Kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, kysyi Wilfred Ivanhoe
suurmestarilta, joka oli taistelutuomarina, arveliko tämä hänen
täyttäneen velvollisuutensa urhoollisesti ja rehellisesti?
»Urhoollisesti ja rehellisesti sinä olet taistellut», lausui
suurmestari. »Minä julistan, että tämä neito on vapaa ja syytön.
Ritari-vainajan varusteitten ja ruumiin suhteen menetelköön voittaja,
niinkuin tahtoo.»
»En tahdo ryöstää hänen aseitaan», virkkoi Ivanhoe, »enkä myöskään
tuomita hänen ruumistansa häväistykseen. Onhan hän kuitenkin taistellut
kristikunnan puolesta. Jumalan käsi -- eikä mikään ihmisvoima -- iski
hänet maahan. Mutta haudattakoon hänet salaisesti, niinkuin tehdään
miehelle, joka on kaatunut väärää asiaa puolustaessaan. Ja mitä neitoon
tulee...»
Hevoskavioitten kopina keskeytti hänet. Niitä läheni niin suuri joukko
ja niin suurella kiireellä, että maa tärisi. Musta ritari ajaa karahutti
aitauksen sisäpuolelle. Hänen perässään seurasi suuri sotamiesjoukko
sekä useita ritareita täysissä rautavaruksissa.
»Liian myöhään olen joutunut», virkkoi Rikhard silmäillen ympärilleen.
»Olin päättänyt ottaa Bois-Guilbertin omaksi saaliikseni. Ivanhoe, oliko
oikein käydä näin vaaralliseen seikkailuun, kun tuskin vielä jaksat
pysyä pystyssä satulassa?»
»Armollinen herrani», vastasi Ivanhoe, »taivas on ottanut tämän ylpeän
miehen omaksi uhrikseen. Hänelle ei sallittu kunniaa kuolla semmoista
kuolemaa, jonka teidän tahtonne oli hänelle määrännyt.»
»Rauha olkoon hänelle», lausui Rikhard katsellen vakavasti ruumista,
»jos se mahdollista lienee. Olihan hän kuitenkin uljas ritari ja kuoli
teräshaarniskassansa, niinkuin kunnon ritarin sopii. Mutta meillä ei ole
nyt liiemmälti aikaa. -- Bohun, tee tehtäväsi!»
Eräs ritareista astui seuralaisjoukosta esiin, laski kätensä Albert de
Malvoisinin olkapäälle ja sanoi: »Minä vangitsen sinut maankavaltajana.»
Suurmestari oli kummastuneena näin suuren sotajoukon ilmaantumisesta
tähän saakka ollut vaiti. Mutta nyt hän puhkesi sanoiksi:
»Kuka uskaltaa vangita Siionin temppelin ritarin meidän oman
preceptorio-kartanomme piirissä ja itsensä suurmestarin läsnäollessa? Ja
kenenkä käskystä tämä rohkea loukkaus on tehty?»
»Minä suoritan vangitsemisen», vastasi ritari, »minä, Henrik Bohun,
Essexin jaarli ja Englannin suur-konnetabli.»
»Ja hän vangitsee Malvoisinin», virkkoi kuningas kohottaen silmikkoansa,
»läsnäolevan Rikhard Plantagenet'n käskystä. -- Konrad Mont-Fitchet,
sinulle on hyväksi onneksi, ettet ole minun alamaiseni. Mutta sinun,
Malvoisin, tulee kuolla yhdessä veljesi Filipin kanssa, ennenkuin
maailma kerkiää tulla viikkoa vanhemmaksi.»
»Minä vastustan tuomiotasi», virkkoi suurmestari.
»Sitä et voi, ylpeä temppeliherra», vastasi kuningas. »Katsopas ylös,
niin näet Englannin kuninkaallisen lipun liehuvan omasi sijalla torniesi
huipulla! Ole viisas, Beaumanoir, älä tee turhaa vastarintaa, -- sinun
kätesi on jalopeuran kidassa.»
»Minä vetoan Roomaan sinua vastaan», sanoi suurmestari, »ja kantelen
päällesi, että rikot ritaristomme vapauksia ja etuuksia.»
»Tee niin», vastasi kuningas. »Mutta oman etusi tähden älä nyt moiti
minua vapauksiesi rikkomisesta. Laske kokouksesi hajalleen ja lähde
joukkoinesi lähimpään preceptorio-kartanoosi -- jos semmoista voinet
löytää, -- missä ei ole kudottu kapinallisia juonia Englannin kuningasta
vastaan. Tai jos tahdot, pysy täällä, nauti vieraanvaraisuudestani ja
katsele, miten minä istun oikeutta.»
