SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Samana päivänä ja melkein samana tuntina kuin edellä kerrottu

keskustelu tapahtui, meni Kenelm, yksinäisillä kävelymatkoillansa ollen,

hautausmaalle, jossa Lily odottamatta oli häntä tavannut vähän aikaa

sitten. Ja siellä hän näki Lilyn seisovan sen kukkareunuksen luona,

jonka hän oli laittanut sen lapsen haudan ympärille, jota hän turhaan

oli hoitanut ja vaalinut.

Päivä oli pilvinen ja aurinko ei paistanut; se oli niitä päiviä,

jolloin alakuloisuus usein tunkee englantilaisen kesän sydämeen.

"Te tulette tänne liian usein, Miss Mordaunt," sanoi Kenelm hiljaa ja

meni lähemmäksi tyttöä.

Lily käänsi kasvonsa häneen päin, mutta hän ei säpsähtänyt eikä mikään

muutos tapahtunut hänen kasvoissaan, jotka olivat miettiväisen näköiset

-- joka oli hyvin harvinaista näissä muuten niin vilkkaissa ja elävissä

kasvoissa.

"Ei liian usein. Minä lupasin tulla niin usein kuin voin; ja, niinkuin

jo ennen teille kerroin, en ole vielä milloinkaan lupausta rikkonut."

Kenelm ei vastannut mitään. Tyttö lähti nyt pois siltä paikalta ja

Kenelm seurasi häntä ääneti, kunnes hän pysähtyi tuon vanhan hautakiven

viereen, josta kirjoitus oli kulunut.

"Katsokaa," sanoi Lily hymyillen, "minä olen pannut sinne uusia kukkia.

Siitä päivästä asti kuin me tapasimme toisemme täällä hautausmaalla,

olen paljon ajatellut tätä hautaa, joka on niin unhoitettu, niin hoitoa

vailla, ja --" tässä hän hetken aikaa oli vaiti ja jatkoi sitten äkisti

"ettekö te usein omasta mielestänne ole liian -- mikä se nyt onkaan?

oh! liian itsekäs, miettiväinen ja ajattelette liian paljon itseänne?"

"Kyllä, te olette siinä kohden oikeassa; vaikka minun omatuntoni ei ole

sitä ilmoittanut, ennenkuin te näin soimaatte minua siitä."

"Ja eikö teistä ole kuin te pääsisitte noista ajatuksista kun

ajattelette kuolleita? ne eivät milloinkaan voi olla osallisina meidän

olemiseemme täällä. Kun sanotte: 'Tänään minä teen sitä tai tätä,' kun

ajattelette: 'Huomenna olen sitä tai sitä,' niin te ajattelette ja

uneksitte ainoastaan itseänne ja itsestänne. Mutta te olette

ulkopuolella, yli itseänne, kun ajattelette kuolleita, joilla ei voi

olla mitään tekemistä teidän tänäpäivän ja huomisen kanssa."

Niinkuin jo tiedämme, oli Kenelm Chillingly pannut elämänsä

ohjesäännöksi ettei milloinkaan hämmästyä. Mutta kun ne sanat, jotka

juuri olen kirjoittanut, kuuluivat perhos-kesyttäjän huulilta, joutui

hän niin hämilleen, että hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, puhkesi

sanomaan ainoastaan:

"Kuolleet ovat entisyys; ja entisyydessä lepää kaikki nykyisyydessä ja

tulevaisuudessa, mikä voi vetää meitä meidän synnynnäisestä itsestämme.

Entisyys määrää nykyisyytemme. Entisyyden kautta aavistamme

tulevaisuutemme. Historia, runous, tiede, valtioiden menestys,

yksityisten edistyminen, kaikki on yhteydessä hautakivien kanssa,

joista kirjoitus on kulunut. Te teette oikein siinä että kunnioitatte

rappeutuneita hautakiviä kukilla. Ainoastaan kuolleiden seurassa

herkenee ihminen olemasta itsekäs."

Jos vajanaisen kasvatuksen saanut Lily puheessansa oli ollut

akademiallisen kasvatuksen saamatta Kenelmiä etevämpi, niin Kenelmin

puhe nyt oli niin korkeata, ettei Lily sitä käsittänyt. Hän olikin

hetken aikaa vaiti ennenkun hän vastasi:

"Jos tuntisin teitä paremmin, niin varmaankin ymmärtäisin teitä

paremmin. Tahtoisin että tuntisitte Leijonan. Minun tekisi mieleni

kuulla teidän puhuvan hänen kanssaan."

