Johnny Carr vikuroitsee.
Seuraavat kolme päivää olivat ylipäätään tukalimmat, mitä olen
eläissäni viettänyt. Sain niukasti unta enkä ollenkaan lepoa;
pidin panostettua revolveria kaiken aikaa taskussasi päivisin, ja
hätkähdin pienimmästäkin rasahduksesta. Kulutin paljon pientä rahaa
ostellessani kaikkien lehtien jokaisen numeron; kuuntelin pelokkaana
sanomalehtipoikien etäisiä huutoja, aavistellen piankin erottavani
sanoista, että salaisuutemme ei enää ollutkaan salaisuus. Minun
oli pakko esiintyä julkisuudessa, ja kuitenkin kammosin kaikkea
seurustelua. Hoidin tehtäviäni niin hajamielisesti ja yliluonnollisen
viattomin kasvoin, että jos joku olisi minua pitänyt silmällä,
olisi hänen heti täytynyt aavistaa jotakin epäiltävää. En kyennyt
laskemaan yhteen numerosareketta, ja Jones alkoi pahoin huolestua
järjentilastani. Hermoni olivat sanalla sanoen kerrassaan tärviöllä,
ja pyhästi lupasin itsekseni olla toistamiseen ryhtymättä kukistamaan
hallitusta, vaikka miten vanhaksi eläisin. Vastedes saisi vakaantunut
valtiomuoto kelvata minulle. Vilpittömän puolueettomasti noiduin
presidenttiä, everstiä, johtokuntaa ja itseäni; ja uskonpa totisesti,
että vain signorinan ajatteleminen pidätti minut pujahtamasta
kuutamoretkelle rajan yli, säästääkseni edes nahkani eheänä, vaikkakin
tyhjin taskuin, ja jättääkseni Aureatan kilpailevat isänmaanystävät;
suoriutumaan toisistansa omin neuvoin.
Onneksi ei kuitenkaan ilmennyt mitään vahvistusta pelolleni.
Vastapuoli näkyi vaipuneen raukeaan turvallisuuteen. Presidentti kävi
usein rahaministeriössä, kuluttaen tuntikausia kahden kesken don
Antonion kanssa; luullakseni he viimeistelivät häpeällistä tuumaansa.
Kasarmissa ei ilmennyt mitään kiihtymystä tai toimintaa. Piazzalla
parveilivat ihmiset iltapäivisin kuten ennenkin, haastelematta sen
vakavammista asioista kuin verkkopallo-pelin mahdollisuuksista ja
tanssitilaisuuksien ikävästä niukkuudesta. Valtiovelkaa koskeva
virallinen julistus tyynnytti mieliä, ja kaikki kansanluokat vain
odottivat nähdäkseen, millainen presidentin uusi suunnitelma olisi.
Täten kului keskiviikko ja torstai. Kumpanakaan päivänä en kuullut
mitään salaliittolaistovereiltani; tiedonanto-järjestelymme oli tähän
asti osoittautunut tarpeettomaksi — tai huonosti onnistuneeksi.
Jälkimäinen mahdollisuus sai kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni,
ja vilkas mielikuvitukseni loihti eteeni presidentin hymyilyn
hänen lukiessaan näitä kavaltajain asiakirjoja. Ellen kuulisi
mitään perjantai-aamuun, päätin kaiken uhalla käydä tapaamassa
everstiä. Mutta tuon kohtalokkaan päivän valjetessa vapauduin tästä
välttämättömyydestä. Loikoilin vuoteessani puoli kymmenen tienoissa
aamusella (sillä tapanani ei ole aikaisin nousemalla lisätä elämän
hankaluuksia), kun palvelijani toi kolme kirjettä.
"Ne olivat saapuneet pankkiin, sir", sanoi hän. "Mr. Jones lähettää
niiden mukana tervehdyksensä ja kysyy, tuletteko konttoriin tänä
aamuna."
"Vie hänelle minun terveiseni ja sano, että lähden täältä viiden
minuutin päästä."
Kaikki kirjeet olivat merkityt kiireellisiksi — yksi oli signorinalta,
toinen everstiltä ja kolmas kasarmista. Avasin ensiksi viimemainitun,
lukien:
"Aureata-maan armeijan upseereilla on kunnia muistuttaa mr. John
Martinia, että he toivovat saavansa nauttia hänen seurastaan
illallisilla tänään täsmälleen klo 10 j.pp. Presidentin ollessa
kiireellisten hallitustointensa vuoksi estettynä saapumasta ja koska
eversti McGregor on sairaana, esittää majuri Alphonse de Chair
Aureata-maan armeijan maljan.
J.K. _Cher_ Martin, puhukaa pitkään tänä iltana. Molemmat suuret
miehemme jäävät pois, ja ilta kaipaa täytettä. Tout à vous.