Jouluaatto oli käsissä. Oli nyt aamupuoli tuota lapsuuden ja kodin
ihanaa päivää.
Pienessä kodissa, joka, kappaleen matkaa kirkonkylästä sijaiten, oli
kahden vanhan, naimattoman sisaren hallussa, puuhaili vanhempi heistä --
hänen nimensä oli Hedda -- tyynesti ja rauhallisesti hienoksi
siistityssä keittiössä, jonka porstua erotti kahdesta asuntohuoneesta.
Hän oli par'aikaa uunista nostamassa kahta paistinlevyä, täynnä
mantelikiekuja, jotka jo olivat alkaneet vaaleanruskeaan vivahtaa ja
täyttivät huoneen hyvällä hajulla.
Ladottuaan leivokset kahdelle isolle posliinivadille jäähtymään, pani
hän niistä yhden kristallilautaselle, jonka hän otti hyllyltä
poistuessaan keittiöstä, ja astui sisarten vierashuoneeseen, saliin,
joka ulottui koko rakennuksen poikki. Salissa oli akkunat niin hyvin
itään kuin länteen, niin aamu- kuin ilta-aurinkoa päin.
Huone oli yksinkertainen ja jotenkin tilava. Se herätti tulijassa
hiljaisten muistojen tunnetta, tunnetta, jonka ainoastaan kauvan ja
huolella säilytetyt, vanhan, ennenaikaan hyvinvoivan kodin kalleimmat ja
rakkaimmat perinnöt voivat ympäristöönsä kätkeä. Käyräviivainen
piironki, jota koristivat pronssiset rokokohelat ja samasta metallista
valetut leijonanjalat sekä harmaankirjavasta marmorista veistetty laaka;
pöytäkello, joka muodoltaan oli puunjuurelle rakennetun mehiläispesän
näköinen; pari kynttiläjalkaa keltaisesta marmorista, jotka olivat
pienten korinttilaisten pylvästen muotoisiksi muovaellut; muutamat
vanhasta kullatusta hopeasta valmistetut hajurasiat sekä pari muuta
pikkukapinetta näyttivät kaikki tahtovan todistaa, että olivat
omistajattarilleen olleet liian rakkaiksi käyneet voidakseen edes
hätätilassa siirtyä heidän käsistään. Kullattuihin puitteihin sovitettu
ja ylinnä muinaisaikuisella otsamaalauksella somistettu, keskikokoinen
seinäpeili siroine helmikoristeineen, joka peili oli salin seinää
kaunistamassa molempien itäpuolella olevien akkunoitten välillä, puhui
sekin samanlaista kieltä. Pieni sohva ja mahonkituolit, jonkunlaiset,
hyvin mataloilla sivunojilla varustetut taburetit, jotka olivat
päällystetyt viheriällä, kiiltäväksi kirjaillulla villavaatteella,
näyttivät nekin sangen muhkeilta, samoin kuin uutimet ja sisähuoneeseen
vievän oven verho, joka riippui nuorasta pronssirenkaissa, kaikki
samanlajista kestävää tamastikangasta. Ainoastaan huolellisesti
puhdistetut kasvit joka akkunan edessä olevilla kukkapöydillä sekä
häkissään innokkaasti laulavat kanarialinnut haastelivat uusista
tulokkaista vanhojen sisarten kotiin.
Kevein ja nopein askelin Hedda meni lautasineen läpi salin
sisähuoneeseen, jossa hänen kahta vuotta nuorempi sisarensa Roosa jo
useita vuosia oli vuoteen omana kitunut, voimatta ilman muiden apua
liikkua mihinkään huoneessa. Heddan kurttuiset kasvot, joita ympäröi
harmahtavat pörheät hiukset, pistäen esille hänen valkean
nokkospalttinamyssynsä alta, ilmaisivat hilpeyttä, jota elämä ei vielä
ollut masentanut.
Tänään oli Roosa jouluaaton kunniaksi puettaunut vanhaan, mustaan
silkkihameeseensa ja makasi peiton päällä, luoden huoneeseen astuvaan
sisareensa lempeän, lakkaamattomassa kärsimyksessäkin hymyilevän
silmäyksen.
