Sisältö: Ruumisrokka. Hevosten kauroittaminen. Isännän ja
emännän nosto. Vaivaistenrahat. Perujen jako. Vierasten lähtö.
Maahanpaniaislehmä.
Maahanpaniaisiksi kutsuttiin niitä pitoja, jotka pidettiin ruumiin
hautaan viennin perästä ja joissa joko isäntä tai emäntä nostettiin.
Hautajaispidot pidettiin ennen hautaamista ja päättyivät ruumiin
hautaamiseen.
Maahanpaniaistaloon tultua jakeli Mauno-setä kirkkomiehille ja muille
ryyppyjä kylmästä tultua. Ryypätessään sanoi jokainen:
-- Kepeät mullat vainajalle!
-- Sen Jumala suokoon! vastasi ryyppyjen antaja.
Päivälliseksi oli keitetty ruumisrokka pavuista, raavaan- ja
sianlihasta. Kaksi isoa pöytää oli asetettu tuvan peräseinälle
pääksytysten, ainoastaan sen verran jätettiin pöytien välille, että
siitä päästiin kävelemään. Suurilla puuvadeilla kannettiin pöytään
ruumisrokka, josta isäntä nosti lihapalaset puulautasille, joita
oli pöydän laiteille ympäriinsä asetettu. Kahdenlaista leipää,
rukiista ja ohraista, myös tuotiin pöytään sekä omena- (potaatti-)
että oikeita (ryyni-) piirakkaita asetettiin pöytään sillä tavoin,
että ryynipiirakas oli asetettu omenapiirakkaan päälle jokaisen
eteen. Silakkana oli Aitjärven särkiä puulautasilla. Olutkapat
asetettiin penkeille, toinen ylä- ja toinen alapöytään. Vieraat
kävivät yläpöytään mikäli mahtuivat ja loput alapöytään. Naisvieraat
asetettiin kunniasijalle, yläpöytään. Talonmiehet ja koulunkantajat
kävivät alapöytään mikäli mahtuivat, naiset ja lapset söivät
perästäpäin.
Holttolan kirkonmies luki ruokaluvut ja vielä muutamia virren
värssyjä vainajan muistoksi ja Kokkasen Jussi veisasi ruokavärssyn
kuolemanvirsistä. Sitten alkoi atrioiminen. Syödessä alkoi kylän
seppä pakinan ja sanoi:
-- Saapi nähdä, kuka meidän kylästä ensin tuolla köllähtää. Miesten
puolella se ainakin vuoro on, kun eivät kirstunnaulat yhtyneet
parikkain.
-- Ja vainajan oikea silmä jäi auki, lisäsi siihen ukko-Lauri. Vaikka
meidän isäntä sekä pesijät koettivat sitä painaa umpeen, niin yhtä
kaikki se oli vain auki kirstuun pannessa. Tämähän merkitsee, että
miespuolinen kuolee ensiksi.
Näissä pakinoissa kului ruokailu, ja kun kaikki olivat lopettaneet
syöntinsä, luettiin ja laulettiin. Sitten noustiin yhtaikaa pöydästä.
Kun kutsuvieraat olivat lopettaneet atriansa, lisättiin ruokaa
pöytiin ja isäntä käski naapurista hautajaisvieraita katsomaan
tulleet yläpöytään sekä paikalle saapuneet kerjäläiset alapöytään.
Hekin lukivat ja lauloivat sekä atrian alussa että lopussa.
Kun kaikki vieraat sekä talon perhe olivat syöneet ja ruoka korjattu,
otti isäntä naulasta aitan avaimen ja sanoi:
-- Ihmiset ovat kyllä ravitut, mutta luontokappaleittenkin pitää
saada ravintonsa. Vieraat tekevät hyvin ja lähtevät ottamaan
hevosillensa kauroja.
