Miina lasketaan.
Aamukohtaus oli omistettu periaatteille ja innostuksen herättämiselle;
illalla ryhtyivät salaliittolaiset jo yksityiskohtien harkintaan.
Meillä oli pitkä ja vakava neuvottelu signorinan luona. Mrs.
Carringtonia oli neuvottu saamaan päänkivistystä päivällisen
jälkeen, joten hän poistui levolle. Kello kymmenestä yhteen istuimme
kolmisin hautoen juoniamme. Tuloksena oli varsin sievä suunnitelma,
pääpiirteiltään seuraava:
Nyt oli tiistai. Perjantain vastaisena yönä piti everstin ottaa
johdettavakseen kaksikymmentä päättäväistä roistoa (eli pontevaa
isänmaanystävää), sitä ennen kiinnitettyhän heidät kokonaan
käskettävikseen, lahjoittamalla heille kerrassaan viisikymmentä
dollaria mieheen. Tällä voimalla hänen tuli yllättää Kultainen talo,
vangita presidentti ja anastaa kaikki talossa tavattavat rahat ja
arvopaperit. Ketään ei surmattaisi, mikäli se oli vältettävissä,
mutta mikään hentomiehsyyskään ei saanut tulla kysymykseen. McGregor
piti varmimpana heti poistaa presidentti tieltä, mutta minä vastustin
jyrkästi sitä ehdotusta, ja hän mukautui havaitessaan signorinankin
taipumattomaksi samalla puolella.
Olisin kovin halunnut olla mukana tässä keskiyön yllätyksessä, mutta
velvollisuus kutsui minua muuanne. Samana iltana pidettiin kasarmilla
juhlaillalliset jonkun Aureatan historiassa merkillisen tapauksen
muistoksi, ja minun oli oltava vastaamassa "Aureata-maan kaupalle"
esitettävään maljaan. Tehtäväni oli _kaikin mokomin_ pitkittää
näitä kemuja, kunnes everstin tekonen oli tehty, jonka jälkeen hän
saapuisi lahjuksineen kasarmille vaatimaan armeijan kannatusta.
Tunsimme kylliksi joukkojen laadun, ollaksemme varmat tuloksesta,
kunhan vain presidentti oli vangittu ja dollarit esiintyisivät heidän
nähtävissään. Everstin oli sitten miehistön kanssa saarrettava
upseeriklubi, tarjoten joko elämää ja ylellisyyttä tai kuolemaa ja
tuhoa. Täälläkin saatoimme tyynesti odottaa valinnan tapahtuvan
eduksemme. Senjälkeen marssitettaisiin armeija Piazzalle, kaupunki
säikäytettäisiin alistuvaksi tai käännytettäisiin puolellemme, ja näin
olisi vallankumous valmis!
Koko suunnitelmamme menestys riippui siitä, että se pysyisi tyyten
salassa siltä ainoalta mieheltä, jota pelkäsimme, ja että tuo mies
tavattaisiin yksinään ja vartioitsematta perjantai-yönä klo 12. Jos
hän saisi aikeesta vihiä, olimme hukassa. Siinä tapauksessa, että
hänen päähänsä pistäisi saapua mainituille illallisille, kasvaisivat
vaikeutemme melkoisesti. Tätä ajatellen käännyimme signorinan puoleen,
ja minä lausuin lyhyesti:
"Tässä näkyy esiintyvän teidän osuutenne, signorina. Sallikaa minun
kutsua teidät päivällisille hänen ylhäisyytensä luo perjantai-iltana
täsmälleen kello kahdeksaksi."
"Tarkoitatte", sanoi hän verkkaan, "että minun on silloin pysytettävä
hänet kotonaan ja ainoastaan minun seurassani?"
"Niin", vastasin. "Onko siinä mitään vaikeutta?"
"En luule, että se juuri olisi vaikeata", sanoi hän, "mutta minä en
pidä siitä; se tuntuu niin katalalta."
Tietysti en minäkään mielelläni nähnyt häntä tuossa osassa. Mutta
mitenkäpä muutoin saisimme presidentin talteen?
"Eiköhän ole jokseenkin myöhäistä ajatella tuollaista?" huomautti
eversti ivallisesti. "Vallankumous ei luista korkeilla siveellisillä
pyörillä."
"Ajatelkaa, miten hän veijasi teiltä rahat", sanoin minä, omaksuen
kiusaajan tehtävän.