"Saa nähdä, rakas Roosa, kuinka meidän joululeivoksemme tänä vuonna ovat
onnistuneet", virkkoi Hedda, laskiessaan lautasen pienelle pöydälle
sisaren vuoteen viereen. "Ah, miten herkulliselta se näyttääkin ja
kuinka hyvälle se tuoksahtaa", lausui Roosa hilpeästi. "Panit kaiketi
taikinaan riittävästi sokeria ja manteleita, jotta lapset tuntevat ne
vanhojen tätien leivoksiksi?"
"Siitä saat olla varma", vastasi Hedda nauraen. "Olen ehkä liiaksikin
tavaraa haaskannut. Panin taikinaan ainakin kolme ruokalusikallista
enemmän kuin tavallisesti tuota parempaa voita ja valvoin leivosten
paistumista niin tarkkaan, että toivon parasta".
"Nehän ovat erinomaisia -- kiitos hyvä Hedda! Kun sitä elää niin
niukoissa oloissa kuin me, niin tuntuu ilahduttavalta, jos voi
ystävilleen tarjota jotakin oikein maukasta. Eikö sinun tullut kylmä
vetoisessa keittiössä?"
"No niin, tänä aamuna siellä oli jokseenkin koleata. Ajattelehan, vesi
oli sankoon jäätynyt. Kai meidän täytyy siirtää munalaatikko salin
nurkkakaappiin, kunnes pakkanen vähän lauhtuu. Mutta keittiö on
miellyttävän lämmin, sen jälkeen kun siinä leivottiin."
"Kunhan vaan siellä ei häkää liene?"
"Eipä toki, pikku Roosaseni. Ehkä sinulle edeltäpuoliskahvi maistuisi,
koska meillä nyt on juhlapyhä edessä?"
"Kiitos, rakas Hedda. Minulle tekisi kuppi kahvia hyvää ja eiköhän
sinullekin kaiken tämän joulupuuhan jälkeen. Ja olkoon meille nyt näin
joulun sattuessa se ylellisyys sallittu."
"Olkoon vaan. Sinun pitäisi nähdä kahvipussi; se on niin täyteläinen ja
pullistunut, ihan kuin olisi jonkun kauppaneuvoksen ruokasäiliöstä. Ei
tule viipymään kauvan, ennenkuin kahvi on valmis", lisäsi hän päätään
nyökäyttäen ja lähti taasen keittiöön, missä kahvipannu pian iloisesti
porisi tulella.
Hiljaa tikutti seinäkello Roosa sisaren huoneessa, missä oli
miellyttävän lämmin ja lumivalkoisista uutimista ja sänkyjen
kirjo-ompeluisista patjasista alkaen äsken valkaistuun uuniin ja
siisteihin seinäverhoihin saakka, joiden vaaleanharmajaan pohjaan oli
painettu vaaleanpunaisia kukanoksia, niin puhdasta, niin siistiä kaikki.
Roosa sulki ja avasi taasen silmänsä, vilkaisi isän, äidin ja veljen
muotokuviin, jotka olivat öljyyn maalatut. Nämät henkilöt olivat aikoja
sitten kuolleet. Hän kuunteli, mitenkä porstuanovi avattiin ja
suljettiin, sekä ihmetteli, kuka oli tullut. Sitten hän lausui moniaita
hyväilysanoja kanarilinnuille, jotka tänään olivat mitä hilpeimmällä
tuulella ja lauloivat täyttä kurkkua.
Ennen pitkää aukesi taasen salin ovi. Hedda palasi siskonsa luo ja hänen
edellään käveli nuori tyttö, kantaen kahvitarjointa.
"Näetkö, Roosa", sanoi hän, "pikku Emma on tullut toivottamaan meille
hauskaa juhlaa, vaikka hän eilen jo sai luvan olla poissa joulupäivinä.
Ja ompa hän ollut minulle oikein hyväksi avuksi keittiössä."