»Minäkö viipyisin vieraana kartanossa, jossa minun tulisi olla
käskijänä?» sanoi suurmestari. »En suinkaan. -- Kappalaiset, virittäkää
virsi _Quare fremuerunt gentes_ (Miks kiukuitsevat pakanat)! Pyhän
temppelin ritarit, asemiehet ja muu väkemme, varustautukaa seuraamaan
_Beau-séant_-lippua.»
Suurmestarin käytös oli majesteetillisuudessaan Englannin kuninkaan
arvokkuuden vertainen ja rohkaisi jälleen hänen hämmentyneitä ja
pelästyneitä seuralaisiansa. He kokoontuivat hänen ympärilleen niinkuin
lampaat paimenkoiran ympärille kuultuansa suden ulvonnan. Mutta heissä
ei kuitenkaan näkynyt säikähtyneen lauman arkuutta, -- heidän otsansa ja
katseensa olivat synkät ja uhmaavat, ilmaisten sitä vihollisuutta, jota
he eivät saaneet sanoiksi pukea. He kokoontuivat pitkäksi tummaksi
peitsiriviksi, ja valkeaviittaiset ritarit loistivat mustiin puettujen
seuralaistensa lomassa niinkuin valkeat reunat synkässä ukkospilvessä.
Kansa, joka oli äänekkäin huudoin ilmaissut vihamielisyyttään heitä
vastaan, vaikeni ja katseli ääneti tuota voimallista, sotaan
harjaantunutta joukkoa, jota se oli varomattomasti suututtanut;
kiireesti se siirtyi pois heidän sotarintamansa edestä.
Nähdessään temppeliherrojen joukon näin seisovan koko voimassaan iski
Essexin jaarli kannustimet ratsunsa kupeisiin ja alkoi ratsastaa
edestakaisin, järjestäen seuralaisiansa taisteluun tuota voimallista
vihollista vastaan. Rikhard sen sijaan, jota hänen äkillisen
ilmaantumisensa aiheuttama vaara näytti vain miellyttävän, ratsasti
hitaasti temppeliritarien rintamaa myöten huutaen kaikuvalla äänellä:
»Mitä, hyvät herrat! Eikö näin suuressa uljasten ritarien joukossa ole
ketään, joka uskaltaisi Rikhardin kanssa taittaa peitsenpäätä?
Temppeliritarit! Mahtavatpa teidän armaanne vain olla päivänpaahtamia
mustalaisia, jolleivät ne mielestänne maksa taitetun peitsen
säikälettäkään!»
»Temppeliritarit», lausui suurmestari ratsastaen sotarintaman eteen,
»eivät taistele niin turhanaikaisista, maallisista syistä -- eikä minun
läsnäollessani kukaan temppeliherra saa kohottaa peistään sinua vastaan,
Englannin Rikhard. Paavi ja kristikunnan hallitsijat, ne tuomitkoot
meidän välillämme ja päättäkööt, onko kristitty kuningas tehnyt oikein
puolustaessaan sellaista asiaa, jonka tänä päivänä olet omaksesi
ottanut. Jollei meidän päällemme karata, niin me lähdemme ketään
hätyyttämättä. Sinun kunniasi varaan me jätämme ritaristomme täällä
olevat sotavarat ja talouskalut, ja sinun omantuntosi huostaan jätämme
sen loukkauksen ja häpeän, joka sinun takiasi tänäpäivänä on kohdannut
kristikuntaa.»
Näin puhuttuaan ja vastausta odottamatta suurmestari antoi lähtökäskyn.
Temppeliherrojen torvet rupesivat soittamaan hurjaa itämaista säveltä,
jonka sävelen mukaan he tavallisesti marssivat. He muuttivat
järjestyksensä sotarintamasta ryhmäjonoksi ja lähtivät liikkeelle niin
hitaasti kuin hevoset saattoivat astua, -- aivan kuin olisivat tahtoneet
näyttää peräytyvänsä vain suurmestarinsa käskystä eikä heitä uhkaavan
ylivoiman pelosta.
»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa loistaa!» sanoi kuningas Rikhard.
»Onpa sääli, että nämä temppeliherrat eivät ole uskollisuudessa yhtä
luotettavia kuin he ovat sotaharjoituksissa taitavia ja miehuullisia.»
Aivan kuten pelkuri rakki, joka vasta silloin rupeaa haukkua
luskuttamaan, kun haukuttava kääntyy siihen selin, kohotti kansanjoukko
arkailevan riemuhuudon nähdessään jälkijoukon poistuvan.
Sen hälinän aikana, joka temppeliherrojen lähdöstä johtui, ei Rebekka
nähnyt eikä kuullut mitään. Hän makasi vanhan isänsä sylissä
pyörryksissä, melkein tunnottomana, tilanteensa äkkinäisten vaihtelujen
järkyttämänä. Mutta ensimmäinen Iisakin lausuma sana sai hänet
joutuisasti tajuihinsa.