Näin puhuessansa he olivat lähteneet pois hautausmaalta, ja olivat nyt

tavallisten matkustajain astumalla polulla.

Lily jatkoi:

"Niin, minä mielelläni tahtoisin kuulla teidän puhuvan Leijonan

kanssa."

"Te tarkoitatte holhojaanne, Mr Melvilleä?"

"Niin, te tiedätte sen."

"Ja miksi tahtoisitte kuulla minun puhuvan hänen kanssaan?"

"Sentähden että on asioita, joihin katsoen luulen hänellä olevan väärät

käsitykset ja minä pyytäisin teitä selittämään epäilykseni hänelle;

tekisittehän sen?"

"Mutta miksi ette voi sitä itse tehdä? Pelkäättekö häntä?"

"Pelkäänkö, en suinkaan! Mutta -- oi, kuinka paljon väkeä kulkee tällä

tiellä! Tänään kai on joku ikävä kansankokous kylässä. Mennään lautalla

toiselle puolelle jokea, siellä on paljon hauskempi, me saamme siellä

olla enemmän rauhassa."

Lily kääntyi oikealle ja astui joen rinnettä alas rannalle, jossa he

tapasivat vanhan miehen, joka unisena loikoi lauttaveneessänsä.

Kun he rinnakkain istuen kulkivat tyvenen veden yli pilvisen taivaan

alla, niin Kenelmin taas olisi tehnyt mieli puhua siitä aineesta, jota

hänen kumppaninsa oli aloittanut, mutta Lily pudisti päätänsä ja loi

silmäyksen lauttamieheen. Se mikä hänellä oli sanottavaa, oli

nähtävästi sitä laatua, ettei sopinut olla kuulijaa, vaikka vanha

lauttamies näytti siltä kun hän ei vaivaisi itseänsä kuulemalla mitään,

jota ei suoraan hänelle lausuttu. Lily alkoi pian hänen kanssaan puhua:

"No, Brown, onko lehmä jo parantunut?"

"Kyllä, Miss, kiitos teille siitä ja Jumala teitä siunatkoon. Kumma

että voititte tuollaisen vanhan noita-ämmän!"

"En minä sitä tehnyt, Brown; sen teki haltiatar. Haltiattaret ovat,

kuten tiedätte, paljoa mahtavammat kuin noidat."

"Minä huomaan sen, Miss."

Lily tässä kääntyi Kenelmiin: "Mr Brownilla on hyvin kaunis lehmä, joka

äkkiä tuli kovin kipeäksi ja sekä hän että hänen vaimonsa olivat

vakuutetut siitä että lehmä oli loihdittu."

"Tietysti se oli, se on varma asia. Eikö Wright muija sanonut

vaimolleni että hän tulisi katumaan sitä että hän myi maitoa, ja

haukkui häntä kauheasti? Ja eikö lehmä samana yönä saanut vilutautia?"

"Hiljaa, Brown! Wright muija ei sanonut että teidän vaimonne tulisi

katumaan maidon myymistä, vaan sitä että hän kaatoi vettä maitoon."

"Ja mistä hän sen tiesi, jos hän ei ollut noita? Meidän parhaimmat

maidonostajat ovat herrasväkeä, ja ne eivät ole milloinkaan

valittaneet."

"Ja," sanoi Lily Kenelmille, ottamatta korviinsa Brownin viimeistä

lausetta, joka lausuttiin äreällä äänellä, "Brownilla oli julmat asiat

mielessä; hän aikoi houkutella Wright muijaa lauttaveneesensä ja

viskata hänet veteen, päästääksensä lehmää velhouksesta. Mutta minä

kysyin haltiattareilta neuvoa, ja annoin hänelle haltiattaren nauhan

sidottavaksi lehmän kaulaan. Ja lehmä on nyt vallan terve, niinkuin

kuulette. Ei siis ollutkaan tarpeellista, Brown, heittää Wright muijaa

veteen sentähden että hän sanoi teidän panneen osan sitä maitoon.

