Haaksirikko.
Matkalla San Franciscosta Jokohamaan tutustuin — muuten hyvin
pintapuolisesti — mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en.
Laivassa, jolla me melko nopeasti kuljimme kohti viuhkain ja
korulippaitten maata, oli paljon matkustajia, joista useimmat olivat
amerikalaisia. Jo matkamme ensi päivästä kiintyi huomioni heidän
joukossaan olevaan kahteen keski-ikäiseen naiseen, jotka suuresti
erosivat tavallisista matkustajista. He olivat näköjään yksinkertaisia
maalaisrouvia tai ehkä vielä paremmin jonkun pikkukaupunkilaisen
kauppiaan vaimoja. Vaikka he eivät suinkaan olleet sellaisia, jotka
tavallisesti laivassa ostavat ensiluokan piletin, oli heidän hyttinsä
kuitenkin laivan paraita, ja vaikka he pysyttelivätkin yksiksensä,
eivätkä tahtoneet tulla huomatuiksi tai seurustella kenenkään kanssa,
näyttivät he olevan yhtä hyviä kuin toisetkin ja omaavan yhtä hyvän
oikeuden matkustaa mihin maailman osaan tahansa, millä tavalla ja missä
luokassa he vaan tahtoisivatkin.
Mrs Lecks oli vahva ja pitkä, roteva ja voimakas. Hänen päivänpaahtamat
kasvonsa osoittivat jonkinlaista tietoisuutta ja mahtavuutta,
jollaiseksi ne kehittyvät vähitellen henkilöllä, joka kauan on
rajattomalla vallalla määrännyt valtion kohtaloja tai vallinnut
maatalouden monia puuhia.
Mrs Aleshine oli ystävätärtään jonkun verran nuorempi sekä lyhempi ja
huomattavasti lihavampi. Hänen kasvoillaan oli sama itseluottamuksen
ilme kuin mrs Lecks'inkin, mutta sitäpaitsi oli hänen olennossaan
jonkinlaista hyväntahtoista lempeyttä, joka osoitti, että hän
sydämestään sääli jokaista, jolla ei koskaan ollut ollut tilaisuutta
tai kykyä tulla todella kunnolliseksi perheenemännäksi, kuten hänellä.
Suurimman osan ajastaan viettivät nämä arvoisat naiset kannella, istuen
jossain tuulensuojaisessa paikassa. Tavallisesti he kutoivat, ja se ei
estänyt heitä — kuten minusta näytti, kun kävellessäni sivuutin heidät
— hetkeksikään jatkamasta herkeämätöntä keskusteluaan.
Tuttavuutemme alkoi sillä, että mrs Lecks kerran kysyi minulta jotain
eräästä rannalla näkyvästä laivasta. Matkatovereissani ei ollut
ketään, jonka kanssa erikoisesti olisin halunnut seurustella, ja kun
noissa valtamerimatkalla olevissa maalaisrouvissa minusta oli jotain
erikoista, kiintyi huomioni heihin ja sitäpaitsi tuntui minusta
hupaiselta yksinäisten kävelyjeni lomassa saada puhella heidän kanssaan
jonkun hetken.
Ja hyvin kernaasti antoivatkin he tietoja itsestään. Molemmat olivat
leskiä, ja mrs Aleshine oli matkalla Japaniin tervehtimään poikaansa,
jolla oli paikka eräässä sikäläisessä kauppaliikkeessä. Lapseton mrs
Lecks seurasi ystäväänsä siksi, ettei hän voinut — kuten hän itse sanoi
— laskea mrs Aleshineä yksinään tällaiselle matkalle, ja osaksi senkin
vuoksi, että hän kuten moni muukin tahtoi nähdä vähän maailmaa, kun
häntä kerran ei siitä mikään estänyt.
Ystävykset eivät oikeastaan olleet sivistyneitä naisia. Heidän
lausuntonsa ja puheenpartensa olivat murteellisia ja usein vastoin
kielioppia. He olivat kyllä ottaneet maalta mukaansa merelle monta
yksinkertaista käsitettään, mutta sitäpaitsi oli heillä paljon tuota
viisasta, tervettä järkeä, joka kaikkialla on hyödyllistä, ja tätä he
usein käyttivät tavalla, joka minua suuresti huvitti.
Muuten he luullakseni pitivät minua oikeana tieto-aarteena, kun vaan
tuli kysymykseen merenkulun ja vieraiden maiden tunteminen. Sitäpaitsi
olivat he hyvin huvitettuja minun yksityisasioistani. Ja kaikki tämä
teki meistä hyvät matkatoverit.
Laivamme pysähtyi Sandwich-saarten läheisyydessä. Kaksi päivää sen
jälkeen kun olimme jättäneet Honolulun olimme onnettomuudeksi
törmänneet yhteen erään itään menevän laivan kanssa.
Tähän oli toinen laiva kokonaan syypää. Vaikka olikin jotenkin pimeä
ja sumuinen ilta, olisi sen tähystäjä helposti voinut huomata lyhtymme
ja ajoissa estää yhteentörmäyksen, jollei hän olisi nukkunut tai ollut
poissa paikaltaan. Olipa nyt asian laita kuinka tahansa, niin kaikessa
tapauksessa tuo alus, joka nähdäksemme oli pienempi höyrylaiva, törmäsi
täydessä vauhdissa laivamme keulaan, peräytyi sitten ja katosi sumuun,
ja me emme siitä enää nähneet emmekä kuulleet mitään.
Yleinen mielipide oli, että se oli vahingoittunut paljon vaikeammin
kuin meidän aluksemme, ja että se luultavasti pian onnettomuuden
jälkeen upposi, sillä kun sumu noin tunnin kuluttua hajaantui, emme
nähneet sen lyhdyistä jälkeäkään.
Niinkuin tavallisesti onnettomuuden sattuessa merellä, sanottiin ensin,
että laivamme vauriot olivat aivan vähäpätöiset, mutta pian havaittiin,
että ne olivatkin huolestuttavat, todella turmiolliset. Laivan runko
alihangan puolella keulassa oli pahoin murtunut, ja vettä virtasi
sisään aivan huolestuttavassa määrässä.
Noin parin turmin ajan työskenteli miehistö ja osa matkustajista
pumpuissa, ja kaikki mitä suinkin voitiin tehtiin tuon suunnattoman
reiän tukkimiseksi, mutta pian huomattiin kaikkien ponnistusten laivan
pelastamiseksi olevan kokonaan tuloksettomia. Hiukan ennen puolta yötä
ilmoitti kapteeni, että oli mahdoton pitää alusta pinnalla ja että
kaikkien oli turvauduttava pelastusveneisiin.
Yö oli tähtikirkas ja meri jotensakin tyyni. Kapteeni vakuutti, että
nämät edut tekivät pelastusmatkan aivan vaarattomaksi. Hän luuli,
että me seuraavana päivänä puolipäivän aikaan saapuisimme eräälle
pienelle asutulle saarelle, jossa löytäisimme suojaa ja kaikkea mitä
tarvitsimme, kunnes pääsisimme johonkin ohikulkevaan laivaan.
Meillä oli kylliksi aikaa tehdä tarpeelliset matkavalmlstukset, ja
nämä suoritettiin hyvässä järjestyksessä päällikkökunnan määräysten
mukaisesti, jotkut ensiluokassa matkustavat naiset olivat kyllä
hirveästi pelästyneet ja olivat vähällä saada hysteeristä kohtauksia,
ja olipa herrainkin joukossa joitakuita, joiden nenänpää oli valkoinen.
Mutta kaikki tottelivat kapteenia ja valmistautuivat astumaan
veneisiin. Ensimäinen perämies kulki ja ilmoitti, missä veneessä kunkin
paikka oli ja mistä kohtaa kannelta oli astuttava alas.
Minulle osoitettiin paikka isossa veneessä, missä suurin osa oli toisen
ja kolmannen luokan matkustajia. Tullessani hytistäni, jossa olin
käynyt noutamassa rahani ja joitakuita arvoesineitä, jotka voin kantaa
mukanani, kohtasin portaissa mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n, jotka
osoittivat suurta tyytymättömyyttä kuullessaan, etten tulekaan samassa
veneessä heidän kanssaan.
