Oli taistelu-ilta alihuoneessa -- lykätty väittely, jonka George
Belvoir alkoi, joka kahden viimeksi kuluneiden vuosien kuluessa hyvin
hitaasti oli ryöminnyt eteenpäin alihuoneen suosioon tahi oikeammin
suvaitsevaisuuteen ja toteuttanut Kenelm'in ennustuksen hänen
menestyksestään. Koska hän oli etevän nimen ja avaran tilan perillinen
ja oli varsin ahkera ja hyvin oppinut, niin oli luonnollista että hän
ryömi eteenpäin. Tänä iltana hän puhui jotenkin järkevästi ja auttoi
muistiansa vähän väliä katsomalla kirjoitukseensa; häntä kuunneltiin
kohteliaasti ja tervehdettiin hiljaisella: "Kuulkaa, kuulkaa!", kun hän
lopetti.
Sen jälkeen alihuone vähitellen harveni yhdeksän aikaan saakka, jolloin
se hyvin äkkiä jälleen tuli täyteen väkeä. Yksi ministeri oli
juhlallisesti noussut ja pannut pöydälle eteensä kauhean ison kasan
painettuja papereja, niiden joukossa sinisen kirjan. Hän nojasi
käsivarttansa punaiseen kirjalaukkuun ja alkoi kunnioitusta
herättävällä lauseella:
"Sir, minä vastustan korkeasti-kunnioitettua herraa vastapuolueesta.
Hän sanoo ett'ei tätä asiaa ole puolueasiana pidetty. Minä kiellän sen.
Hänen Majesteetinsä hallitus on vaarassa."
Tässä kaikui hyväksymisen huutoja niin raikkaasti ja ne olivat niin
outoja tälle ministerille, että hän vallan joutui hämille ja lausui
moniaita "ah" ja "oi" ennenkuin hän taas taisi jatkaa puhettansa. Sen
jälkeen hän jatkoi keskeytymättömällä, mutta nukuttavalla
kielevyydellä, luki pitkiä otteita julkisista kirjoituksista, lopetti
lausumalla kunnianarvoisia typeryyksiä, katsoi kelloa, näki että hän
oli puhunut sen tunnin, jonka ministerin, joka ei ole olevinaan
kaunopuhuja, toivotaan puhuvan, ja istui paikalleen.
Joukko innokkaita kasvoja nousi, joiden joukosta puhemies, sen johdosta
kuin ennen oli päätetty puolue-pieksijäin kanssa, valitsi yhdet --
nuoret, rohkeat, kylmät kasvot.
Eihän minun tarvitse sanoa että ne olivat Chillingly Gordon'in kasvot.
Hänen asemansa tänä iltana vaati taitavuutta ja tarkkaa tuntoa. Hän
tavallisesti puolusti hallitusta; hänen puheensa oli tähän saakka ollut
sen hyväksi. Tässä tilaisuudessa hän oli toista mieltä. Tämän tiesivät
vastustuspuolueen johtajat, ja sentähden olivat pieksijät toimittaneet
niin että hänen ensi kerta tulisi puhua kello kymmenen jälkeen ja ensi
kerta vastaamaan ministeriä. Sellaisessa tilaisuudessa nuori puoluemies
luopi itselleen tulevaisuuden tai hävittää sen. Chillingly Gordon puhui
kolmannelta riviltä hallituksen takaa; Mivers oli varoittanut häntä
osoittamasta teeskenneltyä itsenäisyyttä, tai rupeamasta "kiihkoiseksi"
ylen-vapaamielisiin mielipiteihin nähden, istumalla pää-käytävän
alapuolelle. Kun hän näin keskellä hallituksen puolustajia lausui
mielipidettä, joka soti ministeripenkin mielipidettä vastaan, oli hän
varma siitä että hän herättäisi suurempaa huomiota kuin jos hän puhuisi
kapinallisten Bashi Bozouk'ien riveistä, joita pää-käytävä eroittaa
paremmin järjestetyistä joukoista. Hänen ensimmäiset lyhyet lauselmansa
kiinnittivät alihuoneen huomiota, sovittivat ministerin puoluetta ja
pitivät vastustuspuoluetta epätietoisuudessa. Koko puhe oli hyvin
kokoonpantu, etenkin siinä että, samalla kuin se vastusti hallitusta
sen kokonaisuudessa, se lausui ne mielipiteet, joita etevä osa
kabinetiä hyväksyi, joka, vaikka se tätä nykyä oli vähemmistönä,
kuitenkin oli hyvin ihastunut uusiin aatteihin ja luultavasti tulisi
aikakauden edistymisen kautta oikeuttamaan sitä luottamusta, jota
rehellinen Gordon pani sen toiveihin voittaa kumppaneitansa.
