Kenelm ei enää puhunut uuden ystävänsä kanssa niityllä; mutta kun
päivän työ oli lopetettu, haki hän arentimiestä pyytääksensä häneltä
anteeksi siitä, että hän ei kohta voinut tulla perheen kanssa
illalliselle. Mutta hän ei nähnyt Mr Saundersonia eikä hänen poikaansa.
Molemmat tekivät pielestä talon kohdalla. Iloissaan siitä että pääsi
anteeksi pyytämisestä ja niistä kysymyksistä, joita se olisi voinut
herättää, Kenelm otti takin päällensä ja meni Jessien luo, joka
portin luona häntä odotti. He kulkivat rinnakkain tietä myöten,
seuraten heinämiehiä, jotka hitaasti palasivat kotiansa. Se oli
yksinkertainen englantilainen kylä, sitä ei koristanut haaveelliset
tahi malli-asumukset, mutta toiselta puolen se ei kurjalta ja
siivottomaltakaan näyttänyt. Kirkko, joka oli götiläistä rakennustapaa,
kohosi harmaana heidän edessänsä, sen takana näkyivät ne punaiset
pilvet, joihin aurinko oli laskenut, ja sitä ympäröi ainoastaan
puoleksi näkyvän pappilan niittymaat. Etäämpänä oli kylän viheriä
laidun, jonka keskellä oli kaunis koulurakennus; ja sitten seurasi
pitkä katu, jonka varrella oli valkoisia huoneita, joita ympäröi pienet
puutarhat.
Heidän kulkiessansa eteenpäin, nousi kuu kaikessa komeudessansa ja
hopioitti tien heidän edessänsä.
"Kuka on tämän maan omistaja?" kysyi Kenelm. "Hän mahtaa olla hyvä ja
varakas mies."
"Niin, Squire Travers; hän on korkea aatelismies ja sanotaan olevan
hyvin rikas. Mutta hänen tilansa on ison matkaa kylästä. Te voitte
saada sitä nähdä, jos viivytte täällä, sillä hän pitää lauantaina
elonjuhlan, ja Mr Saunderson kaikkein torppariensa kanssa menee sinne.
Siellä on kaunis puisto, ja Miss Travers'ia kyllä kannattaa nähdä. Oi,
kuinka kaunis hän on!" jatkoi Jessie teeskentelemättömällä
ihastuksella; sillä naiset ihailevat paljon enemmän toinen toistensa
kauneutta, kuin miehet yleiseen luulevat.
"Onko hän yhtä kaunis kuin te itse?"
"Oh, kaunis ei ole oikea sana. Hän on tuhat vertaa ihanampi!"
"Hum!" sanoi Kenelm epäilevästi.
Hetken aikaa molemmat olivat ääneti; vihdoin Jessie keskeytti vaitiolon
syvästi huokaamalla.
"Miksi te huokaatte? -- Sanokaa se minulle."
"Minä ajattelin kuinka vähän tarvitaan tekemään ihmisiä onnellisiksi,
mutta se vähä on yhtä vaikea saada, kuin koko hengenvoimansa uhraaminen
johonkin suureen toimeen."
"Se on hyvin viisaasti sanottu. Jokainen tavoittaa jotakin
vähäpätöistä, josta ei kukaan muu kentiesi antaisi penniäkään. Mutta
mikä se vähäpätöinen asia on, jota te huokaillen toivotte?"
"Mrs Bawtrey myisi mielellään tämän puodin. Hän alkaa jo käydä vanhaksi
ja kivulloiseksi, mutta ei kukaan osta sitä; jos Will saisi tämän
puodin, niin minä voisin sitä hoitaa -- mutta ei sitä kannata
ajatellakaan."
"Mitä puotia te tarkoitatte?"
"Tuota!"
"Missä? Minä en mitään puotia näe."
"Mutta se _on_ kylän puoti -- ainoa mikä löytyy, jossa postikonttoori
on."
"Ah! Minä näen ikkunassa jotain, joka on punaisen nutun näköinen. Mitä
siellä myydään?"
