I. Satuja.

Matti Kierosilmä.

Matti Suorasilmä oli markkinoilla hukannut hevosensa Lankin sekä kaikki

rahansa. Oli joulun aatto-ilta ja Matti kulki surumielisenä kaupungin

katuja tyhjä haarapussi olalla ja ajatteli kotia, joka oli kaukana.

Kulkiessansa kaupungin tullinsuusta valtamaantielle tuli häntä vastaan

mies, vanha kerjäläisukko.

"Mihin sinä niin pahoilla mielin kuljet?" kysyi ukko.

"Kotiin päin kuljen, vaan sinne en illaksi ehdi, sillä hevoseni minä

hukkasin", sanoi Matti.

"Voi miestä --, pyytäisin pennin puolta tai syötävän tapaista", pyysi

ukko.

"Hukkasin rahanikin", sanoi Matti.

"Anna minulle tuo haarapussi, voisinhan sillä jotain tehdä?"

"Kyllä sen saat", sanoi Matti ja katseli ukkoa suoraan silmiin, kuten

hänen tapansa oli.

"Hyvä kiitos sinulle ja onnea matkallesi!" toivotti ukko ja jatkoi

matkaansa haarapussi olalla.

Kulki Matti jonkun aikaa ja alkoi väsyä. Nälkäisenä ja uupuneena

istahti hän tiehaaran kivelle ja katseli tylsästi eteensä. Silloin

ilmestyi hänen eteensä mies pieni, kahden etusormen pituinen.

Hänellä oli polviin ulottuva parta ja viheriäinen pipolakki päässä,

ja naurellen heilutti hän haarapussia, sillä se oli sama mies, joka

kerjäläisenä oli tullut Mattia vastaan tullinsuussa.

"Terve miestä, sinä Matti Suorasilmä!" sanoi piipattimies naurellen,

"miksi sinä olet niin surullinen?"

"Kadotin kaikki, rahani, hevoseni, enkä pääse jouluksi kotiin", sanoi

Matti.

"Ei hätää mitään, Matti Suorasilmä", sanoi kääpiömies, "sinä olet

kunnon mies, ahkera kyntömies sinä olet ja reima halonhakkaaja,

sen tiedän; ihmisiä sinä katsot suoraan silmiin, sillä sinulla on

valkoinen omatunto."

"Kunhan vaan pääsisin kotiini", sanoi Matti.

"Katsos tätä!" sanoi se kahden etusormen pituinen mies ja näytti

haarapussia.

"Minun haarapussini!" huudahti Matti.

"Ota ristitieltä kolme kiveä suuhusi ja sano:

"Piu, pau, paukkaa,

haarapussi laukkaa,

alitse kuun,

ylitse maan,

vie mua, vie mua

kotihin vaan!"

Niin neuvoi kääpiö ja katosi samassa.

Matti ihmetteli suuresti ja teki työtä käskettyä.

Haarapussi alkoi hypellä maantiellä kuin jänis ja Matti juoksi jälessä.

Juoksi virstan ja juoksi kaksi ja kolmannen virstan tolpan kohdalla sai

hän sen kiinni. Se vikuroi kuin hevonen ikään ja hyppeli Matin käsissä.

Matti istui sen selkään ja toisteli pienen miehen sanoja:

Piu, pau, paukkaa,

haarapussi laukkaa!

Ja Matti alkoi nousta, nousi yli puiden ja vuorien, ja metsät ja järvet

alhaalla näyttivät pieniltä pilkuilta. Matti vapisi ja pelkäsi tätä

hurjaa menoa. Jo kohosi hän pilvien yli, kun kuuli äänen selkänsä takaa.

"Älä ollenkaan pelkää!" sanoi pieni mies, joka istui haarapussin

selässä Matin takana.

"Sielläkös sinä, hyvä mies, olet taas!" sanoi Matti, "mihinkäs sitä nyt

mennään?"

"Kultapilven kievariin", sanoi kääpiö.

"Minun on nälkä", sanoi Matti.

"Siellä syödään", sanoi kääpiö.

Lensivät, lensivät. Pian kuulivat miten silkkikarvainen halli haukkui

Kultapilven kievarissa. He lensivät veräjästä sisään, joka oli kullasta

tehty. Piha kimmelsi täynnä kummallisia kukkia, ja he kulkivat kievarin

kultaiseen linnaan. Katot ja seinät hohti helmissä ja jalokivissä, ja

pöydällä odotti valmis ateria, eikä ketään näkynyt koko talossa.

Pöytä notkui herkkujen ja paistien alla. Matti söi ja ihmetteli

suuresti. Ravittuina nousivat he taas haarapussin selkään ja heittivät

hallille hyvästi.

Ja he lensivät, lensivät, ja heleä haukunta hiljeni pilvien taakse.

Matin mieli oli iloinen, nyt alkoivat he laskeutua alaspäin maata

kohden, näkyi kyliä ja lumipeitteisiä metsiä.

Matti katseli alaspäin ja sanoi:

"Mitä tulia sieltä alhaalta näkyy?"

"Joulukynttilät kirkoissa palavat, siellä soitellaan uruilla, rauha on

maassa, Jumalan rauha, ja kulkuset helähtelevät kirkkoteillä", sanoi

kääpiömies.

"Koto näkyy, koto näkyy!" huusi Matti täyttä rintaa.

"Siellä kohta ollaan", sanoi se kahden etusormen pituinen pieni mies,

"mutta muista, Matti Suorasilmä, ettes taaksesi katso, sillä silloin

käy hullusti!"

Ja he laskeutuivat yhä alemmaksi. He lensivät yli Velhovuoren, joka

haamoitti kirkon takaa kuin mustahameinen suuri noita-akka. Matti näki

kotipirttinsä, näki pikkusiskojen ja veljien leikkivän joulupahnoilla,

ja isä, äiti, sukulaiset istuivat joulupöydän ääressä. Matti katseli

suoraan eteensä kuten hänen tapansa oli. Haarapussi läheni yhä

maata, ja siinä samassa seisoi Matti tiellä, joka vei mäelle hänen

kotitaloonsa. Pieni mies oli kadonnut. Maantien varrella näki hän

Laukin, joka pää nuokkuen seisoi rattaitten edessä, ja rahapussinsa

löysi hän rattaiden pohjalta. Matti ihastui ikihyväksi, nousi rattaille

ja ajoi kotiin päin. Samassa kuului hänen takanansa hirveä pauke

ikäänkuin kanuunalla olisi ammuttu, ja Matti katsoi taaksensa. --

Velhovuori aukeni räiskyen tulisissa auringoissa, ja kultakruunu päässä

ajoi se kahden etusormen pituinen pieni mies nyt pitkänä jättiläisenä

hopeavaunuissa vuoresta sisään. Matti tuijotti vuoreen, niin että valo

häikäisi hänen silmiänsä. Hän jäi katsomaan vuoren aukkoa, kunnes se

taas oli kuin musta seinä. Ihmeissänsä ja silmiään hieroen ajoi Matti

kotiin. Mutta siitä ajasta asti katsoi hän kierosti ja häntä

kutsuttiinkin nyt "Matti Kierosilmäksi."

Mitä Varpu kertoi?

Kansan satu Karjalasta.

Eräänä talvi-iltana menivät äiti ja isä kylään ja jättivät pikku

Ellin, Maijan ja Eeron kotimiehiksi. Lähtiessään äiti antoi

kullekin sokeripalan ja jätti pöydälle puolukkavadin, johon vielä

oli sekoitellut siirappia. Mutta kun he siinä äänettöminä söivät

puolukoita, huusi Eero yhtäkkiä:

-- Nyt Varvun luokse tupaan satuja kuulemaani

Ja peräkkäin he juoksivat sinne. Varpu oli juuri juonut kahvinsa ja

kehräsi isälle verkkorihmoja. Takkavalkea loimusi uunissa ja valasi

hämärästi tupaa. Lapset istuivat tuoleille ja Eero, joka oli vähän

rohkeampi, sanoi:

-- Kerro nyt, Varpu kulta, meille satu!

-- Tuota, tuota, tuokkeroista, alkoi Varpu, jottako satu? Mitäs minä

teille piimäsuille kertoisin?

-- Kertokaa niitä Laurin-Lienan satuja, huusivat lapset yhteen ääneen.

-- Niin, tuota, se Laurin-Liena, meidän renki Aaron äitivainaja se minulle

piennä ollessani haasteli kahdesta pojasta tämmöisen saakkunan:

-- Oli ennen yhdellä miehellä monta poikaa. Isä kuoli ja pojat jakoivat

perinnön. Vanhin otti talon, sitä seuraava hevosen ja kuka mitäkin

tavaraa, niin että kahdelle nuorimmalle ei jäänyt muuta kuin toiselle

kissa ja toiselle vain parkkivihko, pieni käärö pajun kuoria.

Se poika, joka sen parkkivihkon sai, se oli hyvin pahoillaan. -- Voi

minun poloisen päiviäni, ajatteli hän. -- Mihin minä nyt joudun,

kun näin armottomaksi ja osattomaksi jäin ja mitä minä tällä

parkkivihkolla teen. Sama jos rikkatunkiolle heittäisin. Suruissaan,

se parkkivihko selässään, poika lähti astumaan. Tulipa hänelle

tiellä vastaan semmoinen vanha, pitkäpartainen ukko.

-- No, mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko.

Poika selittämään: Minulta kun isä kuoli, eikä jäänyt minulle muuta

perintöä, kun tämä pahainen parkkivihko.

-- Elä ole sinä milläsikään, sanoi ukko. Annahan minä neuvon, niin hyvä

tulee. Menehän tuonne lammin rannalle ja liota siellä nuo pajun kuoret

ja puno niistä nuora. Tee sitten kyynärän pituinen puikko itsellesi ja

koettele ommella Suolampi kiinni.

Poika kiitti ja meni lammen rannalle ja teki, niinkuin ukko oli

neuvonut. Mutta kun hän siinä rupesi rantoja puikollansa penkomaan,

alkoi lammen vesi lainehtia ja aalloista tulla tupsahti vedenakka

siihen pojan luokse.

-- No mitä sinä siinä raadat? alkaa akka pojalta tiedustella.

-- Onhan sitä köyhällä miehellä työtä. Ompelen vain tämän lammen

kiinni.

-- Elä veikkoseni semmoista kummaa tee! Me jäämme kannen alle.

-- Ei auta. Kyllä minä ompelen, ja sitten teen tämän lammen päälle

sileän nurmen, se on köyhälle tarpeen.

-- Herkeä, hyvä mies! Elä salpaa meitä tänne! Saat paljon kultaa,

kunhan vain jätät ompelematta.

-- No, jos säkillisen kultaa annat, niin voinhan heretä, tuumi poika.

Silloin vedenakka kiireen kaupalla sukelsi lammen pohjaan ja kohotti

sieltä pitkän säkin kultaa. Näin tuli köyhästä pojasta rikas mies.

-- Mutta mitenkäs sen toisen pojan kävi? keskeyttivät lapset, jotka

hiljaa istuivat mummon ympärillä.

-- Odottakaa, palleroiset, sanoi Varpu-mummo, kyllä minä kerron.

-- No, se toinen poika, se, joka kissan perinnöksi sai, se oli

niinikään pahoillaan. -- Mitä minä nyt tällä kissalla teen? Ei ole

ruokaa itsellänikään, semminkään ei kissalle antaa. Pani siitä

kumminkin kissan konttiin ja lähti astumaan. Tulipa sitten hänellekin

se vanha, pitkäpartainen ukko vastaan.

-- No mikä se nuoren miehen mieltä painaa? kysyi ukko taas.

Silloin poika huoliaan ukolle kertomaan.

-- Elä siinä joutavata sure! Mene siihen maahan, missä ei vielä kissoja

ole, kyllä vielä rikkaaksi tulet, sanoi se mies.

-- Miten minä nyt sinne löydän, kun en ole ikänäni kotitienoilta

liikahtanut?

-- No, kyllä minä sinulle tien neuvon. Mene vain päivännousuun päin,

niin tulet lopulta siihen kissattomaan maahan!

-- Suur-kiitosta, hyvä ukko, sanoi poika, ja läksi astumaan kontti

selässä. Astua tallusteli siitä monet päivät, mutta joka paikassa näki

kissoja kaikenvärisiä. Missähän lienee se kissaton maa, tuumi itsekseen.

Mutta eräänä päivänä tuli jo semmoisia taloja, missä ei kissoja

näkynyt. Poika astui kumminkin iltaan asti, ennenkuin pysähtyi, eikä

näyttänyt kissaansa missään. Kun sitten illansuussa näki somannäköisen

talon tien laidassa, niin poikkesi siihen.

-- Näinköhän saisi talossa yösijaa? kysyi tupaan astuessaan.

-- Saisihan sitä muuten, mutta näin potaatinkaivunaikana on niin paljon

työväkeä, ettei tupaan mahdu, sanoi emäntä pankon luota.

-- Eikös olisi mitään muuta huonetta, saunaa tahi riihtä, missä sopisi

maata?

-- Onhan se riihi, mutta et, hyvä ystävä, siellä voi maata. Siellä on

semmoisia suuria eläimiä. Ne pyrkivät päivälläkin tulemaan päälle;

semminkin ne yöllä söisivät sinulta silmät päästä. Jo alkavat

tupaankin tunkeutua eivätkä tämmöistä väkijoukkoakaan enää pelkää.

Ruoka-aineetkaan eivät heiltä säily, selitti emäntä. -- Elä, hyvä

vieras, mene sinne maata, kielteli muukin talon väki. Ne elävät

lopettavat sinut siellä.

Mutta poika otti konttinsa ja läksi.

-- Nouse kumminkin sinne yläpenkille, jos menet, varotteli isäntä. --

Ahdinlautaa ne siellä yläpenkiksi kutsuivat -- selitti Varpu ja jatkoi:

-- Poika kun tuli riiheen, joka vielä ahoksen jälkeen oli lämmin, otti

kissansa kontista, kohosi ahdinlaudalle makaamaan ja asetti kissan

ryntäilleen. Mutta eipäs ennättänyt silmiään ummistaa, ennenkun jo

alkoivat rotat rapajamaan -- sillä rottiahan ne eläimet olivat. Niin

siellä yksi nelisti kuin hyvä hevonen, Mutta kun kissa kaapsahti

pystyyn ja hyppäsi laudalta lattialle, niin alkoi siinä toinen leikki.

Rotat vinkuivat sen kynsissä, ja kissa tappeli kuin sotasankari.

Siihenhän se meteli vihdoin loppui, kun rotat kuolivat tai juoksivat

pakoon. Poika paneutui levolle ja nukkui hyvin.

Aamulla kun talonjoukko nousi, sanoi isäntä pojalleen:

-- Menepäs sitä vierasta katsomaan, jos vielä on hengissä!

Poika tuli riihen luo ja longotti ovea, mutta kun kissan keksi, niin

paiskasi oven kiinni ja pötki tupaan.

-- Hyvänen aika! Nyt se vieras on kuollut. Siellä se venyy ja semmoinen

outo, julman näköinen elävä on noussut sen rinnalle istumaan. Totta se

elävä on vieraan tappanut. Musta se on, ja silmät sillä kiiluvat kuin

tähdet taivaalla, ja tuhat piikkiä sillä on suupielissä.

Nyt juoksivat kaikki miehissä riihelle ja longottivat ovea.

-- Vieras, vieras! kuiskasi joku. Poika nosti päätään.

-- Me luulimme jo sinua kuolleeksi. Mikä elävä se tuo on? Pureeko se?

-- Ei se mitään tee. Tulkaa vain sisään!

-- No, tämä eläväkö se nuo kaikki tappoi? sanoi mies ja osotti

kuolleita rottia, joita oli ristiin rastiin pitkin riihen lattiaa.

-- Niiden tappaminenhan se onkin tämän minun eläväni virka, sanoi poika

ja silitti kissan selkää.

-- Uskaltaako sitä silittää? Möisiköhän se vieras meille tuon elävänsä?

Meille se olisi niin tarpeen.

-- Miks'en möisi, jos vain hinnasta sovitaan.

-- Miten paljo se maksaisi?

-- Kun täytätte tämän vanhan huopahattuni kullalla, on kissa teidän.

No niin, silloin talonjoukko kultaa hakemaan ja kantamaan hattuun.

Poika sillaikaa kaivoi kuopan riihen luo ja pani rikkonaisen hattunsa

sen suulle. Arvaa sen, että talonväki sai kantaa monta säkillistä

hattuun, ennenkun se täyttyi.

Mutta talonjoukolle, kun yritti menemään kotiin, muistui mieleen,

ettei kukaan heistä tietänyt tuon oudon elävän nimeä. Ei muuta kun

kääntyä takaisin ja kysyä pojalta.

-- Emme saaneet kysyneeksi, mikä tämän elävän nimi on.

-- Jos toisen hatullisen rahaa maksanette, niin sanon teille, vastasi

poika. Miehet kävivät tuumimaan, mutta eihän siinä muu tullut neuvoksi

kuin maksa pois -- -- ja niin sai poika toisen mokoman rahaa.

