Samana päivänä ja melkein samana tuntina kuin edellä kerrottu
keskustelu tapahtui, meni Kenelm, yksinäisillä kävelymatkoillansa ollen,
hautausmaalle, jossa Lily odottamatta oli häntä tavannut vähän aikaa
sitten. Ja siellä hän näki Lilyn seisovan sen kukkareunuksen luona,
jonka hän oli laittanut sen lapsen haudan ympärille, jota hän turhaan
oli hoitanut ja vaalinut.
Päivä oli pilvinen ja aurinko ei paistanut; se oli niitä päiviä,
jolloin alakuloisuus usein tunkee englantilaisen kesän sydämeen.
"Te tulette tänne liian usein, Miss Mordaunt," sanoi Kenelm hiljaa ja
meni lähemmäksi tyttöä.
Lily käänsi kasvonsa häneen päin, mutta hän ei säpsähtänyt eikä mikään
muutos tapahtunut hänen kasvoissaan, jotka olivat miettiväisen näköiset
-- joka oli hyvin harvinaista näissä muuten niin vilkkaissa ja elävissä
kasvoissa.
"Ei liian usein. Minä lupasin tulla niin usein kuin voin; ja, niinkuin
jo ennen teille kerroin, en ole vielä milloinkaan lupausta rikkonut."
Kenelm ei vastannut mitään. Tyttö lähti nyt pois siltä paikalta ja
Kenelm seurasi häntä ääneti, kunnes hän pysähtyi tuon vanhan hautakiven
viereen, josta kirjoitus oli kulunut.
"Katsokaa," sanoi Lily hymyillen, "minä olen pannut sinne uusia kukkia.
Siitä päivästä asti kuin me tapasimme toisemme täällä hautausmaalla,
olen paljon ajatellut tätä hautaa, joka on niin unhoitettu, niin hoitoa
vailla, ja --" tässä hän hetken aikaa oli vaiti ja jatkoi sitten äkisti
"ettekö te usein omasta mielestänne ole liian -- mikä se nyt onkaan?
oh! liian itsekäs, miettiväinen ja ajattelette liian paljon itseänne?"
"Kyllä, te olette siinä kohden oikeassa; vaikka minun omatuntoni ei ole
sitä ilmoittanut, ennenkuin te näin soimaatte minua siitä."
"Ja eikö teistä ole kuin te pääsisitte noista ajatuksista kun
ajattelette kuolleita? ne eivät milloinkaan voi olla osallisina meidän
olemiseemme täällä. Kun sanotte: 'Tänään minä teen sitä tai tätä,' kun
ajattelette: 'Huomenna olen sitä tai sitä,' niin te ajattelette ja
uneksitte ainoastaan itseänne ja itsestänne. Mutta te olette
ulkopuolella, yli itseänne, kun ajattelette kuolleita, joilla ei voi
olla mitään tekemistä teidän tänäpäivän ja huomisen kanssa."
Niinkuin jo tiedämme, oli Kenelm Chillingly pannut elämänsä
ohjesäännöksi ettei milloinkaan hämmästyä. Mutta kun ne sanat, jotka
juuri olen kirjoittanut, kuuluivat perhos-kesyttäjän huulilta, joutui
hän niin hämilleen, että hän, kauan aikaa vaiti oltuansa, puhkesi
sanomaan ainoastaan:
"Kuolleet ovat entisyys; ja entisyydessä lepää kaikki nykyisyydessä ja
tulevaisuudessa, mikä voi vetää meitä meidän synnynnäisestä itsestämme.
Entisyys määrää nykyisyytemme. Entisyyden kautta aavistamme
tulevaisuutemme. Historia, runous, tiede, valtioiden menestys,
yksityisten edistyminen, kaikki on yhteydessä hautakivien kanssa,
joista kirjoitus on kulunut. Te teette oikein siinä että kunnioitatte
rappeutuneita hautakiviä kukilla. Ainoastaan kuolleiden seurassa
herkenee ihminen olemasta itsekäs."
Jos vajanaisen kasvatuksen saanut Lily puheessansa oli ollut
akademiallisen kasvatuksen saamatta Kenelmiä etevämpi, niin Kenelmin
puhe nyt oli niin korkeata, ettei Lily sitä käsittänyt. Hän olikin
hetken aikaa vaiti ennenkun hän vastasi:
"Jos tuntisin teitä paremmin, niin varmaankin ymmärtäisin teitä
paremmin. Tahtoisin että tuntisitte Leijonan. Minun tekisi mieleni
kuulla teidän puhuvan hänen kanssaan."