Jokainen totteli kutsumusta ja kukin hankki itselleen astian, johon
kauroja pani. Muutamilla olivat retukat keralla -- retukka, pieni
neliskulmainen hursti, joka sidottiin reen aisoihin sikoissa olevista
neljästä nauhasta -- ja he panivat siihen kaurat. Isäntä mittasi
kapan kauraa hevosta kohti, ensin vieraille, sitten omille hevosille.
Kun vieraat sekä isäntä olivat tulleet tupaan, sanoi seppä:
-- Minä olen tämän talon suurin ja tärkein virkamies; minun siis
tulee tietää, kuka tästälähin niin hyvin minulle kuin muillekin
vieraille ja talon perheelle ruokaa laittaa ja valmistaa, kun emäntä
oli hautaan saatettu. Siis olisi nostettava uusi emäntä.
-- Juuresta puuhun, virkkoi Holttolan kirkonmies. Eihän talossa
ole laillista isäntääkään. Sehän on ensin nostettava, sitten vasta
emäntä. Niin kuin tiedetään, oli mummovainaja miehensä kuoltua sekä
laillinen isäntä että emäntä talossa; poikansa antoi hän ainoastaan
toimittaa perheenmiehen ammattia, mutta isännäksi ei häntä vielä ole
milloinkaan nostettu.
-- Nostetaan sitten nyt, kun tässä on koko suku ja heimokunta koolla,
sanoi Lippolan isäntä ja läheni lautamiestä valmiina nostamaan.
-- Ei se saa niin hätimiseen tapahtua, virkkoi lautamies. Minä
puolestani ehdottelen, että ukko-Lauri nostetaan isännäksi, sillä hän
on vanhin mies talossa.
Tämän kuultuaan ukko-Lauri naurahti ja sanoi:
-- Sija saaneelle vaan ei vaivan nähneelle. Minä kun en ole isännän
kantaakaan, niin en voi tulla kysymykseenkään isännän virkaan. Ja
paitsi sitä, olen jo niin vanha ja heikko, etten enää jaksa kaikin
ajoin hallita omia jäseniänikään, saatikka sitten tällaista taloa,
jossa on viidettäkymmentä henkeä perettä. Olkoon vain entinen
perheenmies eteenkinpäin talon haltiana. Hän on isännän kantaa ja
osaa sen viran toimittaa.
-- Koska ei ukko-Lauri ota isännyyttä vastaan, niin nostetaan sitten
Mauno-setä isännäksi. Hän kyllä jaksaa ja osaa sen viran toimittaa,
virkkoi perheenmies.
-- Ei kaikki jauhot talkkunaksi kelpaa, vastasi Mauno-setä. Minä
sanon kohdasteen teille, hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot,
että tätä taloa on hamasta vanhoista ajoista hallinnut vanhimman
kannan mies ja siihen on pere aina tyytynyt. Nyt ei ole vanhimmalla
kannalla muita miehiä kuin nykyinen perheenmies ja veljensä Yrjö.
Hän, tuo meidän perheenmies, on siis ainoa laillinen isäntä ja hänet
on äitivainajakin käskenyt olemaan isäntänä talossa. Ja kun me
tähän asti olemme hänen hallitukseensa tyytyneet, niin tiettävästi
tyydymme siihen vastakin. Ken ei tahdo tyytyä, hän ilmoittakoon nyt
tyytymättömyytensä, niin hän saa osansa taloudesta käteensä ja saa
olla itselleen isäntänä. Minä puolestani tahdon lautamiehen olemaan
isäntänä meidän talossa.
-- Me tahdomme samaten, sanoivat kaikki perheen miesjäsenet.
-- Miehet hoi! huusi Mauno-setä ja tarttui lautamiehen vyötäisiin.
Pian oli miehiä kuin kimalaisia perheenmiehen ympärillä. He nostaa
keikuttivat hänet kolme kertaa niin korkealle, että pää oli lakeen
tavata, huutaen joka kerralla:
-- Onneksi isännälle!