"Kaikellaista -- teetä ja sokuria, ja kynttilöitä, ja huivia, ja
nuttuja, ja hameita, ja hiirenloukkuja, ja postipaperia; ja Mrs Bawtry
ostaa Will raukan koria, ja myy ne paljon korkeampaan hintaan kuin hän
itse niistä maksaa."
"Se näyttää olevan sievä tupa ja sen takana on maakappale ja puutarha."
"Niin. Mrs Bawtrey maksaa kahdeksan puntaa vuodessa siitä; mutta puoti
kyllä sen verran tuottaa."
Kenelm ei vastannut mitään. He kulkivat edelleen ääneti ja olivat
saapuneet kadun keskikohdalle, kun Jessie katseli ympärilleen ja
samassa päästi äkillisen huudon, säpsähti ja yhtäkkiä seisahtui.
Kenelm katseli siihen suuntaan kuin tyttökin ja näki muutaman kyynärän
päässä, tien toisella puolella, pienen punaisista tiilikivistä tehdyn
huoneen ynnä muutamia olkikatoilla varustettuja suojuksia avaralla
pihalla, johon vei portti, jota vasten nojasi mies, pieni piippu
suussa. "Se on Tom Bowles," kuiskasi Jessie ja pisti kätensä Kenelmin
käteen -- sitten hän veti sen äkkiä takaisin, ikäänkuin hän olisi
tullut toiselle mielelle, ja sanoi yhä kuiskaten: "Menkää nyt takaisin,
sir!"
"En suinkaan sitä tee. Minä tahdon juuri oppia tuntemaan Tom Bowles'ia.
Hiljaa!"
Tom Bowles oli samassa viskannut piippunsa pois ja tuli nyt hiljakseen
astuen tien poikki heitä vastaan.
Kenelm katseli häntä tarkasti. Hän oli tavattoman roteva mies, pari
tuumaa lyhempi Kenelmiä, mutta kuitenki tavallista pitempi mies; hänen
hartiansa ja rintansa olivat vahvat kuin Herkuleen, mutta alempi osa
ruumista ei kuitenkaan ollut yhtä vankka, ja hänen käyntinsä oli hidas
ja pitkäveteinen. Kuunvalo lankesi hänen kasvoillensa; ne olivat
kauniit. Hän oli ilman hattua ja hänen kihara tukkansa oli lyhyeksi
leikattu. Hänen kasvonsa olivat säännölliset ja hän oli terveen
näköinen; hän näytti olevan noin kahdenkymmenenkuuden tahi seitsemän
vuoden vanha. Kun hän tuli lähemmäksi niin huomasi Kenelm ettei hänen
kasvonsa olleet ensinkään miellyttävät, niinkuin ne etäämmältä
näyttivät, vaan hurjan ja kolkon näköiset.
Kenelm kulki edelleen Jessien rinnalla kun Bowles tunkeusi heidän
väliinsä ja, toisella kädellään tarttuen tytön käsivarteen, toisella
teki uhkaavan liikkeen kääntyessään Kenelmiin, sanoen kolkolla äänellä:
"Kuka olette?"
"Päästäkää tämä nuori nainen, ennen minä en vastaa."
"Jos ette olisi muukalainen," vastasi Bowles ja näytti siltä kun hän
koettaisi nousevaa vihaa viihdyttää, "niin makaisitte ojassa noiden
sanojen tähden. Mutta minä oletan ettette tiedä minun olevan Tom
Bowles, ja minä en salli sen tytön, jota minä rakastan, olla toisen
miehen seurassa. Pois täältä sentähden."
"Ja minä en salli kenenkään harjoittaa väkivaltaa tyttöä kohtaan, joka
käy minun vieressäni, sanomatta hänelle että hän on konna ja että minä
ainoastaan odotan siksi kunnes hän saapi molemmat kätensä vapaaksi
antaakseni hänen tietää ettei hänellä olekaan raajarikon kanssa
tekemistä."