Näin puhuessansa he olivat lähteneet pois hautausmaalta, ja olivat nyt
tavallisten matkustajain astumalla polulla.
Lily jatkoi:
"Niin, minä mielelläni tahtoisin kuulla teidän puhuvan Leijonan
kanssa."
"Te tarkoitatte holhojaanne, Mr Melvilleä?"
"Niin, te tiedätte sen."
"Ja miksi tahtoisitte kuulla minun puhuvan hänen kanssaan?"
"Sentähden että on asioita, joihin katsoen luulen hänellä olevan väärät
käsitykset ja minä pyytäisin teitä selittämään epäilykseni hänelle;
tekisittehän sen?"
"Mutta miksi ette voi sitä itse tehdä? Pelkäättekö häntä?"
"Pelkäänkö, en suinkaan! Mutta -- oi, kuinka paljon väkeä kulkee tällä
tiellä! Tänään kai on joku ikävä kansankokous kylässä. Mennään lautalla
toiselle puolelle jokea, siellä on paljon hauskempi, me saamme siellä
olla enemmän rauhassa."
Lily kääntyi oikealle ja astui joen rinnettä alas rannalle, jossa he
tapasivat vanhan miehen, joka unisena loikoi lauttaveneessänsä.
Kun he rinnakkain istuen kulkivat tyvenen veden yli pilvisen taivaan
alla, niin Kenelmin taas olisi tehnyt mieli puhua siitä aineesta, jota
hänen kumppaninsa oli aloittanut, mutta Lily pudisti päätänsä ja loi
silmäyksen lauttamieheen. Se mikä hänellä oli sanottavaa, oli
nähtävästi sitä laatua, ettei sopinut olla kuulijaa, vaikka vanha
lauttamies näytti siltä kun hän ei vaivaisi itseänsä kuulemalla mitään,
jota ei suoraan hänelle lausuttu. Lily alkoi pian hänen kanssaan puhua:
"No, Brown, onko lehmä jo parantunut?"
"Kyllä, Miss, kiitos teille siitä ja Jumala teitä siunatkoon. Kumma
että voititte tuollaisen vanhan noita-ämmän!"
"En minä sitä tehnyt, Brown; sen teki haltiatar. Haltiattaret ovat,
kuten tiedätte, paljoa mahtavammat kuin noidat."
"Minä huomaan sen, Miss."
Lily tässä kääntyi Kenelmiin: "Mr Brownilla on hyvin kaunis lehmä, joka
äkkiä tuli kovin kipeäksi ja sekä hän että hänen vaimonsa olivat
vakuutetut siitä että lehmä oli loihdittu."
"Tietysti se oli, se on varma asia. Eikö Wright muija sanonut
vaimolleni että hän tulisi katumaan sitä että hän myi maitoa, ja
haukkui häntä kauheasti? Ja eikö lehmä samana yönä saanut vilutautia?"
"Hiljaa, Brown! Wright muija ei sanonut että teidän vaimonne tulisi
katumaan maidon myymistä, vaan sitä että hän kaatoi vettä maitoon."
"Ja mistä hän sen tiesi, jos hän ei ollut noita? Meidän parhaimmat
maidonostajat ovat herrasväkeä, ja ne eivät ole milloinkaan
valittaneet."
"Ja," sanoi Lily Kenelmille, ottamatta korviinsa Brownin viimeistä
lausetta, joka lausuttiin äreällä äänellä, "Brownilla oli julmat asiat
mielessä; hän aikoi houkutella Wright muijaa lauttaveneesensä ja
viskata hänet veteen, päästääksensä lehmää velhouksesta. Mutta minä
kysyin haltiattareilta neuvoa, ja annoin hänelle haltiattaren nauhan
sidottavaksi lehmän kaulaan. Ja lehmä on nyt vallan terve, niinkuin
kuulette. Ei siis ollutkaan tarpeellista, Brown, heittää Wright muijaa
veteen sentähden että hän sanoi teidän panneen osan sitä maitoon.