-- Kiitoksia hyvät ystävät, sukulaiset ja heimot! vastasi isäntä ja
näytti hyvin liikuttuneelta. Kun touhu oli asettunut, alkoi seppä
toisten keralla veisata:
Niill jotka tääll
on vallan pääll,
ann neuvoi hyvii armost,
ett kunniatas
ja oikeuttas
ain edes auttavat jalost.
Suo kaikill meill,
ett käskyis teill
tääll kristillisest käynemm,
ett autuudess
sun tykönäs
sitt taivaass ijät elämm. (Vvk. 363:9, 10)
-- Oikeutta ja totuutta olen aina koettanut noudattaa enkä ole ketään
kohtaan ollut itsevaltias, vaan olen tahtonut asiat toimittaa parhain
päin, niin kuin olen ymmärtänyt oikein olevan ja kohtuuden vaativan.
Sen olen vastakin tekevä, niin totta kuin Jumala minua auttaa,
virkkoi isäntä kyyneleet silmissä.
Sitten isäntä otti viinaputelin oikeaan ja pullin vasempaan käteensä
ja kaasi ryypyn joka miehelle alkaen vanhimmasta, ukko-Laurista, ja
jatkaen eteenpäin, ensin talon perheelle, sitten vieraille.
Kun isännän nostokaiset oli juotu, seppä sanoi:
-- Tuleehan emäntä viimeinkin nostettavaksi vai mitä?
-- Sepällä on vain huoli emännästä, virkkoi leikillään Kokkanen.
-- Tiettävästi se täytyy minun tietää kuka emännäksi tulee, sillä
minulla on parempi apu emännästä kuin isännästä. Emäntä antaa minulle
monta kertaa vuodessa ruokaa ja juomaa eikä tule minua pajaan
pyytämään yhtään kertaa. Isäntä tekee päinvastoin, vastasi seppä
nauraen.
-- Emäntää nostaessa ei voi olla mitään eri mieliä, sanoi ukko-Lauri.
Isännän vaimo nostettakoon emännäksi. Sen on vainaja määrännyt, ja
hänenhän se on paikkakin. Hän on myös jo monta vuotta emännyyttä
pitänyt, kun vainaja ei enää itse jaksanut kaikkia emännän töitä
toimitella.
Sen kuultuaan meni seppä perämaalle ja haki isännän vaimon naisten
joukosta, toi hänet pöydän luo, asetti rahille istumaan ja alkoi
nostaa. Pian oli sekä miesten että naisten käsiä niin paljon rahissa
kiinni, kuin vain suinkin mahtui. He nostivat rahin emäntineen kolme
kertaa korkealle ja huusivat joka kerralla:
-- Onneksi emännälle!
-- Kiitoksia! vastasi emäntä, kun he olivat hänet alas laskeneet.
Heti kun emäntä oli päässyt vapaaksi, seppä meni hänen luokseen,
antoi kättä ja sanoi:
-- Onnea, onnea emännälle! Muista seppäs ja pappis pitää kunniassa!
-- Tiettävästi minä sen muistan, sanoi emäntä nauraen. Kiitoksia vain
toivotuksestas!
Kun hiljaisuus oli tullut, Lippolan isäntä alkoi toisten keralla
veisata:
Kanss kaikkein sovinto
ja rauha minull lainaa;
jos onni kaluu tuo,
mun anna olla aina
tääl köyhäin holhoojan
ja hyväntahtoisen,
ain valmiin auttamaan
ast hetkeen viimeiseen. (Vvk. 298:5)
Kun veisuu oli lopetettu, sanoi emäntä miehelleen:
-- Sinä saat antaa minun puolestani nostokaiset miehille, minä annan
naisille.
Sen sanottuaan meni emäntä huoneeseen, toi sieltä putelin punaista
viinaa ja viklakinttupullin. Kaadettuaan pullin täyteen hän ojensi
sen Helka-ämmälle.
-- Olkoonpas onneksi emännälle! virkkoi Helka-ämmä ja ryyppäsi vähän.
-- Nauttios terveydekses! vastasi emäntä.