Mutta," lisäsi hän, kun vene laski toiseen rantaan, "kerronko teille,

Brown, mitä haltiattaret sanoivat minulle tänä aamuna?"

"Kertokaa, Miss."

"He sanoivat: Jos Brownin lehmä antaa maitoa, jossa ei ole vettä, ja

jos on vettä maidossa kun sitä myydään, niin me, haltiattaret,

nipistämme Mr Brownia vallan siniseksi; ja kun Brown ensi kerta

sairastuu jäsentautiin, niin haltiattaret eivät loihdi sitä pois."

Sen sanottuansa Lily pani hopearahan Brownin käteen, hyppäsi keveästi

maalle ja Kenelm seurasi häntä.

"Te olette kokonaan kääntänyt hänen, ei ainoastaan haltiattaren

olemiseen vaan niiden hyväntekeväiseen voimaan katsoen," sanoi Kenelm.

"Mutta," sanoi Lily vakaasti, "eikö olisi hauska, jos vielä löytyisi

haltiattareita? hyviä haltiattareita, ja niitä saisi käsiinsä? saisi

kertoa niille kaikesta mikä huolettaa ja surettaa meitä, ja saisi

niiltä taikavoimaa sitä taikaa vastaan, jota käytämme itseämme

kohtaan?"

"Minä luulen ettei olisi hyvä meille luottaa sellaisiin

yliluonnollisiin neuvonantajiin. Meidän omat sielumme ovat niin

rajattomat, että me, kuta enemmän niitä tutkimme, tulemme löytämään

maailmoja maailmojen vieressä ilman loppua; ja maailmojen joukossa on

Haltiattarien maa." Hän lisäsi itsekseen: "Enkö nyt ole Haltiattarien

maassa?"

"Hiljaa!" kuiskasi Lily. "Älkää puhuko mitään vähään aikaan. Minä

ajattelen sitä, jota juuri sanoitte, ja koetan käsittää sitä."

Heidän näin ääneti astuessansa eteenpäin, saapuivat he sen pienen

kesähuoneen luo, jonka taru on omistanut Izaak Waltonin muistoksi.

Lily meni sisään ja istui; Kenelm istui hänen viereensä. Se oli pieni

kahdeksankulmainen rakennus, joka, rakennustavasta päättäen,

luultavasti oli Charles I:sen aikana rakennettu; valkeat, rapatut

seinät sisäpuolella olivat täynnä nimiä ja kirjoituksia, joissa

kalastusta ylistettiin, ja Izaakia kiitettiin, sekä otteita hänen

kirjoistansa. Toisella puolella jokea he näkivät Grasmeren pihan

suurine pajupuineen, joiden oksat riippuivat vedessä. Paikan

yksinäisyys ja sen yhteys kalastajan yksinäisen elämän kanssa

soveltuvat vallan hyvin yhteen tyynen päivän, hiljaisen ilman ja

pilvisen taivaan kanssa.

"Te aioitte kertoa minulle epäilyksestänne holhojanne mielipiteihin

katsoen muutamissa asioissa, joista ette itse voi hänelle puhua."

Lily kavahti ajatuksistansa, jotka tuntuivat olevan kaukana täten

jälleen puheeksi otetusta aineesta.

