Tuo nuori Lockea vastaan väittäjä lähetettiin Merton-kouluun ja
pantiin, ansioidensa mukaan, alimpaan luokkaan. Kun hän tuli kotiin
jouluksi, oli hän entistä kolkompi -- hänen kasvonsa ilmoittivat syvää
surua. Hän sanoi kuitenkin, että hänestä oli hauska käydä koulua, ja
vältti kaikkia kysymyksiä siitä asiasta. Mutta varhain seuraavana
aamuna hän nousi mustan ponynsa (pikku hevosen) selkään ja ratsasti
pappilaan. Kunnioitettava pastori oli karjatarhassansa, jossa hän
katseli härkiänsä, kun Kenelm lyhyesti puhutteli häntä sanoilla:
"Sir, minä olen häväisty, ja se on tuottava minulle kuoleman jos te
ette auta minua hyvittämään itseäni omissa silmissäni."
"Rakas poika, älä niin puhu. Tule minun työhuoneeseni."
Kohta heidän tultuansa huoneesen ja pastorin huolellisesti lukittua
oven, hän otti pojan kädestä kiinni, käänsi hänet vasten päivää ja näki
kohdakkoin että joku huoli hänen mieltänsä kalvasi. Pastori taputti
häntä leuan alta ja sanoi ystävällisesti. "Kohoita päätäsi, Kenelm.
Minä olen vakuutettu siitä ettet ole tehnyt mitään herrasmiehelle
sopimatonta."
"En tiedä. Minä olen tapellut erään pojan kanssa, joka ei ollut paljon
isompi minua, ja minä olen saanut selkääni. Minä en kuitenkaan
antautunut, toiset pojat nostivat minun ylös, sillä en enää pysynyt
jaloillani -- ja tuo poika on ylpeä veijari -- hänen nimensä on Butt --
hän on tuomarin poika -- ja hän löi minua monta kertaa päähän -- ja
minä olen vaatinut häntä tappeluun tulevana lukukautena -- ja jollette
auta minua antamaan hänelle selkään, niin en milloinkaan enää tule
kelpaamaan mihinkään tässä elämässä. Se on särkevä minun sydämeni."
"Minua ilahduttaa se että sinulla oli rohkeutta vaatimaan häntä uuteen
tappeluun. Näytäpäs minulle miten sinä nyrkkiäsi puristat. Niin, se oli
jotenkin hyvin tehty. Asetu nyt tappelu-asemaan ja hyökkää minun
päälleni -- kovaa -- kovemmin! Ah, se ei kelpaa. Sinun tulee tehdä
iskusi niin suoraan kuin nuoli. Etkä seisokaan oikein. Odotapas --
niin. Nojaa vasempaan jalkaan -- oikein! Pane nyt nämä hansikat
käteesi, niin minä opetan sinua nyrkittelemään."
Viisi minuuttia sen jälkeen Mrs John Chillingly tuli huoneesen,
kutsumaan miestänsä aamiaiselle, ja seisahtui hämmästyneenä kun näki
miehensä paitahihasillaan väistävän Kenelmin nyrkkiä; poika hyökkäsi
hänen päällensä niinkuin nuori tiikeri. Hyvä pastori mahtoi tosin tällä
hetkellä näyttää hyvältä jäntärekristillisyyden edustajalta, mutta ei
sellaisen kristillisyyden edustajalta, josta tehdään Canterburyn
arkkipiispoja.
"Jumala armahtakoon minua!" änkytti Mrs John Chillingly; ja sitten hän,
niinkuin vaimon sopii, riensi miehensä avuksi, tarttui Kenelmiin ja
pudisti häntä aika lailla. Pastori, joka ali vallan hengästyksissään,
ei ollut pahoillansa tästä keskeyttämisestä, vaan käytti tilaisuutta
pannaksensa takin päällensä ja sanoi. "Aloitetaan huomenna taas. Tule
nyt sisään suurukselle." Mutta suuruksella oltaessa Kenelm yhä näytti
alakuloiselta, puhui vähän ja söi vielä vähemmän.