Samalla tavalla jaettiin nostokaisia kaikille vanhemmille naisille,
sekä omille että vieraille. Isäntä jakeli viinaa samalla tavalla
kaikille vanhemmille miehille.
Kun kahvi oli juotu, josta ei puolikuppisiakaan unhotettu, ja
kahvikapineet oli korjattu, pyysi ja sai Holttolan kirkonmies
lautasen, kopisteli sitä pöytään herättääkseen kansan huomiota ja
lausui:
-- Kun esivanhempamme ovat aina tällaisissa tilaisuuksissa
muistaneet köyhiä ja vaivaisia, niin seuratkaamme mekin heidän
kaunista esimerkkiään ja kootkaamme tässä tilaisuudessa apua
puutettakärsiville. Lahjan suuruus ei tiettävästi tule kysymykseen,
mutta antajan hyväntahtoisuus. Olihan muinen köyhän lesken ropo
arvokkaampi kuin rikkaiden suuret rahat. Iloista antajaa Jumala
rakastaa.
Tämän kuultuaan pani Niemelän isäntä lautaselle viidenkolmatta
kopeekan hopearahan. Emäntä niin ikään antoi kahden riunan rahan.
Holttolan kirkonmies pani puolestaan rivetniekan (kymmenen kopeekan
hopearahan), Mauno-setä viiden kopeekan hopean. Kaikki varakkaammat
isäntämiehet antoivat hopearahan, mutta naiset pistivät vain
vaskirahoja. Muutamat, joilla ei ollut pientä rahaa, vaihtoivat
toisiltaan tai myöskin vaivaistenlautaselta. Tarkemmat ihmiset
vaihtoivat kopeekankin puoliksi ja antoivat vain puoli kopeekkaa,
jotkut neljänneskopeekankin. Kun rahanpano alkoi harveta, sanoi
Holttola:
-- Kopeekkaa vajaa on vaivaistenraha.
-- Tuossa on kopeekka, jos se sillä täyttyy, virkkoi ukko-Lauri
viskatessaan kopeekan lautaselle.
-- Vielä on puolta kopeekkaa vailla, sanoi Holttola.
-- Tuossa on sekin, sanoi Eerikka antaessaan rahan.
-- Vielä on kopeekkaa vajaa vaivaistenraha, muistutti Holttola.
-- Ei vaivaistenkassa milloinkaan täyteen tule, panipa siihen vaikka
kuinka paljon, vastasi Kokkanen. Siksipä sanotaan kaikista vajaista,
että se on vajaa kuin vaivastenraha.
Kun ei vähällä aikaa enää yhtään rahaa lisää tullut, sanoi kirkonmies:
-- Naiset, naiset, muistakaa vaivaisia; teitähän useammin kivistää.
-- Se nyt sitten kivistämästä estäisi, vaikka kaiken omaisuutensa
vaivaisille uhraisi, vastasi Saarelan emäntä.
-- Kyllä kaiketi se estää, virkkoi kirkonmies. Jottapas Raamattu
sanoo: "Autuas on, joka köyhää holhoo: häntä Herra auttaa pahana
päivänä. Herra kätkee hänen ja pitää hänen elävänä, että hän menestyy
maan päällä; etkä sinä hylkää häntä vihollistensa tahtoon. Herra
virvoittaa häntä tautivuoteessansa: Sinä autat hänen kaikesta
sairaudestansa." (Ps. 41: 1-3) Tiettävästi köyhät ja vaivaiset, kun
puutteessaan avun saavat, lähettävät hartaat esirukoukset auttajainsa
puolesta taivaaseen. Vieläpä lahjat ja antimet voivat auttaa
kuolemankin perästä, jos Jumalan sana paikkansa pitää, joka kuuluu
näin: "Tehkäät teillenne ystäviä väärästä mammonasta, että kun te
kuolette, korjaavat he teitä iankaikkisiin majoihin." (Luuk. 16: 9)
-- Ei Holttola ole suotta aikojaan kirkonmiehenä ollut, koska osaa
saarnata niin kuin paras pappi ja tuntee Raamatun yhtä hyvin kuin
kirjanoppineet, sanoi Kokkanen ihmetellen.