"Hyvää päivää, hyvää päivää, kiltti Emma! Sinäpä olit oikein
ystävällinen. Jospa nyt teille kaikille tulisi iloinen juhla", virkkoi
Roosa hyvin tyytyväisenä heidän nuoren auttajansa kohteliaisuuteen.
"Ja niinpä on Emma", jatkoi Hedda, tytön ansioita luetellen, "tuonut
meille kelkan täyden tuoreita kuusen havuja, niin että voimme pitää koko
pitkän juhlan porstuata hienona."
"Mutta sinähän olet oikein kiltti", sanoi Roosa ystävällisesti,
pehmeällä kädellään keveästi taputtaen nuoren, kukoistavan tytön sormia,
jotka olivat pakkasesta käyneet punaisiksi. "Nyt täytyy sinun, Hedda,
tarjota Emmalle kuppi lämmintä kahvia leivän kanssa ja, kuulehan vielä,
mantelikieku myöskin. Sinun pitää juoda kaksi kuppia, niin että
lämpenet; tänään on ulkona kylmä. Ja onnellista juhlaa, kiltti lapseni,
vie terveisiä kotia! Onnellista juhlaa!"
Hedda saattoi Emman sairaan huoneesta, ja, ystävällisesti päätänsä
nyökäyttäen, kiitti Roosa nuorta tyttöä, kun näki tämän poistuessaan
pistävän muutamia hentoja kuusenoksia linnuille häkin ristikosta.
"Kuinka ystävällisiä kaikki sentään ovat meille vanhoille", ajatteli
Roosa taasen yksin jäätyään.
* * * * *
Päivä kului kulumistaan. Molemmat siskot söivät pientä, vaatimatonta
puolista kilvan kanarilintujen kanssa, ja sitten alkoi Hedda laittautua
illempana lähteäkseen heidän läheisimpien sukulaistensa luokse
pappilaan. Hänen piti siellä viettää pari tuntia jouluaatosta. Semmoinen
oli Roosan ehdoton tahto.
"Näetkös, hyvä Roosa", sanoi Hedda, sitoessaan päähänsä parhaimman
valkoisen myssynsä, "tiedät kyllä, että minä en halua jättää sinua,
mutta en tahdo menetellä vastoin mieltäsi, koska itse lupasit serkulle,
että minä tulisin. Ja niin he saattaisivat luulla, että sinä olisit
hyvin huonona, joll'en tulisi tänä iltana heille, ja sitähän he eivät
saa ajatella, koska päivä päivältä tulet mielestäni yhä reippaammaksi.
Saa nähdä, emmekö me molemmat ensi vuonna yhdessä vietä jouluaattoa
pappilassa. Siitäpä vasta oikea ilopäivä koituisi."
"Niin, saa nähdä", sanoi Roosa hymähtäen.
Alkoi jo hämärtää.
Roosa kysyi paljoko kello oli ja virkkoi sitten: "Onko sinulla nyt
kaikki valmiina, jos pappilan nuori väki tänäkin vuonna tulisi
tervehtimään minua jouluaattona?"
"Niinpä niinkin", vastasi Hedda ja alkoi sytyttää kynttilöitä molemmissa
huoneissa. "Isoisän kauniit pontalviinilasit ovat esillä salissa ja
näyttävät muhkeilta kristallikarahvin rinnalla, jossa tuo punainen
kirsikkamarjaviini niin koreasti helmeilee. Ja mantelikie'ut, uskallan
toivoa, tulevat kiihdyttämään ruokahalua. Luulen niiden tänä vuonna
onnistuneen yhtä hyvin kuin Margret tädin täällä ollessa viisi vuotta
sitten, jolloin saimme osaksemme paljon kiitosta leivoksistamme."
Samassa sairaan herkkä korva kuuli ääniä, jotka lähestyivät taloa. Hedda
riensi asettelemaan patjoja siskon ympärille, niin että hän saattaisi
olla puoleksi istuallaan vuoteessa ja ottaa nuoria vieraita vastaan,
joiden kuultiin nyt tulevan portaita ylös.