»Lähtekäämme, tytär kultani, takaisin voitettu aarteeni -- menkäämme ja
heittäytykäämme tuon hyvän nuorukaisen jalkojen juureen.»
»Ei, ei», vastasi Rebekka, »ei suinkaan -- ei -- ei -- tällä hetkellä en
uskalla puhua hänelle. Ei, isäni, lähtekäämme heti pois tästä pahasta
paikasta.»
»Mutta, tyttäreni», sanoi Iisak, »kuinka jättäisimme nyt hänet, joka on
astunut esiin kuin väkevä mies, peitsi ja kilpi kädessä, omasta
hengestään piittaamatta, pelastaaksensa sinut vankeudesta, vaikka olet
hänelle vieraan ja vastenmielisen kansan tytär. Tästä hänen avustansa
meidän on velvollisuus osoittaa kiitollisuuttamme.»
»Minä kiitän -- minä kiitän -- hartaasti -- koko sydämestäni», vastasi
Rebekka, »ja aion vasta kiittää vielä enemmänkin -- mutta en nyt!»
»Mutta», intti Iisak vastaan, »hän tulee varmastikin pitämään meitä
kiittämättöminä kehnoina koirina!»
»Mutta näethän, isä kulta, että Rikhard-kuningas on läsnä ja että...»
»Oikein, aivan oikein, kelpo, viisas Rebekkani! Lähdetään pois
--lähdetään pois! Rikhard on varmaan rahan tarpeessa, sillä hän on juuri
äsken palannut Palestiinan maalta ja, niinkuin hoetaan, vihollistensa
vankeudesta. Ja hyvän tekosyyn ryöstämiseen, jos hän rahaa tarvitsee,
hän voikin saada tuosta hänen veljensä Juhanan kanssa tekemästäni
pienestä laina-asiasta. Pois siis, poistukaamme kiiruusti!»
Ja vuorostansa nyt hätäillen hän vei tyttärensä pois tantereelta ja
kuljetti hänet paikalle varaamillaan hevosilla rabbini Nathanin taloon.
Kun juutalaistyttö, jonka kohtalo tänäpäivänä oli eniten ollut kaikkien
mielessä, oli täten huomaamatta poistunut, kääntyi kansan huomio
kokonaan Mustaan ritariin. Ilma kajahteli nyt huudosta:
»Eläköön Rikhard Leijonamieli! Ja hävitkööt väkivaltaiset
temppeliherrat!»
»Hyvä on tämä suu-uskollisuuskin», sanoi Ivanhoe Essexin jaarlille;
»mutta olipa kuitenkin parempi, kun kuningas oli siksi varovainen, että
otti sinut mukaansa sekä niin monta muuta luotettavaa seuralaista.»
Jaarli pudisti hymyillen päätänsä.
»Uljas Ivanhoe», vastasi hän, »tunnethan herramme sangen hyvin, ja uskot
kuitenkin hänen ryhtyneen näin viisaaseen varokeinoon! Minä olin
marssimassa Yorkiin päin kuultuani, että Juhana-prinssi oli koonnut
sinne voimansa. Tulipa silloin vastaani kuningas Rikhard itse, ilmeisenä
vaeltavana ritarina, rientäen täyttä neliä tänne ypöyksin ratkaisemaan
vain oman käsivartensa voimalla tuota temppeliherran ja juutalaistytön
välistä juttua. Minä lähdin saattamaan häntä joukkoineni melkein vasten
hänen tahtoansa.»
»Entä mitä kuuluu Yorkista, jalo jaarli?» kysyi Ivanhoe; »pysyvätkö
kapinoitsijat siellä koossa, kunnes me joudumme sinne?»
»Ei sen paremmin kuin joulukuun lumi pysyy jäljellä, kunnes kesäkuun
aurinko paistaa», vastasi jaarli. »He hajoavat nyt jo. Ja kukapa meille
toikaan siitä sanoman muu kuin Juhana itse!»
»Se maanpetturi! Se kiittämätön, hävytön kapinoitsija», sanoi Ivanhoe.
»Käskikö Rikhard vangita hänet?»
»Vielä mitä! Ottipa Rikhard hänet vastaan», vastasi jaarli, »aivankuin
olisivat he nähneet toinen toisensa pienen metsästysretken jälkeen. Hän
viittasi vain minuun ja seuralaisiini sanoen: Näethän, veliseni, että
minulla on muutamia vihaisia miehiä seurassani, -- paras lienee, että
menet äitimme luokse, viet hänelle sydämellisimmät terveiseni ja pysyt
siellä, kunnes ihmisten mielet ovat rauhoittuneet.»