Tom Bowles tuskin korviansa uskoi. Hämmästys hetkeksi tukehdutti kaikki
muut tunteet. Hän tietämättänsä päästi Jessien irti, ja tyttö pakeni
niinkuin irti päästetty lintu. Mutta hän nähtävästi ajatteli enemmän
uuden ystävänsä vaaraa, kuin pakenemista; sillä sen sijaan, että hän
olisi isänsä tuvassa turvaa etsinyt, hän juoksi muutamain työmiesten
tykö, jotka olivat aivan lähellä ja olivat pysähtyneet ravintolan
edustalle, ja palasi näiden liittolaisten kanssa sille paikalle, mihin
nuo kaksi miestä olivat jääneet. Työmiehet pitivät paljon hänestä, ja
kun heitä oli monta, he eivät Tom Bowles'ia pelänneet, vaan riensivät
puoleksi juosten, puoleksi käyden, paikalle, ja toivoivat ehtivänsä
sinne hyvään aikaan astumaan Tomin kauhistavan käsivarren ja
rauhallisen muukalaisen luurangon välille.
Bowles oli sillä välin toipunut ensi hämmästyksestään ja oli tuskin
huomannut, että Jessie oli karannut, vaan piti yhä vielä oikeaa
käsivarttansa ojennettuna sitä paikkaa kohti, josta tyttö oli kadonnut,
ja jupisi ylönkatseellisesti, tähtäen Kenelmin kasvoja vastaan iskun
vasemmalla kädellänsä. "Yksi käsi on oleva kylläksi sinulle."
Mutta yhtä nopeaan Kenelm tarttui nostetun käsivarren kyynärpäähän,
jotta isku kohtasi tyhjää ilmaa, pisti samalla esiin oikean polvensa ja
jalkansa ja pani ämmänkoukkua raskaalle vastustajallensa niin että tämä
kaatui selälleen sääret ylöspäin. Liike oli niin äkillinen ja huumaava
sekä siveellisesti, että ruumiillisesti, että minuuti tai enemmänkin
kului, ennenkuin Tom Bowles nousi ylös. Sitten hän toisen minuutin
seisoi ja tuijotti vastustajaansa ja hänen mieltänsä valtasi pelko,
miltei taikauskoinen kammo. Sillä tunnettu on että, olkoonpa mies, tahi
vaikkapa petokin kuinka hurja ja uskalias tahansa, jos hän tähän saakka
aina on tottunut voittamaan, mutta ei milloinkaan ole kohdannut
vihollista, joka olisi ollut hänen vertaisensa voimassa, niin
ensimmäinen tappio, varsinkin kun vastustaja on hänestä halveksittava,
kauhistuttaa ja veltostuttaa koko hermorakennuksen. Mutta kun tappelija
Tomissa vähitellen heräsi oman voiman tunto jälleen, ja hän huomasi,
että hän ainoastaan painijan sukkelan tempun kautta oli maahan lyöty,
vaan ei nyrkkitaistelijan nyrkkivoiman kautta, niin pelko katosi ja Tom
Bowles oli taas entisellään. "Oh, vai olette sitä lajia?" sanoi hän.
"Näillä seuduin me emme tappele kantapäillä niinkuin aasit; me
tappelemme nyrkeillämme, poikani; ja koska tahdotte sellaista leikkiä,
niin täytyyhän teidän saada."
"Jumala," vastasi Kenelm juhlallisesti, "lähetti minun tähän kylään
vartavasten Tom Bowles'ille selkään antamaan. Se on sula armo, joka
teille tapahtuu, te tulette vielä sitä huomaamaan."
Taas kammo, samankaltainen kuin se, minkä Aristofaneen demagoogi mahtoi
tuntea kun makkarantekijä hänen voitti, valtasi Tom Bowles'in
uskaliasta sydäntä. Häntä nuo merkilliset sanat eivät yhtään
miellyttäneet ja vielä vähemmin se surullinen ääni, jolla ne
lausuttiin. Mutta hän päätti ruveta tappeluun paremmin varustettuna
kuin hän ensin oli katsonut tarpeelliseksi, ja riisui päältänsä raskaan
karkean takkinsa ja liivit, kääri paidanhihat ylös ja meni sitten
hitain askelin vihollistansa vastaan.
