On käynyt talven muoto juro
jo leppoisampaan muhoiluun.
Jo vääntää väkkäröitä puro,
tuo huima poika huhtikuun.
Taas koivun kylki tiukkuu mahlaa
niin makeaa, kuin mettä jois.
Ja lätäköissä lapset kahlaa,
kuin löytty onnen lähde ois.
Jo varikselta saappaat saivat
he punaiset ja pulskat, hei!
Ja uudet, uljaat kaarnalaivat
jo vettä viiltämään he vei.
Tuoll' ojan vartta vainiolla
käy nuori teini, kirjakoi.
Ken kirjain kimpussa nyt olla,
ken niitten pölyt niellä voi?
Ne sinne jäi, kun kutsun raikkaan
toi kylätieltä riemu tuo,
kun silmä sattui sinilaikkaan,
mi pilviin pilkahduksen luo.
Ja ennenkuin hän itse huomaa,
tuoll' ulkona jo uutteroi
hän puhkoin puroselle uomaa,
mi riemuin solisee ja soi.
Hän innoll iskee jäätä särkein,
hän kevään suonta auki lyö.
All' auringon nyt ainut tärkein
on tänään hälle vain se työ.
Pois kaikki jäykät foliantit
on kauas, kauas häipyneet,
pois herrat Hegelit ja Kantit,
vain helkkyy heljät kevätveet.
Vain pojan riemut, puuhat pojan
nyt vallitsee, ja tuokion
hän ourutessa kevät-ojan
vain onnellinen lapsi on.