Nyt läksivät kissanostajat taas matkalle ja koettivat houkutella kissaa

mukaansa. "Kissa, kissa!" väättelivät he, mutta kissako se nyt sillä

tuli. Ei ollut kuulevinaankaan, vaan nousi riihen katolle. Silloin

joutuivat ostajat hätään. -- Totta tällä pitänee olla joku väättösana.

Voi polosen päiviä, kun ei saanut samaan hintaan kysyneeksi, miten

tätä väätetään. Koettivathan ne väättää: se, se! tjeh, tjeh! ptr, ptr!

ja kos, kos! mutta kissa istui vain katolla päivän paisteessa ja

lämmittelihe. Ei auttanut muu kuin maksaa pojalle taas hatullinen

rahaa, ja nyt oppivat ostajat väättämään: vis, vis. Kissa höristi

korviaan ja kiipesi alas katolta. Vis, vis! huusivat talon lapset ja

juoksivat tuvalle päin, ja kissa seurasi heitä tupaan ja jäi sinne

asumaan.

Poika osti hevosen, vedätti kotiin rahansa ja kuuluu vieläkin elelevän

rikkaana miehenä.

-- Mutta kissatonta maata ei nyt ole enää missään, lopetti Varpu.

Turkkia pyytämässä.

(Sedän satu.)

Taneli-setä oli kiinnittänyt, kierreraudan tuvan seinään ja vetää

syssytteli siinä lammasnahkoja.

-- Mitä setä siinä tekee? kyselivät lapset.

-- Tässä lauhdutellaan lammasnahkoja, selitti setä. -- Mitä varten

niitä lauhdutellaan? utelivat lapset.

Setä ei seisauttanut työtänsä, vaan vetelyn mukaan lausuili:

-- Sitä varten, tätä varten, ettei turkki äänteleisi, kopajaisi,

kupajaisi, miestä laiskaks' murajaisi.

-- Onko setä kuullut turkin murajavan? Kertokaa nyt mitenkä turkki

murajaa.

-- Eihän minun turkkini muraja, kun minä en ole laiska, sanoi setä.

-- Kertokaa sitten jotain muuta, pyytelivät lapset.

-- Jospa minä tässä levätessäni kerron teille turkkisadun, kun haette

tuolta naulasta turkin päänaluseksi, lupasi setä.

Lapset juoksivat kilvassa turkin sedälle, jonka tämä käänteli kokoon

ja köllähti penkille pitkälleen. Lapset asettuivat siihen kupeelle,

isommat istumaan ja pienemmät polvilleen.

-- Kertokaa nyt, kiirehtivät he.

Setä painoi silmänsä tirralleen ja sanoi: Näin se satu alkaa:

-- Oli kerran kaksi lasta, Liisa ja Ville, joiden isä oli kuollut ja he

asuivat äitinsä kanssa pienessä tuvassa, kylän takalistolla.

Muutamana talvipäivänä näin ennen joulua, kun äiti oli viemässä

kehruuksia kylään, tuumailivat lapset, että mistä he saisivat turkin,

jotta pääsisivät jouluna kirkkoon. Silloin Liisa muisti isävainajansa

laulun, että

Oravall' on oiva turkki,

valkovaippa jäniksellä,

ketun turkki kaunihimpi,

suden vielä villavampi,

karhun kahtakin uhompi,

ja he päättivät mennä pyytämään turkkia oravalta.

Siinä olikin metsä hyvin lähellä, aivan tuvan takana. Tuskin olivat

lapset viittaväliä kulkeneet, kun Ville huomasi oravan kuusen oksalla

ja ihastuneena sanoi Liisalle:

"Tuollapas on orava ja sillä on oikein töyhtöhelma turkki. Kysynkö

minä, vaiko sinä, että antaako se sen meille."

"Minä kysyn", sanoi Liisa. "Tunnetko meitä, pieni orava?"

"Kurr, kurr", kurahteli orava ystävällisesti ja alkoi puhua raksutella:

"Tunnen toki lesken lapset,

aivan äänestä erotan,

muista pojan muskuloista,

pahennuksen pahkuroista,

jotka kuustani kivitti,

lapsiani laahasivat,

veivät vangiksi väkisin,

kitumahan kappelissa."

"Ethän toki, sievä orava, meitä torune", houkutteli Liisa. "Ei me

tultuna lapsillesi pahaa tekemään, vaan pyytämään turkkia, kun on niin

kova pakkanen, ettei päästä ilman turkkia jouluna kirkkoon."

Orava käänteli päätänsä ja saneli:

"Taitasipa tarpeen olla turkki teillekin, tepukat. Kovin käytte

kalvakoiksi koko talven kyyhöttäissä tuossa pienessä tuvassa,

savuisessa saunassanne."

"Tarpeeseen meille olisi", sanoi Ville. "Minä en ole kivittänyt sinua

milloinkaan, enkä kivitä. Tottahan antanet turkin meille."

Siihen sanoi orava:

"Paljon kiitän palkinnoksi,

mutta muuhun en kykene,

kun on yksi vain itsellä

turkki tuiki pienokainen,

jok' ei veny Villen päälle,

liijatenkaan Liisan päälle."

"Keltäs me sitten osataan pyytää?" kysyi Ville pahoillaan.

Orava ajatteli, kallistellen pientä päätänsä ja neuvoi:

"Jänis, jussi jäkkäniska,

vankin veli vääräkinttu,

kesin, talvin kelsiyypi,

uuden karvan kasvattaapi,

hältä turkkia tahdotte

itsellenne ilmaiseksi."

"Kiitoksia neuvostanne ja hyvästi", sanoi Liisa niijaten. Villekin

nosti hattua hyvästiksi oravalle.

Kun olivat vähän matkaa kulkeneet, nousta kapsahti jänis kuusen

juurelta kahdelle jalalle ja katseli silmät pyöreinä tulijoihin.

"Älkää pelätkö meitä", rauhoitteli Liisa ja ilmoitti sitten

turkki-asian.

Jänikselle oli tullut nukkuissa kylmä, ja se alkoi värisevällä äänellä

papattaa:

"Pa pa pa pa paleltaapi,

pu pu pu pu puistaltaapa,

tu tu tu tu turkissakin,

pe po pe pe peitossakin

kuusen alla kyyhöttäissä,

lumen päällä lyyhöttäissä.

Tuoll' on kettu kolossansa

kankahalla kuopassansa,

siltä turkki tuumikaatte,

nukkumahan neuvokaatte,

että poikani poloset,

saisi rauhassa ravita

itseänsä iltasilla."

"Uskaltaako sinne ketun luokse mennäkään, jos se on paha", epäili Liisa.

Jänis heitä lohdutteli:

"Ei se teitä ihmisiä hävelijäs hätyyttele,

vaikka meitä vaivasia ainiansa ahdistaapi."

Lapset sanoivat hyvästit jänikselle ja lähtivät kankaalle päin

kävelemään, piellä olikin mäkirinteessä reikä maan sisään. Ville

kurkisti siihen ja huusi:

"Halloo! Onko kettu Mikko kotona?"

Kolon perältä kuului käpäläin sipsutusta. Kohta pisti kettu päänsä ulos

ja viekkaasti tirkistellen kysyi:

"Kuka se siellä huutelee? Mikä asia?"

"Ei tässä ole tarpeettomia huudettuna", vastasi Ville, "tultiin vaan

turkkia kysymään. On kuultuna, että teillä on lämmin pesä, jossa

saattaa asua ilman turkittakin."

Kettu katsoi yhä viekkaammin Villeen ja kysyi:

"Oletko sinä milloinkaan höyhenaluksella nukkunut?"

"Olkia meillä on alusena", vastasi Ville.

"Tiedätkös miltä teeren ja pyyn munat maistuvat?"

"Ei meillä munia syödä", vastasi Ville, "sillä äiti on kieltänyt

koskemasta metsälintnjen pesiä."

"No se on voitoksi minulle", kiitteli kettu. "Oletko pyy- ja

jänispaistiakaan syönyt?"

Villeä jo alkoi suututtaa tämä kyseleminen ja hän sanoi:

"Mitä sinä, kettu, meidän keitoksia kyselet, turkkiahan me tultiin

pyytämään, että päästäisiin jouluna kirkkoon."

"Minä vain kyselen", virnisteli kettu. "Asia on näet niin, että näin

hienovillainen turkki ei sovellu muille kun niille, jotka syövät linnun

paistia ja munia sekä nukkuvat höyhenaluksella. Mutta kun sinä näytät

noin potralta pojalta, niin minä autan sinua turkkiasiassa, kun tulet

toisen kerran ja tuot jotain tullessasi. Onhan teillä kanoja?" kysyi

kettu.

"On tällä Liisalla kaksi kanaa", sanoi Ville.

"No hyvä", mielisteli kettu. "Tuo ensikerralla tullessasi toinen kana

minulle, niin kyllä saat turkin."

Nytpä ei Liisa enää malttanut kuunnella, vaan sanoi:

"Häpeä toki kettu ilkeä, vai söisit minun sievän kanani. Seipäällä saat

kintuillesi, jos tulet."

Jopa Villekin ymmärsi ketun kujeen ja kiivastui:

"Sitäkö varten sinä kyselitkin meidän kanoista ja muista. Tuon minä

palavan pakkulan viekkaalle kielellesi."

Ilman hyvästiä he erosivat ketusta, joka pilkaten huusi jälkeen:

"Menkää vain suden pesälle, kyllä se teille turkin toimittaa."

Liisaa jo alkoi pelottaa.

"Ei me ehkä uskalletakaan mennä suden pesälle", sanoi hän.

"Nyt uskalletaan", pöyhisteli Ville ja laittoi lepästä kepin käteensä.

"Ei tässä vain takaisin käännytä."

Sielläpäs oli susikin vähän matkan päässä. Se oli vast'ikään noussut

nukkumasta ja venytteli pitkää selkäänsä.

"Onko susi-sedällä antaa meille turkkia?" kysyi Ville rohkeasti.

"Vau, vau", volahteli susi. "On sedällä semmoinen turkki, johon

tuollaiset tallukat sopii sorkkineen, sauvoineen."

"Ei tässä aivan niillä puheilla yhteiseen turkkiin ruveta", pöyhisteli

Ville. "Eri turkin minä tarvitsen."

"Sama se", sanoi susi. "Onkos sinulla lampaita?"

"On äidillä yksi lammas ja kaksi vuonaa", sanoi Ville.

"Sepä sattui", ihasteli susi, "Tuo vain lampaat tänne metsään, niin

minä päästelen niistä sinulle nahat ja saan itse lihat palkastani."

Vaan silloinpa Liisakin tarttui puheeseen ja sanoi:

"Vai söisit susi meidän sievät lampaamme."

Susi irvisteli pahasti ikeniänsä ja ulvoi:

"Söisin, söisin, minulla kun on hampaat."

"Pidä hampaitasi vähän piilommassa", sanoi Ville. "Sattuu susivouti

näkemään, niin se tulee ja kopistaa ne kampaluikseen."

Siitäpä susi pelästyi, alkoi loikkia pakoon ja valehteli mennessään:

"On näillä niskoilla monta pässiä kannettu, eikä ole vielä luotia

turkkiin annettu."

Liisa ja Ville katselivat suden jälkeen ja Ville sanoi:

"Sinne se meni ja jouti mennäkin."

"Yhä pahenee", huokasi Liisa. "Mennään jo kotiin."

"Ei mennä", sanoi Ville. "Koska susi lähti pakoon, niin ei karhukaan

purasematta nielase. Käydään vielä sitä puhuttelemassa."

"Mutta puhutellaan siivosti", neuvoi Liisa. "Karhu kuuluu pitävän

hyvästä puhuttelusta."

"No minä vaikka kumarran kuin kuninkaalle", lupasi Ville.

He tulivat kaatuneen kuusen juurelle, jossa oli lumessa pieni reikä

karhun pesän päällä. Ville kurkisti siitä sisään ja kysyi:

"Onko metsän kuningas valveilla?"

"Mym, mym", myrisi emäkarhu pesästään. "Ei olla varsin valveilla, eikä

kovin nukuksissakaan. Millä asialla on vieraat?"

"Rauhallisilla asioilla ollaan", vastasi Ville. "Turkkia ollaan

tietelemässä itsellemme. On kuultu, että sinulla on vahvavillainen

turkki, jolla tarkenisi jouluna kirkossa istua."

"Onhan minulla turkki ja kyllä tällä tarkenee", myrisi karhu. "Mutta

joko siellä ulkona on pälvilöitä puiden juurilla, ja joko on lehmät

laitumella?"

"Ei nyt ole vielä pälvistä puhetta joulun aikana", vastasi Ville, "eikä

meillä ole kun yksi lehmä."

Jopas jouduttautui Liisakin kysymään:

"Mitäs varten sinä, metsän kuningas, lehmistä kyselet?"

"Kyselenmähän mitä kyselen", myrisi karhu. "Minä kun olen metsän ja

korven kuningas, niin minä tahdon toisinaan laittaa itselleni ja

lapsilleni juhla-aterian ja otan silloin omalla kuningas-oikeudellani

parhaan karjasta paistiksi."

"Otatko sinä korven kuningas yhdenkin lehmän?" kysyi Liisa.

"Otan, otan minä yhdenkin lehmän, jos vain kadehdit muiden monia lehmiä

ja piekset eläimiä vihoissasi", uhkasi karhu.

"Älkäät suinkaan meidän lehmää ottako", rukoili Liisa. "En minä kadehdi

muiden lehmiä, enkä piekse mitään eläimiä."

"Kyllä tiedän sanomattasikin", sanoi karhu. "Senpä vuoksi minäkin

kesänä teidän lehmän kelloa soittelin huvikseni ja kiirehdin sitä

sitten mökillenne lypsettäväksi."

"Kiitoksia paljon siitä hyvästä", sanoi Liisa. "Jos voisitte vielä

lisäksi antaa meille turkin."

Karhu mietti vähän aikaa ja murisi:

"Ei meillä eläimillä, ei minulla korven kuninkaallakaan ole monia

vaatteita, niinkuin teillä ihmisillä, joilla toisilla on liika paljon

ja toisilla liika vähän. Minulla ei ole muuta neuvoa, kuin että tulette

tänne meidän kesken nukkumaan, jos on kylmä. Jos taas nälkä tulee,

niin imekää kämmentänne, kunnes maat sulavat. Niin minäkin teen."

"Kiitos ystävällisestä tarjouksesta", sanoi Liisa, "mutta äidin luona

me mieluummin ollaan, vaikkei aina lämminkään olisi. Hyvästi korven

kuningas."

"Mym mym", myrisi karhu ja painautui nukkumaan.

Liisa ja Ville palasivat kiireesti mökillensä, jossa ensimäisenä

riensivät navettaan lehmää, lampaita ja kanoja ruokkimaan ja hoitamaan.

-- Entäs turkki? kysyivät lapset sedältä.

-- Turkki jäi kun jäikin ihmisten toimitettavaksi ja sitä vartenhan

minä olen lammasnahkoja pehmitellyt, sanoi setä.

Joulu-ukon saapas.

Kanervakankaalla kahden vanhan männyn suojassa oli pieni punainen

mökki. Siinä asuivat isä, äiti, Kaisa-Liisa, Jussi ja Pekka.

Nytpä juttelen teille, mitä tapahtui eräänä elokuun päivänä, kun isä ja

äiti olivat kartanon pellolla ruista leikkaamassa.

Kaisa oli juuri saanut ruispuuron kypsäksi. Lapset istuivat pöydän

ääressä syömässä; kukin pisti vuoroonsa puulusikan vatiin. Yhtäkkiä

kuului ulkoa kovaa voihkinaa:

"Oi, oi, apua, apua!"

"Mitä kummaa siellä on!" ihmettelivät lapset ja laskivat lusikkansa

pöydälle. "Mennäänpä katsomaan."

He astuivat portaille, ei näkynyt mitään. Mutta sikoläätin takaa kuului

taas: "Oi, oi minua vaivaista."

Lapset juoksivat sinne. Mitä näkivätkään! Maassa makasi vanha

harmaahapsinen, valkopartainen äijä, ähkien ja vaikeroiden. Vaatteet

olivat repaleina ja likaiset, parta revittynä ja toinen saapas poissa.

"Ohoh, ukko rukka", säälivät lapset "mikä sinua vaivaa, ja kuinka olet

tänne joutunut?"

Lapset huomattuaan näkyi ukon naamassa kesken tuskia lempeä hymy. Hän

kysyi:

"Ettekö, lapsukaiset, minua tunne? Olenhan joulu-ukko, vaikkakin nyt

näin kurjassa tilassa."

"Vai joulu-ukko", ihmettelivät lapset "olemme kyllä kuulleet sinusta

puhuttavan, vaikka et koskaan ole meillä käynyt. Mutta astu tupaan

lepäämään. Varmaan on joku sinulle pahaa tehnyt."

Näin puhellen tarttuivat Jussi ja Pekka joulu-ukon käsivarsiin ja

taluttivat hänet hellävaraa tupaan. Kaisa-Liisa oli sillaikaa juossut

edeltä vuodetta pöyhistelemään. Noutipa vielä puhtaan raidinkin

aitasta. Läähättäen vaipui ukko olkivuoteelle. Kaisa-Liisa toi kylmää

vettä kaivosta ja pesi hänen kasvonsa.