Tämän keskustelun perästä toivat vielä ne naiset rahaa lautaselle,
jotka eivät ennen olleet tuoneet.
Kun rahantulo oli loppunut, niin lukivat Holttolan kirkonmies ja
talon isäntä rahat; niitä oli yhdeksän ruplaa, neljäkymmentäkaksi ja
puoli kopeekkaa, jotka talonisäntä korjasi huostaansa.
Näissä toimissa kului iltapuoli hämäriin asti, jolloin naapureista
olevat kantajat, vierasten katsojat ja kerjäläiset läksivät
maahanpaniaistalosta, ainoastaan kutsuvieraat jäivät yöksi.
Seuraavana aamuna päivän tultua keräytyivät vainajan tyttäret,
miniäimet, sisaret ja muut sukulaisnaiset vainajan huoneeseen peruja
jakamaan. Vainajan paidat, joita oli viisitoista rohtimista ja saman
verran ylispaitoja sekä kolme aitopalttinaista, jaettiin sovinnolla,
samoin kalsut, sukat, pohjalliset, tankit, liinaviitat, turkit,
rohkamoviitat ja kengät; mutta hameita ei tahdottu sopia jakamaan.
-- Minä tahdon nämä parhaat verkahelmahameet, sillä minun mieheni on
vanhin lapsi vainajalle, sanoi emäntä ottaen hameet huoneen orrelta.
-- Joko sinä sitten aiot miehesi käyttää hameissa, kun niin parhaat
tahdot ottaa? kysyi pilkaten Saarelan emäntä, vainajan vanhin tytär,
ja otti hameet nadoltaan.
Kaikki huoneessa olijat rehahtivat nauraman, vaan Mari-täti sanoi
toimessaan:
-- Ei se ole naurun asia, kun voita rokkaan pannaan. Muistakaapas,
hyvät sukulaiset, että natoni on vainajalle niin nämä kuin melkein
kaikki muutkin vaatteet omin käsin valmistanut. Niin kuin tekin
tiedätte, ei vainaja enää moneen vuoteen kyennyt käsitöitä tekemään,
ainoastaan kuteita kehrätä hömersi. Natoni on siis vääsinki
(ansiollinen) saamaankin ne hameet, mitkä hän itse tahtoo, jos
totuutta tehdään.
-- Ottakoon sitten Riitta ne ja käyttäköön miehensä hameissa, sen
ahmuri, vastasi Saarelan emäntä ja viskasi hameet vihaisesti talon
emännälle.
-- Nuo sarkasiniset verkahelmahameet tahdon minä ottaa, saneli
Mari-täti näyttäen hameita orrella.
-- Ne ovat minun, vaikka maa revetköön, minä olen vanhin tytär ja
tahdon ne ottaa, vastasi Saarelan emäntä ynseästi ja tempaisi hameet
orrelta.
-- No, ota sitten; saat raukka kerran kelpo hameet. Ei sinussa
itsessäsi olekaan semmoisten hameiden tekijää, tiuskaisi Mari-täti.
-- Oli tai ei, se ei kuulu tähän; minä tahdon ottaa oman osani,
vastasi Saarelan emäntä ja otti hameet.
-- Mutta nuo harmaat uudet tiuhakkohelmahameet minä tahdon ottaa,
sanoi Mari-täti näyttäen kädellään hameita huoneen orrella.
-- Kun nyt kerran ollaan iän jälkeen ruvettu jakamaan, niin ne
otan minä, virkkoi Kalpiin emäntä ottaen hameet kainaloonsa. Sinä
vanhanpiian kasakka vältät vanhemmillakin hameilla. Vai toivotko sinä
vielä itsellesi sulhasia, koska tahtoisit koristella uudella hameella?