Vasta kun Gordon oli lopettanut puheensa, osoitti hänen kuulijoidensa
hyväksymishuudot kalterialle ja sanomalehtien referenteille minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Vastustuspuolueen päällikkö
kuiskasi naapurillensa: "Minä toivoisin että me saisimme sen miehen." Se
ministeri, jonka puheesen Gordon oli vastannut -- joka oli enemmän
hyvillään persoonallisesta kiitoksesta hänelle itselle, kuin tyytymätön
siitä että oli vastustettu ehdoitusta, jota hänen asemansa pakoitti
häntä puoltamaan -- sanoi esimiehellensä: "Tuota miestä emme saa
kadottaa."
Kaksi herrasmiestä, jotka olivat istuneet puhemiehen kalterialla
väittelyn alusta asti, lähtivät nyt pois sieltä. Kun he tulivat
etuhuoneesen, joutuivat he suureen ahdinkoon parlamentin-jäsenten
joukkoon, jotka myöskin olivat Gordon'in puheen jälkeen lähteneet
paikoiltaan ja nyt kokoontuivat virvoituspöytäin ääreen. Näiden
joukossa oli George Belvoir, joka, nähdessänsä nuoremman
puhemiehen-kalterialla olleista miehistä, puhutteli häntä
ystävällisesti tervehtien:
"Ah! Chillingly, kuinka voitte? Minä en tiennyt että te olitte
kaupungissa. Oletteko ollut täällä koko illan? Niin; se oli hyvin hyvä
väittely. Mitä piditte Gordon'in puheesta?"
"Minä pidin paljon enemmän teidän puheestanne."
"Minun!" huudahti George, hyvin mielissään ja hyvin hämillänsä ollen,
"Oh! minun puheenihan oli ainoastaan vähäpätöinen asia, yksinkertainen
selitys sen votum'in syistä, jota aion esittää. Ja Gordon'in oli vallan
toista. Ettekö pitänyt hänen mielipiteistään?"
"Minä en tiedä mitkä hänen mielipiteensä ovat. Mutta minä en pidä hänen
periaatteistaan."
"Minä en oikein teitä ymmärrä. Mitkä periaatteet?"
"Uudet, joiden kautta näytetään toteen kuinka pikaan iso valtio voi
tulla pieneksi."
Tässä eräs parlamentinjäsen tuli puhumaan Mr Belvoir'in kanssa
tärkeästä asiasta, jota ehdoiteltaisiin lohenpyynnin valiokunnalle,
johon he molemmat kuuluivat; ja Kenelm kulki kumppaninsa, Sir Peter'in,
kanssa täpö täynnä olevan etuhuoneen läpi ja katosi. Kun he tulivat
sille avaralle paikalle, missä korkea kellon-torni oli, pysähtyi Sir
Peter, osoitti vanhaa Abbeyta ja sanoi:
"Tämä puhuu paljon kansan pysyväisyydestä, sillä se on yhtäpitävä
ihmisen kuolemattomuuden vaiston kanssa, kun kunnioitettu hauta
katsotaan olevan palkinto jalon elämän vaivoista ja vaaroista. Kuinka
suuri osa Englannin historiaa eikö Nelson yhdistänyt noihin
yksinkertaisiin sanoihin: 'Voitto tai Westminster Abbey'."
"Erittäin hyvin lausuttu, rakas isäni", vastasi Kenelm lyhyesti.
"Minä hyväksyn sinun lausuntosi Gordon'in puheesta," sanoi Sir Peter,
"Se oli varsin onnistunut puhe, mutta minä en tahtoisi toistamiseen
sitä kuulla. Sellaisten mielipiteiden kautta ei Nelson tullut
mainioksi. Jos sellaiset mielipiteet joskus tulisi kansallisiksi, niin
ei enää huudettaisi 'Voitto tai Westminster Abbey!', vaan 'Tappio ja
kolme prosenttia!'"
