Oivallan aseman.
Aika ei tuonut mitään huojennusta Aureatan vaikeuksiin. Jos pinteeseen
joutunut yksilö on liikuttava näky, niin kokonainen kansa rahapulassa
on masentava katseltava, ja Aureata-maa oli kovasti ahtaalla.
Joillakuilla kaiketi oli rahojakin. Mutta valtiolla ei ollut, ja niin
ollen ei virkamiehilläkään, ei presidentillä eikä lopulta minullakaan.
Pankilla oli hiukan — muiden rahoja tietysti, — mutta minä aavistelin
"paniikkia" milloin hyvänsä, ja senvuoksi olin sähköteitse pyytänyt
johtokunnalta rahalähetystä, sillä kotimaisten seteliemme kurssi oli
nöyryyttävän alhainen.
Valtiollisen kiistan hyökylaineet kuohuivat korkealla. Pistäysin
eduskunnan istuntoon eräänä iltapäivänä toukokuun lopulla, ja
parvekkeelta katsellessani näin everstin viuhtovan vimmaisessa
sanatulvassa. Hän kovisteli onnettomalta don Antoniolta vastausta,
milloin armeijan palkat maksettaisiin. Jälkimäinen luimisteli
sotaherran pilkkasanoista ja olisi varmaankin karannut ulos salista,
jollei presidentin kylmä katse aitiosta olisi naulinnut häntä
tuoliinsa. Noustessaan puhumaan ei ministerillä ollut mitään muuta
esitettävänä kuin hämäriä lupauksia pikaisesta suorituksesta; mutta
häneltä puuttui täydellisesti päämiehensä häikäilemätön varmuus, ja
hänen vakuuttelunsa eivät pettäneet ketään. Jätin eduskunnan pitämään
aimo hälinää ja suuntasin askeleeni erään ystävättäreni, madame
Devargesin taloon. Hän oli jäänyt leskeksi eräästä ranskalaisesta
herrasmiehestä, joka oli ilmestynyt Whittinghamiin Uudesta Kaledoniasta
[ranskalainen pakkotyösiirtola. Suom.]. Kohteliaisuus vaati meitä
otaksumaan, että hän oli joutunut Uuteen Kaledoniaan valtiollisista
syistä, mutta tavanmukainen pilvi varjosti hänen isänmaallisen
uhrauksensa aikaa ja lähempiä yksityiskohtia. Rouva kyllä toisinaan
piti tarpeellisena rasittaa itseään ja muita Ranskan erinäisten
tyrannien tai sortajapyrkyrien soimaamisella; mutta lukuunottamatta
tätä hurskasta uhria puolisonsa maineen alttarille, oli hän herttainen
ja hilpeä pikku emäntä.
Tapasin hänen teepöytänsä ääressä rattoisan seurueen, joukossa myöskin
donna Antonian, joka vähän välitti tai tiesikään isänsä tuskista,
sekä erään Johnny Carrin, joka ansaitsee mainintaa Aureatan ainoana
rehellisenä miehenä — puhun tietysti vain oman paikallistuntemukseni
perusteella. Hän oli nuori englantilainen, säätyläisperheen veljeksistä
nuorempia, joka oli lähetetty etsimään onneansa jokunen tuhat puntaa
taskussaan. Maa oli meillä halpaa, ja Johnny oli ostanut tilan ja
asettunut maanviljelijäksi. Äskettäin hän oli putkahtanut esille
tiukkana perustuslaillisena ja presidentin hartaana ihailijana, ja
siinä ominaisuudessaan hänellä olikin paikka parlamentissa. Johnny
ei ollut mikään kyvykäs eikä teräväpäinen mies, mutta hän oli
iloluontoinen ja — kuten olen katsonut tarpeelliseksi huomauttaa —
rehellinen.
"Hei, Johnny! Mikset ole eduskunnassa?" lausuin minä hänelle.
"Tarvitsette jok'ainoan äänenne illalla. Riennä auttamaan ministeristöä
ja vie donna Antonia mukanasi. Ne ihan syövät rahaministerin elävältä."
"_All right!_ Lähden heti kun olen saanut toisen sämpylän", sanoi
Johnny. "Mutta mistä rähinä?"
"No, ne vaativat rahojaan", vastasin, "ja don Antonio ei tahdo antaa.
Siitä vihat."