"Niin, en voi ilmoittaa hänelle epäilyksiäni siitä syystä että ne

koskevat minua ja hän on niin hyvä. Minun on häntä kiittäminen niin

paljosta, etten voisi suututtaa häntä ainoallakaan sanalla, joka

näyttäisi soimaukselta tai valitukselta. Te muistatte kai," tässä hän

siirtyi lähemmäksi Kenelmiä, käänsi häneen rohkeat silmänsä ja pani

kätensä hänen käsivarrellensa: "Te muistatte kai että minä

hautausmaalla sanoin huomaavani kuinka ihminen aina ajattelee liian

paljon itseänsä. Se on varmaankin väärin. Kun minä puhun teidän

kanssanne ainoastaan itsestäni, tiedän kyllä tekeväni väärin, mutta en

voi sille mitään, minun täytyy tehdä se. Älkää ajatelko pahaa minusta

sentähden. Olette kyllä huomannut että minä en ole saanut sellaista

kasvatusta kuin toiset tytöt. Onko holhojani tehnyt oikein siinä

kohden? Jos hän ei olisi antanut minun noudattaa omia oikkujani, jos

hän olisi antanut minun lukea niitä kirjoja, joita Mr ja Mrs Ewlyn

tahtoivat minulle antaa luettaviksi niiden runojen ja haltiatarsatujen

sijaan, joita hän minulle antoi, niin minulla olisi ollut niin paljon

ajattelemista että olisin ajatellut vähemmän itseäni. Te sanoitte että

kuolleet ovat entisyys, että ihminen unohtaa itsensä kun ajattelee

kuolleita. Jos olisin lukenut enemmän entisyydestä ja minulla olisi

enemmän tietoja niistä kuolleista, joiden historiaa se kertoo, niin

varmaankin olisin vähemmän suljettu omaan ahtaasen, itsekkäiseen

sydämeeni. Vasta viime aikoina olen ruvennut tätä ajattelemaan ja

ruvennut suremaan ja häpeemään sitä että olen niin taitamaton

sellaisissa asioissa, joita muut tytöt tietävät, yksin pikku Clemmykin.

Ja minä en uskalla sanoa sitä Leijonalle, kun vasta häntä tapaan,

sentähden että hän silloin soimaisi itseänsä, sillä hän tarkoitti vaan

hyvää, kun hänen oli tapa sanoa: 'Minä en tahdo Haltiatarta oppineeksi,

minulle on kylläksi että hän on onnellinen.' Oi, minä olinkin niin

onnellinen, ihan viime aikaan saakka."

"Sentähden että te viime aikaan saakka tunsitte itsenne ainoastaan

lapseksi. Mutta nyt, kun teidän tekee mieli tietää jotain, nyt lapsuus

katoaa. Älkää kiusatko itseänne. Luonto on antanut teille hyvät

hengenvoimat, ja niiden avulla te hyvin pikaan ja hyvin helposti

hankitte itsellenne niitä tietoja, joita tarvitsette, voidaksenne puhua

noiden pelättyjen 'aika-ihmisten' kanssa. Te opitte enemmän yhdessä

kuukaudessa, kun olisitte oppinut vuodessa lapsena ollessanne, jolloin

lukeminen olisi ollut rasitusta eikä mielityötä. Teidän tädillänne on

varmaankin hyvät tiedot, ja jos uskaltaisin puhua hänen kanssansa

kirjojen valitsemisesta --."

"Älkää sitä tehkö. Leijona ei hyväksyisi sitä."

"Teidän holhojanne ei siis pitäisi siitä että te saisitte sellaisen

kasvatuksen kuin tytöt tavallisesti saavat?"

"Leijona on kieltänyt tätiäni opettamasta minulle paljon, jota

mielelläni tahtoisin oppia. Täti tahtoi sitä tehdä, mutta hän on

luopunut siitä holhojani tahdosta. Hän kiusaa minua nyt vaan noilla

hirveillä franskalaisilla verbeillä, ja se on ainoastaan tekosyy, minä

tiedän sen. Tietysti on toisin pyhäpäivinä, silloin en saa lukea muuta

kuin raamattua ja saarnoja. Minä en pidä saarnoista niin paljon kuin

minun tulisi tehdä, mutta raamattua voisin lukea koko päivän,

arkipäivät sekä pyhät; ja raamatusta olen oppinut että minun tulee

ajatella vähemmän itseäni."

Kenelm tietämättänsä puristi sitä pientä kättä, joka niin viattomasti

lepäsi hänen käsivarrellaan.

"Tunnetteko eroitusta eri runolajien välillä?" kysyi Lily äkisti.

"En voi varmaan sitä sanoa. Minun tulisi tietää, onko runolaji hyvä tai

huono. Mutta siinä katsannossa olen tavannut monta ihmistä, etenkin

varsinaisia arvostelijoita, jotka enemmän pitävät siitä runoudesta,

jota minä sanon huonoksi, kuin siitä, jota minä katson hyväksi."

"Eroitus eri runolajien välillä, kun oletamme että ne molemmat ovat

hyviä," sanoi Lily varmalla äänellä ja riemullisen näköisenä, "on tämä

-- minä tiedän sen, sillä Leijona on selittänyt sen minulle --:

Toisessa runouslajissa runoilija asettuu aivan ulkopuolelle itseänsä,

hän asettaa itsensä toisiin olopiireihin, jotka ovat vallan vieraat

hänen omalle olopiirillensä. Hän voi olla varsin hyvä ihminen, ja hän

voi kirjoittaa parhaimmat runonsa hyvin huonoista ihmisistä; hän ei

tahtoisi valoakaan loukata, mutta hänestä on hauska kuvata murhaajia.