Niin pian kun oli syöty, vei hän pastorin puutarhaan ja sanoi. "Minä
tulin ajatelleeksi, sir, että kenties ei ole oikein tehty Buttia
kohtaan, että minä harjaannun nyrkkitappeluun; ja jos se on väärin,
niin minä mieluisemmin en tahtoisi --"
"Ojenna minulle kätesi, poikani!" huudahti pastori ihastuneena. "Nimi
Kenelm ei ole turhan vuoksi sinulle annettu. Miehen luonnollinen toivo,
hänen ollessaan tappeluun kykenevä elävä olento (ominaisuus, jossa hän,
luullakseni, voittaa kaikki muut elävät olennot, paitsi peltopyytä ja
kukkoa) on lyödä vastustajaansa. Mutta sen miehen luonnollinen toivo,
jota me sanomme herrasmieheksi, on lyödä vastustajaansa rehellisellä
tavalla. Herrasmies tahtoo ennemmin tulla rehellisellä tavalla
lyödyksi, kuin lyödä vastustajaansa epärehellisellä tavalla. Eikö niin
ole sinunkin mielestäsi?"
"On," vastasi Kenelm vakaasti; ja sitten hän filosofillisesti lisäsi.
"Ja vallan selväähän se on; sillä jos minä epärehellisellä tavalla lyön
kumppania, niin enhän minä todella lyökään häntä."
"Hyvä! Mutta otaksu että sinä ja joku toinen poika päätätte likemmin
tarkastaa Caesar'in kommentarioita tahi kertomataulua, ja toinen poika
on parempi-päinen kuin sinä, mutta sinä olet lukenut läksysi ja hän ei;
sanoisitko silloin, että petollisesti voitat hänet?"
Kenelm mietti hetken aikaa ja sanoi sitten vakaasti:
"Se, joka soveltuu aivonne käyttämiseen, voi myöskin soveltua
nyrkkienne käyttämiseen. Ymmärrätkö minua?"
"Kyllä, sir; nyt ymmärrän teitä."
"Sinun nimikkosi, Sir Kenelm Digbyn, aikana herrasmiehet kantoivat
miekkoja, ja he oppivat niitä käyttämään, sillä heidän täytyi, jos
riita syntyi, niitä käyttää. Nyt ei kukaan, ainakaan ei Englannissa,
taistele miekalla. Meidän aikamme on demokraatinen, ja jos tapellaan
ensinkään, niin ollaan rajoitetut nyrkkien käyttämiseen, ja jos Kenelm
Digby oppi miekkailemaan, niin Kenelm Chillinglyn täytyy oppia
nyrkkitappelua; ja jos herrasmies tappelussa voittaa ajurin, joka on
kahta vertaa häntä isompi, mutta ei ole oppinut nyrkkitaistelua, niin
se ei ole petollista, se on vaan todistus siitä että tieto on valtaa.
Tule huomenna taas oppimaan nyrkkitaistelua."
Kenelm nousi jälleen ponynsa selkään ja palasi kotiin. Hän löysi isänsä
kävelemästä kirja kädessä puutarhassa. "Isä," sanoi Kenelm, "kuinka
herrasmies kirjoittaa toiselle, jonka kanssa hän on joutunut riitaan,
ja kun hän ei tahdo sopia, vaan hänellä on riidasta jotain sanottavaa,
jota toisen herrasmiehen tulee saada tietää?"
"Minä en ymmärrä mitä tarkoitat."
"Noh, minä muistan kuulleeni teidän sanoneen vähää ennen kuin lähdin
kouluun, että olitte riidassa Lord Hautfordin kanssa, ja että hän oli
aasi, ja että aioitte kirjoittaa hänelle ja sanoa sen hänelle. Kun te
kirjoititte, sanoitteko todella, 'Te olette aasi?' Sillä tavallako
herrasmiehet kirjoittavat toisillensa?"
"Sinä te'et toden totta kummallisia kysymyksiä, Kenelm. Mutta sinä et
voi liian aikaisin oppia, että iva on sivistyneille mitä herjapuhe on
roistoväelle; ja kun herrasmies pitää toista herrasmiestä aasina, hän
ei suoraan sitä sano -- hän lausuu sen niin kohteliailla sanoilla kuin
suinkin voi. Lord Hautford kieltää minua pyytämästä rautuja eräästä
joesta, joka juoksee hänen tiluksensa läpi. Minä en joesta välitä,
mutta minulla on kieltämättä oikeus kalastaa siinä. Hän oli aasi kun
rupesi siitä riitelemään, sillä jos hän ei olisi sitä tehnyt, minä en
olisi oikeuttani käyttänyt. Koska hän tahtoi sitä minulta evätä, niin
minun täytyi pyytää hänen rautujansa."