»Ja siinäkö kaikki, mitä hän virkkoi?» kysyi Ivanhoe. »Voisipa tosiaan
sanoa, että kuningas laupeudellaan suorastaan kehoittaa ihmisiä
kapinaan!»
»Aivan niin», sanoi jaarli, »samoin kuin saattaa sanoa, että surmaansa
se mies etsii, joka viskautuu taisteluun, ennenkuin hänen vaarallinen
haavansa on parantunut.»
»En pane kokkapuhettasi pahaksi, jaarli», vastasi Ivanhoe. »Mutta muista
kuitenkin, että minä saatoin vain oman henkeni vaaraan -- Rikhard
sitävastoin vaarantaa koko valtakuntansa turvallisuuden.»
»Ne», vastasi Essex, »jotka sangen vähän välittävät omasta
turvallisuudestaan, harvoin pitävät suurta lukua toistenkaan onnesta.
--Mutta joutukaamme kartanoon, sillä Rikhard aikoo rangaista pari
alhaisempaa, samaan salaliittoon kuuluvaa jäsentä, vaikka hän antoi
päämiehelle anteeksi.»
Tässä tilaisuudessa pidetystä oikeudenpöytäkirjasta näkyy, että Mauri de
Bracy oli päässyt pakoon meren yli ja mennyt Ranskan kuninkaan
palvelukseen. Filip de Malvoisin ja hänen veljensä Albert, Templestowen
preceptori, mestattiin, kun sen sijaan koko salaliiton päämies, Woldemar
Fitzurse, pääsi pelkällä maanpakoon karkoituksella. Ja prinssi Juhana,
jonka eduksi koko yritys oli suunniteltu, ei saanut edes nuhteitakaan
hyvänluontoiselta veljeltään. Kukaan ei kuitenkaan säälinyt molempien
Malvoisinien kohtaloa, jotka täydesti olivat ansainneet kuolemantuomion
monilukuisista kavalista, julmista ja kansaa sortavista teoistaan.
Vähän aikaa näitten tapahtumien jälkeen Cedrik käskettiin Rikhardin
hoviin. Tämä asuskeli silloin Yorkissa, voidakseen sieltä käsin paremmin
rauhoittaa niitä kreivikuntia, joita hänen veljensä kunnianhimo oli
myllertänyt. Cedrik mutisi ja murisi monta monituista kertaa tämän
käskyn johdosta -- mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt. Rikhardin
kotiintulo oli näet kokonaan masentanut hänen toivonsa saada Englannin
kruunu vanhan saksilaisen kuningassuvun omaksi. Olihan selvää, että
saksilaiset, -- mitä voittoa he kenties olisivatkin voineet toivoa
vallanpitäjäin keskenään riidellessä -- eivät mahtaisi mitään nyt, kun
hallitusvalta kenenkään vastustamatta oli jälleen lujasti Rikhardin
käsissä. Sillä olihan tämä kuningas koko kansalle rakas persoonallisten
hyvien avujensa ja suuren sotamaineensa tähden, vaikka hänen
hallituksensa olikin harkitsemattoman huoleton, väliin liian pehmeä,
väliin hirmuvaltaisuuden rajoja lähentelevä.
Sitäpaitsi ei Cedrik voinut vasten tahtoansakaan olla huomaamatta, että
hänen ajatuksensa saada kaikki saksilaiset puolueet yhdistetyiksi
Rowenan ja Athelstanin naimisliiton avulla oli nyt mennyt peräti
tyhjiin, kun kumpainenkin asianomainen sitä kiivaasti vastusti. Tätä
seikkaa hän kiivaillessaan saksilaisasian puolesta ei olisi osannut
arvatakaan mahdolliseksi. Jopa silloin, kun molempien vastahakoisuus
ilmeni päivän selvästi ja peittelemättä, hän saattoi tuskin saada
päähänsä, kuinka kaksi vanhaan kuningassukuun kuuluvaa saksilaista
saattoi persoonallisten syitten tähden vastustaa liittoa, joka heidän
kansansa yhteisen onnen vuoksi oli tarpeellinen. Mutta hänen
mieliajatuksensa oli alusta pitäen auttamattomasti ajanut karille.
Rowena oli aina osoittanut vastahakoisuuttaan Athelstania kohtaan, ja
nyt lausui Athelstankin yhtä selvästi ja lujasti julki päätöksensä
lakata kosimasta neiti Rowenaa. Ei edes Cedrikinkään luontainen
itsepäisyys jaksanut voittaa tämmöistä, hänen kun olisi pitänyt,
keskivälissä seisoen, hinata kummallakin kädellään kaksi vastahakoista
yhteiseen liittopaikkaan. Hän yritti kuitenkin vielä kerran kaikin
voimin käydä Athelstanin kimppuun. Mutta vanhan saksilaisen
kuningassuvun kuolleista noussut vesa oli, Cedrikin taloon tullessa,
par'aikaa tulisessa kiistassa paikkakuntansa papiston kanssa, aivan niin
kuin meidän aikamme maakartanoitten isännät.
