Jouluilta oli kohta käsissä, aikainen hämärä oli jo tullut. Suomen
pääkaupungin suurimmilla kaduilla oli pitkin päivää vallinnut vilkas
liike, eikä vieläkään sanottavaa aukkoa näkynyt jouluostoksillaan
vyöryvässä ihmisvirrassa.
Siinä, jotenkin syrjäisessä kaupungin osassa, johon vähäinen
kertomuksemme vie lukijan, ei liike tosin ollut niin vilkasta, mutta
kumminkin näki kaduilla liikkuvista, että heillä oli vielä paljon
toimitettavaa, ennenkuin voivat sanoa olevansa valmiit vastaanottamaan
iloista jouluaattoa.
Ylhäällä vaatimattoman kivitalon kolmannessa kerroksessa oli lamppu
muutamassa kadun puoleisessa huoneessa jo sytytetty. Akkunaverho oli
vielä ylhäällä ja me näemme kalpean ja riutuneen, mutta vielä nuoren
naisen kumartuneen viehättävän ja hienon, valkoisesta silkistä tehdyn
peleriinin ylitse, jota hän reunusti joutsenen untuvilla.
Huoneessa oli kaikki hiljaa. Seinäkellon yksitoikkoinen tikuttaminen ja
silkkikankaan kuhina teki äänettömyyden vieläkin syvemmäksi ja
painostavammaksi. Mutta nuori ompelijatar ei sitä näkynyt huomaavan,
kiireessään ei hän tarkannut sitä sekavaa melua ja astumista, jota
kuului viereisestä huoneesta, pienestä salista vaatimattomassa
huoneistossa, jossa nuori vastanainut koulunopettaja vaimoineen asui.
Jos hän tarkkaavammin olisi kuunnellut melua, olisi hän älynnyt, että
siellä parhaallaan siirretään huonekaluja ja että sinne kannettiin
jotakin raskasta esinettä.
Mutta, kuten sanoimme, ompelevan naisen koko huomio oli kiintynyt
työhön, jonka hän keskeytti vaan muutamaksi sekunniksi heittääkseen
rauhattoman katseen seinäkelloon, jonka viisarit herkeämättä siirtyivät
eteenpäin.
Huonetta lähemmin tarkastaessa näkee helposti, ettei nuori nainen asu
siinä yksin. Pöydällä uunin vieressä on piippu tupakkakartuusin
rinnalla, kenkäpari pilkistää esiin vaatekaapin takaa ja naulassa oven
suussa riippuu haalistunut miehen kesäpäällystakki. Nämät esineet
omistaa uutteran ompelijattaren mies, jonka kanssa hän kaksi vuotta
sitten meni naimisiin, jättäen siihen aikaan varakkaan ja sivistyneen
kodin antaakseen koko nuoren sydämmensä rikkaat tunneaarteet
varattomalle alemmalle virkamiehelle, joka oli mieltynyt häneen ja
kiinnittänyt monta tulevaisuuden toivetta siihen rikkauteen, jonka nuori
vaimo aikanaan toisi uuteen kotiin.
Mutta vanha juttu uudistui. Onnellinen kuherrusaika ei vielä ollut
päättynyt, kun odottamattomat suuret tappiot pakottivat appi-isän
vararikkoon, joka raskas isku vei vanhan miehen hautaan, johon vainaja
myöskin vei mukanaan aavistuksen siitä surullisesta tulevaisuudesta,
joka tulisi kohtaamaan hänen rakasta tytärtään. Pettyneet toiveet
suuresta perinnöstä paljastivat vävyn heikon ja kurjan luonteen kaikessa
alastomuudessaan ja muuttivat sen myötätunnon, jota hän kenties oli
tuntenut hellää ja harrasta puolisoaan kohtaan, ilkeäksi haluksi saada
kaikissa mahdollisissa tiloissa osottaa tälle kylmyyttään ja
halveksumistaan.