"Tiedätkö, Hedda hyvä", virkkoi sillä välin Roosa, "meillä on täällä
pienessä ystävällisessä nurkassamme sentään oikein hyvä ja hauska
ollaksemme", ja hän puristi heikosti siskon uskollista kättä.
"Jumalalle kiitos kaikesta", lausui Hedda, luoden sairaaseen äidillisen
silmäyksen, "kesästä, ja keväästä, syksystä ja joulusta".
Hellävaroen hän vielä laittoi sisaren hienon myssyn kuntoon, veti oman
kaulavaippansa ylemmäksi hartioilleen ja meni hilpeänä ja iloisena kuin
ainakin vastaanottamaan nuoria vieraita, jotka tällä välin vanhan tavan
mukaan olivat keittiössä heittäneet yltään päällysvaatteensa.
Nuorisojoukko, joka seuraavassa tuokiossa täytti vanhojen siskojen
huoneen, muistutti, näin täällä ollessaan, pientä kimppua tuoreita
kukkia: kahdeksantoistavuotias Tyyra, joka tänään tavallista enemmän
ilosta hehkui, kuusitoistavuotias, kaino Jenny sekä näiden nuoret
sisaret, rakastettava, hempeä Anni ja meluava Eeva. Muistettava on
myöskin reipas, jo kahdentoista vuoden ikäisenä miehekäs Matti, joka
tätien edessä tarmokkaasti kumarsi ja siinä onnistui vetämään näiden
huomiota uusiin, ihan kummallisen äänekkäihin saappaihinsa, joiden
kirjavia, sangen komeita raksia hän ei katsonut varsin sopivaksi
näyttää muille kuin pappilan renkituvan pojille.
Nuoret kokoontuivat reippaan, ystävällisen Hedda tädin ympärille kuten
kananpoikaset emonsa turviin. Hänellä oli heidän jokaisen varalle
leikillinen sana taikka pieni hyväily, viedessään heidät siskon luo,
joka silminnähtävästi ihastui, nähdessään näitä nuoria ja sitä kainoa
intoa, jolla kukin kiiruhti antamaan joululahjansa, pieniä salaperäisiä
kääröjä, joihin uskomattoman paljon lakkapahkurolta oli painettu. Hedda
täti saisi pappilassa joululahjansa, mutta nuoret tahtoivat kaikin
mokomin olla itse näkemässä kun Roosa täti avasi hänelle kuuluvat
kääröt, sillä se tuotti heille verratonta huvia.
Kiitokset olivat tietysti yhtä sydämmelliset kuin antajain tarkoitukset,
ja nyt seurasi tuo joka vuosi uudistuva kysymys: "Rakas Hedda, mitä
meillä nyt on herttaisille vieraillemme tarjottavaa?" jolloin näiden
mieliin aina johtui -- eikä siitä ollut kovinkaan pitkä aika kuin
vanhemmat näistä vielä olivat lapsia -- mitä herkullisimmat
mantelikie'ut, jommoisia ainoastaan tädit osasivat leipoa, sekä pienet,
kummallisen näköiset lasit, jotka näyttivät ikäänkuin sadoista
läpikuultavista jääpalasista kokoon pannuilta ja joissa makea
kirsikkamarjaviini, punaisena loistaen, ikäänkuin tulta iski.
"On kuin onkin" -- olihan "meillä" tänäkin vuonna yhtä ja toista
rakkaille lapsille tarjottavaa, ja kana poistui poikasineen saliin,
jossa sitä pakistiin ja naurettiin ja syödä mukellettiin. Katkonaisia
lauseita niinkuin: "juuri tänä aamuna leivotut" -- "ota lisää hyvä
Tyyra" -- "kah, Matissa on miestä nujertamaan vähintäin neljä kiekua"
ynnä muuta ystävällistä pikkupakinaa kuului sairaan sisaren huoneeseen,
jossa hän hetkiseksi pani levähtämään kootakseen voimia
jäähyväishetkellä vielä kerran näkemään nuoria ympärillään. Tällä välin
ilahtuneet katseet ja valkoiset hampaat ylistelivät kaunopuheliaalla
tavalla tätien oivallisia leivoksia kerrassaan maailman parhaimmiksi.