Kenelm oli myöskin, ja vieläkin perinpohjaisemmin, riisunut takkinsa,
jonka hän huolellisesti oli pannut kokoon, koska se oli sekä uusi että
ainoa mikä hänellä oli, ja laskenut sen tien viereen ja paljastanut
käsivartensa, jotka olivat laihat ja melkein hennot hänen vastustajansa
paksuihin jäntäreisin verraten, mutta jänteet niissä olivat vahvat kuin
hirven takajalka.
Tähän aikaan työmiehet, Jessien johtamina, olivat paikalle saapuneet,
ja aikoivat juuri tunkeutua tappelijain väliin, kun Kenelm viittasi
heille väistymään ja sanoi tyyneellä ja painavalla äänellä:
"Asettukaa meidän ympärillemme, hyvät ystävät, muodostakaa piiri ja
katsokaa että minun puolestani kaikki käy rehellisesti. Minä olen varma
siitä, että Mr Bowles puolestaan on rehellinen. Hän on kyllin suuri
turhanpäiväistä halveksimaan. Ja nyt, Mr Bowles, sananen teille
naapurinne läsnäollessa. Minä en aio sanoa mitään epäkohteliasta. Te
olette tosin hurja ja kiivas, mutta mies ei aina voi itseänsä hillitä
-- ainakin on minulle niin kerrottu -- kun hän ajattelee, enemmän kuin
hänen tulisi, kaunista tyttöä. Minä en oikein voi nähdä kasvojanne
kuunvalossa, mutta, vaikka ne tällä hetkellä näyttävät kolkolta, olen
kuitenkin varma siitä, että te oikeastaan olette kelpo mies, ja että,
jos te lupaatte jotakin miehen tavalla, te sitä pidättekin niinkuin
mies. Eikö niin?"
Pari kolme läsnäolijoista ilmoittivat hyväksymystänsä hiljaa jupisten;
toiset kokoontuivat heidän ympärilleen, ollen ihmeissään.
"Mitä hyötyä tuosta joutavasta puheesta on?" sanoi Tom Bowles hiukan
epävakaisella äänellä.
"Suoraan sanoen tämä: jos minä tappelussa voitan teidät, niin minä
pyydän teitä naapurienne läsnäollessa lupaamaan, ettette sanoilla
ettekä te'oilla enää Miss Jessie Wiles'iä kiusaa."
"Ah!" ärjäsi Tom. "Rakastatteko te häntä?"
"Uskokaa sitä jos mielitte; ja minä puolestani lupaan että, jos te
minun voitatte, niin minä lähden täältä niin pian kuin te sallitte
minun sitä tehdä, enkä ikinä enää tänne tule. Mitä! Epäättekö sitä
luvata? Pelkäättekö todella että minä teitä voitan?"
"Te! Minä musertaisin kymmenen teidän vertaista murskaksi."
"Siinä tapauksessa voitte vallan hyvästi luvata se minulle. Se on
rehellinen suostumus. Eikö niin, naapurit?"
Kenelmin näennäinen hyvä ja iloinen mieli sekä heidän oma
oikeudentuntonsa yhteisesti vaikuttivat sen, että läsnäolijat yhteen
ääneen huusivat, että Kenelm oli oikeassa.
"Kuulkaas nyt, Tom," sanoi vanhanpuoleinen mies, "tämä herra ei voi
rehellisemmin puhua; ja me uskomme kaikki, että pelkäätte, jollette
suostu."
Tomin kasvot osoittivat suurta liikutusta; mutta vihdoin hän karjasi.
"Olkoon menneeksi, minä lupaan -- se on, jos hän minun voittaa."
"Hyvä," sanoi Kenelm. "Te kuulette, naapurit; ja Tom Bowles ei voisi
näyttää kauniita kasvojansa teidän joukossanne, jos hän lupaustansa
rikkoisi. Ojentakaa minulle kätenne."
Tappelija Tom ojensi tuiman näköisenä kätensä Kenelmille.
"Noh niin, se on englantilaisen kaltaista," sanoi Kenelm -- "julkinen
tappelu eikä mitään vihaa. Vetäytykää syrjemmälle, ystävät, ja antakaa
tilaa meille."
Työmiehet vetäytyivät kaikki vähän matkaa pois heistä; ja kun Kenelm
asettui paikallensa, oli hänen käytöksensä niin sujuva ja notkea, että
hänen vahva ruumiinrakennuksensa kohta tuli näkyviin ja, verrattuna
Tomin suureen rintaan, teki jälkimmäisen kömpelön ja kankean
näköiseksi.