Näyttää kuitenkin siltä kuin Athelstanin kostonhimo, joka ensin oli
synnyttänyt niin verisiä uhkauksia Pyhän Edmundin luostarin abottia
vastaan, olisi jo suuresti ollut lauhtunut, johon osaksi oli syynä hänen
oman mielenlaatunsa luontainen nahjusmaisuus ja hyvänsävyisyys, osaksi
hänen äitinsä Edithin rukoukset; viimeksimainittu rouva näet oli,
niinkuin naiset yleensä ovat, harras pappien ystävä. Lopputulos oli
ollut se, että Athelstan piti abottia ja hänen munkkejaan kolme päivää
huonolla ruualla Coningsburghin vankityrmässä. Tästä julmasta teosta
abotti uhkasi hänelle kirkonkirousta ja pani kokoon hirmuisen pitkän
luettelon kaikista kivuista, joita hän ja hänen munkkinsa olivat
tunteneet vatsassaan ja suolissaan ja jotka muka olivat seurauksia
siitä, että heitä syyttömiä oli väkivaltaisesti pidetty vankeudessa.
Tämä riita ja hankkeet kirkonrangaistuksen torjumiseksi täyttivät
Cedrikin tullessa niin kokonaan Athelstanin mielen, ettei siinä ollut
vähintäkään sijaa muille ajatuksille. Ja kun Rowenan nimi tuli
mainituksi, pyysi jalo Athelstan saada tyhjentää kukkuraisen pikarin
pohjaan neidon terveydeksi sillä toivomuksella, että hänestä piankin
tulisi sukulaisensa Wilfredin puoliso. Asia oli siis aivan auttamaton.
Ilmeisesti ja kouraantuntuvasti ei Athelstanista enää ollut mihinkään
valtiolliseen hankkeeseen, tai puhuaksemme Wamban sanoilla, jotka ovat
säilyneet tuosta saksilaiskaudesta saakka aina meidän aikoihimme, hän
oli kuin kukko, joka ei viitsinyt tapella.
Ainoastaan kaksi estettä oli siis nyt jäljellä rakastavien toiveiden ja
Cedrikin aikomusten välillä: hänen oma itsepäisyytensä ja hänen vihansa
normannilaisvaltaa vastaan. Edellisen tunteen hälvensi vähitellen hänen
kasvatustyttärensä mairittelu sekä ylpeys hänen poikansa suuresta
sotamaineesta, joka vastoin isän tahtoakin täytti hänen mielensä.
Eikähän myöskään se kunnia, että hänen perheensä täten tulisi Alfredin
suvun heimolaisuuteen, voinut olla pehmentämättä ukon sydäntä, koska nyt
kerran Edward Tunnustajan jälkeläisen paremmin oikeutettu kosinta oli
iäksi päiväksi mennyt myttyyn. Cedrikin viha normannilaiskuninkaita
vastaan suli myöskin tuntuvasti. Ensiksikin hän näki, että oli
mahdotonta karkoittaa tätä vierasta hallitsijasukua Englannista; ja
tällainen tietoisuus on sangen voimallinen vaikutin synnyttämään
uskollisuutta valtaistuimella istuvaa kuningasta kohtaan. Ja toisekseen
vaikutti myös kuninkaan kohteliaisuus, sillä Rikhard oli mieltynyt
Cedrikin suoraan puhetapaan ja osasi siten kohdella jaloa saksilaista,
että tämä -- ennenkuin hän oli vielä viikon päiviäkään ollut hovissa
vieraana -- suostui kasvatustyttärensä Rowenan ja poikansa Wilfred
Ivanhoen avioliittoon.
Meidän sankarimme häät, joihin tällä tavoin oli saatu isän juhlallinen
suostumus, vietettiin jaloimmassa kaikista herranhuoneista, Yorkin
tuomiokirkossa. Kuningas itsekin oli läsnä; ja hänen sorretuita ja
halveksituita saksilaisia kohtaan osoittamansa kunnioittava käytöksensä
tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa herätti näissä rauhallisemman ja
varmemman toivon saavuttaa luonnolliset oikeutensa, kuin mitä
kansalaissodan epävarma ratkaisu voi tarjota. Kirkolliset menot näissä
häissä olivat mahdollisimman juhlalliset. Niitä vietettiin kaikella
sillä loistolla, jota Rooman kirkko aina osaa käyttää erinomaisen
menestyksellisesti.