Tämän kuultuaan purskahti Mari-täti itkemään ja sanoi:
-- Kuulkaahan hyvät ihmiset! Ovatko nuo nyt oikeita sisaren puheita?
Olen minä mikä hyvänsä, vanha tai nuori piika, niin olenhan minä
kunniallinen ihminen ja vainajan tytär niin kuin tekin. Jos
äitivainajani olisi tuossa, niin ottaisi hän sinua tukasta kiinni,
niin vanha ja emäntä kuin lienetkin. Mutta vielä vai tässä on aikaa
vainajata muistella; kalut ja tavarat ovat vain mielessä, niin kuin
virressä veisataankin:
Ruumis se hautaan heitetään
ja mustall mullall peitetään,
näimp sinä täält erotetaan.
Langot sitt tavarat raatelevat,
suku kalua myös jakelevat,
kokoon saanut unhotetaan.
O ihminen, o ihminen!
Milläs sielu virvoitetaan (Vvk. 378:4)
-- Tuossa on hameet, ota sitten ne, sen itkupukari. Ei sinun
hyppysistäsi sellaisia hameita synnykään, sanoi Kalpiin emäntä
viskaten hameet sisarelleen.
-- Taitavat pianaikaa perujen jakajat nujakan nostaa mummovainajan
huoneessa, kun siellä kuuluu riitaa ja itkua, sanoi Kokkanen ulkoa
tupaan tultuaan.
-- Metelöikööt jos; keskenäänhän koira haavansa nuolevat, vastasi
isäntä ja meni yhtä kaikki vähän ajan perästä huoneeseen, jossa
vainajan viimeisiä vaatekappaleita jaettiin.
-- Äitivainajani suuren soljen minä tahdon korvaukseksi siitä, kun
toiset ovat saaneet paremmat hameet, virkkoi Kesselin emäntä.
-- Sen olen minä jo korjannut ja teetän siitä hopeahelat
merenvahapiippuuni, vastasi isäntä.
-- Et vai sinä natju (saituri) saa muualta hopeaa piippusi
suuraudoiksi kuin äidin soljesta? Akkasi otti puoliväkisin vainajan
parhaat hameet ja sinä varastit soljen, ja minä raukka en saa mitään,
vaikka olen tytär niin kuin muutkin, möngelsi Kesselin emäntä
itkusuulla.
-- Sinähän sait vainajan kirkkoturkin, joka on arvokkaampi kuin monet
hameet, vastasi Riitta.
-- Sisko rukka! En minä luullut sinua niin tyhmäksi, että sinä
ilkeät minulle tuollaisia sanoja lausua. Tiedäthän sinä, että minä
saan hopeaa kyllä muualtakin piippuni suuhun, mutta saan myös äidin
soljestakin ja minulla on täysi oikeus siihen. Sillä niin paljon kuin
teitä tässä on, niin te ette olisi oikeastaan velkapäät saamaan niin
nauhan nenää; sillä te olette jo tyttären osan saaneet naimisiin
mennessänne, virkkoi isäntä hyvin tiukasti.
-- Ja sinä olet saanut maat ja mannut, kodit ja konnut ja et raatsi
siskollesi antaa äitivainajan solkea, sanoi Kesselin emäntä.
-- Niin olenkin, mutta minä olenkin poika enkä tytär. Ja paitsi sitä
niin eihän tämä talo ole yksin minun; onhan tässä monta osanottajaa.
Muuten minä saan ilmoittaa teille, että jos ette suosiolla sovi
jakamaan äitivainajamme peruja, niin minä en anna yhtään nauhaa
kenellekään. Kysykäät oikeutta, jos tahdotte, lausui isäntä
sellaisella äänellä, jossa ei ollut leikkiä.
Tuntien isännän luonteen entuudestaan tiesivät sisarukset ja muut
sukulaiset, ettei hänen kanssaan ole kinastelemista. He alkoivat
jakaa sovinnolla viimeisiä kampsuja (tavaroita) ja sanoivat isännälle:
-- Mene, hyvä veikko, miesten kanssa seurustelemaan; kyllä me nämä
asiat sovimme keskenämme.