Mutta," lisäsi hän, kun vene laski toiseen rantaan, "kerronko teille,
Brown, mitä haltiattaret sanoivat minulle tänä aamuna?"
"Kertokaa, Miss."
"He sanoivat: Jos Brownin lehmä antaa maitoa, jossa ei ole vettä, ja
jos on vettä maidossa kun sitä myydään, niin me, haltiattaret,
nipistämme Mr Brownia vallan siniseksi; ja kun Brown ensi kerta
sairastuu jäsentautiin, niin haltiattaret eivät loihdi sitä pois."
Sen sanottuansa Lily pani hopearahan Brownin käteen, hyppäsi keveästi
maalle ja Kenelm seurasi häntä.
"Te olette kokonaan kääntänyt hänen, ei ainoastaan haltiattaren
olemiseen vaan niiden hyväntekeväiseen voimaan katsoen," sanoi Kenelm.
"Mutta," sanoi Lily vakaasti, "eikö olisi hauska, jos vielä löytyisi
haltiattareita? hyviä haltiattareita, ja niitä saisi käsiinsä? saisi
kertoa niille kaikesta mikä huolettaa ja surettaa meitä, ja saisi
niiltä taikavoimaa sitä taikaa vastaan, jota käytämme itseämme
kohtaan?"
"Minä luulen ettei olisi hyvä meille luottaa sellaisiin
yliluonnollisiin neuvonantajiin. Meidän omat sielumme ovat niin
rajattomat, että me, kuta enemmän niitä tutkimme, tulemme löytämään
maailmoja maailmojen vieressä ilman loppua; ja maailmojen joukossa on
Haltiattarien maa." Hän lisäsi itsekseen: "Enkö nyt ole Haltiattarien
maassa?"
"Hiljaa!" kuiskasi Lily. "Älkää puhuko mitään vähään aikaan. Minä
ajattelen sitä, jota juuri sanoitte, ja koetan käsittää sitä."
Heidän näin ääneti astuessansa eteenpäin, saapuivat he sen pienen
kesähuoneen luo, jonka taru on omistanut Izaak Waltonin muistoksi.
Lily meni sisään ja istui; Kenelm istui hänen viereensä. Se oli pieni
kahdeksankulmainen rakennus, joka, rakennustavasta päättäen,
luultavasti oli Charles I:sen aikana rakennettu; valkeat, rapatut
seinät sisäpuolella olivat täynnä nimiä ja kirjoituksia, joissa
kalastusta ylistettiin, ja Izaakia kiitettiin, sekä otteita hänen
kirjoistansa. Toisella puolella jokea he näkivät Grasmeren pihan
suurine pajupuineen, joiden oksat riippuivat vedessä. Paikan
yksinäisyys ja sen yhteys kalastajan yksinäisen elämän kanssa
soveltuvat vallan hyvin yhteen tyynen päivän, hiljaisen ilman ja
pilvisen taivaan kanssa.
"Te aioitte kertoa minulle epäilyksestänne holhojanne mielipiteihin
katsoen muutamissa asioissa, joista ette itse voi hänelle puhua."
Lily kavahti ajatuksistansa, jotka tuntuivat olevan kaukana täten
jälleen puheeksi otetusta aineesta.
"Niin, en voi ilmoittaa hänelle epäilyksiäni siitä syystä että ne
koskevat minua ja hän on niin hyvä. Minun on häntä kiittäminen niin
paljosta, etten voisi suututtaa häntä ainoallakaan sanalla, joka
näyttäisi soimaukselta tai valitukselta. Te muistatte kai," tässä hän
siirtyi lähemmäksi Kenelmiä, käänsi häneen rohkeat silmänsä ja pani
kätensä hänen käsivarrellensa: "Te muistatte kai että minä
hautausmaalla sanoin huomaavani kuinka ihminen aina ajattelee liian
paljon itseänsä. Se on varmaankin väärin. Kun minä puhun teidän
kanssanne ainoastaan itsestäni, tiedän kyllä tekeväni väärin, mutta en
voi sille mitään, minun täytyy tehdä se. Älkää ajatelko pahaa minusta
sentähden. Olette kyllä huomannut että minä en ole saanut sellaista
kasvatusta kuin toiset tytöt. Onko holhojani tehnyt oikein siinä
kohden? Jos hän ei olisi antanut minun noudattaa omia oikkujani, jos
hän olisi antanut minun lukea niitä kirjoja, joita Mr ja Mrs Ewlyn
tahtoivat minulle antaa luettaviksi niiden runojen ja haltiatarsatujen
sijaan, joita hän minulle antoi, niin minulla olisi ollut niin paljon
ajattelemista että olisin ajatellut vähemmän itseäni. Te sanoitte että
kuolleet ovat entisyys, että ihminen unohtaa itsensä kun ajattelee
kuolleita. Jos olisin lukenut enemmän entisyydestä ja minulla olisi
enemmän tietoja niistä kuolleista, joiden historiaa se kertoo, niin
varmaankin olisin vähemmän suljettu omaan ahtaasen, itsekkäiseen
sydämeeni. Vasta viime aikoina olen ruvennut tätä ajattelemaan ja
ruvennut suremaan ja häpeemään sitä että olen niin taitamaton
sellaisissa asioissa, joita muut tytöt tietävät, yksin pikku Clemmykin.