He lähtivät kuitenkin hytteihinsä ja minä kannelle, vaan noin 10
minuutin kuluttua tuli mrs Lecks kiireesti luokseni. Hän oli varmasti
etsinyt minua. Hän sanoi itsellään olevan tärkeätä sanottavaa minulle
ja vei minut perään, missä tapasimme mrs Aleshine'n, joka odotteli
erään kansihytin takana.
"Katsokaapa!" sanoi mrs Lecks ja vieden minut laivan reunalle osoitti
alaspäin. "Näettekö tuon veneen? He ovat sen laskeneet alas, eikä
siellä ole ketään. Toisella puolella ollut vene lähti juuri äsken
aivan täynnä ihmisiä. En koskaan eläissäni ole nähnyt niin paljon
ihmisiä sullottavan yhteen veneeseen. Ja yhtä ahdasta tulee luullakseni
toisissakin veneissä. En sen vuoksi ymmärrä, miks'emme voisi ottaa
tätä tyhjää venettä, koska sen kerran olemme löytäneet, yhtä hyvin
kuin ahtaudumme noihin toisiin, täyteen sullottuihin veneisiinkin,
Ja jos sinne tulisi muitakin, olemme me kumminkin kerinneet ajoissa
valitsemaan itsellemme paikat, ja se on tässä ahtaudessa todella tärkeä
asia sekin.
"Aivan oikein", virkkoi mrs Aleshine, "ja minä ja mrs Lecks olisimme
heti laskeutuneet siihen, jollemme olisi pelänneet mennä siihen ilman
miespuolista turvaa, sillä venehän olisi voinut lähteä tiehensä, eikä
meistä kumpikaan osaa hituistakaan soutaa. Silloin muisti mrs Lecks
teidät. Hän ajatteli, että kun nuori mies kerran tuntee niin paljon
meriasioita, pitänee hänen osata soutaakin."
"Tottakai!" sanoin minä. "Mutta en voi käsittää, miksi vene on jätetty
tähän. Siellähän on vesikipponen, airot ja joitakuita tinalaatikoita,
joten se aivan varmaan on varustettu lähtöä varten. Jos odotatte
hetkisen, käyn tuolla toisella puolen katsomassa kuinka siellä ovat
asiat."
Keskikannella ja keulassa vallitsi suuri hämminki niiden keskuudessa,
jotka eivät vielä olleet päässeet veneisiinsä, ja minä huomasin
myöskin, että tungos oli suurempi kuin olin osannut luullakaan. Oli
monta, jotka eivät olleet saaneet paikkaa siinä veneessä, johon olivat
aikoneet, ja jotka nyt kiiruhtivat päästäkseen johonkin toiseen.
Siksi minulle selvisi, ettemme enää saaneet aikaa hukata, vaan meidän
täytyi heti ottaa paikat mrs Lecks'in löytämässä pikkuveneessä, joka
kaikesta päättäen oli aiottu joillekin erikoisesti suosituille.
Päällikkökunta oli nimittäin heti ensi veneen lähdettyä johtanut
kaikki matkustajat keskikannelle ja keulaan. Mutta kun minä en
voinut käsittää, miksi jotakuita muita suosittaisiin enemmän kuin
minua ja noita kahta naista, jotka minua odottivat, hiivin kaikessa
hiljaisuudessa takaisin perään heidän luokseen.
"Meidän täytyy mitä pikemmin laskeutua veneeseen", sanoin minä hiljaa,
"sillä lähtömme voidaan helposti huomata ja silloin ryntäävät he tänne.
Epäilen, että se on varattu kapteenille ja muulle päällystölle, mutta
meillä on siihen yhtä hyvä oikeus kuin heilläkin."
"Niin kyllä, ja oikeastaan parempikin", sanoi mrs Lecks, "sillä eihän
meillä ole ollut mitään tekemistä ohjauksen ja yhteentörmäyksen kanssa".
"Mutta kuinka me voimme laskeutua siihen?" kysyi mrs Aleshine. "Meillä
ei ole minkäänlaisia portaita."
"Ei todellakaan", vastasin minä. "Mahdollisesti on heillä aikomus
kuljettaa tämä vene kokkaan toisten täytyttyä. Me saamme laskeutua
alas miten vaan parhaiten voimme köysien avulla. Minä menen ensin alas
pitämään sitä lähellä laivan kylkeä."
"Kyllä se käy hyvin hankalasti", sanoi mrs Lecks, "ja minusta meidän
pitäisi odottaa, kunnes laiva on vielä hiukan vajonnut, jolloin me
pääsemme vähän lähemmäs venettä."
"Ei, ei käy päinsä odotella", sanoin minä, "sillä silloin emme pääse
siihen ollenkaan."
"Oi, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, "enhän minä mitenkään
voi seistä tässä vallan kylmäverisesti ja tuntea laivan vajoavan siksi
kunnes pääsemme helposti hyppäämään veneeseen!"
"No, sitten jätämme odottamisen", virkkoi mrs Lecks. "Mutta kaikkein
ensinhän meidän pitää pukeutua näihin pelastusvöihin. Kaksi minä
otin omasta hytistämme ja tämän kolmannen sain käsiini viereisestä.
Sieltä olivat jo ihmiset lähteneet ja jättäneet vyön lattialle. Minä
ajattelin, että jos jotain sattuisi tapahtumaan matkalla saareen, niin
voisimme ehkä pelastua näiden esineiden avulla, mutta nyt näyttääkin
siltä että tarvitsemmekin niitä paraiten laskeutuessamme näiden
köysien varassa veneeseen. Olin ajatellut ottaa omalle osalleni kaksi,
korvatakseni sen, etten ole niin lihava kuin mrs Aleshine, vaan nyt
täytyy teidän ottaa yksi niistä, koska kerran olette seuraamme tullut."
Nähdessäni, ettei mrs Lecks tarvinnut kahta pelastusvyötä ja
että hänellä niistä olisi vain haittaa, otin minä vastaan hänen
tarjouksensa, mutta sanoin, etten tahdo pukeutua siihen ennen kuin on
välttämätöntä, sillä se voisi ehkä estää minua vapaasti liikkumasta.
"Kuten tahdotte, jos vaan luulette voivanne vaaratta päästä tuonne
alas, niin tehkää vaan niin!" sanoi mrs Lecks. "Mutta mrs Aleshine
ja minä otamme omamme, ennen kuin alamme moisen merimieskiipeämisen.
Tiedämme kyllä kuinka ne ovat asetettavat, sillä koettelimme niitä
heti San Franciscosta lähdettyämme. Ja kuule nyt mitä sanon, Barb'ra
Aleshine, oletko varma, että sinulla on mukanasi kaikki, mitä tahdoit
ottaa, sillä ei maksa vaivaa muistellakaan mitään, jonka olet
unohtanut, sitten kuin laiva on uponnut." — "Minulla ei enää ole mitään
muistettavaa", sanoi mrs Aleshine, "ei ainakaan sellaista, jota voisin
ottaa mukaani veneeseen, niin että on siis parasta, että heti alamme
laskeutua, sillä kun sinä puhut, kuinka laiva vaipuu vaipumistaan
jalkojemme alle, tuntuu minusta ikäänkuin kylmä ostroni liukuisi
edestakaisin selkäpiitäni."
Mrs Lecks silmäili reelingin yli veneeseen, jonne minä jo olin ehtinyt
laittautua.
"Minäpä laskeudunkin alas ensimäiseksi ja näytän sinulle, Barb'ra
Aleshine, miten sen tulee käydä", sanoi hän.
Meri oli aivan tyyni, ja laiva oli jo vajonnut niin paljon, että mrs
Lecks'in ääni kuului aivan läheltä minua, vaikka hän puhui hiljaa.
"Katsopa, miten minä teen!" sanoi hän ystävättärelleen. "Minä aion
tehdä aivan samoin kuin hänkin" — tarkoittaen minua — "ja sitten täytyy
sinun tulla jälessä samalla tavalla."
Tämän sanottuaan nousi hän penkille, asetti toisen jalkansa reelingille
ja tarttui lujasti köyteen.
"Ei", hän sanoi, "tämä ei käy. Meidän täytyy odottaa kunnes laiva
vajoaa syvemmälle. Silloin on helpompi päästä alas."