Gurth seisoi koreissa vaatteissa asemiehenä nuoren herransa vieressä,
jota hän oli uskollisesti palvellut, ja myöskin ylevämielinen Wamba oli
läsnä, päässä uusi lakki, joka oli täynnä kiiltäviä hopeatiukusia.
Otettuansa osaa Wilfredin vaaroihin ja vastoinkäymisiin saivat molemmat
nyt, niinkuin oikein olikin, ottaa osaa myöskin hänen onnellisempaan
elämänjaksoonsa.
Paitsi näitä talon palvelijoita oli komeissa häissä saapuvilla myöskin
korkeasukuisia sekä normanneja että saksilaisia. Ja alhainen kansa
riemuitsi tässä tilaisuudessa yhdestä suusta, sillä he näkivät näiden
kahden henkilön naimisliitossa varmat takeet molempien kansallisuuksien
välisestä vastaisesta rauhasta ja sovinnosta. Ne ovatkin siitä saakka
niin kokonaan sekaantuneet yhteen, että erotus on tullut aivan
tuntumattomaksi. Cedrikin vielä eläessä tämä sulautumistyö läheni jo
loppuansa; sillä kun molemmat kansallisuudet seurustelivat nyt yhdessä
ja solmivat keskenään avioliittoja, hävisi normannilaisten ylenkatse ja
saksilaisten raakuus väheni. Mutta vasta Edward III:n aikoina se
sekakieli, jota nyt sanotaan englannin kieleksi, pääsi Lontoon
kuningashovin puhekieleksi, ja samaan aikaan vasta normannien ja
saksilaisten vihollisuus näytti peräti hävinneen.
Toisena aamuna mainittujen onnellisten häitten jälkeen Rowenan
kamarineitsyt, Elgitha, tuli ilmoittamaan emännälleen, että vieras neiti
pyrki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan kahdenkesken.
Rowena kummastui, epäili, tuli uteliaaksi ja käski viimein päästää
vieraan neidin sisään lähettäen omat seuralaisensa ulos.
Vieras astui sisään: hän oli jalo, majesteetillinen vartaloltaan; pitkä,
valkoinen huntu, joka häntä verhosi, pikemminkin varjosi kuin peitti
hänen vartalonsa sulavuutta. Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta
vailla vähintäkään pelon tai mielittelyn vivahdusta. Rowena oli aina
taipuisa kohtelemaan muita ihmisiä heille tulevalla arvonannolla ja
ottamaan huomioon heidän tunteensa. Hän nousi siis ja tahtoi taluttaa
ihanan vieraansa istuimelle. Mutta tämä katsoi Elgithaan ja uudisti
pyyntönsä saada puhua Rowenan kanssa kahden kesken. Tuskin oli Elgitha
poistunut vastahakoisin askelin, kun ihana vieras Ivanhoen rouvan
kummastukseksi laskeutui polvilleen, painoi Rowenan kädet otsaansa
vasten, kumarsi päänsä maahan asti ja hänen vastustelemisestaan
huolimatta suuteli Rowenan koruompeleista hameenhelmaa.
»Mitä tämä tarkoittaa, neiti?» virkkoi hämmästynyt rouva. »Miksi
osoitatte minulle näin outoa kunnioitusta?»
»Sentähden, että teille, Ivanhoen rouva», vastasi Rebekka nousten ja
palaten tavalliseen vakavan arvokkaaseen käytökseensä, »minun on lupa
kenenkään moittimatta osoittaa sitä kiitollisuutta, jota tunnen Wilfred
Ivanhoeta kohtaan. Minä olen -- älkää panko rohkeuttani pahaksi, kun
kunnioitin teitä kansani tavalla -- minä olen sama onneton
juutalaistyttö, jota puolustaakseen puolisonne antautui niin suureen
hengenvaaraan Templestowen taistelukentällä.»
»Neitiseni», virkkoi Rowena, »Wilfred Ivanhoe maksoi sinä päivänä vain
vähäisen osan kiitollisuudenvelastansa siitä väsymättömästä
avuliaisuudesta, jota olette hänelle osoittanut, kun hän oli
haavoittuneena ja onneton. Sanokaa, voisimmeko hän tai minä vielä
jollakin tavalla auttaa teitä?»
»Ei mitenkään», sanoi Rebekka vakavasti, »paitsi että pyytäisin teitä
sanomaan hänelle puolestani kiitolliset terveiseni.»
»Te aiotte siis lähteä Englannista?» kysyi Rowena, joka yhä vieläkin oli
kummastuksissaan tämän merkillisen vieraan tulosta.
»Minä lähden, rouva, ennenkuin kuu jälleen muuttaa muotoansa. Eräs isäni
veljistä on Granadan kuninkaan Mohammed Boabdilin suuressa suosiossa.