Molemmat miehet seisoivat minuutin ajan vastakkain toisiansa ja
katselivat vakaasti ja varovaisesti toinen toisensa silmiin. Tomin veri
alkoi kuohua -- eikä Kenelmikään, vaikka hän näytti tyyneeltä, ollut
tuntematta sitä sydämen ylpeätä tykytystä, jota taistelun hurja ilo
vaikuttaa. Tom teki ensimmäisen iskun, ja yksi isku väistettiin, mutta
siihen ei vastattu; uusi isku ja vielä yksi -- ne väistettiin vielä --
mutta ei vielä isketty takaisin. Kenelm, joka silminnähtävästi vaan
puolusti itseänsä, käytti hyväksensä kaikki tämän sotataidon edut,
jotka käsivarsien suurempi notkeus hänelle tuotti. Kenties hän
tahtoi oppia tuntemaan vastustajansa taitavuutta ja tutkia hänen
hengityksiensä pituutta, ennenkuin hän itse uskalsi ruveta hyökkäämään
hänen kimppuunsa.
Tom, joka julmistui siitä että iskut, jotka olisivat häränkin maahan
lyöneet, täten väistettiin ja huomasi että hän oli kohdannut
salaperäisen taitavuuden, joka teki hänen raa'an väkevyytensä turhaksi
voimaksi ja ajan pitkään tulisi häntä voittamaan, tuli äkisti siihen
päätökseen että, kuta pikemmin hän voisi saattaa tuon raa'an väkevyyden
vaikuttamaan, sitä parempi hänelle. Tämän johdosta hän, kolme piiriä
tehtyänsä, jolla ajalla hän, ainoatakaan kertaa voimatta vastustajansa
varovaisuutta tyhjäksi tehdä, oli saanut muutamia helppoja iskuja
nenäänsä ja suullensa, vetäysi takaisin ja hyökkäsi niinkuin härkä
vihollisensa päälle -- niinkuin härkä, sillä hän karkasi häntä vastaan,
mahdottoman suuri pää alaspäin ja molemmat nyrkit sarvien virkaa
tehden. Kun hyökkäys oli tehty, oli hän _milled'in_ miehen tilassa.
Minä oletan varmana asiana, että jokainen englantilainen, joka kutsuu
itsensä mieheksi -- se on, jokainen mies, joka on ollut englantilainen
poika ja jonka sellaisena on täytynyt nyrkkiänsä käyttää -- tietää,
mikä "mill" on. Mutta minä en kirjoita ainoastaan "pojille" vaan
myöskin "tytöille." Kunnioitettavat naiset, -- "mill" -- minä käytän
vastenmielisesti ja itseäni halveksien tätä siansaksaa, jota
naiskirjailijat ihailevat ja jota Aikakauden Tytöt tuntevat paremmin
kuin Murray'tansa -- "mill" -- minä en puhu naiskirjailijoille enkä
Aikakauden Tytöille, vaan viattomille neitosille, ja selittääkseni
sanaa näille ulkomaalaisille, jotka osaavat ainoastaan englannin
kieltä, jota Addison ja Macaulay ovat heille opettaneet -- "mill" on
selitettynä tämä: teidän vastustajanne on jalossa kaksintaistelussa
nyrkki nyrkkiä vastaan hyökännyt esiin pää edellä niin, että pää joutui
niinkuin ruuvipihtiin vastustajan kyljen ja ulospäin käännetyn vasemman
käsivarren väliin, jossa se, ilman suojatta ja avutta, voi tulla
vihollisen oikean nyrkin kautta muserretuksi vallan tuntemattomaksi. Se
on tila, johon raa'an voiman etevyys väliin joutuu ja jota tällaisessa
tappelussa saavutettu taitavuus harvoin laiminlyö hyväksensä käyttää.