Nämä sanat hermostuttivat minua tavattomasti. Saattoihan tapahtua minä
hetkenä tahansa, että meidän pikku veneeseemme ryntäisi aikamoinen
joukkue, eikä myöskään voinut tietää, millä silmänräpäyksellä laiva
vajoisi syvyyteen. Vierellämme ollut toinen pelastusvene oli jo
muutamia minuutteja sitten lähtenyt, ja minä eroitin etupuolella
jälleen yhden, joka juuri irtautui laivasta. Meidän oli nyt myöhäistä
päästä mihinkään muuhun veneeseen, eikä ollut ollenkaan varmaa, että
minulle jäisi tarpeeksi aikaa johdattaa veneemme sellaiselle paikalle,
mistä molemmat naiset helpommin voisivat siihen laskeutua.
Senvuoksi kehoitin minä innokkaasti heitä kiirehtimään.
"Minähän yletyn saamaan teistä kiinni samassa silmänräpäyksessä kuin te
irrotatte kätenne köydestä ja siten autan teidät alas", sanoin minä.
"Jos te kerran olette siitä varma, niin koettakaamme sitten", sanoi
mrs Lecks, "mutta sen minä kuitenkin huomautan, että yhtä mielelläni
hukun kuin joudun jollekin saarelle taittunein jaloin. Ja jos taas mrs
Aleshine putoisi, puhkaisisi hän veneen pohjan ja menisi samaa tietä
suoraan meren pohjaan. Kas niin, pitäkääpä siis varanne! Nyt tulen
minä!"
Sen sanottuaan alkoi hän laskeutua alas, ja niin lähellä hän oli minua,
että sain oitis hänestä kiinni ja autoin hänet verrattain helposti alas
veneeseen.
Mrs Aleshinea oli vaikeampaa auttaa alaslaskeumisessa. Sittenkään,
vaikka jo olin vankasti tarttunut hänen tukevalle vyötäisilleen, ei hän
tahtonut irroittaa käsiään köydestä, pelosta että putoisi mereen eikä
veneeseen. Mrs Lecks'in kehoitukset ja se että minä lakkaamatta nyin
häntä alaspäin, saivat hänet viimein laskemaan irti köydestä, ja vaikka
olikin hyvin vähällä, ettemme molemmat vierineet veteen, onnistui minun
lopuksi saada hänet veneeseen sekä asettaa hänet istumaan eräälle
tuhdolle.
Minä irroitin nyt veneen peräköyden, vaan epäilin vielä laskea irti
etuköyttä, sillä en tahtonut jättää ketään niistä, jotka mahdollisesti
olivat päättäneet pelastua siihen veneeseen, jonka me olimme ottaneet.
En kuitenkaan kuullut mitään askeleita, yhtä vähän kuin näin paikaltani
ketään laivan sivulla. Irroitin senvuoksi toisenkin köyden, työnsin
veneen ulapalle, tartuin airoihin ja soudin niin kauas, että taisin
paremmin eroittaa laivan kannelle. Kun en kuitenkaan nähnyt siellä
ketään olentoa, niin huusin, vaan kun mitään vastausta ei kuulunut,
huusin vieläkin kerran niin kovaa kuin suinkin jaksoin.
Noin minuutin ajan odotin vastausta, vaan kun sittenkään ei mitään
kuulunut eikä myöskään ketään näkynyt, tulin vakuutetuksi siitä, ettei
ainoatakaan elävää olentoa ollut jäänyt laivalle.
"Kaikki ovat sieltä lähteneet", sanoin, "ja nyt on parasta, että me
koetamme kiirehtiä heidän peräänsä niin nopeasti kuin mahdollista."
Ja niin aloin soutaa samaan suuntaan jonne toiset olivat häipyneet.
"Se on sentään siunattu asia, että te osaatte soutaa", virkkoi mrs
Lecks, samalla kun hän laittautui veneen perässä mahdollisimman
mukavaan asentoon, "sillä mrs Aleshine'sta ja minusta ei suinkaan olisi
ollut airoja käsittelemään."
"Minä en ainakaan olisi laskeutunut tähän veneeseen, ellei mr Craig
olisi tullut mukaan", sanoi mrs Aleshine.
"En minäkään", lisäsi hänen ystävättärensä.
Kun olin ehtinyt soutaa yhä vaipumistaan vaipuvan laivan keulan
ympäri, huomasin jokseenkin lähellä useita välkähteleviä tulia, jotka
luonnollisesti näkyivät meidän edellämme kulkevista veneistä. Minä
soudin voimaini takaa saadaksemme ne kiinni tai voidaksemme edes
pysyä heidän lähettyvillään. Minun velvollisuuteni ehkä olisi ottaa
veneeseeni muutamia niistä, jotka olivat sullotut noihin toisiin
veneisiin. He olivat mahdollisesti luulleet, että meidän veneemme oli
myöskin täynnä väkeä ja kiirehtinyt ulapalle jo ennen heitä.
Minä en käsittänyt, mitenkä sellainen väärinkäsitys oli saattanut
syntyä, mutta mitäpäs minulla oli sen seikan kanssa tekemistä. Kun minä
nyt olin täydellisesti varma siitä, ettei ketään ihmisiä ollut jäänyt
uppoavalle laivalle, ei minulla ollut muuta jälellä kuin soutaa toisien
veneitten perässä ja koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ne.
Luulin, ettei siihen menisi pitkääkään aikaa, vaan kun olin soutanut
noin puolen tunnin ajan, huomautti mrs Aleshine, että valot näkyivät
yhtä kaukaa, ellei kauempaa kuin lähteissämme.
Kääntyessäni katsomaan havaitsin hänen todellakin olevan oikeassa.
Meitähän oli veneessä vain kolme henkeä, joten meidän olisi pitänyt
hyvin pian saavuttaa nuo täyteen lastatut veneet. Ajateltuani kuitenkin
asiaa lähemmin, ei se sentään ollut niinkään merkillistä, että ne
kulkivat eteenpäin yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin me, sillä
niitähän souti ainakin puolen tusinaa voimakkaita merimiehiä.
Hetken perästä huomautti mrs Lecks, että hänen mielestään valot
toisissa veneissä olivat sammumaisillaan, ja hän arveli sen johtuvan
siitä, että merimiehet olivat unohtaneet ennen lähtöä täyttää lyhdyt.
"Sellaista sattuu tietysti usein silloin kun ihmiset suinpäin jättävät
jonkun paikan", lisäsi hän.
Mutta kun jälleen katsoin taakseni, olin melkein varma siitä, ettei
valon himmeneminen aiheutunut öljyn puutteesta, vaan loittonevasta
välimatkasta. En voinut eroiltaa enää muuta kuin kolme liekkiä, ja
koska meren pinta liikkui vain hyvin vähän, ei saattanut otaksua, että
laineetkaan olisivat estäneet lyhtyjä näkymästä.
Varmaa oli, että toiset loittonivat meistä, eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin soutaa niin paljon kuin jaksoin heidän peräänsä. Olin
tottunut soutaja, enkä siis ollut voinut osata aavistaakaan, että
jäisin jälkeen toisista.
"Luulenpa, etteivät he ole tyhjentäneet tätä venettä siitä kuin
viimeksi satoi", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minun jalkani ovat aivan
märät, vaikken ole huomannut sitä aikaisemmin."
Minä vedin sirot veneeseen ja aloin tutkia venettä. Siinä oli ensin
päällyspohja, ja koetellessani kädelläni havaitsin, että vettä tulvi
lastojen välissä. Nostin senvuoksi ylös sen osan päällyspohjaa, joka
oli itseni alla — ja siellä oli vettä ainakin kuusi tai kahdeksan
tuumaa!
Nyt käsitin kyllin selvästi syyn hitaaseen kulkuumme. Veneemme oli
havaittu käyttökelvottomaksi ja senvuoksi oli kielletty menemästä
siihen. Niin ollen oli toiset veneet sullottu täyteen ihmisiä. Se
seikka oli viime tingassa aikaansaanut kiireen ja hämmingin ja
luultavasti oli otaksuttu meidän olevan mukana jossain toisessa
veneessä.
Niin, siinä siis olin Tyynellä Valtamerellä kahden naisen kanssa
vuotavassa veneessä!
"Onko pohjassa mitään vikaa?" kysyi mrs Lecks.
Minä annoin päällyspohjan pudota kiinni ja silmäilin peräkannelle.
Tähtivalossa huomasin, että molemmat naiset tuijottivat minuun tutkivin
katsein. He nähtävästi aavistivat jotain olevan epäkunnossa ja
tahtoivat saada siitä selvän. En epäillyt silmänräpäystäkään ilmoittaa
sitä heille. He nimittäin näyttivät minusta sellaisilta naisilta,
joilta oli sekä suotta että mahdotonta salata moista seikkaa kuin nyt
oli kyseessä.