"Ja te kirjoititte hänelle kirjeen?"
"Niin tein."
"Mitenkä te kirjoititte, isä? Mitä sanoitte?"
"Jotain tähän suuntaan. 'Sir Peter Chillingly tervehtii nöyrimmästi
Lord Hautfordia ja katsoo sopivaksi ilmoittaa, että hän on neuvoitellut
etevimpäin lakimiesten kanssa kalastus-oikeudestansa, ja toivoo, että
hänelle suodaan anteeksi, jos hän rohkenee sanoa, että Lord Hautfordin
tulisi kysyä neuvoa lakimieheltänsä, ennenkuin hän päättää evätä
minulta tätä oikeutta."
"Kiitoksia, isä, minä näen --"
Samana iltana Kenelm kirjoitti seuraavan kirjeen.
"Mr Chillingly tervehtii nöyrimmästi Mr Buttia ja katsoo
sopivaksi ilmoittaa, että hän opettelee nyrkkitaistelua,
ja toivoo että hänelle suodaan anteeksi, jos hän rohkenee
sanoa, että Mr Buttin tulisi itse opetella ennenkuin hän
rupee tappelemaan Mr Chillinglyn kanssa tulevana
lukukautena."
"Isä," sanoi Kenelm seuraavana aamuna, "minä tahdon kirjoittaa
koulukumppanille, jonka nimi on Butt; hän on lakimiehen poika. Minä en
tiedä mihin minun tulee lähettää kirje."
"Siitä kyllä saamme selvän," sanoi Sir Peter. "Tuomari Butt on etevä
mies ja hänen adressinsa löydämme kalenterista." Adressi löydettiin --
Bloombury Square, ja Kenelm kirjoitti tämän adressin kirjeen päälle.
Asianomaisessa ajassa hän sai seuraavan vastauksen.
"Te olette hävytön pieni narri ja minä aion
antaa teille aika selkäsaunan.
"Robert Butt."
Tämän kohteliaan kirjeen vastaanotettuansa Kenelmin epäykset katosivat
ja hän otti joka päivä tuntia jäntärekristillisyydessä.
Kenelm palasi kouluun ja hänen otsaltansa olivat kaikki huolenpidot
kadonneet, ja kolme päivää sen jälkeen hän kirjoitti hänen
arvoisuutensa John'ille.
"Hyvä Sir, -- Minä olen voittanut Buttin. Tieto on valtaa.
Teidän uskollinen Kenelm."
"P. S. Voitettuani Butt'in, olen sopinut hänen kanssansa."
Siitä ajasta Kenelm menestyi. Mainiolta opettajalta tuli kiitoskirjeitä
Sir Peterille niinkuin rakeita. Kuudentoista-vuotiaana Kenelm oli
etevin oppilas koulussa, ja kun hän vihdoin erosi siitä, toi hän
mukanansa seuraavan kirjoituksen Orbilius'eltansa Sir Peterille,
erittäin merkitty sanalla 'yksityisesti'.
"Hyvä Sir Peter Chillingly! -- Minä en milloinkaan ole ollut
niin levoton yhdenkään oppilaani tulevaisuuden suhteen, kuin
teidän poikanne. Hän on niin hyväpäinen, että hänestä helposti
voi tulla mainio mies. Hän on niin omituinen, että hän luultavasti
tulee tunnetuksi maailmassa ainoastaan originaalina. Kuuluisa
opettaja, tohtori Arnold, sanoo, että eroitus poikien välillä
ei niin paljon riipu taidollisuudesta kuin pontevuudesta. Teidän
pojallanne on taitoa, on pontevuutta -- mutta kuitenkin hän kaipaa
jotain voidaksensa menestyä elämässä; häneltä puuttuu kykyä olla
yhdessä ihmisten kanssa. Hän on luonteeltaan surumielinen ja
sen vuoksi hän karttaa muita ihmisiä. Hän ei tahdo toimia
yhtäpitäväisesti muiden kanssa. Hän on kyllä rakastettava;
toiset pojat pitävät hänestä, varsinkin pienemmät, joille hän
on jonkimoinen uros; mutta hänellä ei ole yhtään hyvää ystävää.
