Sen ma taivaisten tasaverraks arvaan
miehen miekkoisen, joka kasvotusten
kanssas istuu, sun sulo-äänes soinnun
luonasi kuulee,
naurus helkkeen hempeän. Siitä multa
kohta sylkähtää sydän, rinta syttyy.
Sillä silmiis jos minä katsahdankaan,
niin puhe puuttuu,
kieli kangistuu, tulivirta vieno
kautta suonten soutavi kaikkianne,
silmä himmentyy, kohisee ja soipi
korvani silloin;
kylmä vierähtää hiki, puistatuksiin
ruumis raukee, muotoni ruohon keltaa
kelmeämp' on, poissa jo poskipäiltä
kaikk' elon karva.