"Lienee muuten pidettävä selvänä", virkkoi McGregor, "että signorina
saa omakseen presidentin maahuvilan, vai mitä?"
Signorina-parka oli kovin ihastunut tuohon viehättävään pikku
asumukseen, ja hänen suuttumuksensa rahojen menetyksestä ja sievän
talon omistamisen halu pahasti kiusasivat häntä antautumaan inhoamaansa
Delilan osaan. Itsekseen jätettynä olisi hän varmaankin mukautunut
paremmille tunteilleen ja tärvellyt juonen. Mutta pelästyneinä tästä
tunteellisuuden puuskasta eversti ja minä riensimme tukahuttamaan hänen
omantuntonsa arvelukset, taivuttaen hänet ilkeään tahtoomme.
"Lopultakin hän sen ansaitsee", sanoi viimein signorina, "ja minä teen
sen!"
On aina surullista nähdä jonkun kärsivän itsekunnioituksensa
menettämisestä, ja minä yritin palauttaa signorinan luottamusta omiin
vaikuttimiinsa viittauksilla Heberin puolisoon Jaeliin, Charlotte
Cordayhen ja muihin säälimättömiin sankaritariin, joita muistui
mieleeni. McGregorissa tämä itsepuolustelun harrastus herätti
peittämätöntä halveksumista.
"Onhan kysymyksessä vain toistamiseen hupsuttaa hänet", arveli eversti;
"johan olette sen ennenkin tehnyt!"
"Minä suostun, jos vannotte että — että te ette tee hänelle pahaa",
vastasi tyttö.
"Olen jo antanut lupaukseni", murahti sotaherra; "en kajoa häneen,
ellei hän pakoita minua siihen. Mutta jos hän yrittää tappaa minut, ei
minun kaiketi tarvitse paljastaa rintaani iskulle?"
"Ei, ei", tokaisin minä; "pidän arvossa hänen ylhäisyyttään, mutta
me emme saa antaa tunteittamme vietellä itseämme heikkouteen. Hänet
on saatava käsiimme — elävänä ja eheänä, mikäli mahdollista, mutta
pahimmassa tapauksessa elävänä tai kuolleena."
"Kas niin, se on järkevää puhetta", lausui eversti hyväksyvästi.
Signorinalta pääsi huokaus, mutta hän ei vastustellut enempää.
Välttääksemme huomion herättämistä sovimme järjestelystä, jolla
seuraavien kolmen päivän kuluessa saatoimme tarpeen tullen antaa
tietoja toisillemme kokoontumatta neuvottelemaan. Asemani Whittinghamin
rahaliikenteen keskuspisteenä teki tämän helpoksi; pankinlähettien
käynnit edestakaisin eivät pistäisi silmään, ja sanomat saattoi laatia
sellaiseen muotoon, että ne eivät syrjäiselle ilmaisseet mitään.
Sovimme myöskin, että jos joku meistä vainusi pienintäkin vaaraa, hän
heti lähettäisi sanan toisille, ja silloin kokoontuisimme everstin
maakartanoon, joka oli noin seitsemän penikulman [engl. penikulma
vastaa jokseenkin 1,600 metriä] päässä kaupungista. Sieltä olisi
sellaisessa valitettavassa tapauksessa helpompi paeta.
"Ja nyt", sanoi eversti, "jos Martin luovuttaa minulle dollarit, on
kaikki valmista."
Olin tuonut mukanani nuo kymmenentuhattani. Vedin ne esille ja asetin
pöydälle, pitäen kättäni hyväilevästi setelitukun päällä.
"Ymmärrättehän täydellisesti asemani, eversti?" sanoin. "Tästä hommasta
ei ole minulle mitään hyötyä, ellen saa vähintäänkin 320,000 dollaria,
suorittaakseni velkasumman korkoineen ja maksaakseni vielä erään toisen
pikku lainan takaisin pankkiin. Silloin jää minulle viisituhatta
puhdasta, ja se ei ole suinkaan liiallinen palkkio. Mutta ellen saa
mainitsemaani summaa kokonaisena, on minulla kassanvaillinki, tulkoonpa
vallankumousta tahi ei."