Sir Peter, jota hänen oma tavaton vilkkautensa ja myötätuntoinen
hymyily pojan hiljaisilla huulilla huvitti, alkoi nyt suoraan puhua
niistä asioista, jotka painoivat hänen sydäntänsä. Gordon'in
edistyminen parlamentissa, Gordon'in kosiminen, jota, sen mukaan kuin
Sir Peter oli kuullut, Cecilia Travers'in isä hyväksyi, vaikka tyttö
itse vielä pani vastaan, nämä hämmentyivät kummallisella tavalla Sir
Peter'in ajatuksiin ja sanoihin, kun hän koetti kiihoittaa poikansa
kilpailuhalua. Hän puhui niistä velvollisuuksista, joita maa määrää
kansalaistensa tehtäväksi, etupäässä nuoren ja voimakkaan sukupolven,
jolle tulevien sukupolvien kohtalo on uskottu; ja näihin totisiin
velvollisuuksiin hän yhdisti kaikki ne sulostuttavat ja hellät
yhteydet, joita englantilainen julkinen mies toivoo englantilaisesta
kodista: vaimon, joka hymyilyllään lieventää huolet, ja sielun, joka
jakaa sen toiveet elämässä, jonka on taisteleminen ja työtä tekeminen
voidaksensa mainetta saavuttaa: näin hän kaikkeen, mitä hän puhui,
yhdisti kunnianhimon ja Cecilian, ikäänkuin ne olisivat eroamattomat.
Hänen poikansa ei keskeyttänyt häntä ainoallakaan sanalla: Sir Peter ei
ollut innossaan huomannut että Kenelm oli vetäytynyt syrjälle
valtakadulta ja nyt pysähtynyt keskellä Westminstersiltaa, jossa hän
nojasi vankkaa kaidepuuta vasten ja katseli hajamielisenä virran
aaltoja, joita tähdet valaisi. Oikealla puolella oli pitkä ja komea
kansan lainsäätävä palatsi, joka oli niin uusi, mutta muotoon katsoen
niin perin vanha, ja sen takana näkyi kurjuuden ja rikoksen matalat ja
rappeutuneet katot. Syystä nämä olivat niin lähellä kansan lainsäätävää
palatsia; -- sillä jokaisen kansan lainsäätäjän tulee koettaa saada
selväksi tuo tärkeä kysymys, miten kansan loistoa ja siveyttä
voitaisiin enentää ja miten sen kurjuutta ja rikoksia vähentää.
"Kuinka omituista se on", sanoi Kenelm, joka yhä nojasi kaidepuuta
vasten, "että kaikilla matkoillani on aina juoksevan veden näkeminen ja
lirinä minua viehättänyt, Mitä ajatuksia, mitä unelmia, mitä muistoja
pienimmänkin puron aallot voisivat kertoa, jos eivät itse olisi niin
suuria filosoofeja -- tosin pinnalla hyvin raivoisia kun joku este
niiden juoksua ehkäisee, mutta välinpitämättömiä kaikkeen nähden mikä
tuottaa surua ja kuolemaa olennoille, jotka uneksivat ja tuntevat
niiden rannoilla".
"Herra siunatkoon", sanoi Sir Peter itsekseen, "poika on vaipunut
entiseen leikillisyyteensä ja alakuloisuuteensa. Hän ei ole kuullut
sanaakaan siitä mitä olen puhunut. Travers on oikeassa. Hän ei tule
milloinkaan toimittamaan mitään maailmassa. Miksi minä panin hänelle
nimeksi Kenelm? Yhtä hyvin hänen olisin voinut panna Peteriksi". Mutta
Sir Peter ei tahtonut myöntää että hänen kaunopuheisuutensa oli turhaan
mennyt ja että hänen hartahin toivonsa oli määrätty raukenemaan, ja
sanoi sentähden ääneen: "Sinä et ole kuullut mitä sanoin; Kenelm, sinä
loukkaat minua".
"Loukkaan teitä! Teitä! älkää niin sanoko, isäni, rakas isäni.