Ja minä en uskalla sanoa sitä Leijonalle, kun vasta häntä tapaan,
sentähden että hän silloin soimaisi itseänsä, sillä hän tarkoitti vaan
hyvää, kun hänen oli tapa sanoa: 'Minä en tahdo Haltiatarta oppineeksi,
minulle on kylläksi että hän on onnellinen.' Oi, minä olinkin niin
onnellinen, ihan viime aikaan saakka."
"Sentähden että te viime aikaan saakka tunsitte itsenne ainoastaan
lapseksi. Mutta nyt, kun teidän tekee mieli tietää jotain, nyt lapsuus
katoaa. Älkää kiusatko itseänne. Luonto on antanut teille hyvät
hengenvoimat, ja niiden avulla te hyvin pikaan ja hyvin helposti
hankitte itsellenne niitä tietoja, joita tarvitsette, voidaksenne puhua
noiden pelättyjen 'aika-ihmisten' kanssa. Te opitte enemmän yhdessä
kuukaudessa, kun olisitte oppinut vuodessa lapsena ollessanne, jolloin
lukeminen olisi ollut rasitusta eikä mielityötä. Teidän tädillänne on
varmaankin hyvät tiedot, ja jos uskaltaisin puhua hänen kanssansa
kirjojen valitsemisesta --."
"Älkää sitä tehkö. Leijona ei hyväksyisi sitä."
"Teidän holhojanne ei siis pitäisi siitä että te saisitte sellaisen
kasvatuksen kuin tytöt tavallisesti saavat?"
"Leijona on kieltänyt tätiäni opettamasta minulle paljon, jota
mielelläni tahtoisin oppia. Täti tahtoi sitä tehdä, mutta hän on
luopunut siitä holhojani tahdosta. Hän kiusaa minua nyt vaan noilla
hirveillä franskalaisilla verbeillä, ja se on ainoastaan tekosyy, minä
tiedän sen. Tietysti on toisin pyhäpäivinä, silloin en saa lukea muuta
kuin raamattua ja saarnoja. Minä en pidä saarnoista niin paljon kuin
minun tulisi tehdä, mutta raamattua voisin lukea koko päivän,
arkipäivät sekä pyhät; ja raamatusta olen oppinut että minun tulee
ajatella vähemmän itseäni."
Kenelm tietämättänsä puristi sitä pientä kättä, joka niin viattomasti
lepäsi hänen käsivarrellaan.
"Tunnetteko eroitusta eri runolajien välillä?" kysyi Lily äkisti.
"En voi varmaan sitä sanoa. Minun tulisi tietää, onko runolaji hyvä tai
huono. Mutta siinä katsannossa olen tavannut monta ihmistä, etenkin
varsinaisia arvostelijoita, jotka enemmän pitävät siitä runoudesta,
jota minä sanon huonoksi, kuin siitä, jota minä katson hyväksi."
"Eroitus eri runolajien välillä, kun oletamme että ne molemmat ovat
hyviä," sanoi Lily varmalla äänellä ja riemullisen näköisenä, "on tämä
-- minä tiedän sen, sillä Leijona on selittänyt sen minulle --:
Toisessa runouslajissa runoilija asettuu aivan ulkopuolelle itseänsä,
hän asettaa itsensä toisiin olopiireihin, jotka ovat vallan vieraat
hänen omalle olopiirillensä. Hän voi olla varsin hyvä ihminen, ja hän
voi kirjoittaa parhaimmat runonsa hyvin huonoista ihmisistä; hän ei
tahtoisi valoakaan loukata, mutta hänestä on hauska kuvata murhaajia.