"Etkö ole nälissäsi, ukko rukka?" kysyi hän. "Olemme kyllä jo syöneet

puuropadan tyhjiin, mutta voisinhan tehdä sinulle mustikkapöperöä."

Yks kaks hän jo siitä valmistikin ukolle niin herkullisen

mustikkapöperön, ettei kukaan koko maailmassa ollut ennen sellaista

syönyt. Joulu-ukko söi syömistään, kylläpä näki, että se hänellekin

maistui. Syötyään pöperön viimeiseen marjaan asti, pyyhkäisi hän

suutaan ja alkoi jutella:

"Varmaankin ihmettelette, kuinka tällaiseen tilaan olen joutunut.

Kuulkaahan. Asun Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä. Siellä

valmistan kaikki hevoset, nuket, kuvakirjat, laivat ja muut tavarat,

jotka sitten jouluaattona vien lapsille. Näin kesäaikana olen väsynyt

joulujuoksujen jälkeen ja nukun usein päivät pitkät rotkossani.

Sentähden olenkin nyt näin suureen häpeään ja onnettomuuteen joutunut."

Näin sanoessaan nyyhkytti joulu-ukko. Kaksi suurta kyynelpisaraa vieri

hänen poskilleen.

"Mutta kerronpa vielä. Niinkuin voitte arvata, en mihinkään ennättäisi

jouluaattona, ellei minulla olisi mainiot saappaani. Ne sitten saappaat

ovatkin! Yhden kerran vain loikkaan ja samassa tuokiossa olen seitsemän

peninkulman päässä. Siksi niitä suojaankin kuin silmäterääni, en edes

nukkuessani jaloistani riisu. Mutta nyt on toinen saappaani poissa.

Äsken juuri makasin sikeässä unessa rotkoni suulla. Aurinko paistaa

heloitti niin herttaisesti, etten malttanut sisällä nukkua, vaan

paneuduin pitkälleni hongan juurelle. Kuinkas kävi! Siinä nukkuessani

hiipi ilkeä Metsähiisi, ainainen vihamieheni ja kadehtijani, luokseni.

Jo kauan oli hän. halunnut saappaitani voidakseen paremmin ilkitöitään

harjottaa. Ja nyt tuo ilkiö vetäsi jalastani toisen saappaan, hiljaa,

varovasti. Onneksi sattui ystävällinen varis heittiön tuumat

huomaamaan. Se alkoi voimainsa takaa vaakkua, ja minä heräsin juuri,

kun Metsähiisi oli toista saapasta kiskomassa. Mutta hän ei tahtonut

hellittää, ja siinä syntyi tulinen tappelu. Metsähiisi oli minua

väkevämpi ja monta kahakkaa kokenut. Minä taas olen rauhan mies,

ystävällinen joulu-ukko vain. Siksi täytyi minun kiireesti paeta,

kantojen ja kivien yli. Tuon tuostakin kompastuin, oksat raastoivat

pitkää partaani, vaatteeni repeytyivät pensaikossa ja väsyneenä vaivuin

viimein maahan, josta minut löysitte. Mutta Metsähiisi ei uskaltanut

tulla näin lähelle, hän näet kovasti pelkää koiria."

"Voi joulu-ukko rukkaa", säälittelivät lapset.

Mutta joulu-ukko painoi kädet kasvoilleen ja itki haikeasti.

"Se enin surettaa", nyyhki hän, "etten enää voi viedä lapsille

joululahjoja. Yhdellä saappaalla en pääse liikkumaan. Eikä ole koko

maailmassa ainoatakaan suutaria, joka toiset sellaiset saappaat laatii."

Pekka ja Jussi katsoivat toisiinsa, kovasti heitä joulu-ukon suru

säälitti.

"Älä itke, ukko kulta", virkkoivat he, "Me menemme Metsähiideltä

saappaasi hakemaan. Kyllä me hänet opetamme toisen omaa ottamaan.

Musti, tule mukaan."

Joulu-ukon naama kirkastui.

"Ihanko totta?" kysyi hän. "Mutta jos tuo ilkiö tekee teille pahaa.

Ette usko, kuinka häijynilkinen hän on."

"Ole huoleti, kyllä suoriumme", vakuuttivat pojat, ottivat

nuolipyssynsä ja läksivät Mustin kanssa matkaan. Kaisa-Liisa jäi tupaan

joulu-ukon kanssa.

Pojat astuivat nummen poikki, kulkivat, kulkivat. Saapuivat synkkään

kuusimetsään. Siellä oli hiljaista ja pimeää. Metsot pyristelivät

risukossa, ja pieni ketunpoika tirkisti vekkulisilmillään kiven

varjosta. Kuusten takaa häämötti korkea harmaa kallio. Ja yht'äkkiä

alkoi Musti vimmatusti haukkua. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja

niska oli köyryssä. Heti arvasivat lapset, kuka läheisyydessä oli.

He tarttuivat lujasti jousipyssyynsä. Samassa livahtikin heidän

ohitsensa ruma peikko, punasilmäinen, koukkunokkainen ja

takkutukkainen, oikea kuvatus. Mustin suusta pääsi vihainen vingahdus.

Se ryntäsi peikon jälestä, mutta tämä oli joutuisampi. Juuri kuin

Musti terävillä hampaillaan tavoitti peikon tupsuhäntään, katosi se

näkymättömiin kallion seinään.

Siinä nyt oltiin! Turhaan raapi Musti käpälänsä veriin kallioseinään,

turhaan katselivat pojat ovea tai aukkoa Metsähiiden asuntoon. Kallion

sisästä kuului vain kimakka pilkkanauru.

Mitäs tehdä! Nolona laski Musti hännän koipien väliin, ja pojat

kääntyivät allapäin pahoilla mielin kotia kohti. Silloin kuului

metsästä: tik, tik, tik, Kirjava tikka siinä puun runkoa nakutti.

Jussin ja Pekan nähtyään se taukosi työstään, virkahtaen:

"Hyvää päivää, minne matka?" Pojat juttelivat asiansa. Tikka nosti

oikean jalan etukynnet nokalleen ja alkoi tuumia.

"Hm, hm, on tämä pulma. Tunnen joulu-ukon. Hän on aina ollut

ystävällinen poikasilleni. Tiedän Metsähiidenkin. Vai on tuo lurjus

joulu-ukolta saappaan vienyt." Ja tikka vaipui syviin mietteisiin.

Viimein se kirkasi: "Ahaa, jopa keksin kun keksinkin! Kuulkaapa. Nyt

minä lennän Metsähiiden asunnolle. Kyllä aina jostain raosta pääsen

sisään pujahtamaan. Sinne kerran päästyäni, on minulla omat tuumani.

Mutta te vartioikaa kallion luona."

Tikka lehahti lentoon, pojat läksivät jälestä kulkemaan, Musti yhä

kintereillä. Metsähiiden kalliolle jouduttuaan lenteli tikka sinne

tänne. Viimein keksi se pikkuriikkisen savureiän kallioseinän kylessä.

Se painoi päänsä reikään ja kuunteli. "Hyvä tulee" kuiskasi se.

"Odottakaa nyt täällä. Metsähiisi nukkuu."

Näin sanoen se pyrähti savutorvesta sisään. Luolassansa loikoi

Metsähiisi pitkällään maassa karhuntaljalla. Kallioseinällä aivan

Metsähiiden yläpuolella riippui joulu-ukon saapas. Metsähiisi sen

sinne oli ripustanut, ettei kukaan pääsisi sitä ottamaan. Mutta

tikka ei kauan arvellut. Se lensi suoraa päätä saappaan sisään ja

piiloutui terään.

Kotvasen aikaa kuorsattuaan heräsi Metsähiisi, hieroi punaisia silmiään

ja kohosi haukotellen.

"Pitääpä minun taas lähteä joulu-ukkoa takaa ajamaan", virkkoi se.

-- "Vedänpä sentään ensin saappaan jalkaani koetteeksi. Kyllä silloin

pulskat päivät koittaa kun saan toisenkin saappaan."

Se otti saappaan seinältä ja alkoi sitä riemusta irvistäen jalkaansa

vetää. Mutta tikka piti varansa ja hakkasi sitä samassa jalkapohjaan

aikalailla.

"Ai, ai!" älähti Metsähiisi, "mikä se oli?" Veti sentään saapasta yhä

jalkaansa. Tikka hakkasi kovemmin.

Metsähiisi kiljahti ja hyppäsi pystyyn. Tikka vain hakkaamistaan

hakkasi. Peikon jalassa tuskin oli eheää paikkaa.

"Kirottu saapas, senkin noitatöppönen!" Hiisi sieppasi saappaan

jalastaan ja lyödä lämähytti nyrkillään kallioseinää. Se aukeni.

Metsähiisi heitti saappaan ulos marjamättäälle. Samassa sulkeutui

kallionseinä taas. Metsähiisi jäi luolaansa veristä jalkaansa

voivottelemaan. Mutta Jussi ja Pekka tarttuivat ilohuudoin saappaaseen

ja nostivat ovelan tikan kätköstään.

"Hah, hah haa", nauroi tikka höyheniään pöyhistäen. "Hah hah haa",

nauroivat Jussi, Pekka ja Mustikin. "Sepä oli typerä Metsähiisi. Oikein

parasta lajia."

Sitten kiittivät pojat tikkaa avusta.

"Ei kestä kiittää" -- vastasi tämä. "Mutta jos silloin tällöin kannatte

toukkia lahonneen hirren nenään pihamaallenne, olen hyvin kiitollinen.

Poikani näet ovat sellaisia ahmattia, etten tahdo saada ruokaa

riittämään."

Jussi ja Pekka lupasivat tämän tehdä. Sitten he juosta vilistivät

kotiin saapas kainalossa. Joulu-ukko hymyili leveästi, kun näki

saappaansa. Hän ei tietänyt, kuinka lapsia kiittää. Heti hän veti

saappaan jalkaansa ja kuunteli naurusuin poikien kertomusta tikan

kepposesta ja Metsähiiden typeryydestä.

Sitten heitti se hellät jäähyväiset lapsille.

"Kyllä vielä tavataan" -- virkkoi se ovessa, veitikkamaisesti silmiään

iskien. Oikasi sitten polvensa ja huiskis -- silmänräpäyksessä veivät

saappaat sen kauas, näkymättömiin. -- Avosuin töllistelivät lapset

portailla mokomaa menoa. --

Aika kului. Syksy meni menojaan ja joulunaatto oli käsissä. Mökin

lattialle oli olkia levitetty. Isä luki virsikirjaa pöydän päässä ja

äiti hämmensi puuroa. Lapset istuivat ristissä käsin joulupahnoilla.

"Olisipa kaunista kerran nähdä joulukuusta", puhuivat he hiljaa

toisilleen. "Entä miltähän tuntuisi saada joululahjoja. Eipä muista

joulu-ukko tänäkään jouluna meitä."

Samassa kuului ulkoa jalkain kapsetta. Ovi aukeni, ja joulu-ukon

punainen naama pilkisti sisään.

"Rauhallista joulua ja kiitos viimeisestä." -- Hän nosti pienen

vihannan kuusen keskelle lattiaa. Ja sekös joulukuusi! Voitte arvata,

ettei se huonoimpia ollut, koska joulu-ukko itse sen oli koristanut.

Vielä heitti joulu-ukko tupaan aika suuren käärön. "Hyvästi!" -- huusi

hän sitten ja meni.

Mutta pirtissäpä riemu nousi, kun joulu-ukon käärö avattiin. Voi

ihmettä, mitä kaikkea sieltä ilmestyi! Äidille pehmoinen villahuivi,

isälle ihkasen uusi nahkalakki, Jussille terävä puukko ja satukirja,

Pekalle -- voi kummaa! -- pitkät joustavat sukset, vasta tervatut sekä

nahkarukkaset. Entä Kaisa-Liisalle! Kuulkaapa -- mitä sievin pikku

patanen, joka vallan itsestään, ilman tulta takalla kiehui ja porisi.

Lopuksi vielä lämpöiset kintaat. Mutta ei Mustikaan lahjatta jäänyt.

Kaiken päätteeksi ilmestyi sillekin pulska paistettu lihamakkara.

Eipä niin iloista jouluaattoa oltu pirtissä ennen vietetty. Kuusi

valaisi kirkkaasti, joulupuuro nostettiin pöydälle, ja Musti liehutti

häntäänsä lihamakkara hampaissa. Ja kun yö joutui, kävivät kaikki

nukkumaan.

Orava ja Sinipiika.

Oli kaunis kesäinen päivä. Aurinko hymyili herttaisen makeasti

kirkkaalla taivaalla, ja linnut helkyttelivät tuhat-äänistä säveltään

tuoksuvassa kuusikossa. Tuntui, kuin koko luonto olisi henkinyt

puhtautta, rauhaa ja raikasta iloa.

Riemu oli vallannut orava-nuorukaisenkin, joka, vasta lapsuuden kodista

erottuaan, reippaana ja toivorikkaana ensikerran nautti vapaudestaan

avarassa maailmassa. Se teki iloisia kuperkeikkoja oksalta oksalle,

viskeli vallattomana käpyjä pitkin kuusen naavaista runkoa ja pureskeli

oksien mehukkaita latvoja. Se oli niin riemuissaan, ettei huomannut

ystäväänsä Sinipiikaakaan, joka keijukaisen kuulumattomin askelin oli

liidellyt kuusen juurelle, ennenkuin tämä hiljaa kuiskasi:

-- Orava kulta! Tule taasenkin leikkimään kanssani!

-- Tulen, tulen, lausui orava ja kumarsi, kuten hyvin kasvatettu

orava-nuorukainen ainakin. Nuolena kapusi hän alas ystävänsä luo ja

yhdessä kulkivat he sitten tutulle leikkitantereelle, johon kolmaskin

toveri, musikaalinen peippo, pian saapui.

Leikkitanner oli vihreä nurmikon pyöräke tyynen metsälammen rantamalla.

Sen laidassa kasvoi vihreä tuomi, ja vakava metsä reunusti sitä

melkein läpipääsemättömänä tiheikkönä. Vikkelä orava kapusi tuomen

oksalle, ja musikaalinen peippo istahti hänen viereensä. Peippo viritti

iloiset säveleensä, orava viuhtoi hännällään ja rummutti käpälillään

tahtia, ja Sinipiika tanssi. Sitä tanssia vasta olisi sopinut nähdä!

Hän liiteli keveänä, kuin höyhen yli kukkaisen tanteren, yli sinisten

vuohenkellojen ja tuoksuvien kielojen, niin keveänä että kukkaset vain

hiukan kumartuivat, kun hänen keijukaisjalkansa sattui niiden terttuja

tallaamaan. Peippokin ihastui yhä enemmän, hän ummisti silmänsä ja

visersi, jotta raikkaat sävelet ihan tulvimalla tulvivat.

He nauttivat niin rajattomasti, etteivät huomanneet vaaraa, joka uhkasi

heitä. Viidakosta tunkeutui esiin pörhöinen koira ja heti sen jälestä

metsästäjä julmine tuliluikkuineen...

Pelästyneenä pujahti Sinipiika metsään ja peipponen lehahti lentoon,

mutta orava ei voinut paeta, se jäi oksalle tuijottamaan tulijoihin.

Heti huomasi sen koira ja alkoi vinhasti haukkua.

-- Tule pois, Pape! Mitäpä me kesäoravasta ammumme, eihän sen

nahallakaan mitään tee, koetti metsästäjä houkutella koiraansa. Mutta

koira ei totellut, haukkui vain yhä vinhempaan.

-- No, koska välttämättä niin tahdot, niin ammutaan sitten, tuumi

metsästäjä ja ojensi kamalan aseensa oravaparkaa kohti, joka tuskissaan

kyyristyi niin pieneksi kuin suinkin puunrunkoa vasten.

Jo oli hän valmis lähettämään surman luodin oravan puhtoiseen rintaan,

jo tapaili hänen sormensa liipasinta, kun Sinipiika tuli takaisin

metsästä, hiipi hänen selkänsä taa ja kuiskasi:

-- Älä ammu!

Ihmeissään kääntyi metsästäjä katsomaan taakseen, mutta Sinipiika oli

jo pujahtanut piiloon.

-- Luulin kuulleeni jotain ääntä, mutta mikäpä se olisi mahtanut olla,

mutisi hän ja ojensi uudestaan pyssynsä.

-- Älä ammu! kuiskasi taasenkin Sinipiika hänen korvaansa.

-- Tässä täytyy olla jotain ihmeellistä, tuumi metsästäjä. Pidä sitten

henkesi, orava parka, koska metsänhaltiat näkyvät sinua puolustavan!

Ja hän pakoitti koiransa lähtemään ja asteli pois. Mutta leikkitoverit

yhtyivät taasen jatkamaan leikkiään...