"Vene vuotaa", virkoin minä. "Se on jo täynnä vettä, ja senvuoksi
edistyy matkamme näin hitaasti."
"Siksi he tietysti jättivät tämän käyttämättä", sanoi mrs Aleshine.
"Meidän olisi todellakin pitänyt ajatella asiaa tarkemmin, eikä luulla,
että me kolme henkeä saisimme yksinämme käytettäväksemme veneen. Olisi
ollut paljon viisaampaa kun meidätkin olisi sullottu muiden mukaan
johonkin toiseen veneeseen."
"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "älä nyt valita
onnetonta sattumaa, kun sinulla todellakin on onni mukanasi! Meillähän
on tässä mukava vene, missä on kylliksi tilaa levitellä ja venytellä
itseämme, jos vain haluttaa. Ja jos vene vuotaa on tehtävänämme
tietysti ammentaa vettä pois niin nopeasti kuin voimme. Mitenkähän se
kävisi päinsä parhaiten, mr Craig?"
"Meidän täytyy tyhjentää vene vedestä heti", vastasin minä. "Ja jos
vain löydän vuodon, koetan tukkia sen umpeen."
Tämän jälkeen haeskelin kaikkialta veneestä esinettä, millä voisimme
ammentaa vettä pois, ja molemmat naiset auttoivat innokkaasti minua
etsiskelyssäni. Keulasta löysimmekin viimein nahkakupposen, vaan
koska oli hyvin tärkeätä, että me kaikki kolmisin ammentaisimme vettä
veneestä, etsin kaksi tinalaatikkoa, jotka joku oli asettanut veneeseen
varustaakseen sen ruokatarpeilla, ja aloin taskuveitselläni kiskoa auki
niiden kansia.
"Älkää heittäkö niiden sisältöä pois", lausui mrs Lecks, "jos se vain
kelpaa syötäväksi. Vaan jos siellä on tomaatteja, niin saatte ne kyllä
heittää mereen, sillä kenenkään ihmisen ei pidä syödä tinalaatikoissa
säilytettyjä tomaatteja."
Minä ojensin astiat mrs Lecks'ille ja näin hänen tyhjentävän toisen
sisällön mereen, sekä toisen taskustaan ottamalle, perätuhdolle
ievittämälleen sanomalehdelle.
Sen jälkeen nostin minä ylös päällyspohjan ja aloin ammentaa vettä.
"Minä olen luullut veden tyhjentämisessä aina käytettävän pumppua",
virkkoi mrs Aleshine.
"Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "nousepa ja ota osaa työhön. Jota
vähemmän lavertelemme ja sen sijaan ammennamme vettä pois veneestä,
sitä parempi on meidän olla. Sen vakuutan sinulle."
Huomasin pian, että parempaa apua veden ammentamisessa kuin mitä mrs
Lecks ja mrs Aleshine minulle antoivat, tuskin olisi voinut ajatella.
He olivat nähtävästi tottuneet tekemään työtä sekä ymmärsivät hyvin
mukautua siihen harvinaiseen olotilaan, johon olimme joutuneet.
Aina vähän väliä herkesin minä ammentamasta ja koettelin tarkkaan
pohjaa, löytääkseni paikan mistä vettä veneeseen tunkeutui. Vaan kun
en onnistunut löytämään vuotoa, jätin etsiskelemisen sikseen, ryhtyen
jälleen vettä ammentamaan siinä toivossa, että saatuamme veneen melkein
tyhjäksi voisin helposti löytää reiän.
Työskenneltyäni vielä puolen tuntia huomasin kuitenkin, että siitä
koituisi jokseenkin pitkä-aikainen ponnistelu, ja jos kaikki ammennamme
yhtä aikaa, me myöskin samaan aikaan väsymme, ja se olisi meille vain
onnettomuudeksi. Minä ehdotinkin senvuoksi, että me vuoron jälkeen
lepäisimme, ja mrs Aleshine'a kehoitettiin ensimäiseksi lepäämään.
Sen jälkeen lepäsi mrs Lecks, ja kun hän jälleen ryhtyi ammentamaan,
herkesin minä vuorostani työstä sekä aloin taasen etsiä reikää.
Noin kahden tunnin ajan työskentelimme sillä tavoin, vaan sitten
huomasin, että se oli tuloksetonta ponnistelua. Jos me kaikki
ammentaisimme yhtä aikaa, saattaisimme mahdollisesti pitää veden sillä
korkeudella, jolla se oli silloin kun havaitsimme vuodon, vaan jos
meistä työskenteli vain kaksi, ehti se jonkun verran yletä, niin että
nyt oli veneessä enemmän vettä kuin silloin kun ammentamisen alotimme.
Vene oli raudasta ja reikää voin yhtä vähän löytää kuin tukkia.
Mahdollisesti oli runko saanut vuodon sen johdosta, että metalli
oli voimakkaassa auringonpaisteessa sulanut — tapaus, jollaisesta
rautaveneiden suhteen olin monasti kuullut puhuttavan. Pieni aluksemme,
joka varmasti olisi ollut hyvä pelastusvene, jos sen ulkopinta olisi
ollut vahingoittumaton, vuoti nyt luultavasti keulasta perään. Sillä
aikaa, jolloin minä etsin reikää, ja jolloin päällyspohja ei ollut
paikallaan, oli minun painoni nähtävästi edistänyt vuotoa, sillä aivan
selvästi virtasi nyt vettä sisään enemmän kuin ennen.
Me olimme perin väsyneitä. Niinpä mrs Lecks'kin, joka koko ajan oli
hoputtanut meitä ahkerasti tekemään työtä ja kieltänyt meitä puhumasta
edes hengenvedon aikaa, myönsi nyt olevan aivan turhaa koettaa saada
vettä ammennetuksi pois veneestä.
Oli jo kulunut useita tunteja siitä kuin olin herennyt soutamasta,
enkä minä voinut tietää, olimmeko ajautuneet edemmäs vaiko pysytelleet
paikallamme. Vaan se oli saman tekevää. Vene vaipui joka tapauksessa,
joten oli samaa, missä kohden joutuisimme meren pohjaan.
Minä istuuduin ja rupesin vaivaamaan aivojani keksiäkseni jonkun keinon
pelastua tästä kamalasta tilasta. Veden ammentaminen oli aivan turhaa —
mutta mitä muuta oli tehtävä?
"Milloin täytyy meidän varustautua pelastusvöillä?" kysyi mrs Lecks.
"Silloinko kun vesi on kohonnut päällyspohjaan saakka — sanokaa!"
Minä vastasin hänelle, ettei pitäisi ainakaan sen kauempaa viivytellä,
vaan itsekseni tuumailin, ettei niistä itse asiassa olisi mitään
hyötyä. Miksi koettaisimme pidentää elämäämme muutaman tunnin
kestävällä tuloksettomalla ajelehtimisella valtameren aalloilla?
"Minä pidän silmällä veden kohoamista", virkkoi mrs Lecks. "Yksi noista
laatikoista oli täynnä hummereita, vaan koska niitä syömällä olisimme
tulleet vain pahoinvointisiksi — siitä olen varma — heitin minä ne
mereen. Mutta toisessa astiassa on herneitä, ja hyödyllisintä mitä
tällä hetkellä voimme tehdä on nauttia niitä vähäisen erän. Ne ovat
hyvin ravitsevia ja auttavat meitä säilyttämään voimamme. Ja tehän
mainitsitte, että mukanamme on myös pieni astiallinen vettä, jota siis
voimme ryypätä muutaman kulauksen. Sen perästä tunnemme itsemme taas
ihmisiksi, saattepas nähdä! Herneitä saatte noukkia sormillanne, sillä
veitsiä ja haarukoita ei meillä tietysti ole."
Mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat molemmat kömpineet istumaan niin
korkealle kuin mahdollista, joten ei vesi ylettynyt heihin.
Päivä alkoi vähitellen valjeta, ja me eroitimme selvästi kaikki
ympärillämme.
Ennenkuin mrs Aleshine ojensi kätensä vastaanottamaan herneitä, pesi
hän ne veneessä olevassa vedessä, lausuen samalla, että sitä oli nyt
käytettävä parhaan mukaan, koska sitä kerran oli siellä olemassa. Kun
hän sen jälkeen oli kuivannut kätensä johonkin pukunsa poimuun, täytti
mrs Lecks ne herneillä, tarjoten niitä minulle.