Toisessa runolajissa sitävastoin kirjoittaja ei asetu toisen oloihin,

vaan hän kertoo omat ilonsa ja surunsa, puhuu oman sydämensä ja

sielunsa pohjasta. Jos hän ei voisi vähintäkään olentoa loukata, niin

hän varmaankaan ei voisi todellisesti kuvata murhaajan julman sydämen

tunteita. Tämä, Mr Chillingly, on eroitus eri runolajien välillä."

"Se on hyvin totta," sanoi Kenelm, jota tytön kritilliset määritelmät

huvitti. "Se on eroitus draamallisen ja lyyrillisen runouden välillä,

Mutta sallikaa minun kysyä, mitä tällä määritelmällä on tekemistä sen

asian kanssa, johon te niin äkisti sitä sekoititte?"

"Paljon -- sillä kun Leijona selitti tätä tätilleni, sanoi hän:

'Täydellinen nainen on runo, mutta hän ei milloinkaan voi olla

edellistä lajia, hän ei milloinkaan voi kodistua sydämmissä, joiden

kanssa hänellä ei ole mitään yhteyttä, hän ei milloinkaan voi tuntea

sympatiiaa siihen mikä on rikoksellista ja pahaa; hänen täytyy olla

jälkimmäistä lajia ja tuoda esiin runoutta omista ajatuksistaan ja

mielikuvituksistaan!' Ja sitten hän kääntyi minuun ja sanoi hymyillen:

'Sellaiseksi runoksi tahtoisin Lilyn tulevan. Liian monet isot kirjat

pilaavat vaan runon.' Nyt tiedätte miksi olen niin tietämätön ja niin

erilainen kuin toiset tytöt, ja miksi Mr ja Mrs Ewlyn katsovat alas

minuun."

"Te ajattelette väärin, ainakin Mr Ewlyniin katsoen, sillä hän ensin

sanoi minulle: 'Lily Mordaunt on runo.'"

"Sanoiko hän niin? Siitä minä tulen pitämään hänestä. Kuinka se tulee

Leijonaa ilahuttamaan!"

"Mr Melvillellä näyttää olevan suuri valta teidän ylitsenne," sanoi

Kenelm mustasukkaisesti.

"Tietysti. Minulla ei ole isää eikä äitiä. Leijona on ollut minulle

kumpikin. Täti on usein sanonut: 'Sinä et voi olla kyllin kiitollinen

holhojallesi; ilman häntä minulla ei olisi sinulle mitään kotia, ei

mitään ruokaa antaa!' Hän ei ole milloinkaan sellaista puhunut -- hän

olisi hyvin äkäinen tädille, jos hän tietäisi että täti on sitä

sanonut. Kun hän ei sano minua haltiattareksi, niin hän kutsuu minua

prinsessaksi. En tahtoisi millään muotoa häntä loukata."

"Hän on paljon vanhempi teitä, kylläksi vanha voidaksensa olla teidän

isänne, olen kuullut."

"Se on mahdollista. Mutta vaikka hän olisi kahta vertaa vanhempi, niin

minä en kuitenkaan voisi rakastaa häntä enemmän."

Kenelm hymyili -- mustasukkaisuus oli kadonnut. Varmaankaan ei mikään

tyttö, ei edes Lily, puhuisi näin henkilöstä, johon hän oli rakastunut.

Lily nousi nyt ylös hitaasti ja vastahakoisesti. "On aika lähteä

kotiin, täti varmaankin kummeksii mihin olen joutunut -- tulkaa!"

He ohjasivat kulkuansa Cromwell Lodgen vastapäätä olevaa siltaa kohti.

Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Lily teki

sen ensin, sanoen:

"Teidän vanhempanne elävät vielä, Mr Chillingly."

"Kyllä, Jumalan kiitos."

"Kumpaista te enemmän rakastatte?"

"Siihen kysymykseen ei ole helppo vastata. Minä hyvin rakastan äitiäni;

mutta isä ja minä ymmärrämme toinen toisiamme paremmin kuin --."