Toisessa runolajissa sitävastoin kirjoittaja ei asetu toisen oloihin,
vaan hän kertoo omat ilonsa ja surunsa, puhuu oman sydämensä ja
sielunsa pohjasta. Jos hän ei voisi vähintäkään olentoa loukata, niin
hän varmaankaan ei voisi todellisesti kuvata murhaajan julman sydämen
tunteita. Tämä, Mr Chillingly, on eroitus eri runolajien välillä."
"Se on hyvin totta," sanoi Kenelm, jota tytön kritilliset määritelmät
huvitti. "Se on eroitus draamallisen ja lyyrillisen runouden välillä,
Mutta sallikaa minun kysyä, mitä tällä määritelmällä on tekemistä sen
asian kanssa, johon te niin äkisti sitä sekoititte?"
"Paljon -- sillä kun Leijona selitti tätä tätilleni, sanoi hän:
'Täydellinen nainen on runo, mutta hän ei milloinkaan voi olla
edellistä lajia, hän ei milloinkaan voi kodistua sydämmissä, joiden
kanssa hänellä ei ole mitään yhteyttä, hän ei milloinkaan voi tuntea
sympatiiaa siihen mikä on rikoksellista ja pahaa; hänen täytyy olla
jälkimmäistä lajia ja tuoda esiin runoutta omista ajatuksistaan ja
mielikuvituksistaan!' Ja sitten hän kääntyi minuun ja sanoi hymyillen:
'Sellaiseksi runoksi tahtoisin Lilyn tulevan. Liian monet isot kirjat
pilaavat vaan runon.' Nyt tiedätte miksi olen niin tietämätön ja niin
erilainen kuin toiset tytöt, ja miksi Mr ja Mrs Ewlyn katsovat alas
minuun."
"Te ajattelette väärin, ainakin Mr Ewlyniin katsoen, sillä hän ensin
sanoi minulle: 'Lily Mordaunt on runo.'"
"Sanoiko hän niin? Siitä minä tulen pitämään hänestä. Kuinka se tulee
Leijonaa ilahuttamaan!"
"Mr Melvillellä näyttää olevan suuri valta teidän ylitsenne," sanoi
Kenelm mustasukkaisesti.
"Tietysti. Minulla ei ole isää eikä äitiä. Leijona on ollut minulle
kumpikin. Täti on usein sanonut: 'Sinä et voi olla kyllin kiitollinen
holhojallesi; ilman häntä minulla ei olisi sinulle mitään kotia, ei
mitään ruokaa antaa!' Hän ei ole milloinkaan sellaista puhunut -- hän
olisi hyvin äkäinen tädille, jos hän tietäisi että täti on sitä
sanonut. Kun hän ei sano minua haltiattareksi, niin hän kutsuu minua
prinsessaksi. En tahtoisi millään muotoa häntä loukata."
"Hän on paljon vanhempi teitä, kylläksi vanha voidaksensa olla teidän
isänne, olen kuullut."
"Se on mahdollista. Mutta vaikka hän olisi kahta vertaa vanhempi, niin
minä en kuitenkaan voisi rakastaa häntä enemmän."
Kenelm hymyili -- mustasukkaisuus oli kadonnut. Varmaankaan ei mikään
tyttö, ei edes Lily, puhuisi näin henkilöstä, johon hän oli rakastunut.
Lily nousi nyt ylös hitaasti ja vastahakoisesti. "On aika lähteä
kotiin, täti varmaankin kummeksii mihin olen joutunut -- tulkaa!"
He ohjasivat kulkuansa Cromwell Lodgen vastapäätä olevaa siltaa kohti.
Muutamaan minuuttiin ei kumpikaan heistä virkkanut mitään. Lily teki
sen ensin, sanoen:
"Teidän vanhempanne elävät vielä, Mr Chillingly."
"Kyllä, Jumalan kiitos."
"Kumpaista te enemmän rakastatte?"
"Siihen kysymykseen ei ole helppo vastata. Minä hyvin rakastan äitiäni;
mutta isä ja minä ymmärrämme toinen toisiamme paremmin kuin --."