Oli jo ilta, kun he malttoivat erota. Orava ja peippo jäivät metsään

yöksi, mutta Sinipiika lähti astelemaan Tapion Metsolalinnaan. Iloisena

ja huolettomana kulki hän järven hiekkaista rantaa ja kääntyi synkän

kuusikon läpi vievälle polulle... Silloin näki hän näyn, joka täytti

kauhulla hänen sydämensä. Hän näki ilkeän Syöjättären, joka aina oli

häntä vihannut ja hänelle kostoa uhannut, tulevan pitkin polkua.

-- Kerrankin sinut tapasin, sinä kirottu, joka aina aikeeni tyhjäksi

teet, aina apua toimitat karjalaumoille, joihin minä olen petoja

ärsyttänyt, karjui Syöjätär kamalalla äänellä. Ikäänkuin lumoutuneena

jäi Sinipiika seisomaan paikalleen, voimatta paeta Syöjättären

kostonhimosta hehkuvien silmien edestä. Mutta Syöjätär alkoi loitsia

kauheita loitsujaan, yhä kauheampia ja hurjempia, kuta pitemmälle hän

niissä ehti. Sinipiika seisoi avutonna hänen edessään. Hän tunsi,

kuinka hänen kätensä ja jalkansa alkoivat jäykistyä, tunsi, kuinka

hän vähitellen alkoi kivettyä, mutta ei voinut paeta...

Viimein oli Syöjätär saanut julman tekonsa tehdyksi. Hän oli loitsinut

kuusikon polun varrelle paaden, joka harmaaseen kuoreensa kätki

Metsolan kauniin ja hyvän Sinipiian. Nyt huusi hän kaamealla äänellä:

-- Ja siinä tilassa sinä saat pysyä, kunnes joku vapaaehtoisesti

puolestasi henkensä uhraa ja antaa sydänverensä kupeitasi huuhdella!

Sitten poistui hän raivoisana metsään...

Mutta hänen ilkeä tekonsa ei salassa pysynyt. Tiainen oksaltaan oli

nähnyt ja kuullut kaikki ja riensi niistä kertomaan Tapiolle, metsien

kuninkaalle. Surullisena pudisteli Tapio harmaata päätään. Hän ei

uskonut, että kukaan olisi valmis uhrautumaan Sinipiian puolesta,

mutta hän tahtoi kumminkin koettaa pelastaa häntä. Senvuoksi kutsui hän

torvenpuhalluksella kansansa valtaistuimen eteen. Kun kaikki olivat

kokoontuneet, kertoi hän, minkä tiedon tiainen oli hänelle antanut

ja kysyi eläimiltään, eikö kukaan heistä tahtoisi verellään aukaista

Syöjättären loitsujen lukkoa.

Eläimet katselivat toisiaan epäilevinä, murisivat jotain ja

pudistelivat päitään kieltävästi. Kukaan ei näyttänyt haluavan luopua

elämästä Sinipiian tähden. Silloin kapusi esiin orava-nuorukaisemme

ja lausui:

-- Herra kuningas! Minä tahdon uhrata sydänvereni.

-- Mutta, sanoi Tapio, sinähän olet nuori, kuinka sinä olet valmis

kuolemaan?

-- Sinipiika oli minun ystäväni ja leikkitoverini. Hän on kerran

pelastanut minun henkeni metsästäjältä. Minä tahdon nyt pelastaa hänet

Syöjättären loitsuista.

Liikutettuna suostui Tapio oravan pyyntöön ja määräsi raakaluontoisen

kotkan toimittamaan pyövelin virkaa. Heti otti kotka oravan kynsiinsä

ja lensi hänen kanssaan loitsitulle kivelle. Siellä raateli hän

julmalla nokallaan rikki oravan nuoren rinnan ja vuodatti säälimättä

hänen sydänvertaan paadelle, jotta veri virtana sen kupeita huuhtoi...

Ja kivi alkoi liikkua, alkoi muodostua Sinipiian siron vartalon

kaltaiseksi, ja vihdoin oli se kokonaan kadonnut, ja paikalla seisoi

Sinipiika ilmielävänä.

Näin niin pahaa unta, lausui hän. Tuntui kuin olisi Syöjätär minut

loitsinut kiveksi... Mutta mitä tämä on? Miksi on orava-ystäväni

hengetön, miksi sen rinta noin raadeltu?

Kotkan täytyi nyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut. Silloin purskahti

Sinipiika itkuun, otti syliinsä oravan hengettömän ruumiin ja lausui:

-- Orava-kultani! Miksi et antanut minun olla siinä tilassa, johon

Syöjätär oli minut loitsinut, vaan uhrasit nuoren elämäsi puolestani?

Oi, jospa vielä henkiin virkoaisit!

* * * * *

Myöskin Ukko-ylijumala, joka sinisissä sukissaan ja kirjavissa

kaplukoissaan käyskenteli kultaisen ruskopilven reunalla, oli nähnyt

oravan uhrauksen. Se liikutti häntä niin, että hän päätti lahjottaa

hänelle hengen ja antaa Sinipiialle takaisin ystävänsä. Hän lähetti

kultasiipisen mehiläisen viemään elämänmettä hopeisella vakkasella

Akan aarreaitasta.

Nopeasti lensi mehiläinen alas maahan ja toi vakkasen Sinipiialle. Eikä

Sinipiian tarvinnut muuta kuin hiukkasen kostuttaa elämänmedellä oravan

ruumista, kun jo sen suonet alkoivat tykkiä, sen haavat paranivat, ja

se virkosi.

Sanomaton riemu syntyi nyt koko Metsolassa. Tapio silitteli ja hyväili

pientä oravaa ja nimitti hänet lempieläimekseen, Mielikki ripusti hänen

kaulaansa kultaiset vitjat ja kaikki eläimet huudahtelivat ilosta ja

ihastuksesta. Mutta kaikista iloisin oli Sinipiika. Hän suuteli ja

syleili pientä oravaa ja tanssi kuin raju tuulispää hänen kanssaan

ympäri Metsolan avaroita saleja.

Keisarin Moppe.

Eräänä syysaamuna oli Räkkölän kaupungissa paljon puuhaa ja touhua.

Pääkatua vielä puhdisteltiin, vaikka liput jo liehuivatkin rakennusten

harjalla. Kadun eteläisessä päässä kaupungin laidassa oli komea

kunniaportti, jossa loistivat kukkaset ja kirjavat nauhat. Sinne

kokoontui kaupungin väki, pienet ja suuret. Pormestari ja vouti

seisoivat siellä rinnatusten, kumpikin pitäen itseään toistaan

etevämpänä ja arvokkaampana. Pormestari oli paksu pieni mies, yllä

komea ruumiinmukainen virkapuku kullattuine kaulusnauhoineen ja

nappineen. Päässä oli hänellä puuhkareunainen suippo virkalakki,

hartioille oli heitetty irtonainen levätti, joka toistaiseksi verhosi

myöskin pullean vatsan ja loistavan virkapuvun. Vakavannäköinen oli

tämä kaupungin päämies; sillä hän mietti puhetta, jolla hän tervehtisi

keisaria, jota odotettiin kaupunkiin saapuvaksi.

Komeita ratsastajia, hevosia ja vaunuja näkyykin jo tieltä. Pormestari

varottaa väkeä olemaan hiljaa siihen asti, kunnes hän puheensa

pidettyään ehdottaa eläköönhuudon keisarille. Hän heittää vinon

silmäyksen voutiin ikäänkuin sanoakseen: "Pysy sinä syrjemmällä."

No niin, ratsastajat ja vaunut lähenevät. Kolmen hevosen vetämissä

avonaisissa vaunuissa istuu keisari. Hänellä on yksinkertainen musta

puku. Mutta hänen sivullaan on mies mitä koreimmissa virkatamineissa.

Se on hovimarsalkka. Hän kuiskailee alinomaa jotakin hallitsijan

korvaan, hymyilee ja kumartelee minkä voi. Vaunuissa on kolmaskin

olento, joka yksinään hallitsee niiden perimäistä istuinta. Se

on keisarin lempikoira, Moppe. Se on lihava, tanakka eläin.

Lyhytkuonoisesta päästä pistävät töppökorvat hyvin näkyvästi esiin, ja

kuulevat ne pienimmänkin risauksen. Mutta eipä Moppe näytä nyt mistään

välittävän. Sulatettuaan sen sokerikakun, jonka keisari äsken hänen

suuhunsa korkeilla käsillään pisti, se istuu nyt arvokkaan tyynenä

etujalat hajallaan vaunujen peräistuimella. Se on tottunut komeihin

vastaanottoihin, ei se niistä piittaa.

Niin lähestytään kaupungin kunniaporttia. Moppekin heittää silmäyksen

sinne päin. Se huomaa jotain ihmeellistä ja nousee neljälle jalalle.

Pormestari on heittänyt levättinsä takana olevan palvelijan

käsivarrelle ja seisoo nyt siinä kimaltelevassa puvussaan paksuna,

pyöreänä. Hän rykäsee hiljaa, tempasee hatun ja pistää sen kainaloonsa

ja alkaa puhua... Silloin tapahtuu jotain kauheaa. Moppe, jolla

on kultainen kaulaside, ja joka myöskin on paksu ja pyöreä, huomaa

pormestarissa, hänen puuhkahatussaan ja äänessään jotain sukulaisen

tapaista, ja viroten äkkiä välinpitämättömyydestään, hyppää suoraan

häntä vastaan.

Pormestari hämmästyy, horjahtaa... Kansa rientää hänen avukseen, Moppea

lyödään, potkitaan. Se ulvoo ja haukkuu sekä pakenee kauhuissaan

metsään.

Vaunuissa ja saattojoukossa syntyy suuri hämminki. Keisari astuu

väkijoukkoon ja kysyy: "Missä on minun koirani?" Pormestari on

muserrettu. Hän ei saa sanaakaan suustaan. Vouti astuu esiin ja avaa

kumartaen keisarille kaupungin portit. "Minun koirani on heti tuotava

tänne." Niin lausuen astuu keisari kaupungin kadulle. Pormestari käärii

levättinsä jälleen hartioilleen, painaa hatun päähänsä ja astuu

yksinään toisten jälestä.

Onnettomuudeksi keisari heti kysyi pormestarin taloa. Se oli syrjäkadun

varrella, jota ei oltu puhdistettu eikä liputettu, koska luultiin, että

keisari ajaa pääkatua kaupungin läpi. Ei auttanut. Pormestarin rouvan

suureksi hämmästykseksi astui keisari voudin ja hovimarsalkan

saattamana sisään, ennenkun edes jokapäiväinen verhovaate oli ehditty

salin sohvalta pois ottaa. Pormestari tuli onnetonna jälestä.

"Minun koiraani etsimään on lähdettävä koko kaupungin väen!" käski

keisari.

"Suokaa anteeksi, Armollinen Majesteetti, mikä on hänen korkeutensa,

Majesteetin koiran nimi?" tiedusteli pormestari.

"Mitä te sillä tiedolla teette. Minun koirani ei kuitenkaan kuule

muiden kuin minun kutsuani. Muuten hän on kyllä Moppe. Jalosukuisin

kaikista koirista, valitettavasti ainoa elossa oleva koko suvustaan."

"Kaupungin kirjapainossa on heti painatettava kuulutus", sanoi

hovimarsalkka hienosti kumarrellen, "ja siinä on koko valtakunnalle

ilmotettava, että Hänen Majesteettinsa korkeasti jalosukuinen

koira..."

"Kaupungissa ei ole kirjapainoa" keskeytti pormestari.

"Kirjapaino pitää olla" sanoi keisari jyrkästi.

"Hänen Majesteettiinsa jalosukuinen koira", alkoi hovimarsalkka,

"lihava, tanakka, pystykorvainen, lyhytkuonoinen, kultainen side

kaulassa, nimeltään Moppe..."

"Herra marsalkka", tiuskasi keisari, "se on hovisalaisuus, jota ei

saa julistaa maailmalle. Ja eihän tässä kurjassa kaupungissa ole

kirjapainoa... Te, pormestari, toimitatte niin, että minun koirani

löytyy ja tuotte sitten minulle pääkaupunkiin. Muuten minun pitää

valvoa, että tämä kaupunki saa pormestarin, joka osaa pitää parempaa

järjestystä."

Niin sanoen keisari jätti pormestarin talon, meni vaunuilleen, nousi

niihin ja ajoi kaupungin läpi kuulematta pormestarin puhetta ja

eläköönhuutoja. Kaupungin väki oli hämmästyksissään. Ja sitten kaikki

pormestarin kehoituksesta lähtivät Moppea etsimään. --

Moppe oli sillävälin juossut metsiä. Se oli aina tuntevinaan potkuja

ja kuulevinaan kirkumista. Maatessaan palatsin silkkisohvilla ja

syödessään sokerikakkuja keisarin kädestä, ei se olisi koskaan uskonut,

että se voi kuolematta näin juosta. Se näki pienen torpan metsässä ja

aikoi poiketa sinne, mutta siellä oli suuri Musti, joka hampaitaan

irvistäen karkasi hänen kimppuunsa. Moppe kiiti eräälle kalliolle,

jonka alapuolella virtasi laaja joki. Musti hyökkäsi jälestä, ja Moppe

putosi kalliolta alas jokeen. Säikähdys ja suuri loiskaus. Mutta Mopen

paksu rasvakerros kannatti sitä veden päällä. Ja niin meni se virran

mukana kauas toiselle rannalle.

Siellä puisteli Moppe veden karvoistaan. Sillä tuntui olevan kova

nälkä. Se huomasi kaukaa paimenen, jolla oli koira muassa ja koiralla

oli hampaissa kimpale mustaa leipää. Moppe lähestyi. Leipä tuntui siitä

nyt makeammalta kuin keisarin sokerikakku. Ystävällinen paimenkoira

jätti kernaasti leivän Mopelle. Mutta paimen tuli, otti maksuksi Mopen

kultaisen kaulanauhan ja ajoi harhailevan elukan taas metsään, josta

eräs kaupungin mies vihdoinkin löysi keisarin koiran.

Kaupungissa heräsi suuri riemu. Pormestarin kotona pidettiin suuret

pidot, johon kaikki kaupungin rouvat kutsuttiin. Ja että Mopella olisi

hauska, kutsuttiin kesteihin myöskin kaikki kaupungin koirat.

Seuraavana päivänä lähtee pormestari saattamaan Moppea pääkaupunkiin.

Moppe pannaan laatikkoon ja laatikko nostetaan rattaille. Ajaessa

pormestari pistää sinne tuon tuostakin sokerikakkuja.

Perille tultua ilmotetaan asia ensiksi hovimarsalkalle. Hovimarsalkka

rientää hymyillen ja kumarrellen keisarin luo. Keisari astuu palatsin

komeimpaan saliin, johon pormestari kantaa Mopen. Mutta kun Moppe

siellä lasketaan maahan, kaatuu hän kuoliaana Majesteetin jalkain

juureen.

Hovin viisain eläinlääkäri noudetaan mitä kiireimmin. Hän ei voi

sanoa, kuoliko Moppe huonon ruu'an vaiko liiallisen rasituksen vuoksi.

"Sinä olet häntä tyhmästi syöttänyt", sanoi keisari pormestarille, "ja

siksi saat täältä mennä, saamatta vettäkään kielellesi."

Pormestari läksi varmana siitä, ett'ei hän koskaan ministeriksi pääse.

Sitten etsittiin valtakunnasta keisarille toista samanlaista Moppea,

mutta ei löydetty mistään.

Kuolleen Mopen nahka täytettiin korkilla ja kuivilla tappuroilla. Ja

sellaisena se pantiin istumaan keisarin kesälinnan marmoripöydälle. Se

näyttää samanlaiselta kuin siellä vaunun takaistuimellakin istuessaan.

Mutta se ei enää hyppää kenenkään paksumahaisen pormestarin virkalakkia

tavottamaan.

Matka Onnelaan.

Lukuvuosi oli kulunut onnellisesti loppuun. Tuhannet suunnitelmat

risteilivät lasten aivoissa, kun he nousivat kuuntelemaan johtajan

jäähyväispuhetta. Jokainen tiesi, että nyt oli kysymyksessä paljon

puhuttu "Onnelan virkistysstipendi", jonka eräs vanha lämminsydäminen

puutarhuri oli koululle lahjottanut. Kaikki olivat yhtenä korvana.

Tavanmukaisten kevättervehdysten, neuvojen ja varoitusten jälkeen se

vihdoinkin laukesi:

"Tänään on minulla ilo", puhui johtaja, "ensi kerran julistaa

opettajakunnan päätös Onnelan kesävirkistyksestä. Jos te, rakkaat

oppilaat, hyväksyisitte tämän vaalin yhtä yksimielisesti kuin

opettajakunta on sen tehnyt, niin voisimme olla tyytyväisiä. Vapaan

kesävirkistyksen ovat tällä kertaa saaneet toverukset Heikki

Helmikylä ja Kalle Kankainen."

"Ah!" kuului äänekkäänä humauksena yli salin. Mutta johtaja jatkoi:

"Vaaliansa on opettajakunta perustellut sillä, että Heikin äidillä

on täysi työ hankkiessaan ruokaa viiteen pieneen suuhun, vaikka

hän peseekin pyykkiä aamusta iltaan, ja että Kallen vanhemmat ovat

kuolleet. Sitäpaitsi Heikki ei ole koskaan ollut niityllä eikä

järvellä, ei suuressa, ihanassa metsässä, ja Kalle raukka ei ole

astunut jalkaansa ulkopuolelle tämän kivisen kaupungin. Sen lisäksi on

Tohtori-Setä vakuuttanut, että maalle pääsy on molemmille aivan

välttämätöntä. -- Hyväksyttekö?"