"Minä tiedän -- on niin vaikeaa tulla ymmärretyksi. Ei kukaan minua

ymmärrä."

"Minä luulen sitä tekeväni."

Lily pudisti päätänsä merkiksi että hän oli toista mieltä.

"Ainakin niin hyvin kuin mies voi nuorta neitoa käsittää."

"Minkälainen nuori neito on Miss Cecilia Travers?"

"Cecilia Travers? Milloin ja missä olette kuullut että sellainen

henkilö on olemassa?"

"Se iso Londonin herra, jota nimittivät Sir Thomas'iksi, mainitsi hänen

nimensä sinä päivänä, jolloin olimme Braefieldvillessä päivällisellä."

"Minä muistan -- hän sanoi hänen olleen hovin baalissa."

"Hän sanoi että hän on hyvin kaunis."

"Niin hän onkin."

"Onko hänkin runo?"

"Ei; sitä en ole milloinkaan huomannut."

"Mr Ewlyn varmaankin sanoisi että hän on hyvin kasvatettu. Hän ei

rypistäisi silmäkulmiansa hänelle, niinkuin hän tekee minulle,

tyttö-raukalla!"

"Oi, Miss Mordaunt, te ette tarvitse häntä kadehtia. Suokaa minun vielä

kerta sanoa että te voisitte hyvin pian hankkia itsellenne ne tiedot,

jotka koroittasivat teitä niiden nuorien neitojen vertaiseksi, jotka

hovin baaleissa käyvät."

"Niin; mutta sitten en olisi runo," sanoi Lily, luoden aran silmäyksen

Kenelmin kasvoihin.

He olivat nyt sillalla, ja ennenkuin Kenelm ehti vastata, sanoi Lily

äkkiä: "Te ette tarvitse edemmäksi tulla, tämä tie tekee teille

väärää."

"Minua ei käy niin pois-ajaminen, Miss Mordaunt; minä pyydän saada

saattaa teitä ainakin puutarhan portille."

Lily ei pannut vastaan, ja puhui taas: "Minkälainen on teidän

kotiseutunne -- onko se tämän seudun kaltainen?"

"Ei näin kaunis; maisema on täällä enemmän suurenmoinen, on enemmän

laaksoja ja vuoria ja metsää; mutta meidän seudussa on jotain, joka

muistuttaa vähän tästä maisemasta: pieni virta, joka kuitenkin on

leveämpi kuin teidän jokenne; mutta rannat ovat paikka paikoin niin

Cromwell Lodgen rantojen kaltaiset, että väliin hämmästyn ja luulen

olevani kotona. Minä erittäin rakastan jokia ja kaikkia juoksevia

vesiä; jalkamatkoillani tunnen itseni maneetillisesti vedetyksi niitä

kohti."

Lily kuunteli häntä suurella huomiolla ja sanoi, vähän aikaa vaiti

oltuansa, hiljaa huoaten: "Eikö teidän kotinne ole paljon kauniimpi

kuin mikään paikka täällä, kauniimpi Braefieldvilleäkin? Mrs Braefield

sanoo että teidän isänne on hyvin rikas."

"Minä en luule että hän on rikkaampi kuin Mr Braefield ja vaikka hänen

talonsa kenties on isompi kuin Braefieldin, niin siinä ei ole niin

kalliita huonekaluja, eikä niin komeita kasvihuoneita. Isäni aisti on

samankaltainen kuin minun, hyvin yksinkertainen. Kun hänellä on

kirjastonsa, niin hän tuskin kaipaisi omaisuuttansa, jos hän sen

menettäisi. Siinä katsannossa hänellä on ääretön etu minuun verraten."

"Te siis kaipaisitte rikkautta?" sanoi Lily äkkiä.

"En sitä; mutta isäni ei milloinkaan kyllästy kirjoihin. Ja, myönnänkö

minä sen? -- on päiviä, jolloin kirjat kiusaavat minua miltei yhtä

paljon kuin teitä."

He olivat nyt puutarhan portilla. Lily, joka toisella kädellään piti

portin säpestä kiinni, ojensi toisen kätensä Kenelmille, ja hänen

hymyilynsä valaisi surullista pilveä, niinkuin auringonsäde, kun hän

katsoi Kenelmin kasvoihin ja katosi näkyvistä.

Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä · 第 104 / 134 题