Vaimo puolestaan koetti alussa, vaikka pelko sydämessä, salata
itseltään, että hän oli kadottanut puolisonsa rakkauden, joka kumminkin
oli hänelle vielä kaikki kaikessa. Joskaan miehensä ei enään ollut häntä
kohtaan sama kuin ennen, tulisi hän hellyydellään lopulta sulattamaan
jääkuoren miehensä sydämmeltä, jonka hän kokemattomassa nuoruudessaan
oli luullut niin lämpöiseksi ja jaloksi, tavatessaan onnensa lyhyenä
hetkenä sieltä jonkun kimaltelevan jyväsen, jonka hän varmasti uskoi
puhtaaksi kullaksi. Mitä huoli mies semmoisen jalokiven omistamisesta!
Eihän se antanut tyydytystä hänen nautinnonhimolleen. Ja mistä koittaisi
hänelle enään se iloinen, mukava elämä, jota hän niin varmaan oli
odottanut. Eihän hän edes tahtonut kuollakkaan, tuo nainen, joka esti
häntä toisella taholla, vielä nuorena ollessaan, kalastamasta rakkauden
pyydyksellä rikasta vaimoa.
Hänen niukka palkkansa tuskin riitti vaatimattomaan elämään, mutta kävi
aivan riittämättömäksi, kun hän nyt, näyttääkseen miten välinpitämätön
hän oli vaimoaan kohtaan, joka ilta haki iloisten ystävien seuraa kodin
ulkopuolella. Vähäinen luotto oli pian lopussa ja ystävät rupesivat
vieromaan häntä paljon enemmän kuin hän itserakkaudessaan saattoi
aavistaakaan. Seuraa täytyi hänen kumminkin saada. Hän haki sitä
yhteiskunnan alemmista kerroksista ja muuttui vakituiseksi
illanistujaksi kaupungin huonoimmissa ravintoloissa. Vaimon rakastava
silmä huomasi miten mies päivä päivältä vajosi. Hän mietti yöt ja päivät
tuskaisessa sydämessään hellimpiä sanoja, jotka kenties pelastaisivat
miehen perikadosta, mutta miehen kylmä katse, hänen halveksiva
napisemisensa kodin köyhyydestä, työnsivät nuo kenties jo löydetytkin
taikasanat takaisin siihen äänettömään sopukkaan, jossa ne muuttuivat
hartaaksi rukoukseksi rakastetun henkilön onnen puolesta.
Jo kauvan sitte oli mies herennyt pitämästä huolta vaimonsa
pikkutarpeista. Yhdentekevää oli hänestä näkikö vaimonsa puutetta. Vaimo
oli heti isänsä kuoltua alkanut ensin salaa, sitten julkisesti hankkia
koru- ynnä muilla ompeluksilla lisätuloja kodin tarpeitten
tyydyttämiseksi. Kun mies kiusaa tehdäkseen ei vastaanottanut vaimonsa
pikkuansioita, joita vaimo niin suurella pelon ja samalla onnen
tunteella miehelleen tarjosi, pani vaimo tavallisesti rahat jollekin
pöydälle, josta ne hyvinkin pian hävisivät miehen taskuihin.
Säännöttömällä elämällään mies lopulta menetti virkansakin, jonka
jälkeen vaimon uutteruus ja miehen ajoittainen kirjoitustyö oli kaikki,
mikä ylläpiti edes tätä rauhatonta kurjuutta uudessa "kodissa."
Kuinka toisellainen oli asema nuoressa naapuriperheessä, josta
aikaisemmin hiukan mainitsimme. Ilo ja yksimielisyys, työ ja rakkaus
tekivät puolisojen pienet uhraukset toisilleen niin suloisiksi ja
kepeiksi kantaa. Maallisia hyvyyksiä ei siellä tosin ollut paljon, mutta
päivä päivältä alkoi rattoisa varallisuus kainosti punehtuen hiipiä
pieneen kotiin, ja täksi jouluillaksi olivat sekä mies että vaimo
uutterasti ponnistelleet voidakseen odottamattomilla lahjoilla tulkita
toisilleen onneaan.
Mutta palatkaamme sen kovia kokeneen nuoren vaimon luo, jonka
tuttavuutta me hätäisesti teimme ja jonka jätimme jouluillan hämärässä
lopettamaan työtä, josta hän odotti melkoista lisätuloa.