Mitään virkkamatta meni isäntä tupaan. Kun perut olivat jaetut,
korjasi jokainen oman osansa, minkä oli saanut. Taloon jäävät tavarat
jätettiin huoneeseen, vaan vieraat toivat tavaransa tupaan, josta
sitten ottivat ne kotia lähtiessään.
Sitten syötiin päivällinen ja juotiin lähtökahvit, Vieraat
valjastivat hevosensa, pukivat vaatteet yllensä ja varustausivat
matkaan. Emäntä oli laittanut jokaiselle tuomisia kotiin
vietäväksi. Jäähyväisiä heittäessään kiittivät vieraat talonväkeä
vieraanvaraisuudesta ja ystävällisestä kohtelusta pyytäen käymään
heidän kotonaan. Talonväki kiitti myöskin vieraita heidän käynnistään
ja ystävällisestä seurustelusta pyytäen heitä muistamaan jälkensä.
Tällä tavoin loppuivat maahanpanijaiset.
Vierasten mentyä sanoi isäntä perheelleen:
-- Rovasti pyysi ja minä lupasin viedä emälehmän
maahanpaniaislehmäksi, niin mikäs lehmä viedään?
-- Häpeähän tuo olisikin viedä meidän talosta rovastille huonoa
lehmänkäpsykkää, virkkoi Mauno-setä.
-- Saapi viedä Maanikin. Se on suurin ja lihavin, mutta on vanhin ja
huonomaitoisin, vastasi emäntä.
Seuraavana aamuna meni isäntä emäntineen läävään lehmää ottamaan.
Isäntä otti hienon nuoran, jonka hän pujotti vasemman turkinhihasta
ja vasemman housunlahkeensa lävitse, kiersi nuoralla kolme kertaa
myötäpäivään lehmän etujalkojen ympäri, kääri sitten nuoran Maanikin
sarvien ympäri ja teki solmun. Solmun sisään hän pani karvoja, jotka
otti lehmän selästä, etujalkojen kohdalta, vatsan alta ja ristiluiden
päältä. Näin pantiin lehmälle nuora päähän, että se kulkisi hyvästi
eikä tekisi vastarintaa. Emäntä päästi lehmän kytkyestä, otti lehmän
kaulaimen, jolla lyödä hotaisi lehmää ja sanoi:
-- Ota oma osasi, älä vie toisten lykkyä!
Sitten isäntä kuljetti lehmää nuorasta ja Mikko seurasi lehmän
ajajana pappilaan saakka, jonne päästyä isäntä meni konttoriin ja
ilmoitti rovastille asiansa. Rovasti tuli ulos katsomaan lehmää ja
sanoi:
-- Aikamies tuopi aikalehmänkin. Kiitoksia paljon! Käy nyt veikkonen
sisään, niin katsotaan jotakin suunavausta.
Sillä puhein mentiin sisään, jossa Niemelä antoi rovastille
maahanpaniaisissa kootut rahat. Rovasti luki rahat ja sanoi:
-- Vai näin paljon siellä karttui rahoja! Johan minä sen arvasinkin,
kun kaikki pitäjän pohatat koossa olivat, niin kyllä siellä rahaa
saadaan jottamoinen summa vaivaisillekin, vaan en minä luullut niin
paljoa tulevan. Kiitoksia vaan! Ensi sunnuntaina julistan tämän
saarnastuolista.
Sekä lautamiestä että hänen poikaansa syötettiin ja juotettiin
pappilassa, jossa sitten erottiin kaikessa ystävyydessä. Seuraavana
sunnuntaina julisti rovasti saarnatuolista:
-- Kuuluisan Niemelän rusthollin emännän Kaisa Niemelän
maahanpaniaisissa on koottu kirkolle ja vaivaisille yhteensä
yhdeksän ruplaa neljäkymmentäkaksi ja puoli kopeekkaa, joka täten
kiitollisuudella mainitaan.