Hedda täti oli nurkkakaapista ottanut täysinäisen pussillisen kiekuja,
jotka Anni tänä vuonna veisi kotia isän ja äidin "maisteltaviksi". Mutta
kohta oli käsissä hetki, jolloin heidän kaikkien täytyy rientää kotia
pappilaan, seurassaan Hedda täti, joka pikaisella lempeällä katseella
tarkasti, ettei sisarelta mitään puuttuisi, sillä aikaa kun hän itse
kerran taas viivähtäisi kotvasen ulkona.
Nyt alkoivat jäähyväiset ja niihin liittyvät terveiset ja kiitoslauseet
-- lasten täytyy välttämättömästi ottaa mukaansa matkalle pari
mantelikiekua evääksi, ja rattoisa telme sekä runsas valo huoneissa
houkutteli kanarilinnut yhtymään jouluriemuun, kun se, hyökyaaltojen
tapaisesti kuohahtaen, täytti siskojen hiljaisen asunnon. Tyyra vaan oli
käynyt hiukan vakavammaksi entistään ja piti kauvan Roosa tätiä kädestä
vanhuksen nyt heittäessä hyvästiä erikoiselle lemmikilleen pappilan
lasten joukossa.
Kun nuoret olivat poistuneet huoneista ja keittiössä alkaneet pukea
yllensä päällysvaatteitaan, sammutti Hedda kynttilät, jättäen vaan yhden
kummassakin huoneessa palamaan, sekä toimi tarpeelliset varokeinot
tulenvaaran välttämiseksi. Hän asetti patjat sangen huolellisesti
siskonsa ympärille ja varusti hänen pöytänsä kaikella, mitä hän
mahdollisesti tarvitsisi kahtena seuraavana tuntina sekä suuteli häntä
hyvästiksi otsalle, aivan kuin pitkä matka olisi ollut edessä.
Roosa jäi yksin. Hän kuuli, mitenkä iloinen temmellys keittiössä vuoroin
kiihtyi ja vuoroin asettui. Hetkiseksi syntyi hiljaisuus, kaksi ihmistä
puheli hiljaisella äänellä keskenään. Sitten kuului Hedda käskevällä
mutta samalla iloisella äänellä sanovan: "Kas niin, tulkaa lapseni! Minä
olen Tyyralle sen luvannut. Sitten saamme tietää kaikki."
Heti sen jälkeen porstuan ovi suljettiin, lasten hiljaa keskenään
kuiskaillessa, ja pian saattoi taas kuulla iloisia nuoria ääniä seuran
poistuessa pihalta.
Ääneti ja vanha sydän täynnä iloa katseli Roosa rakasten lasten pieniä
joululahjoja ja ummisti juuri silmänsä, kun salin ovi hiljaa aukesi ja
Tyyran tuttu ääni, kärsimättömyydestä hiukan vapisten, kuului virkkavan:
"Elä säikähdä, hyvä Roosa täti, tämä on Tyyra", jonka jälkeen nuori
tyttö, valkea karvalakki päässään, riensi vanhuksen luo, istahti sängyn
laidalle ja sulki Roosan käden omiinsa. Painaen punastuneet poskensa
niitä vastaan hän lausui: "Minulla oli sinulle vielä, rakas tätiseni,
pieni joululahja, ja toivoisin, että sinä siitä pitäisit oikein paljon."
"Rakkain, kiltti Tyyrani, itse olet paras joululahjani", kuiskasi vanhus
lempeästi luoden samassa tyttöön hellästi kysyväisen silmäyksen.
"Entäs tämä sitten", lausui Tyyra aivan hiljaa ja asetti pöydälle
vuoteen ääreen puitteilla varustetun valokuvan, "tämä on minun oma rakas
sulhoni!"
"Lemmikkini!" huudahti Roosa melkein nuoruuden ilolla ja kohousi
patjoiltaan istumaan. "Tyyra, lapseni! Jumala siunatkoon teitä molempia!
Miten kunnon mieheltä hän näyttääkään!"
