Mutta nyt en minä
enää voi."
Sanat soivat Helmin korvissa kuin musiikki, mutta silmät pysyvät
himmeinä. Hänellä on aavistus, vaikk'ei varmuutta, jostakin
tapahtuneesta. Ja tämä on omaatuntoa ja kunniantuntoa. Mutta keneen
tämä etupäässä kohdistuu? Eikä Helmi voi kysellä. Ei hän myöskään ole
anteeksiantajan asemassa.
"Minä kirjoitin sinulle", sanoo Heikki taas, "mutta se taisi jäädä
lähettämättä. Tässä se olisi."
Kirje vapisee Helmin kädessä kauan aikaa. Mutta viimein hän avaa.
Ja nyt hän saa varmuuden siitä, mistä on kysymys. Hänen sydäntään
pakahduttaa, hän on kauan aikaa vaiti, mutta sitten nousevat silmiin
kyyneleet ja ahdistava tunne muuttuu vapahduttavaksi.
"Älä siitä itseäsi syytä", sanoo hän hiljaa ja laskee kätensä miehen
olalle.
"Ketä sitten?" kysyy Suontaan Heikki oudosti.
"Syytä vaikka minua."
"Sinua! Eikö sinua ole jo tarpeeksi syytetty ja etkö ole jo tarpeeksi
kärsinyt."
"Ellei minulla olisi ollut mitä on ollut, niin et sinä olisi uhitellut
itseäsi tuollaisiin kiusauksiin."
Tällaista puhetta ei Suontaan Heikki varsin ymmärrä. Ei hän myöskään
ymmärrä sitä, että tällaisia teitä päästään selvyyteen ja kirkkauteen.
Hän vain näkee, kuinka Helmin kyyneleet kasvavat täydeksi itkuksi,
ja tuntee, miten käsivarret kiertyvät yhä kiinteämmin hänen kaulansa
ympärille, ja sanomaton onnen tunne täyttää hänen mielensä.
"Anna anteeksi", kuiskaa hän. "Tästedes minä olen sinulle oikein hyvä,
niin hyvä kuin voin."
"Ethän sinä minulle ole koskaan paha ollutkaan, niinkuin olisin
ansainnut. Ja tämäkin on minun sinulta anteeksi pyydettävä. Voi,
Heikki, minulla on sinulle niin paljon selvittämistä, sellaista, joka
nyt vasta on itsellenikin selvinnyt."
Suontaan Heikki nousee seisomaan, tarttuu Helmiä olkapäihin ja katsoo
häntä lujasti silmiin.
"Sinä lupasit kerran muistuttaa minua siitä kun sanoin vieväni sinut
vaikka toisen sylistä", sanoi hän, "etkä kuitenkaan ole muistuttanut,
vaan kärsinyt. Tarvitsenko sen enempiä selityksiä! Mutta anna sinä
minulle anteeksi."
"Pitäisihän sinun tietää se, etten muuta voi vaikka tahtoisinkin. Voi,
Heikki, rakasta minua tällaisena, vain tavallisena, puutteellisena
ihmisenä."
* * * * *
Siinä on kyyneliä ja huokauksia, mutta kyynelten takaa näkyy hymy, joka
antaa aavistuksen kirkkaudesta ja hiljaisesta, valoisasta onnesta.