"Sanonpa sinulle, mistä se kaikki johtuu", alotti Johnny; "hänellä ei
ole —"
Tässä donna Antonia puuttui puheeseen, mielestäni jokseenkin
äkillisesti:
"Estäkää herrat puhumasta politiikkaa, madame Devarges. He pilaavat
meidän teekestimme."
"Teidän sanaanne tottelen lakina", virkahdin, "mutta haluaisin sentään
tietää, mitä don Antoniolla ei ole."
"Olkaa nyt hiljaa", ehätti emäntämme; "eikö se riitä, että hänellä on
viehättävä tytär?"
"Ja hyvin kallisarvoinen", lisäsin minä kumartaen, kun huomasin, että
donna Antonia syystä tai toisesta ei aikonut sallia minun lypsää
tietoja Johnny Carrilta; mutta minun ei tehnyt mieleni heittää yritystä
silleen.
"Älkää virkkako enää sanaakaan, mr. Carr", kielsi tyttö nauraen.
"Ettehän te kuitenkaan tiedä mitään, vai kuinka?"
"En totisesti!" mukausi Johnny.
Tällävälin oli madame Devarges kaatanut minulle kupin teetä.
Ojentaessaan sen minulle hän huomautti hiljaa:
"Johnny Carrin ystävänä pitäisin huolta, että hän ei tietäisi mitään,
mr. Martin."
"Hänen ystävänään minä taasen haluaisin selvyyden kaikesta, mitä hän
tietää, madame Devarges", vastasin minä.
"Kenties everstikin ajattelee samoin", lausui hän. "Johnny juuri kertoi
meille, kuinka perin huomaavaiseksi hän on käynyt. Ja Signorinakin,
kuuluu."
"Niinkö?" huudahdin minä, "Mutta epäilemättä se on vain pelkkää
ystävällisyyttä!"
"Te olette itse viimeksi saanut paljon suosiollisuutta osaksenne
kumpaiseltakin taholta ja kykenette kai hyvin arvostelemaan sen
vaikuttimia."
"Älkäähän nyt, hyvä rouva, ruvetko pisteliääksi", lausuin. "Tulin tänne
etsimään rauhaa."
"Nuori ystävä-parka! Oletteko menettänyt kaikki rahanne? Onko
mahdollista, että teilläkään, kuten don Antoniolla, ei ole —?"
"Mitä on tapahtumassa?" kysyin, sillä madame Devargesilla oli usein
tietoja asioista.
"En tiedä", vastasi hän. "Mutta jos minulla olisi kotimaisia
arvopapereita, niin moisin ne."
"Anteeksi, madame, te tarjoisitte niitä kaupaksi, eikö niin?"
Hän nauroi vastatessaan:
"Ah, huomaanpa neuvoni myöhäiseksi!"
En katsonut tarpeelliseksi ilmaista hänelle enempää. Menin
senvuoksi donna Antonian luo, joka istui hiukan nyreissään äskeisen
mielenpurkauksensa jälkeen. Istuuduin hänen viereensä ja sanoin:
"Enhän liene teitä loukannut?"
"Ettehän te välittäisi, vaikka olisittekin", vastasi tyttö moittivin,
vaan ei epäystävällisin katsein. "Jos olisi kysymyksessä signorina —"
Kohteliaisuuden hyväksi uhraan paljon, joten keskeytin:
"Rutto periköön koko signorinan!"
"Jos uskoisin puhuvanne sydämestänne", sanoi donna Antonia, "saattaisin
auttaa teitä."
"Tarvitsenko apua?" kysyin.
"Tarvitsette", vakuutti hän.
"No, olettakaamme, että olin tosissani!"
Donna Antonia ei suostunut leikkisäksi. Todellisen tuskan ilme
kasvoillaan jatkoi hän:
"Te ette tahdo sallia todellisten ystäväinne pelastaa itseänne, mr.
Martin. Tiedätte hyvin, että olette avun tarpeessa. Miksi ette ota
huomioon asiainne tilaa?"
"Siinä kohden ainakin ovat whittinghamilaiset ystäväni hyvin auliit
minua auttamaan", vastasin hiukan tuskaantuneena.
"Jos otatte asian siltä kannalta", lausui neitonen surumielisesti,
"niin en voi tehdä mitään."