Kenelm, joka oli kohottanut oikean käsivartensa, epäsi hetken aikaa,
sitten hän irroitti vasemman käsivartensa, päästi vangin irti ja,
lyöden häntä ystävällisesti olkapäähän, käänsi häntä katsojia kohti ja
sanoi puolustavalla äänellä. "Hänellä on kauniit kasvot -- olisi väärin
niitä pahoin pidellä."
Tom'in vaarallinen tila oli niin selvä kaikille ja vastustajan
hyväntahtoinen luopuminen siitä edusta, jonka hänen asemansa hänelle
tuotti, näytti niin jalolta, että työmiehet hurrasivat. Tom'ista tuntui
kuin olisi häntä kohdeltu niinkuin lasta; ja, valitettavasti hän,
kääntyessään ja rauhoittaen mieltänsä, sattui luomaan silmänsä
Jessie'en. Tytön suu oli selkomen selällään kauhistuksesta; Tom luuli
hänen pilkallisesti nauravan hänelle. Ja nyt hän tuli väkeväksi. Hän
tappeli niinkuin härkä tappelee nuoren hiehon läsnäollessa, joka,
niinkuin hän kyllä tietää, on oleva voittajan oma.
Jos Tom ei milloinkaan ennen ollut tapellut miehen kanssa, joka oli
käynyt kilpa-nyrkistelijän opissa, niin ei Kenelm'kään ennen ollut
tavannut väkevyyttä, joka, joll'ei se olisi ollut opetusta vailla,
olisi voittanut hänen oman väkevyytensä. Hän ei enää voinut ainoastaan
puolustaa itseänsä; hän ei enää voinut taitavan miekkailijan tavalla
leikkiä näiden mahdottoman vahvain käsivarsien moukarien kanssa. Ne
murtivat hänen varustuksensa -- ne kalkuttivat hänen rintaansa kuin
olisi se ollut alaisin. Hän huomasi olevansa hukassa jos ne sattuisivat
hänen päähänsä. Hän havaitsi myöskin että ne iskut, joita hän tähtäsi
vastustajansa rintaan, eivät vaikuttaneet enempää kuin kepillä lyöminen
sarvikuonon nahkaan. Mutta nyt hänen sieramensa väljenivät, hänen
silmänsä syöksivät tulta -- Kenelm Chillingly oli herennyt olemasta
filosoofi. Hänen lyöntinsä -- kuinka vallan toisellainen kuin Tom
Bowles'in sinne tänne kieppuvat iskut! -- sattui suoraan maaliinsa
niinkuin tyrolilaisen tahi brittiläisen pilkanampujan pyssynkuula
Aldershot'issa -- siihen oli ko'ottu jäntäreiden ja suonien koko voima
-- ja hänen iskunsa sattui juuri siihen osaan otsaa, jossa silmät
lähenevät toisiansa, ja tätä iskua seurasi salaman nopeudella toinen
enemmän rajoitettu, mutta turmiollisempi isku vasemmalla kädellä, joka
sattui siihen paikkaan missä vasen korva kohtaa kaulaa ja leukaluuta.
Ensimmäisen iskun jälkeen Tom Bowles oli vetäytynyt taaksepäin ja
horjunut, toisen jälkeen hän väänsi kätensä ylöspäin, hypähti ylös
ilmaan niinkuin hän olisi saanut kuulan sydämeensä, ja putosi sitten
raskaasti suinpäin maahan niinkuin hengetön möhkä.
Katsojat kokoontuivat hämmästyneinä hänen ympärillensä. He luulivat
hänen kuolleeksi. Kenelm laskeusi polvillensa; koetteli kädellään
Tom'in huulia, suonta ja sydäntä ja nousi sitten ylös, ja sanoi
vaatimattomalla ja puolustavalla äänellä.
"Jos hän olisi ollut vähemmän muhkea mies, niin minä kunniani kautta
vakuutan ett'en milloinkaan olisi uskaltanut toista iskua antaa.
Ensimmäinen isku olisi ollut kylläksi luonnon puolesta vähemmän
lahjakkaalle henkilölle. Nostakaa häntä varovasti ylös ja kantakaa hän
kotia. Sanokaa hänen äidilleen että minä tulen katsomaan häntä ja hänen
poikaansa huomenna. Kuulkaa, juoko hän liian paljon olutta?"