Minun oli todellakin hyvin nälkä, ja syötyäni vakuutin molemmille
naisille, että herneet olivat oikein hyviä, joskin ne kieltämättä
olisivat voissa paistettuina, peparoituna ja suolattuina maistuneet
paljon paremmilta.
Sen jälkeen ojensivat he minulle toisen tyhjistä astioista ja mrs Lecks
pyysi minun pesemään sen niin puhtaaksi kuin mahdollista, jonka perästä
me kaikki ahmimme siitä virkistävää vettä.
"Kylmät säilyke-herneet paljaan veden kanssa eivät tosin ole mitään
juhlaruokaa", virkkoi mrs Lecks, "vaan on olemassa monta köyhää
raukkaa, jotka tulisivat iloisiksi saadessaan syödä niitäkin."
Minä puolestani en osannut kuvitella, että joku köyhä raukka tulisi
iloiseksi saadessaan syödä niitä sellaisessa olotilassa kuin me sillä
hetkellä olimme, vaan en sentään virkannut mitään.
"Nyt on vesi enää vain sormenlevyn verran päällyspohjasta", sanoi mrs
Lecks, joka oli kumartunut mittaamaan veden korkeutta, "joten on aika
kiinnittää vyötäisillemme pelastusvyöt."
"Kiinnittäkäämme siis", lausui mrs Aleshine. "Ojennapa minulle omani!"
Kaikki kolme kääriydyimme pelastusvöihin, ja minä nousin tuhdolle
silmäilläkseni ympärilleni.
Oli jo aivan valoisaa, ja minä eroitin kauas merelle, jonka pinta
aaltoili hiljaa ja kepeästi. Erään aallon venettämme kohottaissa näin
minä merellä mustan pilkun kaukana, melkein näköpiirin rajalla.
"Onkohan se höyrylaivamme?" ajattelin itsekseni. "Ehkei se siis olekaan
vielä uponnut!"
Samassa syttyi minussa pieni toivon kipinä. Jos laiva vielä on veden
päällä, on sitä varmasti suojellut sen vettä pitävä laipio ja se ei
niinmuodoin vajoisikaan syvemmälle. Olisimme niin ollen pelastetut, jos
vain pääsisimme takaisin laivalle. Mutta miten me sinne pääsisimme?
Paljon, hyvin paljon ennen kuin minä ehtisin soutaa sinne vajoisi
veneemme syvyyteen.
Minä kerroin onnettomuustovereilleni havainnostani, ja mrs Aleshine
koetti silloin nousta tuhdolle myöskin nähdäkseen saman mustan pilkun.
Mutta mrs Lecks esti häntä.
"Älä tee tilaasi tukalammaksi kuin se on putoamalla mereen Barb'ra
Aleshine!" virkkoi hän. "Jos meidän täytyy heittäytyä veteen niin
tehkäämme se taiten ja järjestyksessä sekä sopivalla tavalla! Entä jos
havaitsemanne pilkku, mr Craig, on laivamme, luuletteko meidän jollain
tavoin voivan päästä sinne?"
Minä vastasin, että henkilö, joka osaa uida, mahdollisesti voisi
pelastusvyön avulla päästä sinne.
"Mutta kumpikaan meistä ei osaa uida", sanoi mrs Lecks, "sillä me
olemme aina asuneet sellaisella seudulla, missä ei vesi koskaan kohoa
korttelia korkeammalle, muulloinkuin tulvan aikana, ja silloin taas
eivät voi uida ihmiset eivätkä elukatkaan. Vaan kunhan me ensin näemme
teidän uivan, niin ehkä me sitten osaamme tehdä samalla tavalla.
Meidän täytyy ainakin koettaa niin hyvin kuin voimme. Se on ainoa
pelastuksemme."
"Nyt on vesi jo melkein minun istuinsijani tasalla", keskeytti hänet
mrs Aleshine, "joten minun joka tapauksessa on noustava seisomaan,
putoanpa sitten mereen tai en."
"No niin", sanoi mrs Lecks, "on siis parasta, että nousemme
seisaallemme jok'ainoa ja annamme veneen vajota allemme. Siten pääsemme
ainakin hyppäämästä laidan yli, joka ei missään tapauksessa olisi
hauskaa."
"Voi hyvä ystävä!" huudahti Aleshine. "Sinä puhut tavalla, joka saattaa
ostronit kömpimään pitkin selkäpiitäni. Ensin kuvailit sinä, miten
laiva vajoaa allamme ja nyt taas selität, kuinka vene tuossa paikassa
uppoo syvyyteen. Minä omasta puolestani hyppään mieluummin mereen kuin
odotan sitä hetkeä."
"No no, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "nousehan nyt
seisaallesi, äläkä höpise niin paljon! On paljon mukavampaa joutua
veteen vähitellen kuin heittäytyä sinne yht'äkkiä, jotta loiskahtaa."
"Ehkä on niin", myönteli mrs Aleshine. "Taitanee sitten niinmuodoin
tuntua siedettävämmältä vajota mereen tuuma tuumalta, mutta sen minä
sanon, että mieluummin minä nyt olisin kotona."
Minä itse puolestani olisin puoltanut mereen hyppäämistä sen sijaan
kuin asettua kylmäverisesti odottavalle kannalle, vaan en tahtonut
mielipidettäni lausumalla peloittaa naisia, jotka olivat todellakin
tähän saakka säilyttäneet mielenmalttinsa. Senvuoksi katsoinkin olevan
parasta noudattaa mrs Lecks'in neuvoa, kunhan vain pääsisimme veteen
mihinkään takertumatta.
Me nousimme senvuoksi kaikki seisomaan, mrs Lecks perään, minä keulaan
sekä mrs Aleshine välillämme olevalle tuhdolle. Viimeksimainittu ei
näyttänyt saavan oikein tarpeeksi tilaa itselleen voidakseen seisoa
horjumatta, mutta — kuten hän itse sanoi — se ei ollenkaan haitannut,
sillä eihän sitä seisomista kuitenkaan enää kauan kestäisi.
Olen tottunut uimari, enkä ole koskaan epäillyt hypätä veteen, vaan
minun täytyy tunnustaa, että tuntui sangen hermoja kiduttavalta tällä
tavoin seisoa hiljaa ja odottaa veneen vajoamista. Miltä se tuntui
naisista, sitä en tiedä. He eivät lausuneet sanaakaan, vaan heidän
kasvojen eleistään saattoi kyllä havaita, että jotain epämiellyttävää
oli tapahtumassa, ja että oli sen parempi mitä vähemmän siitä puhuttiin.
Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei veneessä ollut köysiä eikä mitään
muutakaan, johon voisimme takertua kiinni, aloin kärsivällisesti
odottaa mitä tuleman piti. Veneen perällä ja keulalla näytti olevan
suuri kantokyky, sillä kesti hirvittävän kauan ennen kuin vene vajosi
syvyyteen. Tätä odotusta riitti niin pitkälti, että olisin mielelläni
tahtonut astua toisella jalallani veneen syrjälle ja kaataa sen,
siten tehdäkseni pikemmin lopun kärsimyksistämme. Sitä en kuitenkaan
tehnyt, sillä silloin olisivat naiset varmasti menettäneet kaiken
mielenmalttinsa sekä kaatuneet ja loukanneet itsensä veneen tuhtoihin.
Viimein näkyivät aallot kummallakin puolen venettä ylenemistään
ylenevän ja vesi alkoi hiljaa virrata sisään.
"Pitäkää varanne!" huusin minä.
Ja sillä samalla hetkellä sain kokea tunteen, joka varmaan oli
samallainen kuin rikoksentekijä tuntee mestaustilaisuudessa silloin
kun hän huomaa tappoterää pidättävän laudan kiskaistavan irti.
Kauhistuttava painuminen alas, tyrske ja aaltojen pauhu — ja sen
jälkeen tuntui minusta ikäänkuin valtameri, jonka pintaa äsken olin
veneestä katsellut, olisi kohonnut ja niellyt minut.
Muutaman sekunnin perästä oli pääni kuitenkin jälleen veden pinnan
yläpuolella ja silmätessäni kiireesti ympärilleni huomasin mrs
Lecks'in ja mrs Aleshine'n päät ja olkavarret aivan lähellä minua.