Tunsin itseni jonkun verran liikutetuksi. Hän ilmeisesti tahtoi
jotenkuten hyödyttää minua, ja hetkiseksi jo ajattelinkin, että minun
saattaisi olla parempi tempautua vapaaksi kahleistani ja kääntyä
tarjottuun turvaan. Mutta minä en voinut sitä tehdä; ja pitäen
halpamaisena käyttää hänen harrastustaan vain omien pyyteitteni hyväksi
tottelin omantunnon ääntä ja vastasin:
"Donna Antonia, tahdon olla suora teitä kohtaan. Tehän voitte auttaa
minua ainoastaan jos asetun teidän johdettavaksenne? Sitä en voi tehdä.
Olen jo mennyt liian pitkälle."
"Niin, te olette mennyt pitkälle ja halukas sotkeutumaan yhä
pitemmälle", sanoi hän. "No, olkoon niin. Jos asiat kerran ovat sillä
kannalla, en voi teitä auttaa."
"Kiitos ystävällisestä yrityksestänne. Hyvin luultavasti vielä
pahoittelen tätä epäystäni. Mutta ilomielin aina muistan tarjoustanne."
Hän katsahti minua silmiin ja lausui sitten:
"Olemme saattaneet teidät täällä turmioon."
"Sielun, ruumiin ja omaisuuden puolesta?"
Tyttö ei puhunut enää mitään, ja huomasin uudella kepeydelläni häntä
loukanneeni. Nousin siis lähteäkseni. Johnny Carr tuli mukanani.
"Asiat näyttävät omituisilta, veikkonen, vai mitä?" virkkoi hän. "Mutta
presidentti selviytyy everstin ja hänen signorinansa uhallakin."
"Johnny", sanoin minä, "sinä loukkaat tunteitani, mutta tahdon
kuitenkin antaa sinulle pikku neuvon."
"Annahan kuulla", kehoitti Johnny.
"Nai donna Antonia. Hän on hyvä tyttö ja viisas tyttö, joka ei salli
sinun joutua humalaan tai rosvotuksi."
"Peijakas, eipä hullumpi aatos!" elähtyi hän. "Mutta mikset tee sitä
itse?"
"Koska olen samanlainen kuin sinä, Johnny; aasi", vastasin jättäen
hänet ihmettelemään, miksi kahdesta aasista toinen naisi donna Antonian
eikä kumpainenkin taikka ei kumpikaan.
Kulkiessani eteenpäin ostin hallituksen äänenkannattajan ja luin siitä:
"Kabinetin tämäniltaisessa istunnossa, jossa hänen ylhäisyytensä toimi
puheenjohtajana, lienee keskusteltu valtiovelan järjestelystä. Tehdyt
päätökset pidetään toistaiseksi salassa, mutta mitä luotettavimmalta
taholta olemme kuulleet, että hyväksytyt toimenpiteet varmaan
tuntuvasti huojentavat nykyistä ahdinkoa, tuottaen Aureatan asukkaiden
valtavalle enemmistölle vilpitöntä tyydytystä. Saamme taaskin tervehtiä
presidenttiä maansa pelastajana."
"Kuulunenkohan minäkin tuohon valtavaan enemmistöön?" ajattelin
itsekseni. "Parasta lähteä hänen ylhäisyytensä puheille."
Seuraavana aamuna suuntasinkin askeleeni Kultaiseen taloon, jossa
sain tietää, että presidentti oli mennyt rahaministeriöön. Sinne
tultuani lähetin käyntikorttini, kirjoittaen siihen nöyrän pyynnön
saada yksityisesti tavata presidenttiä. Minut vietiin don Antonion
huoneeseen, jossa näin itse ministerin, presidentin ja Johnny Carrin.
Astuessani sisään asetti palvelija hänen ylhäisyytensä viittauksesta
minulle tuolin, ja jälkimäinen lausui hieman jäykästi:
"Kun otaksun käyntinne koskevan liikeasioita, mr. Martin, on
soveliaampaa, että otan teidät vastaan perustuslaillisen neuvonantajani
läsnäollessa. Mr. Carr taasen toimii sihteerinäni, ja voitte puhua
vapaasti hänen kuultensa."
Minulle oli kiusallista, ettei minun sallittu puhutella presidenttiä
kahden kesken, mutta haluamatta osoittaa pettymystäni kumarsin vain ja
alotin:
"Uskallan häiritä teidän ylhäisyyttänne pankin johtokunnalta saapuneen
kirjeen johdosta. He ilmoittavat minulle, käyttääkseni heidän
omia sanojaan, että 'levottomuutta herättäviä huhuja' on kuulunut
pörssissä Aureatan lainasta, ja pyytävät minua huomauttamaan teidän
ylhäisyydellenne, että olisi annettava jonkunlainen julkinen ilmoitus
ensi kuussa lankeavan koron maksamisesta. Heidän kirjeestään päättäen
pelätään, että tässä asiassa saattaa ilmetä vaikeuksia."