"Niin, eikö totta, pikku, kiltti tätini. Mauno on paras poika
maailmassa", ja niin hän kertoi ihan hiljaa, aivan kuin peläten, että
koko maailma kuuntelisi hänen puhettaan, mikä hänen sulhonsa nimi oli,
ja mitenkä he, Tyyran oleskellessa viime syksynä Helsingissä, olivat
toisiinsa tutustuneet ja menneet kihloihin, mitä hän oli ja miksi hän
aikoi, ja ett'ei kukaan paitsi isä ja äiti asiasta tiennyt, ei
sisaruksetkaan. Mutta tänä iltana, tunnin kuluessa, Mauno saapuisi
pappilaan junalla, ja silloin kaikki saisivat sen tietää, mutta Roosa
tätihän ei saisi olla viimeinen, ja siksi oli Tyyra niin asettanut,
että hän silmänräpäykseksi oli jäänyt muista jälelle.
Roosa katsahti äidillisen hellästi nuoreen tyttöön, joka heikosti
valaistussa huoneessa onnesta säihkyvin silmin istui. Tuon tuostakin
teki vanhus joitakin pieniä kysymyksiä, jotka nekin ikäänkuin lisäsivät
Tyyran onnellisuuden mittaa, ja sitten hän kauvan katseli nuoren miehen
kuvaa, hyväellessään Tyyran kättä. Vihdoin hän lausui enemmän itsekseen
kuin nuorelle morsiamelle: "Mauno, niin, Mauno on hänen nimensä.
Tahdotko, Tyyra, rakas lapseni, avata lapepiironkini ja tuoda minulle
sieltä tuon pienen keskimäisen laatikon!"
"Varsin mielelläni, täti kulta!" vastasi Tyyra, ja pian olikin pieni
laatikko vanhuksen käsissä. Sen pohjalla huomattiin muutamia
kellastuneita kirjeitä, joiden päälle pienehköjä koteloita ja rasioita
oli ladottu.
Roosan kalpeat kasvot punehtuivat hiukan, hänen ottaessaan
hermostuneesti vapisevalla kädellä kotelon ja avatessaan sen, jolloin
hienosti maalattu nuoren miehen pienoismuotokuva tuli näkyviin.
"Katsohan, oma lemmikkini, tässä näet sen, joka on ollut minun
Maunoseni."
"Täti kulta", oli kaikki, mitä Tyyra saattoi sanoa, hänen äänensä mitä
suloisimmasti sointuessa. Hän katseli ryhdikkään nuorukaisen muotokuvaa,
nuorukaisen, joka siinä kuoppa poskessaan ja lakki vallattomasti
niskaan työnnettynä, rohkein silmin katseli maailmaa.
"Mauno oli köyhä, minä olin silloin rikas, hyvinkin rikas", jatkoi
Roosa. "Minun isäni ajoi hänet pois, ja meidän lyhyt unelmamme onnesta
oli teille tietämättömille hävinnyt. Me pidimme kuitenkin niin
sydämellisesti toisistamme, Tyyraseni. Siitä on nyt piankin 35 vuotta
kulunut. Minä surin katkerasti, ja terveyteni murtui vähitellen. Hänkin
sortui -- sortui tavallaan ja kuoli nuorena nuoren tytön ikisuruksi ja
lakkaamattomaksi kaipaukseksi; tämä tyttökin verkalleen lakastui ja
kuihtui. -- Näetkös, pienoiseni, tuossa toisessa kotelossa huomaat kaksi
sormusta. Anna minulle ne. Tuo, jossa sinikivi on, oli hänen ensimäinen
joululahjansa minulle; toisen sormuksen hän antoi minulle erotessamme.
Minä pidin niitä, kunnes käteni niin kuihtui ja laihtui, ett'eivät
sormukset pysyneet sormessa. Sinä olet ainoa sivullinen, joka tunnet
näiden sormusten muistot, eläkä koskaan, elä edes minunkaan kanssani
enää tästä puhu; mutta et tahtone kieltäytyä kantamasta tuota sinistä
sormusta, rakas lapsi? Oli uskollinen poika, joka antoi sen tytölle,
joka ei koskaan, ei edes nytkään, voi häntä unhottaa, kun hän, vanhana
ja tuskien runtelemana, on tehnyt maallisesta olostaan tilinpäätöksensä.