Mitä koulu-tietoihin tulee, hän voisi kohta lähteä yliopistoon
ja varmaan suorittaa loistavan tutkinnon, jos hän viitsisi olla
ahkera. Mutta jos minä rohkenen neuvoa antaa, niin ehdoittelisin,
että hän saisi käyttää kaksi ensimmäistä vuotta nähdäksensä vähän
enemmän todellisesta elämästä ja saavuttaaksensa tarpeellisia
tietoja sen käytännöllisistä esineistä. Lähettäkää hänet jonkun
yksityisopettajan tykö, joka ei ole kirjakoi, vaan tiedokas ja
maailmaa kokenut mies; on sitä parempi jos hän asuu pääkaupungissa.
Sanalla sanoen, nuori ystäväni ei ole muiden poikien tapainen;
ja minä pelkään, että hän, vaikka varustettu lahjoilla, jotka
voisivat tehdä hänestä jotain elämässä, ei tule toimittamaan
mitään, jollette saa häntä muiden ihmisten kaltaiseksi. Suokaa
anteeksi, että näin rohkeasti uskallan kirjoittaa, vaan minun
erinomainen osanottoni poikanne kohtaloon on saattanut minun
tähän. -- Minulla on kunnia, hyvä Sir Peter, olla teidän
nöyrä palvelijanne
"William Horton."
Tämän kirjeen johdosta Sir Peter ei kuitenkaan pitänyt
perhe-neuvoittelua, sillä hän ei katsonut kolmen naimattoman sisarensa
voivan mitään käytännöllistä neuvoa antaa. Ja mitä Mr Gordoniin tulee,
niin tämä herrasmies oli vetänyt hänen oikeuteen metsä-asian takia ja
siellä joutunut tappiolle, jonka jälkeen hän oli kirjoittanut Sir
Peterille ettei hän enää pidä häntä serkkunansa ja että hän ylenkatsoo
häntä ihmisenä -- ei aivan näillä sanoin, vaan enemmän teeskennellyllä
tavalla ja senkautta kirje myöskin oli enemmän loukkaava. Mutta Sir
Peter kutsui Mr Mivers'in tulemaan viikkokaudeksi metsästämään ja pyysi
hänen arvoisuutensa John'inkin luoksensa.
Mr Mivers tuli. Ne kuusitoista vuotta, jotka olivat kuluneet siitä kuin
hän ensin esiteltiin lukijalle, eivät olleet vaikuttaneet mitään
näkyvää muutosta hänen ulkomuotonsa suhteen. Yksi hänen väitteitänsä
oli että maailman miehen tulee nuoruudessaan näyttää vanhemmalta kuin
hän on ja keski-ikäisenä ollen, sekä siitä kuolinpäiväänsä saakka,
nuoremmalta. Ja hän ilmaisi salaisuuden tämän saavuttamiseen näissä
sanoissa. "Käyttäkää valetukkaa aikaisin, niin ette milloinkaan tule
harmaapäiseksi."
Vastoin muita filosofia, Mivers käytännöllisesti ohjeitansa käytti; ja
hän rupesi nuoruudessaan pitämään valetukkaa, joka ei ajan kuluessa
muuttunut; se ei ollut kihara eikä kauniin-värinen, vaan suora ja
yksinkertainen. Hän näytti kolmenkymmenenviiden vuotiaalta sinä
päivänä, jolloin hän kahdenkymmenenviiden vuoden vanhana pani valetukan
päähänsä. Hän näytti olevan kolmenkymmenenviiden vuotias nyt
viidenkymmenenyhden vuotiaana.
"Minä aion koko ikäni olla kolmenkymmenenviiden vuotias," sanoi hän.
"Sen parempaa ikää ei ole. On mahdollista että tullaan sanomaan minua
vanhemmaksi, mutta minä en sitä myönnä. Ei kenenkään tarvitse itseänsä
tuomita."