"Minä tiedän -- on niin vaikeaa tulla ymmärretyksi. Ei kukaan minua
ymmärrä."
"Minä luulen sitä tekeväni."
Lily pudisti päätänsä merkiksi että hän oli toista mieltä.
"Ainakin niin hyvin kuin mies voi nuorta neitoa käsittää."
"Minkälainen nuori neito on Miss Cecilia Travers?"
"Cecilia Travers? Milloin ja missä olette kuullut että sellainen
henkilö on olemassa?"
"Se iso Londonin herra, jota nimittivät Sir Thomas'iksi, mainitsi hänen
nimensä sinä päivänä, jolloin olimme Braefieldvillessä päivällisellä."
"Minä muistan -- hän sanoi hänen olleen hovin baalissa."
"Hän sanoi että hän on hyvin kaunis."
"Niin hän onkin."
"Onko hänkin runo?"
"Ei; sitä en ole milloinkaan huomannut."
"Mr Ewlyn varmaankin sanoisi että hän on hyvin kasvatettu. Hän ei
rypistäisi silmäkulmiansa hänelle, niinkuin hän tekee minulle,
tyttö-raukalla!"
"Oi, Miss Mordaunt, te ette tarvitse häntä kadehtia. Suokaa minun vielä
kerta sanoa että te voisitte hyvin pian hankkia itsellenne ne tiedot,
jotka koroittasivat teitä niiden nuorien neitojen vertaiseksi, jotka
hovin baaleissa käyvät."
"Niin; mutta sitten en olisi runo," sanoi Lily, luoden aran silmäyksen
Kenelmin kasvoihin.
He olivat nyt sillalla, ja ennenkuin Kenelm ehti vastata, sanoi Lily
äkkiä: "Te ette tarvitse edemmäksi tulla, tämä tie tekee teille
väärää."
"Minua ei käy niin pois-ajaminen, Miss Mordaunt; minä pyydän saada
saattaa teitä ainakin puutarhan portille."
Lily ei pannut vastaan, ja puhui taas: "Minkälainen on teidän
kotiseutunne -- onko se tämän seudun kaltainen?"
"Ei näin kaunis; maisema on täällä enemmän suurenmoinen, on enemmän
laaksoja ja vuoria ja metsää; mutta meidän seudussa on jotain, joka
muistuttaa vähän tästä maisemasta: pieni virta, joka kuitenkin on
leveämpi kuin teidän jokenne; mutta rannat ovat paikka paikoin niin
Cromwell Lodgen rantojen kaltaiset, että väliin hämmästyn ja luulen
olevani kotona. Minä erittäin rakastan jokia ja kaikkia juoksevia
vesiä; jalkamatkoillani tunnen itseni maneetillisesti vedetyksi niitä
kohti."
Lily kuunteli häntä suurella huomiolla ja sanoi, vähän aikaa vaiti
oltuansa, hiljaa huoaten: "Eikö teidän kotinne ole paljon kauniimpi
kuin mikään paikka täällä, kauniimpi Braefieldvilleäkin? Mrs Braefield
sanoo että teidän isänne on hyvin rikas."
"Minä en luule että hän on rikkaampi kuin Mr Braefield ja vaikka hänen
talonsa kenties on isompi kuin Braefieldin, niin siinä ei ole niin
kalliita huonekaluja, eikä niin komeita kasvihuoneita. Isäni aisti on
samankaltainen kuin minun, hyvin yksinkertainen. Kun hänellä on
kirjastonsa, niin hän tuskin kaipaisi omaisuuttansa, jos hän sen
menettäisi. Siinä katsannossa hänellä on ääretön etu minuun verraten."
"Te siis kaipaisitte rikkautta?" sanoi Lily äkkiä.
"En sitä; mutta isäni ei milloinkaan kyllästy kirjoihin. Ja, myönnänkö
minä sen? -- on päiviä, jolloin kirjat kiusaavat minua miltei yhtä
paljon kuin teitä."
He olivat nyt puutarhan portilla. Lily, joka toisella kädellään piti
portin säpestä kiinni, ojensi toisen kätensä Kenelmille, ja hänen
hymyilynsä valaisi surullista pilveä, niinkuin auringonsäde, kun hän
katsoi Kenelmin kasvoihin ja katosi näkyvistä.