"Eikö se pyyntö, jos se laisinkaan on tarpeellinen, olisi sopivammin
ollut osoitettava suoraan rahaministerille?" sanoi presidentti. "Nämä
yksityisseikat tuskin kuuluvat minun alaani."
"Voin ainoastaan noudattaa ohjeitani", vastasin.
"Onko teillä mitään sitä vastaan, mr. Martin, että minä ja
neuvonantajani saamme nähdä sen kirjeen?"
"Olen valtuutettu näyttämään sen ainoastaan teidän ylhäisyydellenne
yksinänne."
"Oh, vain minulle yksin", virkkoi hän näköjään huvitettuna. "Ja sitä
varten te pyysitte kahdenkeskistä puhelua?"
"Aivan, sir", vastasin. "Kaikella kunnioituksella rahaministeriä ja
sihteeriänne kohtaan pysyn saamissani ohjeissa."
"Olette mallikelpoinen palvelija, mr. Martin. Mutta en luule
tarpeelliseksi vaivata teitä siinä asiassa enempää. Onko se
sähkösanoma?"
Hän hymyili niin ilkeästi, tehdessään tämän kysymyksen, että huomasin
hänen ymmärtäneen pikku juoneni. Kuitenkin sanoin vain:
"Se on kirje, sir."
"No niin, hyvät herrat", virkkoi hän toisille, "luulen voivamme
rauhoittaa mr. Martinia. Ilmoittakaa isännistöllenne seuraavaa, mr.
Martin. Hallitus ei katso mitään julkista ilmoitusta tarpeelliseksi,
eikä sellaista vakuutusta anneta. Kaiketi olemme siitä yhtä mieltä,
hyvät herrat, että sellaisen toimenpiteen tunnustaminen tarpeelliseksi
olisi meille kovin halventavaa. Mutta vakuuttakaa heille, mr.
Martin, presidentin ilmoittaneen omakohtaisesti neuvonantajainsa
suostumuksella, ettei ole odotettavissa minkäänlaisia vaikeuksia teidän
kyetäksenne lähettämään täyden korkosumman heille määräpäivänä."
"Saan siis vakuuttaa heille, sir, että korot maksetaan säntillisesti?"
"Tokihan lausuin ajatukseni sellaisella tavalla, että te voitte minua
ymmärtää", vastasi hän, juuri hiukkasen korostaen sanaa "te". "Aureata
täyttää sitoumuksensa. Te saatte mitä teille kuuluu, mr. Martin. Eikö
niin, hyvät herrat?"
Don Antonio yhtyi heti presidentin sanoihin. Johnny Carr sensijaan
ei virkkanut mitään, ja huomasin hänen liikahtelevan jokseenkin
levottomasti tuolillaan. Tiesin mitä presidentti tarkoitti. Hän
tahtoi saada ilmaistuksi: "Ellemme me maksa, niin maksakaa te
vararahastostanne." Mutta voi, vararahasto oli melkoisesti huvennut;
minulla oli hädin sen verran jälellä, että juuri kykenin suorittamaan
seuraavan erän, jos jättäisin kaikki omat velkani hoitamatta. Minua
sisutti pahasti nähdessäni hänen ylhäisyytensä ilomielin nauttivan
pinteestäni (sillä hän kyllä arvasi ovelasti, miten asiat olivat),
mutta luonnollisesti en voinut sanoa mitään.
Nousin siis ja kumarsin lähtiessäni, mielessäni tuntien saavuttaneeni
ainoastaan hyvin selvän varmuuden, että minä en näkisi vilahdustakaan
presidentin rahoista koronmaksupäivänä. Tosinhan minä juuri pystyin
itse toimittamaan suorituksen. Mutta mitä tapahtuisi seuraavalla
kerralla? Ja jos hän ei tahtoisi maksaa, enkä minä voisi maksaa,
niin peli oli menetetty. Alkuperäisestä lainasta en kylläkään ollut
vastuussa; mutta ellei korkoja suoritettaisi, niin tulisi heti ilmi
se tosiasia, että olin myöntänyt uuden lainan kokonaan toisin kuin
ohjeeni valtuuttivat ja omat ilmoitukseni esittivät. Ja hyvityksen
vastaanottaminen, vararahastoni käyttely, tekaistut tilitykseni
sijoituksista, kaikki tämä tietysti näyttäisi perin omituiselta
olosuhteita tuntemattomien silmissä.
