Arat äänet, kuin nousu oraan,
ujot kuiskeet, kuulutte taas:
»Säde päivän on päilynyt soraan,
on haljennut haudan paas.
Iäks eikö taistoon ja toraan
jo tallattu taimimaas?
Kevät seurasi talven selkää,
kevät seurasi sittenkin.
Kevät viittasi: viherrelkää,
yli hautojen vihreimmin!
Kevät, ah, sun antejas pelkää
suku kukkies kuihtuvin.»
Mitä vastaan, vienoiset, teille?
Kevät tietää, ei kenkään muu.
On koittanut nukkuneille
ylösnousemus, kukkain kuu.
Kevät vaatii: sen valvateille
häävaattehet valmistuu.
Ei kehrää, ei tee ne työtä,
vain hiljaa ne heijastaa
sitä päivää, mi seurasi yötä,
sen kulkua korkeaa.
Sen nousette, vaivutte myötä,
sen kutsua kuunnelkaa.
Pian, empijät pikkuruiset!
Lyhyt hetki nyt kaikki luo.
Ujot kuiskijat toukokuiset,
kevät kukkia sallii ja suo.
Sen säät sädehohteluiset
kaikk' auringon armot tuo.