Sinne me menemme; siellä tiedämme saavamme elää täydessä rauhassa ja
turvassa, kun vain maksamme veron, jota muhamettilaiset vaativat meidän
kansaltamme.»
»Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin?» kysyi
Rowena. »Minun mieheni on kuninkaan hyvässä suosiossa, -- kuningas
itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.»
»Rouvani», vastasi Rebekka, »sitä en epäilekään. Mutta Englannin
asukkaat ovat kiukkuista kansaa, aina riidassa naapuriensa kanssa tai
keskenään ja valmiit työntämään miekan toinen toisensa sydämeen.
Tällainen maa ei ole turvallinen asuntopaikka minun kansani lapsille.
Efraim on arka kyyhkynen -- Isaskar rasitettu työorja, jonka selkä on
kovan kuorman alla painunut käyräksi. Maassa, joka on täynnä meteliä ja
verenvuodatusta, jota vihamieliset naapurit ympäröivät ja jota
keskinäiset eripuraisuudet raatelevat, ei Israel voi saada levätä
matkansa vaivoista.»
»Mutta sinun, tyttö», sanoi Rowena, »sinun ei suinkaan tarvitse pelätä
mitään. Sen, joka istui Ivanhoen sairasvuoteen vieressä hoitajana»,
jatkoi hän kiihtyvällä innolla, »ei tarvitse mitään pelätä Englannissa,
sillä saksilaiset ja normannit tulevat kilpailemaan siitä, kummat
voisivat osoittaa hänelle suurempaa kunnioitusta.»
»Teidän puheenne kuuluu kauniilta», virkkoi Rebekka, »ja teidän
tarkoituksenne on vielä kauniimpi. Mutta niin ei voi olla -- meidän
välillämme on syvä juopa. Meidän kasvatuksemme, samoinkuin meidän
uskontommekin, estävät tämän juovan umpeenkäymistä. Hyvästi -- mutta,
ennenkuin lähden, sallikaa minulle vielä yksi pyyntö. Morsiushuntu
peittää kasvojanne; olkaa siis hyvä ja kohottakaa sitä, jotta saisin
nähdä teidän kasvonne, joista maine niin paljon puhuu.»
»Minun kasvojani ei maksa vaivaa katsella», sanoi Rowena. »Mutta
siirränpä kuitenkin pois huntuni sillä ehdolla, että vieraanikin tekee
samoin.»
Hän siirsi syrjään huntunsa, ja osaksi oman ihanuutensa tunnosta, osaksi
häveliäisyydestä hän punastui, niin että poski, otsa, niska ja rinta
peittyivät purppuraväriin. Rebekkakin punastui, mutta vain hetkeksi.
Ylevämpien tunteitten karkoittamana puna pakeni hiljalleen hänen
kasvoiltaan, samoinkuin purppurainen pilvi muuttaa väriänsä, kun aurinko
laskeutuu ilman rajan taakse.
»Rouva», sanoi hän, »nämä kasvot, joita minun suvaitsette katsella,
pysyvät kauan muistossani selvänä kuvana. Niissä ilmenee lempeyttä ja
hyvyyttä, ja jos jokin maallisen ylpeyden ja turhamielisyyden vivahdus
sekaantuukin tähän suloiseen ulkomuotoon, niin kuinka voisimme moittia
maaemon synnyttämää olentoa siitä, että hänessä näkyy syntyperänsä
jälkeä? Kauan, kauan olen muistossani säilyttävä teidän kasvonne ja
ylistävä Jumalaa siitä, että hän on jalolle pelastajalleni suonut
puolisoksi...»
Hän keskeytti puheensa; hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Hän
pyyhki ne kiireesti pois ja vastasi Rowenan huolestuneisiin
tiedusteluihin: »Minä voin hyvin, rouva -- aivan hyvin. Mutta sydämeni
paisuu muistellessani Torquilstonen linnaa ja Templestowen
taistelutannerta. Jääkää hyvästi! -- Mutta vielä on täyttämättä eräs
tehtävä, kaikista mitättömin. Ottakaa lahjaksi tämä rasia, -- älkää
oudoksuko sen sisällystä.»
Rowena aukaisi pienen hopealla silatun rasian ja näki siinä timanttiset
kaulavitjat ja korvarenkaat, joiden arvo ilmeisesti oli summaton.
»Ei suinkaan», hän vastasi ojentaen rasian takaisin. »En uskalla ottaa
vastaan näin kallista lahjaa.»