Mies oli päivällisen syötyään tapansa mukaan mennyt kaupungille
heitettyään ivallisen katseen vaimonsa uutteriin sormiin, jotka eivät
vielä olleet ehtineet saada kallisarvoista työtä valmiiksi ja maksua
perityksi.
Miehen poissa ollessa sai vaimo työn määrätyksi ajaksi valmiiksi ja
tyytyväisyyttä tuntien nousi hän tuoliltaan, pani lumivalkoisen
peleriinin koteloon, joka heti sen jälkeen käytiin noutamassa ja
maksettiin. Työpalkastaan otti hän päältä sen, minkä välttämättömästi
seuraaviksi päiviksi tarvitsi, sekä pani tapansa mukaan jäännöksen
vähäisestä summastaan pöydälle.
Melkein samaan aikaan, jolloin joulun sanotaan astuvan portaita ylös
malttamattomasti odottaviin koteihin, kuuluivat myöskin raskaat askeleet
lähestyvän onnettoman vaimon hiljaista kotia. Ne olivat kotiin tulevan
miehen askeleet. Hän näytti vastoin tapaansa olevan melkein hyvällä
tuulella ja vähäinen rakkauden ilme välähti hänen kauneilla kasvoillaan,
nähdessään, että työ, jota vaimonsa oli ommellut, oli jo noudettu.
Riisuttuaan kuluneen päällystakkinsa, jota hän koetti pitää niin
mukiinmenevässä kunnossa kuin suinkin, alentui hän oikein puhuttelemaan
vaimoaan.
Monta sanaa ei hän sanonut, mutta ne olivat niin suloiset kuulla, sillä
niissä tuntui piilevän kaiku vanhasta rakkaasta äänenpainosta.
"Nythän on jouluaatto", sanoi hän ja katsoi hymyillen vaimoonsa
ylähuulen hiukan värähdellessä, aivankuin hän itse olisi ollut epävarma
onnistuiko hän saamaan ääneensä muinaisen hellän kaiun.
Sanomattoman hellästi ja arasti katsoi vaimo mieheensä ja sanoi: "Niin
on; etkä sinä voi uskoa, kuinka iloinen minä olen saatuani hyvissä
ajoin työni valmiiksi".
"Minkä työn?" kysyi mies teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Sen kauniin silkkipeleriinin, jonka minä suureksi ilokseni sain
tehtäväkseni". "Vai niin", sanoi mies. "Se on varmaankin joululahja
jonkun rikkaan miehen vaimolle. Mitä sanoisit, jos minä sinulle
lahjoittaisin semmoisen helyn? Se maksaa kai sangen paljon", lisäsi hän
kysyvästi.
"Sen kyllä uskon" vastasi vaimo, "koska minäkin ainoastaan tekopalkkaa
sain niin paljon", ja hän mainitsi saamansa pienen summan.
"Ah, sinähän olet oikein rikas ja voit viettää jouluaattoa oikein
herroiksi. Mutta koska nyt on joulu, ja kun sinä muistaakseni jonkun
kerran ennen olet tarjonnut mulle rahoja, niin en minä nyt tahdo kieltää
sinulta sitä iloa. Onhan nyt jouluaatto vai miten? Sinun ei pidä panna
pahaksesi", lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen ja muka korjaten
kaulustaan.
Puhtaudessaan liikuttavalla ilontunteella, jossa luuli pitkällisen surun
ja kärsimyksen sulautuneen onnelliseksi unheeksi, vastasi vaimo
ainoastaan: "Niin mielelläni!" ja otti pienellä lemmenarmaalla
kätösellään rahat pöydältä antaakseen ne miehelleen, mutta hillitsi
itsensä samassa, avasi salaa kukkaronsa ja otti sieltä sen vähäisen
summan, jonka hän oli varannut omiin tarpeisiinsa.
Koko pieni summa kädessä astui hän sitten miehensä luo ja ojenti sen
kainona ja onnellisena hänelle, melkeinpä peläten, ettei miehensä sitä
ottaisi vastaan.
Mies otti rahat näöltään aivan tyynenä ja välinpitämättömänä, silittäen
kammalla tummia kiharoitaan, joita hänen vaimonsa niin mielellään vielä
kerran olisi tahtonut lempeällä kädellä hyväillä.