"En voi tehdä rahoja, ellei niitä löydy", vastasi hän, mutta ilman
tavanmukaista tylyä sävyänsä. "Mutta se olkoon sovittuna, että te
olette ensimäisellä vuorolla kaikkeen mitä löydämme, mainitsemaanne
summaan asti. Se jätetään mutkittelematta teidän haltuunne. Signorina
ja minä tyydymme rippeisiin. Ettehän te vaadi osaanne niistäkin, vai
mitä?"
"En", sanoin minä, "tyydyn olemaan etuoikeutettuna osakkaana. Jos
tuon verran saadaan kokoon Kultaisesta talosta, on se minun; muussa
tapauksessa sen suorittaa minulle uusi hallitus, menetelköönpä se muun
velan kanssa miten tahansa."
Näin lausuen työnsin rahat everstille.
"Odotan uuden hallituksen osoittautuvan hyvin myötämieliseksi
kaikkiakin saamamiehiä kohtaan", virkkoi eversti pistäessään rahat
mielihyvästä hymähtäen taskuunsa. "Olettehan joka tapauksessa tekin
tyytyväinen ehtoihin, signorina?"
"Olen", vastasi tämä. "Saanko siis sen maahuvilankin?"
"Saatte tietenkin!" huudahdin minä. "Ja everstistä tulee presidentti,
ja hän saa Kultaisen talon kaikkine hynttyineen."
"Sovittu! sovittu! sovittu!" lauloi signorina. "Olemme jo tehneetkin
kylliksi kauppoja, ja hetki alkaa olla sangen myöhäinen kestitäkseni
herroja luonani. Vielä malja, ja sitten hyvää yötä! Onnea
vallankumoukselle! Juokaamme se malja veripunaisessa viinissä!"
Kun ei ollut muuta punaviiniä kuin bordeaux'ta, ja se kylmentää vatsaa
kello kolmen aikaan aamusella, joimme maljan ranskalaisessa konjakissa.
Olin noussut lähteäkseni, kun äkillinen ajatus juolahti mieleeni:
"Mutta hitossa, aivanhan unohdimme Johnny Carrin! Kuulkaahan, eversti,
missä määrin hän olikaan viime yönä päissään? Luuletteko hänen
muistavan kertoneensa teille asiasta?"
"Kyllä", sanoi eversti, "luullakseni hän nyt jo muistaa. Ei hän siitä
vielä aamulla kaupunkiin lähtiessäni ollut selvillä."
"Tunnustaneeko hän presidentille? Se saattaisi aiheuttaa, että ukko
pitäisi teitä hankalan visusti silmällä. Hän tietää, että te ette ole
hänen ystävänsä."
"No, Carr ei ole vielä tavannut presidenttiä. Hänen piti jäädä kotiin
koko täksi päiväksi. Hän oli tavattoman huonossa kunnossa aamulla, ja
sain lääkärin antamaan hänelle rauhoittavaa juomaa. Tahdoin nimittäin
saada hänet pysymään alallaan, kunnes ehdin ajatella. En tosin usko,
että hän menisi tunnustamaan typeryyttänsä — presidentti julmistuisi
hänelle pahasti; mutta silti hän voisi sen tehdä, joten on parasta,
että he eivät osu yhteen."
"On toinenkin, jota hän ei saisi tavata", huomautti signorina.
"Kuka se on?" kysyin minä.
"Donna Antonia", vastasi hän. "Johnny näkyy yhä enemmän kiintyvän
tyttöön, ja varmasti hän pulassa ollessaan menee ensi työkseen
kertomaan siitä tälle. Mr. Carr on hyvin luottavainen ystäviänsä
kohtaan."
Tunnustimme tämän huomautuksen varsin tähdelliseksi. Ja jos donna
Antonia saisi tietää, ei asia pysyisi presidentiltäkään kauan salassa.
"Aivan oikein", sanoi eversti. "Ei kelpaa, että hän juoksentelee
päivittelemässä ajattelematonta avomielisyyttään. Tähän asti on kaikki
hyvin."
"Niin, mutta jos hän alkaa vikuroida huomenna aamulla?" lausuin minä.
"Ja missään tapauksessa ette halua hänen läsnäoloaan Kultaisessa
talossa perjantai-iltana, enempää kuin minäkään välitän hänestä
kasarmille."
"Ei, hän äityisi tappelemaan, sellainen poika hän on", myönsi eversti.