»Ottakaa se kuitenkin, rouva», vastasi Rebekka. »Teillä on valta, korkea
arvo, voima; meillä on rikkautta, joka on sekä voimamme että myös
heikkoutemme syynä. Nämä korut, vaikka niiden hinta olisi kymmenenkin
vertaa kalliimpi, eivät saisi aikaan puoltakaan siitä kuin teidän pienin
pyyntönne. Teille tämä lahja ei siis ole suuriarvoinen, ja minulle sen
luovuttaminen on vielä vähemmän arvoinen. Älkää antako minulle syytä
uskoa, että tekin pidätte meitä yhtä halvassa arvossa kuin kansalaisenne
yleensä. Luuletteko, että minä pidän näitä loistavia kivenpalasia
kalliimpana kuin vapauttani? Tai että niiden arvo minun isäni silmissä
on saman vertainen kuin hänen lapsensa kunnia? Ottakaa ne, hyvä rouva,
-- minulle ne ovat aivan tarpeettomat. Minä en aio enää koskaan
koristautua jalokivillä.»
»Sinä olet siis onneton!» sanoi Rowena, jonka mieltä liikutti äänensävy,
jolla Rebekka lausui viimeiset sanansa. »Oi, pysy meidän luonamme
--hurskaiden miesten opetus saa sinut luopumaan harhauskostasi, ja minä
tahdon olla sinulle sisarena.»
»Ei, rouva», vastasi Rebekka, jonka lempeä ääni ja ihana muoto yhä
ilmaisivat samaa hiljaista surullisuutta, »niin ei voi tapahtua. En voi
vaihtaa isieni uskoa, niinkuin vaihdetaan vaatetta, joka siinä maassa,
missä tahdotaan asua, katsotaan sopimattomaksi. Ja onneton en ole. Hän,
jonka palvelukseen tästä lähtien pyhitän kaiken elämäni, on oleva
Lohduttajani, jos vain noudatan Hänen tahtoansa.»
»Onko teilläkin siis luostareita ja aiotko mennä semmoiseen?» kysyi
Rowena.
»Ei, rouva», vastasi juutalaistyttö. »Mutta meidänkin kansassamme on
hamasta Aabrahamin ajoista ollut naisia, jotka ovat pyhittäneet kaikki
ajatuksensa taivaalle ja kaikki tekonsa laupeudentöihin hoitaen
sairaita, raviten nälkäisiä ja auttaen onnettomia. Näiden joukkoon
Rebekkakin tahtoo kuulua. Sanokaa tämä myös puolisollenne, jos hän
kenties tiedustelisi pelastamansa tytön kohtaloa.»
Rebekan ääni vapisi ja heltyi vastoin hänen tahtoaan ilmaisten ehkä
enemmän, kuin mitä hän olisi suonut. Hän otti nyt kiireesti jäähyväiset
Rowenalta.
»Hyvästi», hän virkkoi. »Vuodattakoon Hän, joka on niin kristityt kuin
juutalaisetkin luonut, teidän ylitsenne parhaat siunauksensa! Laiva,
joka vie meidät täältä, on ehkä jo valmiiksi lastattu, ennenkuin
kerkiämme satamaan.»
Hän poistui hiljaa kamarista ja Rowena jäi kummastuneena seisomaan,
ikäänkuin aave olisi käynyt hänen luonaan. Ihana rouva kertoi omituisen
kohtauksen puolisolleen, jonka mieleen se teki syvän vaikutuksen. Hän
eli kauan ja onnellisesti Rowenan kanssa, sillä jo varhaisvuosina
kypsyneet rakkaudensiteet lujittivat heidän liittoansa ja heidän
rakkautensa vain kiihtyi, kun he muistelivat esteitä, jotka olivat
viivyttäneet heidän yhdistymistään. Mutta liian uteliaita olisimme
kysyessämme, että eiköhän Rebekan ihanuuden ja jalomielisyyden muisto
liikkunut Ivanhoen mielessä useammin, kuin mitä Alfredin kaunis
jälkeläinen olisi suvainnut.
Rikhardin palveluksessa Ivanhoe teki nimensä vielä kuuluisammaksi ja sai
osakseen paljon uusia suosionosoituksia. Hän olisi epäilemättä kohonnut
valtakunnan korkeimpiin arvoihin, jollei liian aikainen kuolema olisi
kohdannut leijonamielistä sankaria, hänen kuningastaan, Chaluzin linnan
edustalla Limogens'in lähellä. Tämän ylevämielisen vaikka äkkipikaisen
ja romanttisen hallitsijan mukana sammuivat myös kaikki hänen
kunnianhimonsa tai jalon sydämensä hautomat suuret aikeet. Häneen
sopivat vähin muutoksin ne säkeet, jotka runoilija Johnson kirjoitti
Ruotsin Kaarle XII:sta:
Kulkunsa loppui maalle vierahalle,
pienoisen, halvan linnan edustalle;
ja nimensä, tuo kaikkein peloitus,
on nyt vain jonkin tarun koristus.