"Hyvä, hyvä!" huusivat lapset, ja kaikkien katseet suuntautuivat noihin

kahteen onnelliseen, jatka kuluneissa puvuissaan seisoivat luokkansa

riveissä.

"Ja te", jatkoi johtaja, "jotka nyt olette saaneet vanhan miehen

rakastettavan lahjan, näyttäkää, että olette hänen tarkotuksensa oikein

ymmärtäneet. Me taasen, jotka emme pääse mukaan, pidämme hauskaa omissa

oloissamme ja odotamme uutta kevättä, joka varmasti tuo saman onnen

joillekin meistä."

Lapset pyrähtivät kuin lintuset ihanan kesän iloisiin leikkeihin.

Heidän mentyään piirsi vahtimestarin yhdeksänvuotias Kerttu juhlasalin

isolle taululle: Kesä on tullut.

Seuraavana aamuna istuivat jo Heikki ja Kalle pitkässä, kauas

sisämaahan kiitävässä junassa. Vasta iltapuolella, kun aurinko keikkui

jo koivujen latvoilla, ilmotti ystävällinen konduktööri, että nyt

tullaan sinne, mistä Onnelaan mennään. Ketterästi koppasivat pojat

nyyttinsä hyllyltä ja menivät vaunun sillalle. Tuokion kuluttua juna

pysähtyi, ja he astuivat pienelle sydänmaan asemalle.

"Mitenkä me nyt tästä osataan?" hätäili Kalle.

"Älähän huoli", virkkoi Heikki rohkeasti ja meni asemamiehen luo

kysymään tietä.

"Jaa -- tuota -- sinne on vähän vaikea neuvoa. Sinne ei mennä tietä

myöten", selitti mies korvallistaan kynsien.

"Mutta voittehan sanoa edes, minne päin on lähdettävä", tiukkasi Heikki.

"Jos osaisitte linnuntietä tuota aurinkoa kohti, niin ehkä perille

tulisitte."

"Ainako vain suoraan?"

"Ihan kuin pyssystä."

"No sopiihan tuota koettaa -- kiitoksia vain!" Pojat lähtivät

osotettuun suuntaan.

"Kun ne pojat eivät vain kiertäisi jäniksen rinkiä", hymähteli

asemamies itsekseen.

Mutta vihellellen astuivat pojat auringon suuntaan. Punertavan unisena

paistoi se heidän silmiinsä, niin että kuusten naavaiset oksat olivat

harmaata hopeata ja petäjien kaarnaiset kyljet kirkasta kultaa.

"Kun emme vain eksyisi", sanoi Kalle.

"Onhan meillä aurinko", lohdutteli Heikki.

"Mutta se laskee."

"Aamulla nousee se uudestaan. Mutta miltähän tuntuisi, jos huutaisimme?

-- Ho-hooi!"

Kiven takaa ponnahti poika, samanikäinen kuin hekin, vaikka

tuiki toisellaisissa tamineissa. Hetkisen katselivat pojat

hämmästyneinä toisiaan.

"Iltaa! Etkö neuvoisi meille tietä Onnelaan?" sanoi Heikki rohkaisten

itsensä.

"Te olette luullakseni kaupunkilaisia."

"Niin olemme. Nimeni on Heikki, ja tämä on ystäväni Kalle."

"Hm -- vai niin -- olen ollut hiukan huonoissa väleissä kaupunkilaisten

kanssa. Ne ovat maalla niin tyhmän ylpeitä, -- mutta ehkä te olette

toista maata... Minä lähden oppaaksenne! Olen Nyyrikki -- kättä

päälle!"

"Onko sinne vielä pitkältäkin?" uteli Kalle.

"Nyt se vasta matka alkaakin. -- Mutta mitä mä näen: tehän olette vielä

kaupunkilaishepenissä! Ei -- virsussa täällä vipsutellaan, rolitimissa

rapsutellaan. Odottakaapas hiukan!" sanoi Nyyrikki ja pyyhälsi tummaan

kuusikkoon.

"Sepä lystikäs poika!" kehasi Heikki.

"Kun ei vain kujeilisi kanssamme", epäili Kalle.

Mutta Nyyrikki oli siinä silmänräpäyksessä jälleen heidän luonaan.

"Kas niin. Nyt sukkelasti herraus metsään. Ensin selin aurinkoon --

sitten tämä mekko ylle, kun minä sanon hep --! sitten pyöräys ympäri --

ja tämä lakki päähän, kun sanon toisen kerran: hep! -- taasen pyöräys

-- ja virsut jalkaan -- kas näin! --, kun sanon kolmannen kerran: hep!"

"Mitä merkitsee tuo hep?" kysyi Kalle pelokkaana.

"Älä sinä huoli siitä, tee kuten käsken", sanoi Nyyrikki ja luki

harvakseen: "hep! -- hep! -- hep!"

"Ah!" huudahtivat pojat kuin yhdestä suusta.

"So so, ei mitään ilveilyjä! Nyt eteenpäin!" komensi Nyyrikki,

Ilta alkoi jo hämärtyä, kun he saapuivat suurelle pihalle, jota vankat

rakennukset ympäröivät.

"Nyt olemme Karhulassa", ilmotti Nyyrikki.

Talon vanha naispalvelija Löntys kehotti heitä astumaan pirttiin. Pojat

seurasivat kehotusta, mutta eivät tavanneet sen enemmän Ukko kuin Akka

Karhuakaan kotona. Yksin vanha miespalvelija Köntys loikoili kauheissa

hammastuskissa uunilla. Hän sai sentään kerrotuksi, että talon ainoa

poika, Tummaturkki, oli hävinnyt jäljettömiin ja että Ukko ja Akka

olivat siitä saakka kuin mielipuolet erämaita kiertäneet.

"Ettekö osaa edes arvella, mihin Tummaturkki on joutunut?" kysyi

Nyyrikki osaaottavasti.

"Kyllä paljonkin -- olemmehan jo monen sukupolven ajan olleet

ilmivihassa onnelaisten kanssa", sanoi Köntys alakuloisesti.

Heikki oli vähällä sanoa jotain varomatonta, mutta Nyyrikki tuuppasi

häntä ajoissa kylkeen ja virkkoi:

"Kelpo naapureita."

"Niin ovat. Peltomme ja asuma-alani he ovat anastaneet ja nyt

vainoavat meitä viimeiseen vereen saakka!"

Vanhuksen silmät salamoivat ja hänen äänessään värisi vanha

perintöviha.

Mutta vähitellen solui puhe toisille tolille ja illallista syötäessä

oli mieliala jo melkein iloinen.

"Syökää pojat!" kehotteli Köntys ja katseli vesi kielellä, miten

vieraat pistelivät hänen mieliherkkujaan: muurahaisenmunapiirakkaa ja

häränhäntälientä.

Syötyänsä menivät toverukset aitan luhtiin nukkumaan. Mutta jo aamulla

aikaiseen heräsivät he kummalliseen kuhinaan ja kukerrukseen, joka

tuntui täyttävän koko äärettömän salon. Reippaasti laskeutuivat he alas

pihalle. Aurinko kiipeili vielä metsän rannalla, kun he jo jättivät

nukkuvan talon ja lähtivät eteenpäin, "Nyt ne hunajakahvit jäivät",

sanoi Nyyrikki. Mutta toiset eivät kiinnittäneet siihen ollenkaan

huomiotaan, sillä nuoren Tummaturkin onneton kohtalo alkoi kiertää

heidän aivoissaan. Köntyksen puhetta onnelaisista he eivät ottaneet

uskoakseen. Siinä täytyi olla joku erehdys.

Käveltyään jonkun matkaa he tapasivat pahanpäiväisen talorähjän.

He aikoivat poiketa siihen sisälle saadaksensa jotakin juotavaa,

mutta huomattuaan, että talon likaiset kakarat olivat ikkunassa

irvistelemässä, he kääntyivät takaisin.

"Kylläpä oli ilkeitä lapsia!" ihmetteli Kalle.

"Sellaisia ne ovat Sutelan penskat aina olleet", sanoi Nyyrikki

naurahtaen.

Vähitellen alkoivat maat tulla alavammiksi, maisemat surullisemiksi.

Nyyrikki ilmotti, että ne olivat jo Kurkelan ulkoniittyjä. Pian

seisoivat he laajan lakeuden laidassa, jommoista kaupungin pojat eivät

koskaan ennen olleet nähneet.

"Nyt virsut kainaloon ja housut makkaraksi", komensi Nyyrikki, "tässä

alkaa toinen tanssi!"

Pojat tekivät kuten neuvottiin. Ja hetken päästä oli juoksu-hyppy

täydessä käynnissä.

"Hei, tämäpä on hauskaa!" huusi Heikki ihastuneena.

Mutta Kallen lyhyet sääret eivät kestäneetkään moista kurssia. Hän

päästi yht'äkkiä kimakan huudon, ja kun toverit kääntyivät katsomaan,

näkivät he hänen pulikoivan suonsilmässä. Märkänä ja mutaisena aina

korviin saakka kiskoivat he hänet kuiville. Ja pienen siistimisen

jälkeen oli Kalle mies niinkuin toisetkin, joskin hieman varovaisempi.

Aikansa juostuaan pojat tulivat jonkunlaisen saaren rantaan. Siellä

oli koko Kurkelan herrasväki tulijoita vastassa, sillä kesänaikana ei

kukaan kulkenut Kurkelan kautta. Siinä oli kunnianarvoisa herra Kurki

pitkine letkupiippuineen, oli puolitusinaa rillinokkaisia Kurki-tätejä,

kevytkenkäinen ja veikistelevä Kurki-neiti Heippana, sekä monta muuta

perheen mies- ja naispuolista sukulaista.

Rouva Kurki seisoi verannalla huitoen nenäliinallaan. Kun seurueet

olivat tutustuneet, sanoi herra Kurki:

"Mammalla taitaa olla aamiainen pöydässä -- tehkää hyvin!"

Herrat tarjosivat käsivartensa naisille, ja kohta istuivat ystävämme

Kurkelan herraskaisessa pöydässä yhdessä talon väen kanssa. Oli

siinä ruokaa senkin seitsemätä lajia, niin arkipäivä kuin olikin:

kämmenjuuripyreetä, onkimatomakkaroita, sammakonkaviaaria ja muita

herkkuja, joiden nimistä pojilla ei ollut aavistustakaan. Ja rouva

Kurki pyyteli vielä talon puolesta anteeksi, että räätit olivat

ylivuotisia!

"Ei mitään valittamista", tuumi Heikki ottaessaan kolmatta

lautasellista mitä hienointa karpalokiisseliä.

Syötyään he tarinoivat vielä hetkisen herrasväen kanssa, kunnes

Nyyrikki iski Heikille silmää ja he nousivat kiittämään ja

hyvästelemään.

"Muistakaa vain poiketa syksyllä tänne!" huusi rouva Kurki vielä heidän

jälkeensä.

"Kyllä tullaan!" kirkasivat pojat täysin keuhkoin ja heiluttivat

lakkejaan.

Hyppyjuoksu onnistui mainiosti. Kallekin käytteli koipiaan entistä

ehommin, joten Heikin varotus -- pidä vaari! -- oli tuiki tarpeeton.

Kuivalle maalle päästyään istuivat he hiukan hengittämään.

"Oli se mukava talo", sanoi Kalle ihmetellen.

"Paras talo koko matkan varrella", vahvisti Nyyrikki.

"Taitavat olla hienoa väkeä?" arveli Heikki.

"Ovat -- asuvat talvetkin ulkomailla. Ja sieltähän se taitaa koko suku

olla peräisinkin. -- Mutta ei matka istuen etene!"

He päättivät mennä Kiiskilään yöksi. Olisihan siinä sitä ennen ollut

Hirvelän kartano, mutta kun siinä asui sukuylpeitä kreivillisiä, ei

heitä haluttanut sinne poiketa.

Päivä pyrki jo iltaan, kun he vihdoinkin huomasivat Kiiskilän ikkunat

kimaltelevan koivujen välistä. Moista hiljaisuutta ja rauhaa eivät

ison kaupungin lapset koskaan olleet nähneet. Ihastuksesta sanattomina

laskeutuivat he ruskealle rannalle, jonka yli riippakoivut kuvaansa

kurkistelivat.

"Voi teitä kaupunkilaisraukkoja", sanoi Nyyrikki katsellessaan heidän

liikutustaan.

Mutta pian kallistui heistä yksi toisensa jälkeen lämpöiselle hiekalle

ja nukahti ennenkun toisetkaan ehtivät sitä huomata.

Mutta Kiiskilän nuoret eivät mennetkään maata. Kesäyön hienossa hämyssä

uivat he rantaan ja lauloivat poikasille:

Uinukaa, uinukaa, aallot soivat rauhaa,

kun ne rantaa ruskeaa

suutelee ja pauhaa.

Uinukaa, uinukaa elon kukkais-unta:

silmät aukee, katoaa

sadun valtakunta...

Kun he aamulla heräsivät, oli heidän silmänsä kyynelissä. Kaihomielin

ja vähän päästä taaksensa katsellen he jättivät Kiiskilän ruskeat

rannat. Sieti astua ravakkaan, jos mieli sinä päivänä ehtiä perille.

Sentähden Nyyrikki heittäytyi sanattomaksi ja käveli niin tuimasti,

että toiset vaivoin perässä kestivät. Siten joutui matka entistä

nopeammin.

Puolenpäivän tienoissa he tulivat isolle niitylle, missä tuhannet

kirkkahat sinikellot keinuivat hiljaisessa tuulessa. Kalle sattui

koskettamaan erästä niistä, ja se helähti kuin hopeatiuku. Tuhannet

muut kuulivat sen, ja siinä silmänräpäyksessä alkoi hiljainen soitto

ja hyminä. Heikki ja Kalle seisoivat hämmästyneinä, mutta Nyyrikki

naurahti ja sanoi:

"Niin se on. Kun minun tamineissani tallustatte, avautuvat silmänne ja

korvanne."

"Mutta tämä ihana soitto?!" sanoi Heikki katsoen kysyvänä Nyyrikkiin.

"Tämä on ikivanha kevätlaulu, vanhan mestarin säveltämä, jota soitetaan

aina uusilla kelloilla. Sentähden se on niin ihana. -- Mutta nyt

hyvästi, ystävät! Tuolla on Onnela. Osaatte sinne ja ilman minuakin, --

niityn ja pellon poikki vain menette. Tamineenne saatte pitää. Hauskaa

kesää!"

Kuin unessa painui Nyyrikki takaisin metsään, mutta pojat astuivat

niityn poikki sinikellojen soittaessa...

Västäräkki tuli heitä vastaan.

"Tilitt tilitt..." hoki se ahkeraan.

Pojat ymmärsivät olevansa perillä.

Pelto oli juuri kynnetty, niin että mustanpuhuva multa vielä höyrysi.

"Onkohan tämä Onnelan pelto?" kysäsi Kalle.

"Tilitt tilitt", sanoi västäräkki juostessaan vakoa pitkin. "Ettekö

tunne mullan tuoksua? Eikö kevät ole mielestänne kylliksi ihana?

Tilitt!"

He astuivat rohkeasti puutarhaan, missä kirsikka- ja omenapuut

parhaillaan kukkivat ja tuhannentuhatta mehiläistä hyrisi

ahkeruuden ääretöntä hymniä. Punaisesta tuvasta puitten takaa kuului

kirkas lapsen ääni:

"Isä! Eikö vieraitamme vieläkään näy? Kahvini jähtyy uudelleen."

"Ei näy, lapseni", vastasi syvä miehen ääni pensastosta. "Ehkä lienevät

poikarievut metsään tahi rannalle uinahtaneet."

Matin kuusen etsintä.

Oli käsissä se vuoden päivä, jona Joulupukkia odotetaan, ja Ahopellon

talossa oli kaikilla kiire. Metsärannassa lämpeni sauna, josta savu

paksuna patsaana hitaasti nousi talviseen ilmaan. Halkovajassa

pienenteli renki-Pekka puita pyhien varaksi, ja hänen kirveeniskuihinsa

kaiku metsästä aina somasti vastaili. Keittiön puolella oli äidillä ja

piika Marialla monenmoista puuhaa ja hommaa, ja isossa salissa niin,

siellä tapahtui päivän tärkein ja salaperäisin toimitus: isä ja isot

pojat laittelivat kuntoon joulukuusta.

Pikku lapset, Matti ja Liisa, oli sijoitettu pihakamariin leikkimään,

jotta eivät olisi muiden tiellä. Matti oli isänä, Liisa äitinä, ja

nuket olivat pikku lapsia. Joulu oli tulossa heilläkin. Nuket olivat

siististi kammatut ja vaatetetut ja istuivat nyt sievästi lattialla

puoli-ympyrässä. Mutta heiltä puuttui se, jota paitsi ei joulu oikein

tahtonut joululta tuntua: ei ollut kuusta. Tuolilla olivat lapset

koettaneet sitä korvata mutta oikeata juhlatunnelmaa ei siitä tahtonut

syntyä.