Mr Mivers'illä oli muutamia muitakin mietelmiä tämän tärkeän asian
suhteen. Yksi oli. "Älkää milloinkaan suostuko olemaan kipeä. Älkää
milloinkaan sanoko ihmisille ettette ole terve; älkää milloinkaan
myöntäkö sitä itsellenne. Sairaus on niitä asioita, joita ihmisen
periaatteen johdosta alusta asti tulee vastustaa. Mutta hoitakaa
ruumistanne hyvin, ja kun olette tulleet huomanneeksi mitkä tavat ovat
sille sopivimmat, niin pysykää niissä niin tarkoin kuin ikinä voitte."
Mr Mivers ei olisi luopunut kävelymatkastansa puistossa ennen aamiaista
vaikka hän ajamalla rattailla St. Giles'iin olisi voinut pelastaa
Londonin kaupungin tulipalosta.
Toinen hänen mietelmiänsä oli. "Jos mielitte pysyä nuorena, niin asukaa
suuressa kaupungissa; älkää milloinkaan viipykö enemmän kuin muutaman
viikon kerrallaan maalla. Ottakaa kaksi ruumiin-rakennuksensa puolesta
samankaltaista kahdenkymmenenviiden vuotiasta miestä; pankaa toinen
asumaan Londoniin viettämään säännöllistä klubi-elämää; lähettäkää
toinen johonkin seutuun maalla, jota muka sanotaan 'terveelliseksi.'
Katselkaa näitä miehiä, kun ovat päässeet neljänkymmenenviiden
vuotiaiksi. Londonilainen on muodoltaan samallainen kuin ennen,
maalaisella on vatsa. Londonilaisen iho on hieno ja kaunis, maalaisen
kasvot ovat ruskeankelmeät ja kukatiesi suomuiset."
Kolmas väite oli. "Älkää menkö naimiseen; ei mikään tee miestä niin
vanhaksi kuin aviollinen onni ja isän velvollisuudet. Älkää milloinkaan
tuottako itsellenne paljon huolta, ja supistakaa elämänne mitä
vähimpään tilaan. Miksi lisätä kannettavanne vaimon sängyn ja
hattulippaan sisällöllä ja niillä matkakapineilla, joita lastenkamaria
varten tarvitaan. Karttakaa kunnianhimoa -- se on niinkuin leinitauti.
Se ottaa suuren osan miehen elämää, eikä anna hänelle mitään, jota
kannattaa pitää, ennenkuin hän on herennyt nauttimasta sitä."
Toinen hänen mielilauseensa oli tämä. "Terve henki pitää ruumiin
terveenä. Huokukaa sisäänne päivän aatteet, luovuttakaa itsestänne
eilispäivän aatteet. Mitä huomispäivään tulee, on kyllä aika sitä
ajatella, kun se tulee täksipäiväksi."
Näiden sääntöjen noudattamisella säilytettyänsä itsensä, Mr Mivers tuli
Exmundhamiin niinkuin totus, teres, vaan ei rotundus -- kohtalaisen
pitkä, hoikka, suora varreltaan; kasvot olivat kauniit mutta
lakastuneet, huulet ohuet ja niiden sisäpuolella kaksi erinomaisen
hyvää, jopa valkeata hammasriviä, joista hänen ei kuitenkaan tullut
kiittää ketäkään hammaslääkäriä. Näiden hampaitten takia hän inhosi
happamia viinejä, varsinkin kaikellaisia Rheinin viinejä, makeisia ja
happamia liemiä. Hän joi teetätin kylmältä. "On kaksi asiaa elämässä,"
sanoi hän, "joita viisaan kaikin mokomin tulee huolellisesti
suojella: vatsansa lämpö ja hampaittensa emalji. Toisiin tautiin
voipi hankkia apua, mutta ei löydy mitään apukeinoa umpitautiin ja
hampaankolotukseen."
Kirjailijana, vaan samalla maailman miehenä, hän oli niin kehittänyt
henkeänsä molemmissa näissä omaisuuksissa, että hän ensinmainitun
omaisuuden takia oli peljätty, ja toisen takia suosittu. Kirjailijana
hän ylönkatsoi maailmaa; maailman miehenä hän halveksi kirjallisuutta.
Molempain ominaisuuksien edustajana hän kunnioitti itseänsä.