Viimeksimainittu räpytteli ankarasti silmiään ja purskutti merivettä
suustaan, vaan heti kun hän näki minut, huusi hän:
"Sehän tapahtui paljon äkkinäisemmin kuin olin osannut kuvitellakaan."
"Oletteko molemmat vahingoittumattomia?"
"Ainakin luulen itse olevani", vastasi mrs Aleshine; "mutta sitä
en olisi uskonut, että ihminen, jonka ympärille on kiinnitetty
pelastusvyö, voisi hetkeksikään kokonaan vaipua veden pinnan alle."
"Vaan nyt kun voit hengittää taas saatat olla tyytyväinen", virkkoi
siihen mrs Lecks. "Sanokaapa", lausui hän minun puoleeni kääntyen,
"mille suunnalle meidän nyt on yritettävä uida? Ja onko meillä
mukanamme kaikki mitä tarvitsemme?"
"Sitä mitä meillä ei ole, emme myöskään voi saada", huomautti mrs
Aleshine, "ja mitä uimiseen tulee, niin luulen sen ainakin minulta
käyvän hyvin huonosti."
Minussa asui toivo, joka ei kuitenkaan ollut kylliksi vahva
ilmoittaakseni sen onnettomuustovereilleni, että _arvelin_ molempien
naisten pelastusvöittensä avulla voivan jollain tavoin läiskytellä
itseään eteenpäin, ja että minä vuoroin auttaen kumpaakin saisin heidät
hinatuksi laivalle. Vaan ettei se onnistuisi, se oli kuitenkin yhtä
luultavaa, mutta sitä en nyt tahtonut ajatella.
Minä aloin uida heidän edessään ja koetin parhaani mukaan opettaa heitä
tekemään liikkeitä käsivarsillaan. Ja jos he oppisivat, toivoin voivani
saada heidät oppimaan myöskin jaloin edistämään uintiaan.
Sen jälkeen kuin mrs Lecks oli tarkkaavaisesti seurannut opetustani
onnistui hän pääsemään jonkun verran eteenpäin, mutta mrs Aleshine
parka ei osannut muuta kuin kovasti pärskytellä vettä.
"Kunpa saisi pidellä jostain kiinni", virkkoi hän, "voisin ehkä vähän
päästä eteenpäin, mutta tällä tavalla on minun mahdotonta tehdä
liikkeitä vedessä. — Vaan katsokaahan!" huudahti hän iloisemmin. "Eikö
tuossa olekin airo? Jos voitte tuoda sen minulle pääsen ehkä minäkin
vähän eteenpäin."
Tuo ajatus tuntui kyllä minusta hieman omituiselta, vaan joka
tapauksessa uin airon luo ja toin sen hänelle, tahtoen samalla neuvoa
häntä, miten hän parhaiten käyttäisi sitä avukseen, vaan siinä asiassa
hän ei tahtonut saada mitään opastusta.
"Jos minä sillä jotain teen niin menettelen omalla tavallani", sanoi
hän.
Sen jälkeen tarttui hän voimakkailla käsillään airoon ja alkoi rajusti
liikutella sitä edestakaisin, melkein samalla tavalla kuin hän olisi
luudalla lakaissut. Aluksi pisti hän aina airon lehden liian syvälle,
vaan ei kestänyt kauan, ennen kuin hänen onnistui hitaasti, mutta
varmasti päästä eteenpäin.
"Erinomaista!" huudahdin minä. "Sehän käy teiltä vallan mainiosti!"
"Kuka tahansa, joka elämässään on lakaissut niin monta huonetta kuin
minäkin, osaa käytellä esinettä, jonka kanssa on meneteltävä samalla
tavalla kuin luudan", lausui hän.
"Eikö ole toista airoa?" huudahti mrs Lecks, joka nyt jäi jälkeen. "Jos
vain näette niin tuokaa minulle."
Minä katselin ympärille ja näin todellakin toisen airon, jonka heti
vein mrs Lecks'ille. Sitten kun hän oli pidellyt sitä monella eri
tavalla, "keksiäkseen parhaimman keinon", kuten hän sanoi, alkoi hän
lopuksi käytellä sitä yhtä taitavasti kuin ystävättärensäkin.
Minä asetuin nyt heidän edellensä, ja hitaasti kun uin, saattoivat he
helposti seurata minua.
Mrs Aleshine, joka oli hyvin lihava, ui paljon korkeammalla vedessä
kuin mrs Lecks ja minä, ja senvuoksi voi hän käytellä airoaankin hyvin
keveästi. Väliin hän kiskaisi niin voimakkaasti, että hän melkein
pyörähti ympäri vedessä, vaan hetken aikaa harjoitettuaan oppi hän
välttämään sellaisia tarpeettomia voimanponnistuksia.
Minä en ollut täysin varma siitä, uimmeko me oikeaan suuntaan, sillä
makaavan asentoni vuoksi en voinut nähdä pitkälle meren pintaa, mutta
tulin samassa muistaneeksi, että veneessä ollessani oli aurinko juuri
alkanut nousta aivan edessäni ja minä huomasin tumman pilkun meressä
vasemmalla puolen. Kun siis määrittelin kulkumme auringon mukaan —
se ei ollut vielä ehtinyt korkealle — voin tehdä sen johtopäätöksen,
että me uimme pohjoiseen päin ja niinmuodoin oikeaan suuntaan.. Sitä
en voinut tietää, miten kaukana laiva oli, sillä en ollut tottunut
arvostelemaan välimatkoja merellä, mutta minä arvelin, että jos
säästämme voimiamme, ja jos merenkäynti edelleenkin pysyisi yhtä
tasaisena kuin nytkin, olisi meille kyllä mahdollista päästä laivalle —
edellyttäen, ettei se ollut uponnut.
"Kun tähän vedessä olemiseen oikein tottuu", sanoi mrs Aleshine,
samalla kun hän lakaisi itseään eteenpäin, "niin se ei todellakaan
ole niin epämiellyttää kuin aluksi luulin. Ajatelkaa vaan, ettei vesi
yhtään tunnu suolaiselta, vaikka — sehän on luonnollista — kovin
suolaiselta maistui se silloin kun ensin veteen jouduin."
"Ethän toki luullut sitä pelkäksi suolavedeksi", virkkoi mrs Lecks,
"sillä jos se sitä olisi, voisimme melkein istuvillamme soutaa
eteenpäin."
"Ja mitä kylmyyteen tulee", jatkoi mrs Aleshine, "niin tuntuu
vähemmältä ja epämiellyttävältä siinä osassa ruumista, joka on veden
pinnan alla kuin siinä, joka on päällä."
"Muuan seikka minua nyt peloittaisi, ellemme olisi varustautuneet
sitäkin vaaraa vastaan", virkkoi mrs Lecks. "Tarkoitan haikaloja."
"Varustautuneet?" huudahdin minä. "Mitenkä ihmeessä te olette voineet
varustautua haikaloja vastaan?"
"Hm, se oli helposti tehty", vastasi mrs Lecks. "Mentyämme hyttiimme
laittamaan itseämme kuntoon matkaa varten, vedimme molemmat jalkoihimme
mustat sukat. Kas, minä olen lukenut, etteivät hait koskaan pure
neekerejä, vaan huomatessaan vedessä valko-ihoisen, nielasevat ne sen
yhdellä ainoalla henkäyksellä, ja mustat sukat olivat ainoat, joitten
avulla saatoimme tehdä itsemme neekerien näköisiksi. Otimme nimittäin
huomioon, että me mahdollisesti ennen matkan loputtua voimme joutua
mereenkin."
"Tämä tällainen turvallisuus on kovin rauhoittavaa", virkkoi mrs
Aleshine. "Ja minä olen perin iloinen, että sinä tulit tämän seikan
muistaneeksi. Tämän jälkeen tulkoon yleiseksi säännöksi: mustat sukat
haikaloja vastaan."
"Minä luulen", sanoi mrs Lecks minulle, "että mustat housunne ovat
teille samallaisina suojelusvälineinä."
Siihen minä puolestani vastasin syvästi toivovani, että asian laita
niin olisi.
"Muuan toinen seikka, josta myös olen onnellinen", jatkoi mrs Aleshine,
"on se, että tulin panneeksi päälleni flanellihameen."
"Mitähän hyötyä siitä on?" hymähti mrs Lecks, "sehän on joka
tapauksessa läpimärkä."