"Ei tämä olo kuusi", sanoi Liisa nyreänä, "eihän siinä ole oksiakaan."

Matti katsahti tuolia: Selkänojasta oli pari pienaa katkennut, ja

rottingista punotussa istuinnojassa oli iso reikä. Se ei todellakaan

ollut joulukuusen näköinen.

"Kuulepas", sanoi hän, "minä lähden metsään hakemaan meille oikeata

joulukuusta. Katso sinä sillä aikaa nukkeja!"

Sanottu ja tehty. Matti pani linkkuveitsen taskuunsa, haki sitten

lakkinsa ja nahkalapasensa ja lähti matkaan. Pihan poikki päästyään hän

seurasi tietä saunan ohi ja poikkesi sitten metsään.

Hei kuinka siellä oli lunta! Matti vajosi melkein polviin saakka; olisi

tarvinnut ottaa sukset mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä. Pahinta oli,

ettei sopivaa kuusta näkynyt likipaikkeilla. Mäntyjä ja katajia kyllä

oli, mutta niistä ei Matilla suurta iloa ollut. "Mistähän Pukki kuusia

hakee?" tuumi hän. "Täältähän isä sanoo sen niitä tuovan Isonmäen

metsästä. Minun täytyy mennä kauemmaksi!"

Ja hän tallusteli eteenpäin. Puut alkoivat tulla yhä korkeammiksi ja

solakammiksi, mitä syvemmälle hän metsään joutui, ja lumipeite niiden

oksilla kävi yhä paksummaksi. Lopulta hän tuskin tunsikaan mikä puu oli

mänty, mikä kuusi; täytyi lyödä lunta pois ja katsella oksia. "Kyllä

Joulupukin virka on raskasta", ajatteli hän nostellen jalkojaan syvässä

lumessa, "jos sen pitää joka taloon illaksi kuusi hankkia."

Matti oli nyt joutunut korkealle mäen nyppylälle. Hiljaisena lepäsi

suuri, luminen metsä hänen ympärillänsä. Idästä nousi kuu jo pyöreänä

pallona, mutta lounaisella taivaanrannalla vielä punersi iltarusko.

Matti näki epäselvästi siellä lakeuden ja joitakin rakennuksia. Siellä

oli varmaankin koti.

"Olenpa minä jo joutunut pitkälle", mietti Matti. "Kyllä nyt täytyy

kääntyä takaisin. On jo kohta sauna-aikakin. Kun menen suoraan

iltaruskoa kohti, tulen kotiin."

Ja hän alkoi laskeutua alas mäeltä. Mutta heti laaksoon tultuansa hän

huomasi, ettei iltaruskosta näkynyt jälkeäkään. Puut sen kokonaan

peittivät hänen silmiltään. Mutta Mattipa ei ollutkaan hätäpoikia,

jotka heti pelästyvät. Hän koetti pitää suoraa suuntaa lounaiseen,

jossa oli nähnyt iltaruskon ja lähti rohkeasti eteenpäin. Hetken

kuluttua jänis tulla tupsahti pensaikosta.

"Hyvää iltaa ja hauskaa joulua", sanoi jänis. "Minne sinä olet menossa?"

Mattia hiukan kummastutti, kun jäniskin osasi puhua. Mutta sitä hän ei

ilmaissut, vaan sanoi:

"Lähdin hakemaan Liisalle ja nukeille joulukuusta. Täältä metsästähän

Pukkikin niitä tuo. Mutta en minä ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi jänis. "Jos tahdot, vien minä sinut Joulupukin luo.

Ehkäpä hän auttaa sinua."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Hiukkasen tuon korkean kuusen toiselle puolelle." Jänis viittasi

etukäpälällään metsään. "Astu minun jälkiäni; pian minä sinut sinne

saatan."

Jänis lähti hiljaa edellä kuukkimaan, ja Matti seurasi perässä. Hetken

kuluttua he olivat perillä. Matti näki suuren luolan aukon vuoren

kupeessa. Sen edessä Joulupukki istui kaatuneen puunrungon päällä.

"Kah! Mikä palleroinen siellä kömpii?" sanoi Pukki ystävällisesti, kun

näki jänön ja Matin tulevan kuusen takaa.

"Minähän se olen, Matti Ahopellon talosta", sanoi Matti rohkeasti ja

meni paiskaamaan ukolle kättä. "Kyllähän Pukki minut tuntee."

"Tunnenhan minä", nauroi Pukki, "vaikka en ensin huomannut. Mutta mitä

se Matti näin jouluiltana metsässä tekee?"

"Oikeastaan kuljen minä samoilla asioilla kuin sinäkin; -- ethän

pahastune? Minä lähdin hakemaan nukeille joulukuusta, mutta en ole

löytänyt."

"Vai niin", sanoi Pukki, "onhan siinä kuusi aivan nenäsi alla."

Matti katsahti: Oli todellakin siinä pieni sievä kuusentaimi puoleksi

lumeen hautautuneena.

"Onko sinulla puukkoa?" Pukki kysyi.

Matti kaivoi esille linkkuveitsensä.

"Annapa, kun minä autan." Pukki otti oman suuren puukkonsa. "Siinä on

sinulla kaunis kuusi nukeille vietäväksi, Mutta istupa nyt hetken

ajaksi katselemaan, miten metsässä joulua vietetään."

"Kiitoksia", Matti sanoi. "Saatanhan minä hiukan levähtää", mietti hän

itseksensä. "Jalatkin ovat väsyneet, enkä minä kuitenkaan ehtisi kotiin

sauna-ajaksi."

Matti istahti Joulupukin viereen ja alkoi katsella ympärillensä.

Kummaksensa hän huomasi nyt, etteivät he suinkaan olleet kahden kesken.

Kaikki metsän asukkaat näyttivät tänne kokoontuneen joulua viettämään.

Äsken kaatuneen haavan ympärillä hyppeli joukko jäniksiä tuoretta

kuorta jyrsien. Sinne se Matin äskeinen saattajakin oli hävinnyt

ja vilkutteli hänelle veitikkamaisesti toista silmäänsä suu täynnä

haavan kuorta. Hongan kolosta oli orava kaivanut esiin uuden vielä

koskemattoman käpyvaraston ja herkutteli sillä. "Hyvinä ovat säilyneet"

-- nuoli tyytyväisenä huuliansa. Metsähiiri oli kömpinyt ylös

lumen-alaisesta kolostaan ja oli paraillaan muutamien heinänkorsien

kimpussa. Metsot, teiret, pyyt ja metsäkanat olivat jaloillaan

kaaputtaneet lumen mustikanvarsien päältä ja olivat hekin syömisen

touhussa. Vähän matkan päässä heistä kettu lojuili rauhallisena

kuusen suojassa.

"Eikö repolaisella olekaan nälkä?" kysyi Matti Joulupukilta.

"Ketulla on nykyänsä paaston aika", vastasi tämä. "Kettu ei syö muita

kuin toisia eläimiä, mutta tänä yönä on maassa rauha, eikä kukaan saa

tehdä toiselle pahaa."

Sillä välin oli jo kuu ehtinyt korkealle yli metsän latvojen ja

valoi hopeanheleätä hohdettaan hangelle, joka kimalteli kaikkialla,

paitsi missä puiden, tummat varjot levisivät. Taivaalla vilkkuilivat

ystävällisesti lukemattomat tähdet. Matti tunsi niistä Otavan, Kalevan

miekan ja Betlehemintähden. Tyyninä ja hiljaisina seisoivat puut.

Ainoastaan toisinaan yötuuli kosketti keveästi niiden oksia, ja silloin

kimalteli niissä lumi.

"Nyt", sanoi Joulupukki hetkisen kuluttua, "nyt sinä saat kuulla

jotakin ihmeellistä. Tänä yönä kaikissa kaupungeissa, kylissä ja

taloissa kiitetään Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt maailmaan

poikansa. Tähän ylistyslauluun ottaa osaa metsäkin. Sinä saat kuulla

metsän joululaulun."

Kaukaisilta mailta saapui silloin tuulenpuuska lentäen yli aavojen

merten ja synkkien salojen. Ylpeät, mahtavat hongat ja solakat kuuset

taivuttivat nöyrästi vartensa ja alkoivat humista. Heihin yhtyivät

koivut, haavat, pihlajat ja kaikki muut metsän puut, ja niin syntyi

sävel, syvä ja voimakas kuin vesien pauhu. Ja Matti ymmärsi, että ne

lauloivat Betlehemin lapsen kunniaksi. Ja jänöt ja oravat kumartuivat

ja kaikki pyyt ja metsäkanat verhosivat siivillään päänsä ja pieni

metsähiiri lakkasi nakertamasta, ja he kiittivät häntä, jonka syntymän

muistoa tänä päivänä vietettiin.

Tuuliainon oli ohi. Kuuset olivat lakanneet humisemasta, Matti tunsi,

että joku hieroi hänen polviansa ja -- kas ihmettä! Siinähän oli Musti,

hänen hyvä ystävänsä ja leikkitoverinsa.

"Musti on tullut hakemaan sinua kotiin", sanoi Joulupukki. "Tässä on

kuusesi."

Matti sanoi jäähyväiset Joulupukille, nyökkäsi jäniksille, ja niin he

alkoivat taivaltaa kotia kohti. Jonkun aikaa astuttuaan näkivät he jo

tulien vilkkuvan puiden välistä, ja juoksujalassa riensi Matti sitten

loppumatkan kotiin, jossa hänen palaamisestaan nousi suuri ilo.

Laurin hiihtomatka.

Kylläpä nämä minun sukseni sentään ovat tuhoiset, kun ajattelee toisten

poikien suksia. Ollapa semmoiset sukset kuin Mäkelän Matilla! Ne ovat

niin sievät ja kulkevat melkein itsestään; hiukan vain potkasee, niin

jo menevät kuin tuulen puuska... Ja minulla on tuommoiset rämät!

Lauri oli kovasti tyytymätön hiihtoneuvoihinsa. Koko tien koulusta

kotiin hiihtäessään hän ajatteli niitä. Hän päätti pyytää niin kauvan,

että äidin viimein täytyy ostaa uudet. Laurin äiti oli köyhä, siksi

hänen oli aina täytynyt pojan kärttämisiin vastata, ettei hänellä ole

varaa, ei ainakaan tänä vuonna. Mutta kuu toiset pojat ehtimiseen

laskivat pilaa Laurin kömpelöistä kotitekoisista ja mennä huristivat

mäestä laskiessa puolta kauemmaksi kuin hän, niin ei ollut ihme, jos

se kävi Laurin luonnolle.

Lauri pystytti suksensa seinustalle ja oli juuri astumassa sisään, kun

huomasi eteisen loukossa ihan uudet sukset. Hänen pieni yhdeksän vuoden

vanha sydämensä alkoi tykyttää kovasti.

-- Mitkä ihanat sukset! ihan ne kiiltävät kuin Matinkin, jos ei vaan

pikkuista paremmin... Äiti on siis jo ostanut, hän ajatteli. Ja

käänneltyään ja siliteltyään niitä joka puolelta, hän pani ne

lattialle, sekä työnsi jalkansa hihnoihin... Mutta mitä nyt! Suksethan

lähtivät itsestään aika kyytiä portaita alas, ja ovi jonka Lauri oli

äsken sulkenut, lensi auki...

Lauri ei ehtinyt ajatella mitään, ennenkun hän kiiti jo veräjästä.

Silloin hän muisti äidin; ajatteli, että mahtoikohan äiti nähdä

akkunasta. Hän koetti katsoa taaksensa -- mutta mitä ihmettä! Siellähän

oli pikkuinen soma tonttu-ukko hänen takanaan suksen kannuksella.

Lauri hieroi silmiään. Hän ei enää ollut moneen aikaan uskonut moista

kansaa löytyvänkään. Ja nyt yksi kyykki kumminkin hänen takanaan. Lauri

katsoi uudestaan, ja siinä se oli vielä samalla tapaa kuin äskenkin.

Nyt se nyökkäsi päätään hänelle ja hymyili niin herttaisesti. Laurin

mielestä; ei kukaan osannut hymyillä niin sievästi kuin Armi-sisko,

mutta tuo pikku veitikka taisi viedä voiton hänestäkin. Mutta Laurin

täytyi katsoa eteensä. Hei vain sitä menoa! Aidanseipäät, puut ja kivet

kiitivät vastaan; silmissä vilkkui vain mustia ja valkeita viiruja.

Kunpa nyt Mäkelän Mattikin ja muut pojat näkisivät! Samassa sukset

veivät aivan Mäkelän portin sivutse, ja Matti katseli pihalta silmät

tapillaan. Lauri nosti lakkia tervehdykseksi, mutta täytyi hänen nostaa

hiukan nenääkin.

-- Mihin me oikeastaan matkustamme, hyvä tonttu-ukko? kysäsi Lauri.

Mutta pikku mies vain nyökähytti päätään salaperäisesti. Ja kun Lauri

katsoi ympärilleen, olivat seudut vallan tuntemattomia.

Kuinka kummallista täällä onkaan! Metsä on suurta ja tiheää, varmaankin

oikeata aarniometsää. Ja tuo vuori! Onko todella Suomessa noin hirveän

korkeita vuoria?

Pikku äijä hymyili Laurin ihmettelylle. Yks kaks aukeni eteen jyrkkä

alamäki, niin korkea, että päätä huimasi. Sukset liukuivat siitä

semmoista kyytiä, että ilma korvissa vihelsi.

Seis! huudahti tonttu ja sukset pysähtyivät. Lauri astui suksilta,

jotka samassa silmänräpäyksessä muuttuivat pienen pieneksi linnaksi.

Lauri ei ollut koskaan unissaankaan nähnyt niin kaunista. Kaikki värit

vivahtelivat sen pienissä torneissa, väliin ne hehkuivat punaisina,

väliin vihreinä ja sinisinä.

-- Tämän minä veisin Anni-siskolle, jos tuo tonttu ymmärtäisi antaa,

ajatteli Lauri.

Aivan kuin veitikka olisi kuullut, ajatuksen, kysyi se, kumman Lauri

tahtoisi ennen ottaa: itselleen ne oivalliset sukset, vaiko pikku

siskolleen linnan. Lauri ensin hyppäsi iloissaan, mutta samassa hän

kävi vakavaksi. Kyllä hän olisi tarvinnut ne molemmat. Hän näki jo,

kuinka Annin silmät loistaisivat, kun hän, Lauri, antaisi tuon kumman

lelun. Mutta sukset! Semmoisia suksia ei taida olla monella. Ja Mäkelän

Matin ja muitten poikien sydäntä saisi kyllä vähäsen karvastella.

-- Kiitos, hyvä tonttu-ukko. Kyllä minä mieluimmin ottaisin sukset,

sopersi hän.

Tonttu ei vastannut mitään, katsoi vain niin vakavana Lauria, ja käski

pojan astua linnaan sisälle.

-- En minä mahdu noin pienestä ovesta, sanoi Lauri. Mutta tonttu

kehotti häntä koettamaan ja pujahti itse edellä.

Voinhan näyttää hänelle, ettei mies voi kulkea mistään hiiren reijästä.

Mokomakin papu itse! Lauria suututti, kun tonttu ei hänen äskeiseen

valintaansa kiinnittänyt suurempaa huomiota, ja harmissaan hän puskasi

päällään pieneen oviaukkoon, josta tonttu-ukko oli kadonnut... Taas

ihme! Hänhän mahtui siitä vallan mainiosti, ja hän ja tonttu olivat

tulleet aivan yhdenkokoisiksi. Lauri ei tiennyt mitä ajatella.

-- Minua säälittää sanoa, että äsken menetit molemmat lahjat siksi,

että ajattelit enemmän omaa iloasi kuin toisen, puheli tonttu

surullisella äänellä heidän kulkiessaan hämärää käytävää. Mutta nyt

saat tehdä uuden valinnan, jatkoi tonttu puhettaan, joko jäät tänne

meidän pikkumiesten kisakumppaliksi, jolloin saat sukset, tai riennät

kotiin ilman suksia. Kumman valitset?

Samassa ovi aukeni heidän edessään, ja siellä valoisassa salissa

karkeloi punalakkisia pikkumiehiä. Yksi soitti viulua, jotta harmaa

parta keikkui, ja toiset viittasivat sormillaan häntäkin yhteen

leikkiin. Mutta Lauria alkoi peloittaa, entäs jos ei täältä

pääsisikään enää kotiin.

-- Vie minut kotiin, hyvä tonttu! rukoili Lauri.

-- Välitätkö sinäkin kodistasi? Parempi on, että pysyt täällä.

Silloin sinun köyhä äitisi saa olla rauhassa kärttämisiltäsi, sanoi

tonttu tyynesti. Ja Lauri ymmärsi hyvin, että se sillä tarkotti hänen

suksijuttuaan.

-- Minä en koskaan tee enää niin, lupasi hän.