"Kyllä," sanoi yksi talonpojista, "Tom voipi juoda."
"Minä arvasin sen. Liian paljon lihaa tällaisille jäntereille. Menkää
lähinnä asuvaa lääkäriä hakemaan. Sinä, poikani? -- hyvä -- joudu! Ei
ole mitään vaaraa, mutta on mahdollista, että suoneniskeminen on
tarpeen."
Neljä läsnä-olevaa väkevää miestä nostivat varovasti Tom Bowles'in ja
kantoivat hänen kotia; hän ei osoittanut mitään tietoisuuden merkkiä;
mutta hänen kasvonsa, niillä paikoin missä ne ei olleet veressä, olivat
hyvin kalpeat, hyvin tyyneen näköiset ja huulilla oli vähän vaahtoa.
Kenelm käänsi paidanhihansa alas, otti takin päällensä ja kääntyi
Jessien puoleen.
"Noh, nuori ystäväni, näyttäkää nyt minulle Willin tupa."
Tyttö lähestyi häntä vaaleana ja vapisevana. Hän ei uskaltanut puhua.
Muukalainen oli hänen silmissään muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän
peloitti häntä miltei yhtä paljon kuin Tom Bowles oli tehnyt. Mutta
tyttö joudutti kulkuansa, astui ravintolan ohitse ja saapui vihdoin
kylän kaukaisempaan päähän. Kenelm astui hänen rinnallansa, jupisten
itsekseen; ja vaikka Jessie kuuli hänen sanojansa, hän onneksi ei niitä
ymmärtänyt, sillä ne toistivat katkeraa syytöstä naissukua kohtaan,
sanoen sitä pääsyyksi kaikkeen tappeluun, verenvuodatukseen ja
onnettomuuteen, joista klassilliset kirjailijat niin paljon puhuvat.
Kun Kenelmin kolkko mieli oli käynyt leppeämmäksi tämän palajamisen
kautta vanhain oppiin, kääntyi hän vihdoin hiljaisen kumppaninsa luo ja
sanoi ystävällisesti, mutta vakaasti:
"Mr Bowles on luvannut minulle yhden asian, ja nyt on kohtuullista,
että pyydän teidänkin lupaamaan jotakin, nimittäin tätä: ajatelkaa
kuinka helposti kaunis tyttö, niinkuin te, voi tulla syyksi ihmisen
kuolemaan. Jos Bowles olisi lyönyt minua siihen paikkaan kuin minä
häntä löin, niin ei yhdenkään lääkärin apu olisi ollut miksikään
hyödyksi."
"Oi!" valitti Jessie vapisten ja peitti kasvonsa käsillänsä.
"Ja tästä vaarasta puhumattakaan, ajatelkaa, että mies voi saada
kuolinhaavan sekä sydämeen että päähän, ja että sillä naisella on suuri
edesvastaus, joka, puolustakoon hän itsensä millä tahansa, unhoittaa
kuinka paljon pahaa yksi ainoa sana hänen huuliltansa ja katse hänen
silmistänsä voi matkaansaattaa. Ajatelkaa sitä ja luvatkaa ettette
milloinkaan, jos menette Will Somers'in kanssa naimisiin tai ei, enää
anna miehelle syytä uskoa että te voitte hänestä pitää, jos sydämenne
sanoo, että te ette sitä voi. Lupaatteko sitä?"
"Kyllä, kyllä." Jessie raukan ääni tukehtui nyyhkytyksiin.
"Kuulkaa, lapseni, minä en pyydä teitä herkeämään itkemästä, sillä
tiedän, että naiset mielellään kyyneleihin turvaavat, ja tässä
tilaisuudessa se tekee teille hyvää. Mutta me olemme nyt kylän
äärimmäisessä päässä; mikä on Willin tupa?"
Jessie nosti päätänsä ja osoitti yksinäistä, pientä, olkikatolla
varustettua tupaa.
"Minä pyytäisin teitä tulemaan sisälle minua esittelemään; mutta
kenties näyttäisi siltä kuin tahtoisin kerskata siitä, että Tom
Bowles'in voitin. Hyvää yötä sentähden, Jessie, ja antakaa anteeksi
saarnaamiseni."