Käyköön sinulle velvollisuus keveäksi tai raskaaksi, katso tuota
kirkasta, sinistä kiveä, ja se on sanova pikku Tyyralle: Usko rauhan
antaa. Ja menehän nyt kotia, siellä varrotaan jo pikku morsianta! Sano
terveisiä Maunollesi vanhalta tädiltä, joka rukoilee Jumalaa teidän
onneksenne. Lykkää laatikko jälleen sijoilleen" sanoi hän, pitäen itse
muotokuvan nuoruutensa lemmikistä.
Tyyran palatessa lapepiirongin luota virkkoi vanhus: "Kuinka hauskan
joulun toitkaan minulle, minun oma pikku Tyyraseni. Hyvästi!"
Paljosta puhelemisesta väsyneenä hän kallisti päänsä takaisin patjalle
ja sulki silmänsä. Tyyra suuteli hänen kättänsä ja hiljaa, onnellinen
sydän täynnä huhtikuun hattaroita, hän poistui huoneesta, sulki
porstuanoven ja otti avaimen Hedda tädille. Nuoruuden kevein askelin hän
asteli kohti kotiaan, kohti rakkautta ja kohti tulevaisuutta, jonka
taivas jouluaattona säteili kirkkaana ja sinisenä kuin sinikivi
uskollisuuden sormuksessa hänen sormessaan.
* * * * *
Kun Hedda kahdeksan tienoissa palasi ilosta loistavasta pappilasta,
paloivat kynttilät, jotka hän kotona ennen lähtöään oli sytyttänyt, yhtä
levollisesti kuin hänen lähtiessään.
Hiljaa hän astui saliin ja meni sisähuoneeseen. Roosa lepäsi siinä
tyynenä ja rauhallisena vuoteellaan. Jonkunlainen levoton tunne valtasi
Heddan, ja hän lähestyi siskoansa, joka nyt, lempeästi hymyillen, avasi
silmänsä.
"Terve tuloa taas!" lausui Roosa ja ojensi kätensä sisarelleen, joka
istui sängyn laidalle.
"Ja sydämmellisimmät terveiset joulukuuselta pappilassa, jossa ilo tänä
iltana on ollut ylimmillään. Voitko arvata -- mutta -- mutta mitä kummia
-- tässähän on Mauno itse pöydälläsi! Vai niin, sepä sitten olikin pikku
Tyyran salaisuus."
"Niin, Mauno on ollut täällä koko illan, Tyyran Mauno ja hän", sanoi
Roosa, avaten kätensä, jossa hän oli pitänyt entisen ystävänsä
pienoismuotokuvaa. "Minä nukahdin niin sikeästi ja tunnen itseni niin
voimistuneeksi levollisen unen harvinaisesta lahjasta. Minä näin
unissani jälleen vainajani, hän oli edessäni nuorena ja reippaana kuten
muinoin ja katsoi minuun niin armaasti kuin silloin ja lausui: Nyt olen
tekevä sydämesi terveeksi, niin terveeksi. -- Ah, rakas Hedda! Meillä on
ollut pienessä kodissamme rauhaisa, ihana jouluaatto."
"Jumalalle kiitos kaikesta, oma rakkahin Roosani", sanoi vanhempi sisar.
"Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Kenties Hän suo sinulle jälleen
terveyden kalliin lahjan."
"Kenties", sanoi Roosa, ja hänen kiitollisissa katseissaan kuvastui
puoleksi surunvoittoinen, puoleksi kirkastettu ilme. "Jumala on hyvä.
Hän meille uskon, Hän meille rauhan antaa."
Tyynenä ja rauhaisana sulki yö helmaansa vanhojen siskojen yksinäisen
majan, jouluyö tuikkivine, kirkkaine tähtineen, joka tuudittaa väsyneen
ikuiseen lepoon.