"Vai niin, kiitos sulle siitä", lausui hän jättäen peilin ja ottaen
laatikosta puhtaan nenäliinan. "Minä voin niitä tarvita tänä iltana,
muilla on kai tällä kertaa paljon rahaa."
Katsomattakaan vaimoonsa astui hän sitten ovelle, otti hitaasti ja
huolettomasti päällystakin ylleen, nyökkäsi päätään jotenkin
ystävällisesti, mutta väsyneesti ja meni ulos.
Nöyränä, emme voi sanoa nöyryytettynä, seisoi vaimo paikallaan, katsoi
ovelle, joka oli sulkeutunut rakastetun jälkeen, kuuli hänen askeleensa
loittonevan yhä kauemmaksi, kunnes kaikki taas oli hiljaista.
Oli kuin ei hän edes huokauksellakaan olisi tahtonut ilmiantaa Jumalalle
miehensä rakkauden puutetta.
Sitten astui hän pöydän luo, väänsi hiljaa vapisevalla kädellä lampun
sydäntä pienemmäksi säästääkseen öljyä, istuutui sitten akkunan ääreen
ja katsoi kyynelettömin silmin, miten kerros kerroksen jälestä alkoi
loistaa joulukuusen lempeässä hohteessa. Hän ei sitä ajatellut, hän ei
kadehtinut ketään, hän ei muistanut itse jouluaattoa, hänen ajatuksensa
hiipivät arkoina sen jäljissä joka oli hänet jättänyt.
Kauvan hän istui siinä. Melu naapurin huoneesta oli aikaa sitten
lakannut ja tuskin mitään ääntä kuului enää sen ohuen seinän lävitse,
joka erotti huoneet toisistaan. Silloin kuuli hän naapurin iloisesti
huutavan salista: "Nyt on kuusi sytytetty, eukkoseni! Nyt saat tulla
sisään!" Kirkas ja melkein lapsellinen naisääni kuului silloin puhkeavan
ilonhuutoon, joka varmaankin sammui suuteloon. "Mun kiltti, häijy
poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla
äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta --
muhkeasta flyygelistä -- Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka
taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät
rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta
kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.
Hämärässä huoneessa istuva naisparka kuunteli alussa ihmettelyn
tunteella näitä ääniä, jotka olivat olleet hänelle niin rakkaat hänen
onnensa päivinä. -- Mitä kauvemmin hän iloitsevaa ja valittavaa laulua
kuunteli, sitä selvemmin astui hänen sielunsa silmien eteen entinen
aika, se aika, jolloin hänkin oli saanut rakastaa ainoastaan hyvää ja
kaunista ihmiselämässä. Hän ajatteli kauhulla, ettei hänellä kenties
nyt enään ollut voimia siihen, vaikkakin hänellä joskus olisi aikaa
ajattelemaan sieluaan. Hän tiesi nyt uhranneensa elämänsä hänelle, jota
hän vieläkin rakasti niin hartaalla rakkaudella, että hän uskoi sen
voivan pelastaa hänet kaikesta turmiosta, ja ääriään myöten täyttyneestä
sydämestä, joka niin kauan ja niin tuskaisen voimakkaasti oli kärsinyt,
valui nyt kyynelvirta.
Se oli rakastavien joululahja hänelle.
Hänen siinä itkiessään lakkasi soitto, mutta hän tunsi itsensä niin
ihmeellisen levolliseksi. Säveleet viereisestä onnellisesta kodista
tulivat hänen toverikseen yön pitkinä hetkinä. Ne puhuivat hänelle
ylevämmästä elämästä ja pitivät toivoa rakkauden voitosta valveilla
hänen sydämessään.
Hiljaa väänsi hän lampun sydämen taaskin korkeammalle ja alkoi tehdä
työtä rakastetun hyväksi.
Jouluaamun sarastaessa lähetti hän palavan rukouksen taivaaseen hänen
puolestaan. Kenties ottaa joku niistä lempeistä enkeleistä, jotka
silloin palaavat maan päältä, missä he jouluaattona ovat vierailleet,
tämän rukouksen mukaansa ja laskee sen Kaikkivaltiaan jalkojen juureen.