Kuunnellut teitä! Jok'ainoa sana, minkä olette lausunut, on tunkenut
syvälle sydämeeni. Suokaa anteeksi joutavaa puhettani itseni kanssa, se
on vaan minun tapani, vaan minun tapani, rakas isä!"
"Poika, poika", huudahti Sir Peter, "jos sinä voisit päästä noista
kummallisuuksistasi, niin minä olisin hyvin kiitollinen. Mutta jos et
voi, niin en kumminkaan ole pahoillani mistään mitä sinä teet. Salli
minun vaan sanoa yhden asian: juoksevat vedet ovat suuresti sinua
viehättäneet. Pieneen puroon liittyy muistoja, ajatuksia, unelmia
entisyydestäsi. Mutta pysähdy nyt tämän mahtavan virran luona; --
edessäsi on erään valtakunnan senaati, joka valtakunta on Aleksanderin
valtakuntaa avarampi; takanasi on kauppatori, jonka kaupan suhteen
Tyron kauppa oli vähäpätöinen. Katsele alempana noita kurjia hökkeliä
-- kuinka paljo siellä onkaan korjattavaa tai parannettavaa; ja
ulkopuolella meidän näköpiiriämme, mutta ei kuitenkaan kaukana, on
kansan Valhalla: 'Voitto tai Westminster Abbey!' Tuo pieni puro on
nähnyt entisyytesi. Eikö mahtava virta tule mitään vaikuttamaan
tulevaisuuteesi? Puro kertoo entisyyttäsi, eikö siis virta tule
kertomaan tulevaisuuttasi? Oi, poika, poika, minä näen että uneksit
vielä -- ei kannata puhua sinun kanssasi. Mennään kotia."
"Minä en uneksinut, minä sanoin itselleni että on jo aika korvata vanha
Kenelm uusine aatteineen uudella Kenelmillä, jolla on vanhat aatteet.
Ah! kenties täytyy meidän -- maksakoon se mitä tahansa -- kokea elämän
romanttiikiä, ennenkuin selvään huomaamme mitä on suurta sen
todellisuudessa. Minä en enää voi valittaa sitä että olen vieras sukuni
riennoille ja pyrinnöille. Minä olen oppinut näkemään kuinka paljon
yhteistä minulla on sen kanssa. Minä olen tuntenut rakkautta; minä olen
tuntenut surua."
Kenelm vaikeni silmänräpäykseksi, ainoastaan silmänräpäykseksi, sitten
hän kohoitti päätänsä, joka hänen vaiti-ollessaan oli vaipunut
alaspäin, ja seisoi siinä suorana ja uljaana; hänen isänsä hämmästyi
nähdessänsä muutoksen hänen kasvoissansa; huulet -- silmät -- koko
hänen ulkomuotonsa osoitti päättävää innostusta, joka oli liian vakava
voidaksensa olla vaan hetken herättämää.
"Niin, niin", sanoi hän, 'Voitto tai Westminster Abbey!' Maailma on
taistelukenttä, jolla karkulaiset saavat pahimpia haavoja, kun he
koettavat paeta ja tukehduttaa niitä huokauksia, jotka ilmoittaisivat
heidän epäkunnialliset piilopaikkansa. Se tuska, minkä taistelun
tuoksinassa saadut haavat tuottavat, tuskin tuntuukaan, sillä ilo
siitä, että palvellaan kunniallista asiaa, on niin suuri, ja tätä
tuskaa palkitsee sitä paitsi se kunnioitus, jota jalosti saatuja arpia
kohtaan osoitetaan. Minä olen valinnut. En tahdo olla karkulainen, vaan
riveissä taisteleva soturi."
"Ei tule viipymään kauan aikaa ennenkuin kohoat rivien yli, poikaseni,
jos pysyt vanhassa aatteessa, jota osoittaa englantilainen tunnushuuto:
'Voitto tai Westminster Abbey'!"
Näin sanoen Sir Peter kävi poikansa käsivarteen ja nojasi siihen
ylpeästi; ja niin astuu Uuden Sukupolven Mies yleisille valtateille
lepopaikasta sillä nykyisyyden sillalla, joka vie muistorikkaan virran
yli, kohtaloita kohti, jotka ovat ulkopuolella sen näkypiirin rajaa,
johon minun sukupolveni silmäin täytyy miettiväistä katsettaan
rajoittaa.