-- Hyvä on, vastasi ukko. Ja kohta linna pikkuväkineen katosi, ja hän

ja tonttu-ukko seisoivat hiljaa lainehtivan järven rannalla. Laurista

tuntui, että oltiin oikeassa satumaassa, jossa joka henkäys oli ihanaa

satua. Metsä ja kivetkin tuntuivat eläviltä. Ja kauniita lumivalkeita

kukkia huojui rantamilla. Niiden hohtavan puhtaat terät lumosivat

Laurin, ettei hän enää muuta nähnytkään.

-- Hyvien lasten sydämessä kasvaa tuo kukka, selitti tonttu. Ja sitten

se antoi yhden niistä Laurille kehoittaen häntä hoitamaan sitä hyvin.

-- Kiitoksia paljon, ennätti Lauri sanoa, mutta samassa hän huomasi

olevansa omassa sängyssään. Hän haki kukkaa, mutta sitäpä ei

löytynytkään. Mutta Lauri ei ollutkaan tyhmä; hän hoksasi paikalla,

että kukka kasvoi hänen sydämessään. Sinne tonttu oli tahtonut sen

juurruttaa.

Siitä alkaen Lauri koetti olla kiltti äidille ja entistä ahkerampi

koulussa. Ja tontulle antamansa lupauksen hän piti, ei koskaan kuultu

hänen valittavan suksiensa huonoutta.

Kesäyö metsäniityllä.

Korkealla metsäisellä niemellä pitkän kapean lahden kupeella oli

Hilkan ja Annikin koti. Se oli pieni punaiseksi maalattu talo, joka

valkeine nurkkineen ja akkunalautoineen tuuheiden koivujen keskeltä

kuvastui lahden kuulakkaan kalvoon.

Oli heinäkuu ja heinänteko parhaillaan. Kodin ympäriltä ja pellon

pientareilta oli heinä jo korjattu. Siinä työssä olivat Hilkka ja

Annikki mukana.

Tänä aamuna oli taivas heleänsininen, ja päivä paistoi täydeltä

terältä. Hilkka ja Annikki olivat nousseet jo aikaisin, sillä tänään

lähti talonväki kaukaniitylle heinään. Tyttöset saivat kahdenkesken

jäädä talonvartijoiksi iltaan asti.

"Kuules, Annikki" sanoi Hilkka, joka aina oli kekseliäs, "miksi

nököttelemme tässä päiväkauden tuvan portailla. Lähdetään mesimarjoja

poimimaan. Se on toista!"

"Voimmehan mennä vähän", sanoi Annikki.

"Vähän!" nauroi Hilkka. "Kuinka hullunkurisen vanha pikku mummo sinä

oletkaan, Annikki! Ei! Kipposia kapposia, tuohiset täyteen! Kas noin!"

Ja samassa kiitivät tuohiset ylös taivasta kohden.

"No, pikku mummo, näetkös nyt!" Ja tuskin ennätti Annikki rantaan, niin

jo oli Hilkka työntänyt venheen vesille. "Joudu nyt Annikki", kiirehti

hän, ja samassa hän oli jo airoissa.

Kuinka kirkas ja tyyni se lahden pinta olikaan! Aivan kuin kuvastin,

johon rannan solakat koivut ja taivaan lempeä sini kuvastuivat. Ja

niin keveästi liukuu siinä venhe pysähtyen vastaisen rannan valkeaan

hiedikkoon!

Tytöt hyppäsivät rantaan, ja vetivät venheen maalle. Vähän matkan

päässä siitä oli aho, jossa he usein olivat olleet marjassa isän ja

äidin kanssa. Sillä laajalla aholla oli paljon mesimarjoja harvan

korkean heinikon seassa. Kyllä olikin iloista käyskellä siellä

poimimassa noita suuria tuoksuvia marjoja, jotka hymyillen vilkkuivat

lapsille sieltä mättäiden siimeksestä. Ja ylhäällä puissa visertelivät

linnut, ja valkeat perhot lentelivät sinisten kellokukkain ympärillä,

ja sirkat soittelivat heinikossa. Jutellen ja marjoja poimien kului

lasten aika ja he joutuivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Viimein,

kun heitä alkoi väsyttää, rupesivat he ajattelemaan kotiin paluuta.

Mutta minnepäin oli lähdettävä. He olivat kierrelleet siellä täällä, ja

aho oli laaja ja metsän ympäröimä joka suunnalta. Hilkka muisti heidän

tulleen tuolta suunnalta, Annikki tältä. Hetken arveltuaan päättivät

he lähteä metsään suunnaten askeleensa sinne päin, missä luulivat

kotilahden olevan. Mutta metsä vain tiheni, eikä vilahdustakaan näkynyt

kotilahdesta.

Sinne tänne harhailivat lapset väsyneinä ja hiukan peloissaankin. Ilta

alkoi jo hämärtyä, eikä metsä enää ollut läheskään niin iloinen kuin

päivällä. Aurinko oli jo mennyt mailleen, ja kukkaset sulkeneet

kupunsa. Linnut jo nukkuivat pesissään. Korkean kuusen latvassa vain

lauloi yörastas monisävelistä yölauluaan. Metsä humisi suruisasti,

himmeät varjot hiipivät puiden juurilla.

"Sisko kulta, olen niin väsynyt, etten enää jaksa kävellä", valitti

Hilkka, ja suuret kyyneleet kiilsivät hänen muutoin niin iloisissa

silmissään.

"Elä itke, Hilkka", lohdutteli Annikki, joka oli tyynempi ja

kestävämpi. "Katsohan, tuossa on edessämme niitty ja lato, jossa voimme

levätä, ja minulla on taskussani leipäpala meille kummallekin. Arvelin

kotoa lähteissämme, että metsässä tulee nälkä."

Hilkka kuivasi kyyneleensä, ja nyt laskeutuivat tytöt metsärinnettä

alas laaksoon, jonka pohjassa kaunis niitty latoineen uinui. Ladon

ovi oli auki, ja se oli täynnä heiniä. Olipa onni, että Annikilla

oli leipää taskussaan, sillä kovin nälkäisinä olisivat nuo pienet

marjamiehet muuten saaneet käydä levolle. Löysivätpä he lähteenkin,

josta saivat vettä juodakseen. Sitten laskeutuivat he levolle kuiville

heinille ladossa aikoen aamun sarastaessa lähteä etsimään kotia. Mutta

väsyneitä kun olivat, alkoivat heidän silmänsä pian painua umpeen. --

-- Yö oli tullut. Yhä pitempinä hiipivät varjot niityllä. Synkkänä ja

hiljaisena seisoi metsä. Kuusikkoryhmän tummien lehvien lomista kohosi

taivaanrannalta hopeisena kuun kehrä. Se valoi vienoa valoaan yli

hämärän niityn, jossa tuhannet kastehelmet heinikossa ja kukkasilla

kimmelsivät. Mutta uinuvan salon syvyydessä alkoi hiljaa kuulua

kaukainen soitto. Se läheni yhä, se muuttui heläjäväksi lauluksi:

"Kun kuutamon loisteessa kultaisen

kesähämyinen ilta hohtaa,

yli kastehelmien, kukkasten

tie metsänneitojen johtaa,

sinilaine kuu lahdella uinahtaa,

yön sylissä nukkuu metsä ja maa,

me kuljemme niitylle seppelepäin

ja hunnuin huiskivin laulamme näin:

"Elo kaunis on metsän tyttösten,

se kuluu tanssien laulellen!

Ja huolia vailla

ain' metsissä, mailla

soi laulumme nousuhun auringon,

Kesä kirkas se Pohjolan on!"

Koko niitty oli kuin muuttunut. Se välkkyi ja säteili. Hiljaisina,

vakaina kuin ihmeellisissä unelmissa, seisoivat synkät kuuset sen

ympärillä. Ja niiden yllä kaartui korkeana taivas, jonka sinessä

kesäyön vaaleat tähdet syttyivät. Mutta keskellä niittyä karkeloivat

suuressa piirissä metsän sinipiiat. Heillä oli vienot vaaleat kasvot ja

syvät ihmeelliset silmät. Ilmassa liehuivat heidän sinertävät huntunsa

ja välkkyvät kultakutrit, joita kukkaseppele kaunisti, valuivat

harteille. Kirkkaana helkkyi heidän laulunsa, ja kepeänä keinui tanssi

yli kukkasten ja kastehelmien.

Silloin sinipiikojen kuningatar erosi tanssivista siskoistaan ja

astui hiljaa latoon, jossa lapset nukkuivat. Hän seisoi ovella

heitä katsellen. Valkeana ja ihanana hän siinä seisoi, pitkät

hiukset vyötäisille valuen ja päässä säteilevä kruunu kuin suurista

kastepisaroista. Syvin, viisain silmin hän lapsia katseli ja sitten

hiljaa suuteli pois kyyneleet jotka vielä välkkyivät heidän tummissa

silmäripsissään.

"Oletteko suruissanne, pienet ihmislapset?" virkkoi hän sointuvalla

äänellä. "Tulkaa kanssani metsän sinipiikojen karkeloon! Siellä

haihtuvat kaikki huolet."

Ja hän katsoi lapsiin niin kauniisti suurilla ihmeellisillä silmillään,

ja ojensi heille hennot kätensä. Ja kohta olivat Hilkka ja Annikki

siellä keskellä sinipiikojen piiriä laulaen kirkkain äänin heidän

lauluaan ja liidellen keveinä keijukaisina yli uinuvan kukkaskentän.

Mutta lyhyt on Pohjolan kesäinen yö. Taivas alkoi jo ruskossa

punertaa, ja pian pujahti nousevan päivän ensimäinen kultasade

metsän latvojen välistä niitylle. Sinipiikojen kuningatar viittasi

siskoilleen. Laulu hiljeni, tanssi taukosi ja pian olivat he kadonneet

metsän siimekseen.

Kultaisena kohosi aurinko metsän rajasta. Kukkaset heräsivät hymyillen

unestaan, ja linnut virittivät aamulaulunsa. Ladossa nukkuivat vielä

Hilkka ja Annikki punaposkisina ja hymy huulilla.

Sellaisina löysivät heidät isä ja äiti, jotka olivat koko yön

harhailleet metsässä heitä etsien.

Satutyttö.

Kevät leikki pilvettömällä, sinisellä taivaalla, sinkosi sieltä

kultaisina säteinä, jotka karkeloivat valkorunkoisten koivujen

untuvaisilla pihkalehdillä ja värähtelivät järven kirkkaassa pinnassa.

Kaikkialla oli nuoruutta ja iloa.

Muori talonpoika vain, joka kirves olalla kulki metsässä, ei tästä

mitään huomannut, vaan oli hyvin nyrpeillään. Äitimuori oli sanonut,

että hän muka olisi jo kyllin vanha emäntää ottamaan. Niinpä kyllä!

Mutta mistä sen ottaa? -- Ja hän asteli yhä vihaisempana, kunnes äkkiä

pysähtyi.

Hän oli tullut niitylle, missä kimalteli suonsilmiä, ja ympäri niityn

ja suonsilmien oli rentukoita. Ne loistivat niin heleänkeltaisina,

aivan kuin kultaa olisi kylvetty... No, rentukoista hän ei niinkään

välittänyt -- mutta jotain muuta näki hän myöskin, näki tytön, jolla

oli rentukkaseppele päässä ja joka hyppeli niin keveästi, että pienet

paljaat jalat tuskin koskivatkaan maahan.

"Onpas siinä! Tanssia keskellä kiireistä päivää!" Ja talonpoika hyppäsi

yli suonsilmäin ja sai kiinni liehuvista kiharoista. Silloin tyttö

katsoi häntä suoraan silmiin. Mutta sekös ärsytti talonpoikaa. Niissä

silmissä oli kokonainen maailma päivänsäteitä. Ja päivänpaiste häntä

nyt kerrassaan kiukutti. Hän tempasi rentukat tytön kiharoilta ja

viskasi ne suonsilmään.

"Nyt sinä tulet meille emännäksi!" sanoi hän, "näkyipä sulla olevan

notkea selkä!"

Ja hän vei tytön taloonsa!

Mutta seuraavana aamuna oli tyttö poissa. Koivikosta talonpoika hänet

vihdoin tapasi. Siellä hän istui rentukkaseppeleineen lähteen reunalla

ja huljutteli jalkojaan kirkkaassa vedessä.

"Kotia, laiskuri!"

"Enkä tule!" tyttö sanoi, "kuinka minä semmoisessa paikassa viihdyn,

jossa on niin likaista ja pimeää ja jossa sinä ja äitisi alituiseen

riitelette!"

Talonpoika aikoi ankaraksi ruveta. Mutta silloin ratsasti siitä ohi

kuninkaanpoika, jolla oli kruunu päässä ja samettiviitta hartioilla ja

sata ratsastajaa henkivartijoina.

"Kuule, sinä kaunis tyttö", huusi hän. "Kultakruunu sopii

sinulle paremmin kuin nuo vaivaiset kukat. Sinustapa tulee minun

kuningattareni!"

Ja hän käski nostaa tytön eteensä satulaan. Silloin tyttö katsoi häntä

suoraan silmiin. Ja hänen katsoessaan oli taas kokonainen maailma

päivänpaistetta. Mutta kuninkaanpoika iski vihaisesti kannuksensa

hevosensa kylkiin -- sillä hän ei pitänyt muusta loisteesta kuin

kultaisen kruunun -- ja niin kiidettiin linnaan. Ja tytöstä tuli

kuningatar.

Mutta yöllä oli tyttö poissa. Ja vaikka häntä etsittiin läpi uhkean

kaupungin, niin löytymättä hän pysyi.

Vaan jos he olisivat osanneet etsiä häntä kaukaisesta salosta, missä

vuoret sulivat taivaan sineen, olisivat he löytäneet hänet; Siellä

hän istui korkean hongan alla, jonka latvassa laulurastas helkytteli

sillä nyt oli keskiyö. Kevätkuutamo heitti hohtavan hämärän metsään, ja

kaikki näytti pehmoiselta kuin sametti, yksinpä pistelevät katajatkin.

Tytön päässä oli taaskin rentukkaseppele. Ja laulurastas korkeassa

hongassa lauloi:

"Miksi vaihdoit kruunun ja kullan

kukkihin kostean mullan?"

"Kuinka minä olisin siellä voinut olla, missä ihmiset vain kultaa

kumarsivat eivätkä iloinneet Jumalan kirkkaasta päivänpaisteesta!"

"Se on totta, se on totta!" helskytti laulurastas, ja koko korpi

kaikui, helisi ja soi.

Tuli sieltä metsän kätköstä repaleinen poika, hiljaa asteli ja

kuunteli, katseli ihastuneena. Sitten otti hän huilun, jota hän kantoi

mukanaan, ja alkoi soittaa. Rastas vaikeni, kuutamo kuunteli, ja metsä

oli hiljaa, hiljaa.

Silloin nousi tyttö. Ja kuutamo leikitteli rentukkaseppeleellä, ja

silmistä loisti kuin tuhat päivää.

"Kukas sinä olet?" sanoi hän pojalle.

Mutta poika oli lopettanut soittonsa ja itki.

"Onnen Pekaksihan ne sanovat" --

"Vai Onnen Pekka! Etpä sinä onnelliselta näytä!"

"Kas, kun en minä ole vielä onneani löytänyt!"

"Vai niin!" sanoi tyttö. "Vähäpä sinä sitten huomaat. Onni on ihan

nenäsi edessä!"

"En minä sinua ymmärrä!" sanoi poika.

"Etkö?" sanoi tyttö. Ja yhä hänen silmissään säteili päivä ja

rentukat loistivat.

"Kyllä sinulla on sellaiset silmät, että tulee hyvä olla, kun niihin

katsoo", poika virkkoi, "eikä ole kuninkaallakaan kauniimpaa kruunua

kuin sinun kukkaseppeleesi!"

"No, sittepä minä tulenkin mukaasi!" tyttö sanoi.

"Äläpäs!" sanoi poika. "Mitäs minä sinulla tekisin! Näes, minä olen

köyhä. Ei minulla ole muuta rikkautta kuin Jumalan kaunis luonto ja

huiluni ja mökkipahanen tuolla salojärven rannassa."

"Sepä hauskaa! Minä tulen siihen mökkiin emännäksi!"

"Ei sellaiseen mökkiin sovi emäntää ottaa. Se on niin matala, siinä on

turvekatto, ja ikkunalasi on vanhuuttaan vihreä."

Tyttö vain nyökäytti päätään. Ja he läksivät yhtenä astumaan.

"Tässä tämä nyt on. Mutta olet sinä liian hyvännäköinen tässä asumaan",

poika sanoi, avatessaan mökkinsä ovea.

Mutta hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä. Sillä kun tyttö astui

kynnyksen yli, avartui matala mökki kuninkaan saliksi, ja vihertynyt

lasi loisti kirkkaana kuin päivä.

"Kuka sinä oikein olet?" kysyi onnellinen Onnen Pekka.

"Minähän olen Satutyttö!" tyttö vastasi.

_Annikki Virvatuli_.

Tarina pojasta, porsaasta ja metsänväestä.

Kaisu-Liinulla oli mökki, poika ja porsas. Mökin nimi oli Kujanpää,

poika oli Viljo ja porsasta sanottiin Nökö-nössiksi.