"Flanelli on aina flanellia", vastasi hänen ystävättärensä, "olkoon se
kuivaa tai märkää. Ja olisipa sinulla ollut yhtä vaikea reumatismi kuin
minulla, niin ymmärtäisit tämänkin varokeinon."
Tähän vastasi mrs Lecks vain ähkimällä, kysyen sitten minulta: "kuinka
pitkän ajan perästä luulisin voivamme nähdä laivan, että tietäisimme,
olimmeko valinneet oikean suunnan; ja jos meidän täytyisi palata
takaisin" — lisäsi hän — "tuntuisi se tavattoman kiusalliselta."
Olisin todellakin ollut iloinen, jos olisin voinut vastata hänen
kysymykseensä lohduttavasti. Joka kerta kun aalto kohotti minut
harjalleen, heitin minä nopean silmäyksen joka puolelle, ja vihdoinkin
noin neljännestuntia mrs Lecks'in kysymyksen jälkeen — eroitin suureksi
riemukseni sen saman tumman pilkun, jonka aikaisemmin olin huomannut
veneestä, aivan samalla kohdalla, missä se oli ollutkin.
Heti paikalla ilmoitin tämän iloisen uutisen molemmille naisille, heti
kun aalto jälleen meidät kohotti, katselivat he jännitetyin silmäluomin
osoittamalleni taholle. Molemmat näkivät tuon pilkun ja tulivat
tavattoman tyytyväisiksi.
"Nyt voimme työskennellä täydessä toivossa", huudahti mrs Aleshine ja
alkoi kaksinkertaisella innolla lakaista airollaan.
"Jos aiot lopen väsyttää itsesi, Barb'ra Aleshine, ennen kuin pääsemme
edes laivan lähettyville", virkkoi mrs Lecks, "niin voit kyllä
menetellä tuolla tavoin. Mutta minä ehdotan, että me sen sijaan hieman
levähtäisimme ja nauttisimme jotain ruokaa, sillä sitä tarvitsemme, jos
mielimme pitää yllä voimiamme."
"Syödä!" ihmettelin minä. "Mitä te sitten söisitte? Luuletteko ehkä,
että voimme tässä ryhtyä kalastamaan?"
"Entä mitä olisi syödä raakaa kalaa?" sanoi mrs Lecks. "Oho, olkaa
te vaan rauhallisia! Luuletteko, mr Craig, että mrs Aleshine ja
minä olisimme lähteneet laivasta ottamatta mukaamme ruokavaroja?
Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa kellumaan, niin katsomme mitä meillä
on suuhun pantavaa. Mutta kuulehan, Barb'ra Aleshine, jos sinä päästät
airon käsistäsi, on parasta että kiinnität sen hattunauhaasi, muutoin
se voi ajelehtia tiehensä ja sinä jäät siihen avuttomaksi."
Lausuttuaan tämän pisti mrs Lecks oikean kätensä veden pinnan alle,
hapuillen edestakaisin, nähtävästi etsien taskuaan.
Minä en voinut muuta kuin hymyillä, ajatellessani minkälaista mahtaa
olla sellainen ruoka, joka yli tunnin ajan on ollut merivedessä. Mutta
siinä samassa sain minä asiasta vallan toisen käsityksen, nähdessäni,
miten mrs Lecks veti esiin kaksi makkaraa ja pudisti niistä pois
suolaiset vesipisarat.
"Merihädässä ja muissa tuskallisissa tilaisuuksissa ei mikään ole sen
parempaa kuin makkara, Se on hyvin ravitsevaa ja vesikään ei pääse
sen paksun nahan läpi sitä turmelemaan. En ottanut näitä vielä esiin
veneessä, koska meillä siellä oli herneitä, joita myöskin varsin hyvin
voimme syödä. Onko teillä mukananne veistä, mr Craig?"
Minä etsin esiin taskuveitseni ja heiluteltuani sitä jonkun aikaa
ilmassa, että se kuivuisi, ojensin sen mrs Lecks'ille, joka heti alkoi
sillä leikellä toista makkaraa, annettuaan ensin minulle siksi aikaa
pidettäväksi toisen.
"Makkaraako ilman leipää, siitähän saa vatsakatarria!" sanoi mrs
Aleshine, joka samalla myöskin alkoi koetella veden alaisia taskujaan.
"Luulenpa, että sinun leipäsi ovat vallan läpimärkiä", vastasi mrs
Lecks.
Tähän tuumasi hänen ystävättärensä, että parasta on ensin katsoa, jonka
jälkeen hän pitkällisen loiskuttelemisen ja läiskyttelemisen perästä
sai esiin pienen lasisen säilykepurkin.
"Tämän näin tirkistäessäni laivan ruokahuoneeseen. Astia oli silloin
aivan tyhjä, ja minä ahdoin sen täyteen pehmeitä korppuja. Sen pohjalla
oli kuitenkin hiukan marmelaatiliuosta, joten se, kenen osaksi joutuvat
alimmaiset korput, saa ne syödä jonkun verran makealla höystettyinä.
Kas nyt", jatkoi hän voitokkaalla äänensävyllä mrs Lecks'ille, saatuaan
kannen irroitetuksi, "tämä kuttaperkka on säilyttänyt ne kuitenkin kuin
kuin nuuskan. Olen tavattomasti iloinen kaikesta tästä, sillä minun oli
sangen vaikeata saada tämä purkki tungetuksi taskuuni ja yhtä vaikeata
on jälleen ollut saada se sieltä pois."
Me nautimme nyt oikein hyvän pienen aterian, joka käsitti makkaroita ja
pehmeitä korppuja. Koko ajan kelluimme hiljaa vedessä, pidellen käsin
ja jaloin itseämme pinnalla.
"Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, kun hänen ystävättärensä alkoi
leikata toista makkaraa, "käytettyäsi älä heitä veistä pois samoin kuin
airoa, sillä jos sen teet uppoaa se kuuden penikulman [tarkoitetaan
engl. penik.] syvyyteen, Olen nimittäin lukenut, että meri useissa
paikoin on niin syvää."
"Voi, hyvä ystävä!" huudahti mrs Aleshine. "Toivoakseni emme me
kuitenkaan ole niin syvällä kohdalla."
"Kukapa sen tietää", lausui mrs Lecks. "Vaan jos tuntuu
rauhallisemmalta ajatella, että satumme olemaan matalammalla paikalla,
niin kuvitelkaamme siis niin. Ja nyt", jatkoi hän, "lopettakaamme tämä
ateria pienellä 'hampaanparannuksella'. Minä en tosin yleensä käytä
väkeviä juomia, vaan en koskaan matkusta ilman ettei mukanani olisi
hiukan whiskysekoitusta tarpeen varalle."
Tämän sanottuaan veti hän esiin toisesta taskustaan hyvin kiinteällä
tulpalla varustetun whiskypullon, josta me kukin otimme kelpo
kulauksen. Mrs Aleshine huomautti samalla, että tällainen juoma tuskin
koskaan muulloin tekee parempaa vaikutusta kuin tällaisessa tapauksessa
sekä ehkä mahdollisesti myös vilustumisessa ja vatsataudissa.
Kun me nyt näin olimme virkistäneet ja vahvistaneet itseämme tarttuivat
mrs Lecks ja mrs Aleshine jälleen airoihinsa, ja minä aloin kuten
ennenkin uida heidän edellänsä. Tällä tavoin, väliin katkonaisesti
keskustellen, väliin jonkun verran levähtäen, olimme uineet ja
lakaisseet eteenpäin noin tunnin ajan, kun mrs Lecks äkkiä huudahti:
"Nyt minä näen pilkun paljon selvemmin, mutta minä luulen, ettei se
olekaan laiva, sillä olen eroittavinani ikäänkuin pensaita."
Noin kymmenen minuutin ajan tarkastelin minäkin tuota samaa tummaa
pilkkua, joka nyt melkein koko ajan pysyi näkyvissä. Sen merkillisinä
hahmoittavat ääriviivat herättivät minussa sen kauhistavan ajatuksen,
että laiva makasi meressä köli taivasta kohden, vaikkakin toiselta
puolen tunsin siksi paljon merenkulkua, ettei sellainen mahdollisuus
ollut otaksuttavissa.