"No niin, olemme nyt kerran ryhtyneet hankkeeseen, ja minä en aio enää
heittää kesken. Pidän Carrin talossani, kunnes on kaikesta selvitty."
"Millä tavoin?" kysyi signorina.
"Hyvällä, jos mahdollista!" lausui eversti virnistäen, — "nimittäin
juottamalla häntä. Ellei se tepsi, niin väkisin. On välttämätöntä,
että ukko ei saa vihiä mistään; ja jos Carr kertoisi hänelle viime yön
lörpöttelystä, heristäisi hän vanhoja konnankorviaan. Ei, Johnny-pojan
on parempi pysyä alallaan."
"Mutta jos hän yltyy raivopääksi?" huomautin taaskin.
"Riehukoon miten hyvänsä, mutta hän ei jätä taloani, ellei hän ensin
ammu kuulaa otsaani", vakuutti eversti. "Se on varmaa. Uskokaa asia
minun haltuuni. Jos hän käyttäytyy siivosti, on hänen hyvä olla. Ellei
—"
"Mitä aiotte siinä tapauksessa tehdä hänelle?" kysyi signorina.
Pelkäsin uutta omantunnon purkausta, ja vaikka pidinkin Johnnystä,
rakastin kuitenkin itseäni enemmän. Sanoin senvuoksi:
"Oh, jättäkää se everstin huoleksi; kyllä hän tietää, mitä tehdä."
"Nyt lähden", sanoi viimemainittu, "takaisin Johnny-veikkoni luo.
Hyvää yötä, signorina! Kirjoittakaa presidentille huomenna. Hyvää
yötä, Martin. Venyttäkää se puheenne oikein pitkäksi. _Au revoir_ ensi
perjantaihin!"
Tein lähtöä, sillä eversti viivytteli kunnes tulin hänen mukaansa.
Tälläkin hetkellä epäilimme siinä määrin toisiamme, että kumpikaan ei
tahtonut jättää toistaan kahden kesken signorinan kanssa.
Erosimme ovella; hän läksi katua ylöspäin noutamaan hevostaan,
ratsastaakseen maakartanolleen, minä taasen käännyin Piazzalle päin.
Jättäessämme signorinan portaille näytti tämä kalpealta ja väsyneeltä;
hänen pulppuava eloisuutensa oli kerrankin painuksissa. Tyttö-parka!
Hän havaitsi vehkeilyn olevan jokseenkin rasittavaa hommaa.
Hiukan huolestutti itseänikin. Aloin selvemmin oivaltaa, että
politiikkaan puuttuminen ei sovellu tunnolliselle miehelle. Pidin
paljon Johnny-parasta, enkä ollenkaan luottanut everstin menettelyn
hellävaraisuuteen. En tosiaan olisi tämän viikon ajaksi vakuuttanut
Johnnyn henkeä millään ajateltavalla korotuksella. En myöskään
pitänyt uskottavana, että presidentti kapinahankkeen onnistuessa
eläisi kukistumisensa yli. Minun täytyi itselleni toistaa kärsimäni
petollisuuden koko tarina, täten ärsyttääkseni itseni raivoon,
ennenkuin saatoin alistuvasti ajatella tuon loistavan tähden
todennäköistä sammumista. Mikä menetys se olisikaan maailmalle! Niin
monet hauskat kaskut, niin arvokas esiintymiskyky, niin tavaton
persoonallinen viehätys — kaikki suistuisi näyttämöltä! Ja miksi
hyväksi? Asettaaksemme hänen sijaansa roiston ilman edeltäjänsä
sovittavia piirteitä. Maksoiko vaivaa kukistaa Lucifer, jotta Belzebub
pääsisi valtaistuimelle?
Kykenin katkaisemaan synkkien ajatusteni jakson ainoastaan
muistuttamalla itselleni vääjäämätöntä todellisuutta — omaa asemaani.
Minulle vallankumous oli välttämätön. Mahdollisesti saisin tarvitsemani
rahat; ainakin voittaisin aikaa. Ja lemmenhaaveeni saattoivat täten
toteutua. Minua innostutti kunniallinen pyrkimys säästää isännistöäni
tappiolta, ja intohimoinen rakkauteni vaikutti vastustamattomana
kiihdykkeenä. Jos Johnnyn ja presidentin jatkuva olemassaolo ei
soveltunut näihin luvallisiin päämääriin, niin se oli Johnnyn ja
presidentin vahinko.