Kun näitä seikkoja punniten palasin pankkiin, tapasin Jonesin
järjestämässä kirjevaihtoa. Hänen velvollisuuksiinsa kuului Euroopasta
saapuvien kirjeiden säilyttäminen ja lajittelu, ja tämä puuha huvitti
häntä, ihme kyllä. Minun tehtäviäni oli pitää huolta, että hän teki
tämän; niinpä istahdin selailemaan kirjoituspöydälleni pinottuja
kirjeitä ja sähkösanomia. Niitä oli kahden vuoden ajalta. Tästä
kummastuneena lausuin hänelle:
"Ettekö ole tuntuvasti jälessä, Jones?"
"Kyllä, sir, melkolailla. Olen sentään järjestänyt ne jo aikaisemmin,
mutta kun te ette ole niitä koskaan vahvistanut alkukirjaimillanne,
ajattelin tarpeelliseksi kääntää niihin huomionne."
"Aivan oikein — olen ollut kovin huolimaton. Epäilemättä ne ovat
kunnossa?"
"Kyllä, sir, aivan kunnossa."
"No, enpä sitten välitä niitä katsastaa."
"Ne ovat kaikki siinä, sir, paitsi tietysti ei se toista lainaa koskeva
sähkösanoma."
"Paitsi ei mikä?"
"Se toista lainaa koskeva sähkösanoma", toisti Jones.
Olin hyvilläni, että minua muistutettiin tästä, sillä luonnollisesti
tahdoin korjata talteeni tuon paperin ennenkuin pinkka lopullisesti
joutui arkistoon. Luulinkin sen jo tehneeni. Mutta miksi oli Jones sen
jättänyt pois? Ei suinkaan hän saattanut olla niin epäileväinen?
"Vai niin, ja mihin olette sen pannut?
"Hänen ylhäisyytenähän sen otti."
"Mitä!" huudahdin minä.
"Niin, sir. Enkö minä maininnut siitä? Teidän silloin käytyänne
täällä presidentin kanssa yöllä, pistäysi hänen ylhäisyytensä tänne
ehtoopäivällä, kun te olitte mennyt Piazzalle, ja sanoi tarvitsevansa
sähkösanoman. Hän ilmoitti teidän sanoneen, että se kuului raha-asiain
ministeriöön. Hän oli hyvin kohtelias, sir, ja selitti olevan
tarpeellista, että alkuperäinen sanamuoto tulisi ministerin nähtäväksi;
ja koska hänellä sattui asiaa (hän muutti rahaksi erään yksityisen
maksuosoituksen), tarjousi hän ottamaan itse tuon sanoman. Eikö hän ole
palauttanut sitä teille? Hän lupasi sen tehdä."
Kykenin tuskin änkyttämään:
"Hän kai unohti sen. No, eipä väliä, Jones."
"Saanko mennä nyt, sir?" kysyi Jones. "Vaimoni halusi, että lähtisin
hänen kanssaan —"
"Kyllä, menkää", sanoin minä, ja hänen poistuessaan lisäsin
määräpaikan, joka epäilemättä oli toinen kuin kunnon rouvan esittämä.
Sillä nyt ymmärsin kaikki. Se vanha roisto (anteeksi kiivauteni) oli
kehveltänyt tekaistun sähkösanomani, tarpeen tullen esittääkseen sen
omana puhdistuksenaan. Minut oli petkutettu, saatu kerrassaan satimeen,
— ja Jonesin typeryys oli tehnyt sen helpoksi. Minulla ei ollut
mitään todistetta väittääkseni, että presidentti tiesi sähkösanoman
väärennykseksi. Tähän asti olin ajatellut, että jos joutuisin
syytteeseen, olisi minulla kunnia saada tuekseni presidentin seura
oikeussalissa. Mutta nyt! — niin, nyt minä saattaisin todistaa itseni
varkaaksi, saamatta häntä osalliseksi. En ollut eksyttänyt Jonesia
omaksi hyväkseni, vaan presidentin. En ollut väärentänyt itseäni
varten, vaan hänen suojakseen. Olin tosin itse käyttänyt rahat, mutta —
"Voi lempo", huudahdin katkeroittuneena, "hän vei sillä ainoan
valttini!"
Ja mieleeni muistuivat hänen ylhäisyytensä sanat: "Käytän tilaisuuksia
parhaani mukaan."