Minä en ole kaukonäköinen, ja vasta sitten kun mrs Lecks oli maininnut
pensaista, rupesin minäkin tarkastelemaan tuota etäistä kappaletta
aivan toisin ajatuksin ja pian tulinkin vakuutetuksi siitä, ettei se
ollut mikään oikein- tai väärinpuolin kelluva laiva, vaan luultavasti
saari! Tämän otaksumani kerroin seuralaisillenikin, jonka jälkeen me
kaikki kolme aloimme kaksinkertaisin voimin ponnistella eteenpäin
tullaksemme niin lähelle, että pääsisimme varmuuteen asiasta.
"Niin totta kuin tässä pulikoin", lausui mrs Lecks, joka oli sangen
kaukonäköinen, vaikkei hän nähnyt lukea ilman silmälaseja, "ovat ne
mitä näen puita ja pensaita, vaikka ne mielestäni kasvavat ikäänkuin
suoraan vedestä."
"Kyllä niiden alla on saari, siitä voitte olla varmat!" huudahdin minä.
"Onpa se totta totisesti paljon parempi kuin uppoava laiva!"
"Se ei ole sanottu", virkkoi mrs Aleshine. "Minä olen tottunut
oleskelemaan laivalla ja viihtyisin siellä paremmin niin kauan kuin
se pysyy veden pinnalla. Siellä on hyvää ruokaa ja hyvät vuoteet ja
joutua sinne on toista kuin tuollaiselle pienelle, pensaita kasvavalle
paikalle kuin se mikä on edessämme. Tosin voi kyllä laiva äkkiä vajota
syvyyteen ruokavaroineen ja vuoteineen."
"Luuletteko, että se on sama saari, jonne toisetkin veneet ovat
joutuneet?" kysyi mrs Lecks.
Sen kysymyksen olin jo ehtinyt ratkaista itsekseni. Minulle oli
sanottu, että se saari, jonne kapteeni aikoi johtaa veneet, oli noin
kolmekymmentä engl. penikulmaa etelään siltä paikalta minne jätimme
laivamme. Ja minä olin aivan varma siitä, ettemme suinkaan olleet
uineet kolmeakymmentä penikulmaa. Sitäpaitsi oli minulla aihetta
otaksua, että me olimme kulkeneet pohjoiseen päin.
Luultavaa oli, ettei tämäkään saari ollut kapteenillemme tuntematon.
Mutta kaikesta päättäen ei hän ollut katsonut sopivaksi saattaa
matkustajia sinne, ja hänen mielipidettään olivat voineet tukea monet
seikat. Saarihan voi olla aivan autio ja hedelmätön — siellä voi
myöskin oleilla sotaisia alkuasukkaita — ja pahinta kaikesta, sinne
eivät luultavasti laivat milloinkaan poikkea.
Mutta mitä varjopuolia siinä olikin, sain kuitenkin tavattoman innon
pyrkiä sinne, ehkä suuremman kuin minua seuraavat naiset.
Minä en tarkoita sillä, ettei heillä olisi ollut käsitystä vaarasta ja
etteivät he olisi halunneet väistää sitä, vaan he ehkä olivat kokeneet
elämässään moniakin vaikeuksia, ja kun he nyt kerran olivat jättäneet
ahtaan, yksinkertaisen maalaiselämänsä alistuivat he rautatahdoin ja
ikäänkuin luonnollisesta välttämättömyydestä niihin onnettomuuksiin,
jotka voivat kohdata kaikkia suureen, avaraan maailmaan lähteneitä
ihmisiä.
"En luule", lausuin minä vastaukseksi mrs Lecks'in kysymykseen, "että
se on se saari, johon kapteeni aikoi meidät viedä, mutta olkoonpa se
mikä tahansa, on se jokatapauksessa maata, ja meidän tulee koettaa
päästä sinne niin nopeasti kuin mahdollista."
"Se on totta", sanoi mrs Aleshine, "mieluummin haluan jalkojeni alle
maata kuin kuusi penikulmaa vettä, ja ellemme siellä löydäkään mitään
syödäksemme tai paikkaa maataksemme ei siellä kuitenkaan voi olla
epämukavampaa kuin siinä tilassa missä nyt olemme."
"Sinä olet aivan liian tarkka mukavuuksistasi, Barb'ra Aleshine",
lausui mrs Lecks. "Jos sinun mielestäsi on liian kovaa panna lepäämään
maan päälle, niin voithan kiinnittää vyötäisillesi pelastusvyön ja
laskeutua veteen nukkumaan."
"Niin voinkin", vastasi mrs Aleshine, "ja jos edessämme oleva paikka on
korallisaari, jollaisia tällä merellä olen kuullut löytyvän, ja jos ne
ovat niin täynnä pieniä piikkiä kuin ne muutamat korallit mitkä minulla
on kotona, olet sangen iloinen, jos saat makuusijan minun vieressäni."
Minä neuvoin molempia naisia seuraamaan minua niin nopeasti kuin
mahdollista, jonka jälkeen me kaikki uusiutunein innoin aioimme
ponnistella eteenpäin.
Päästyämme niin lähelle saarta, että näimme millainen se
todellisuudessa oli, huomasimme sen olevan hyvin alavan, kukoistavan
kasvillisuuden peittämän, ja niin pitkälle kuin silmämme kantoivat
ympäröivät sitä karisärkät, joita vasten korkeat kuohut tyrskyivät.
Minulla oli jonkunverran tietoisuutta näiden korallisaarten luonnosta
voidakseni otaksua, että niiden edessä oli tyyntä vettä, jonne helposti
pääsee riuttojen välitse.
Edessämme kohisivat valkovaahtoiset hyökyaallot, ja me uimme senvuoksi
oikealle, toivoen löytävämme särkkien välitse sopivan tien saareen.
Me uimme sinne ja tänne, mutta joka paikassa näimme hyökyaaltojen
lyövän kallioita vasten. Pian olimme niin lähellä saarta, että minä
päätin, jos tarpeellista olisi, uida sen ympäri ennen kuin yrittäisin
naisten kera luotojen välitse maihin.
Lopuksi huomasimme jokseenkin lähellä itseämme paikan, missä eivät
hyökyaallot vaahtoilleet, ja kun ennätimme sinne, huomasimme suureksi
ihastukseksemme veden virtaavan siellä kallioiden välissä aivan
tyynenä. Täällä olivat kalliot korkeat ja särkkäkin näytti sangen
leveältä, niin ettemme me ennen kuin olimme aivan lähellä aukkoa
huomanneet, että se äkkiä kapeni ja tie kääntyi vasemmalle. Tämä
aiheutti, ettemme voineet siitä nähdä sen pitemmälti eteenpäin.
Minä uin edellä tyyneeseen uomaan ja perässäni seurasivat mrs Lecks
ja mrs Aleshine, joille kuitenkin pian kävi mahdottomaksi käytellä
airoja, sillä tiemme luotojen välitse oli sangen ahdas. He jättivätkin
senvuoksi nyt nuo tähän saakka niin hyödylliset apuvälineensä ja
koettivat käsillään soutaen tulla perässä niin hyvin kuin taisivat.
Jouduttuamme erääseen mutkaan hämmästyivät he yhtä paljon kuin minäkin,
syystä että huomasimme paksun rautatangon, joka oli asetettu ahtaan
kulkuväylän poikitse, noin kahdeksan, kymmenen tuuman korkeudelle veden
pinnasta. Hiukan kauempana näimme toisen rautatangon, joka myöskin oli
asetettu toisesta kallioseinästä toiseen, noin kahden tai kolmen jalan
korkeudelle vedestä.
Sanaakaan lausumatta aloin minä tutkia pitempää tankoa ja näin sen
olevan suurella riippulukolla kiinnitetyn mahdottomaan sinkilään, joka
oli työnnetty kalliolle. Tämä riippulukko oli huolellisesti kiedottu
johonkin, mikä näytti tervatulta kankaalta. Tangon toisessa päässä oli
rengas, joka myöskin oli kiinnitetty vastakkaisella puolella olevaan
sinkilään.
"Nämä rautatangot ovat asetetut tähän estämään veneitä pääsemästä tänne
sekä nousu- että laskuveden aikana", huudahdin minä.
"Katsokaahan — niitä ei voi siirtää tieltä riippulukkoja aukaisematta,"
"Mutta meitä ne eivät ainakaan estä", virkkoi mrs Lecks, "sillä me
pääsemme niiden alitse vain hieman päätämme kumartaen. Se joka on ne
siihen asettanut ei ole tietystikään tullut ajatelleeksi, että joku
voisi saapua tänne hengenpelastusvöillä."