Eräänä juhannuksena, kun luonto uhkui kauneimmillaan ja lintujen

sävelet soivat taukoamatta taivaalla, juoksi porsas metsään, eksyi

sinne, eikä sitä löytynyt vaikka Kaisu-Liisu etsi koko päivän.

Mihin kumman sokkeloon lie Nökö-nössi joutunutkin! -- Murheisella

mielellä palasi Kaisu-Liisu illan suussa kotiin, lämmitti saunan ja

paistoi tuvan uunissa juhannusjuustonsa. Mutta eihän siinä oikeata

juhannustunnelmaa sittenkään syntynyt, vaikka porstuan ovella seisoi

kaksi koivun närettä ja tuvan nurkat olivat täpösen täynnään kukkivia

tuomen oksia... sillä, Nökö-nössihän oli kateissa.

Viljo ei ollut mikään hyvä poika, kaukana siitä, monet kepposet oli

hän tehnyt naapureille, kylän kissoille ja koirille, vieläpä omalle

Nökö-nössillekin, Mutta kun hän nyt näki äitikullan surullisena ja

tiesi hänen alati ajattelevan kadonnutta porsasta, heräsi hänen

mielessään reipas tuuma, joka oli toteutettava heti paikalla. Hänkin

tahtoi lähteä possua etsimään.

"Et sinä, poika rukka, saa lähteä yön selkään", kielsi äiti, "eksyt

vielä itsekin sinne..."

"En minä eksy --, en vaikka! Olenhan käynyt yksinäni jo Tervalammilla

asti... eikä se Nökö-nössi toki sen etemmäksi ole jaksanut pienillä

sorkillaan kulkea. Kyllä minä joudun takaisin ennenkun aurinko laskee."

Ja niin se Viljo sitten läksi.

Valkeana välkähtelivät vasta aitan orrelta otetun paidan hihat

ja uuden uutukaiset siniaivina housut lepattivat somasti säärien

ympärillä, kun hän livisti metsäpolkua ylös vuorelle. Polun kahden

puolen kasvoi kärrihkämäntyjä ja kanervia ja siellä täällä seisoi

ikivanha kivenmöhkäle, siro, vaaleanharmaa sammal myssy päässä. Voi

kuinka vanhoja ja viisaita ne mahtoivat ollakaan! Mutta kysypäs

niiltä Nökö-nössiä, eivät ne päätänsäkään kääntäneet, katsoivat vain

äänettöminä eteensä, niinkuin eivät mitään tietäisi tämän maailman

asioista...

Vuoren takana välkähteli pieni lampi, ja sen rannalla kävi havuneulojen

peittämä polku kapeammaksi, peittyen vähänväliä korkeiden sananjalkojen

sekaan. Entäpäs Nökö-nössi nukkuikin niiden alla virkeällä

mustikanvarsivuoteella?

"Sik, sik sik siikaa! Pos, pos, pos poossua!" huuteli Viljo, mutta

vastausta ei kuulunut.

Yhä syvemmälle metsään painautui poika, yhä kapeammaksi kutistui polku;

puiden ja kukkien suloinen tuoksu leijui tenhoten ympärillä ja käen

kukunta loi turvallisen tunteen rintaan. Ei ikinä uskonut hän metsässä

näin ihanaa olevan!

Mäeltä mäelle kulki tie, ja mitä kauemmas se juoksi, sitä

salaperäisemmäksi muuttuivat tien vierustat. Kuinkahan kaukana mahtoi

kotimökki nyt ollakaan! Sitä ajatusta säikähtäen seisahtui Viljo

hämmästyneenä pienelle kummulle, jonka vieritse virtasi pienoinen

ruohorantainen joki. Jos vaikka eksyisi... eikä löytäisi kotiin koko

yönä... ja voi voi silloin äiti rukankin surua! Viljoa alkoi jo

itkettää, niin pahalta tuntui turvaton ajatus kaukana metsän

kainalossa.

Mutta siinä samassa, ennenkun ensimäiset kyynelkarpalot ehtivät

puoliväliin poskia, huomasi hän pienen, soman tytön hyppelevän edessään

puiden välissä, ja riemu ja rohkeus syöksähtivät sydämeen uudestaan,

Ketterästi kuin orava juoksi hän tyttöä kohti huudellen: "Hohoi,

odotappas vähäsen!" Mutta tyttöä oli mahdoton saavuttaa. Se puikkelehti

kuin tuulen lennättämä lastunen puulta puulle ja sen pitkät hiukset

liehuivat niinkuin nuoren viidakon varvut.

Viljoa jo suututti, -- olihan hän ennen tytöt kilpajuoksussa

voittanut... mikä kumman nopsajalka se täällä metsässä

puikkelehti -- --

Viimein seisahtui tyttönen koivikkoon joen rannalle ja istua kiepsautti

kaatuneen puun rungolle. Ja voi ihmettä! Kun tarkemmin katsoi ja yhteen

kohti tähystämään jäi, näki siinä joukkoa enemmänkin. Oli siinä suuria

ja pieniä olennoita, oli tyttöjä ja poikia, oli uljaita, komearyhtisiä

nuorukaisia ja suloisen suloisia nauravia neitoja. Mahtoivat olla

oikeata metsän väkeä! -- Viljo unhotti porsaan, kotimökin ja äidin

-- unhottipa aivan oman itsensäkin katsellessaan sitä komeutta ja

liikettä, mikä joen rannalla, koivujen alla välkehti.

Joukon johtaja oli päätään pitempi muita, se muistutti suuresti

vuorella kasvavaa uljasrunkoista honkaa. Ja aivan oikein; tälläkin oli

ruskea, hileinen puku ja hartioilla lyhyt, tummanvihreä vaippa, jonka

reunoja somistivat täyteläiset, hopeanharmaat kävyt. Päässään sillä oli

kevyt kaarnahattu ja siinä pari pitkää, huojuvaa vastakasvanutta männyn

kerkkää. Niin että komea se oli!

Hänen rinnallaan seisoi solakka neitonen, joka Viljon mielestä oli

aivan kotipihalla kasvavan koivun näköinen. Läpikuultavan hieno ja

keväisen vihreä oli neitosen pitkä, poimukas leninki ja sen helman alta

pilkisti hienon hieno valkoinen silkkikenkä. Ja kuinka pitkät, kauniit

hiukset sillä olikaan, -- laskeutuvan auringon hohteessa näyttivät ne

hienoilta, väräjäviltä kultasäikeiltä! Ruskeista urvuista kierretty

seppele piti niitä koossa, estäen ohimoille valumasta.

Iloinen puheen hälinä kuului metsänväen joukosta ja jokaisella niistä

näytti olevan paljon sanomista toisilleen. Mutta siinä hetkessä, kun

joukon johtaja heilautti sauvaansa, syntyi syvä hiljaisuus, ja Viljo

kuuli hänen puhuvan aivan ihmisten kielellä.

"Nyt on jälleen juhannusilta", sanoi se "ja lehtipuiden pyynnöstä

olemme me tulleet neuvottelemaan, miten voimme suojella itseämme

ihmisiä vastaan, kun he kaatelevat meitä juhannuspuikseen."

"Veli Honganheimo!" huudahti pieni, esiin pujahtava poikanen, joka

oli puettu aivan samalla tavalla kuin ranta-äyräällä kukkiva pihlaja.

"Minun kaikki herttaiset sisareni, jotka kasvoivat Lehtovuon rinteellä

vietiin tänään kylään juhlakaunistukseksi, ja jos tulette katsomaan, ei

heidän kasvantapaikallaan ole jälellä muuta kuin teräviä kannonsiroja.

Se on niin hirveätä, että minun varpuni värisevät!"

"Kyllä minä tunnen Pihlajikko-veljen tuskat, samanlaiset ovat

meikäläistenkin kohtalot", lausui hento, valkeahapsinen tyttö, jolla

oli tuomenkukista tehty kaularöyhelö ja leveä kukkavyö vyötäisillä.

"Kumpa suuri Luonto ei konsanaan pukisi meitä näin parhaisiimme juuri

juhannukseksi, ehkä säilyisimme paremmin ihmisten isännyydeltä.

Meilläkin on nyt niin surullista kotona, kun kaikki nuorimmat ja

iloisimmat joukostamme on viety pois... Niin, niin, ei meillä ole

muuta turvaa kuin vanhuuden ryhmyisyys, -- silloin eivät ihmiset meistä

juuri paljoa välitä."

"Ei ole turvaa aina siitäkään!" huudahti Honganheimon vierellä

seisova Valkotuohut. "Sen on minun sukuni kymmenin kerroin kokenut.

Vaikkei meillä olekaan hohtavan lemuavia kukkia, kuten Pihlajikoilla

ja Tuomisilla, viedään meitä kuitenkin suurimmat määrät kylien

juhliin. Kymmenittäin soleita koivuja kaadettiin tänäänkin Lehtovuon

liepeiltä... Niin että mitä, mitä meidän pitää tekemän, ystäväiset?"

"Minä ainakin raavin heiltä silmät, korvat kirjaviksi, kun

tarpeettomasti katkovat oksiani! Eikä niistä moni uskalla minua

lähestyäkään!" huudahti tanakka pystypäinen poika, jonka pukuna oli

harmaan ruskeat polvihousut ja runsasnappinen pusero. -- Se oli

tulisilmä Katajainen --, mutta siihen arveli väljäviittainen Lepikäs,

ettei heitä, lehtipuita, oltu varustettukaan niin hyvillä aseilla

elämän taisteluun. Tyyniluontoinen Tuominen leyhytteli hiljaa valkoista

kaularöyhelöänsä ja sanoi:

"Minun soreimmalta siskoltani kiskoivat pojat tänään monta ihanaa,

kukkivaa oksaa. Ja jos oikein heidät tunnen oli se Kujanpään Viljo,

joka lopulta katkaisi poloisen latvankin."

Kun Viljo näin äkkiarvaamatta kuuli nimeänsä mainittavan, joutui hän

kovin ihmeisiinsä, mutta itsekään tietämättään mitä teki, syöksähti hän

kiivaasti keskelle metsänväen joukkoa huudahtain:

"Minä en katkaissut latvaa! Minä otin vain viisi kuusi käsivarren

pituista oksaa, joilla koristin tuvan nurkat sillä aikaa kun äiti etsi

Nökö-nössiä."

Odottamattoman vieraan tulo sai neuvottelevan joukon hämmennyksiin.

Eivät he olleet tottuneet sillä tavalla ihmislasten kanssa

seurustelemaan. Uljas Honganheimo malttoi ensimäiseksi mielensä ja

kysyi, oliko se sellainen mies Hukan vai Repolaisen sukua, joka

nakkautui kuin orrelta keskelle vieraan heimon kokoussalia.

"En ole heidän kumpaisenkaan sukua, olen vain Kujanpään Viljo, sama

poika, jota tuo hieno neiti syytti tuomen latvan katkaisusta. Mutta

minä en sitä tehnyt, sen teki Marjatrannan Paavo."

"Katsopa kun oletkin äkäinen!" virkkoi Katajainen. "Jos minulla nyt

olisi piikkisauvani matkassani, antaisin siitä sinulle Marjatrannan

Paavonkin osan... Että näet oppisit kohteliaammin puhuttelemaan

vieraita. Mitä nyt teemme pojan-naskalille?"

"Ettehän vain tehne pahaa minulle, armollinen herrasväki?" lausui

Viljo, säikähtäen Katajaisen tuimaa katsetta. Hän oli kyllä rohkea

poika, mutta tämä kaikki tuntui niin ihmeelliseltä, että se pani

pelottamaankin. Ja sen tunteen valtaamana hiipi hän lähemmäksi

Valkotuohutta, joka näytti hyväntahtoisimmalle koko joukosta.

"Enkä minä nyt tullut puiden oksia katkomaan, minä vain etsin äidin

porsasta, joka eksyi aamulla metsään. Ja enkö liene eksynyt itsekin."

"Kas niin, osaathan sinä kauniistikin puhua", virkkoi Valkotuohut

ystävällisesti. "Mutta emme me mitään herrasväkeä ole, me olemme puiden

haltioita ja neuvottelemme tässä, kuinka voisimme suojella metsää

ihmisten väkivallalta. Sanopas nyt sinä, joka olet ihminen, miksi

tuhositte tänäänkin niin paljon metsän nuorisoa?"

Viljo katsahti häpeillen alaspäin, voimatta heti vastata kysymykseen.

Sitten hän nosti arkaillen silmänsä ja sanoi hiljaa: "Nythän on

juhannus ja me tahdoimme kaunistaa autioita pihojamme."

"Kyllä kai!" tiuskasi Katajainen. "Miksi sitten olette karkoittaneet

kaikki puut pihoistanne metsään? Olisitte antaneet meidän kasvaa

tupienne seinuksilla, niin ette tarvitseisi joka juhannus käydä

ryöstöretkillä, mokomat!"

Viljo sanoi että heidän pihallaan kasvoikin koivu ja pieni pihlaja,

"Niin, mutta senkin pihlajan väänsit sinä, vekkuli, aivan vääräksi

aidasten väliin..." tiesi Katajainen.

Se oli totta. Turvattomuuden ja syyllisyyden tunne valtasi Viljon

jälleen ja hän pyyhkäisi paidan hihalla kyyneleitä silmistään.

Sitten istahti hän äänetönnä Valkotuohen viereen kivelle ja kuunteli

tarkkaavaisesti, kun metsän väki jatkoi keskeytynyttä neuvotteluaan.

Oikeinpa hänen sydäntään viilsi, kun hän kuuli heidän kertovan

monenlaisista väkivallanteoista, joita ajattelemattomat ihmiset olivat

metsää kohtaan harjottaneet. Mutta eihän hän, poika parka, ollut

tiennyt, että puihinkin koski, kun niitä reveltiin. Ja hän sanoi sen

metsän väelle.

"Vai et... etpä vainen!" ilkkui Katajainen jälleen, "Vaikka te

ihmiset olette tietävinänne niin kovin paljon.... Pyh sentään, siinäpä

se nyt nähtiin!"

Mutta lempeä Valkotuohut veti Viljon aivan vierelleen ja sanoi

vakavasti: "Pane nyt mieleesi, että kaikki Luojan luomat voivat tuntea

iloa ja surua, kipua ja nautintoa; sentähden pitää niitä kohdella

oikeudenmukaisesti. Teetkö nyt niin tästälähin, nyt, kun et enää ole

tietämätön asian oikeasta laadusta?"

"Teenpä kylläkin!" huudahti poika vilpittömästi. "Minä istutan monta,

monta puuta pihallemme, ja neuvon muitakin tekemään samalla tavalla.

Sitten kai me saamme tuntea juhannusiloa useampanakin päivänä kuin sinä

yhtenä ainoana, jolloin katkotut puut pihoillamme surkastuvat. Kunhan

minä nyt vain löytäisin Nökö-nössin ja tien kotiin jälleen, ennenkun

äiti tulee levottomaksi tähteni."

"No siinä asiassa autamme me sinua!" sanoivat puiden haltiat yhteen

ääneen. Ainoastaan äkäpää Katajainen epäili tokko sitä kadonnutta

porsasta on olemassakaan.

Mutta siinä samassa pujahti Nökö-nössi esiin lehvästen välistä,

tervehtien metsän väkeä syvään kumartaen.

"Öh, öh, öh" sanoi se syvällä rinta-äänellään. "Täällä minä

kuuntelin koko ajan pajukossa, kun te opetitte Viljo-pojalle tärkeätä

oppiainetta, välttämätöntä elämän läksyä. Ja hyvilläni siitä olen...

olenpa suuresti. Sillä nähkääs, sen olen minä, pätöinen porsaskin,

tajunnut, etteivät ne ihmislapset läheskään niin järkeviä ole, kuin

vakuuttavat olevansa... öh, öh."

Ihmetellen katseli Viljo porsasta. Hän oli hämmästyksestä aivan

mykkänä. Ei ikinä hän uskonut porsasten puhuvan! Mutta Nökö-nössipä

siinä pisti tarinaa! Ja sen tehtyään sipsutteli se somasti Viljon

viereen ja pisti pienen sorkkansa pojan kainaloon sanoen: "Kyll' on

nyt aika lähteä kotimatkalle. Ehkä arvoisa metsänväki saattaa meitä

ensimäiseen tienhaaraan asti."

Olipa soma näky, kun kirkkaan juhannusaamun koitteessa pitkä

saattokulkue vaelsi metsäpolulla. Käsikädessä ja hilpeästi

naureskellen kulkivat Viljo ja Nökö-nössi edellä ja heidän jälissään

astuivat Valkotuohut ja Honganheimo ja sitten kaikki muut yhä vain

kaksittain. Ainoastaan tulisilmä Katajainen astuskeli yksikseen, hiukan

happaman ja tyytymättömän näköisenä. Tämä tämmöinen oli jo liikaa

vieraanvaraisuutta hänen mielestään.

Voinette arvata kuinka suuri oli Kaisu-Liisun ilo, kun Viljo ja

Nökö-nössi viimeinkin pujahtivat kotiportista pihamaalle. Silloin oli

Kujanpäässä juhannus.