Saaren Helmi pysähdyttää hevosensa Ranta-Konkkalan porraspäähän.
Ja vasta nyt hän kysyy itseltään: Miksi minä juuri tänne ensiksi ajoin?
Niin, hänenhän piti etsiä Heikki. Täällä tiedetään, missä hän on.
Heikin ei ole pakko varastaa itselleen onneaan; jos niin tarvitaan,
niin hän, Helmi, kyllä hiljaisesti vetäytyy syrjään, vetäytyy eleittä
ja sanaa puhumatta. Sehän on hänen velvollisuutensakin.
Näin minun siis on haettava miestäni. Hänessä käväisee nöyryytyksen ja
suuttumuksen tunne, mutta samalla hän jo lauhtuu: hän itsehän on näin
asettanut.
* * * * *
"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin
Heikistä."
Aurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja
Ranta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin
katse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin
pysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja
kasvot kovenevat.
Ranta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa
vasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa
uutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun
hän kysyy:
"Kuinka emäntä tuli ajatelleeksi tulla tiedustelemaan miestään minulta?"
Saaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta
kysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat
yhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava
kysymyksensä.
"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä", sanoo hän
yksinkertaisesti.
"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä
ja lähti sitten jonnekin."
Hän sanoi: Heikki. Nyt sen täytyy tulla.
"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin
onnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen
tilaisuus."
Se oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja
kuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta
puolestaan voi.
Ranta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat
jossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa.
Älä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli
luonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain
minua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että
hiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet
omakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit
kuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani,
minullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa
paikata.
Ja hän vastaa hyvin hiljaa:
"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan
onni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta."
"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te
miestäni?"
"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa.
Siihen sisältyy jo kaikki."
Ranta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen
päätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.
"Älkää kysykö minulta enempää", sanoo hän nopeasti. "Ja sitten, emäntä,
toivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi."
* * * * *
Seisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky
katosi kuin varjo.
Ah, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten
olisit haudassa.
Paista nyt, Luojan aurinko, sulakaa, välkkyvät hanget, ja soikaa,
tiu'ut. Vielä kerran lähden nöyryytyksen retkelle, mutta se onkin vain
kerran.