Tuon kukkamaljan viuhka särki —
jäi kukka kuoloon riutumaan —
vain hiukan hipaisi sen kärki,
ei kuultu risahdustakaan.
Mut kristalliin nyt hieno viiru
yöt, päivät uurtoansa syö;
salassa varma, vaikk' ei kiiru,
tapahtuu, täyttyy tuhotyö.
Pois tihkui vesi raikas, juomaa
on vailla kukka maljakon;
sen vammaa viel' ei silmä huomaa,
vaan varokaa, se rikki on!
Noin usein kätten rakkahitten
kovalta tuntuu kosketus,
ja sydän murtuu, murtuu sitten,
sen kukka kuolee, rakkaus.
On ehyt vielä ulkomuoto,
vaan hiljalleen jo hiuduttaa
salainen, syvä haavanvuoto, —
on vamma tullut, varokaa!