Pois varjot! -- Rikhard taas on ennallaan!
_Rikhard III_.
Erottuansa ylevämielisestä metsäsissistä ja hänen käräjäpuustaan Musta
ritari -- jonka jälkiä meidän on aika jälleen ruveta seuraamaan -- kulki
suoraan läheiseen, pieneen ja köyhään luostariin, jota sanottiin Pyhän
Botolfin abotin-kartanoksi. Sinne näet oli haavoittunut Ivanhoe
kuljetettu linnan valloituksen jälkeen, uskollisen Gurthin ja Wamban
huolenpidon alaisena. Tarpeetonta on nyt kertoa, mitä Wilfred ja hänen
pelastajansa sillä välin puhuivat keskenään. Siinä olkoon kylliksi, että
abotti pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen lähetti sanansaattajia
monelle haaralle ja että Musta ritari seuraavana aamuna jatkoi jälleen
matkaansa, seurassaan Wamba-narri, jonka piti olla oppaana.
»Me tapaamme jälleen toisemme», sanoi ritari lähtiessään Ivanhoelle,
»Coningsburghissa, Athelstan-vainajan kotitalossa, missä isäsi Cedrik
pitää hautajaisia suurisukuiselle heimolaiselleen. Minä tahtoisin nähdä
sinun saksilaiset sukulaisesi kaikki yhdessä, ritari Wilfred, ja
tutustua heihin lähemmin kuin tähän asti. Tule sinne luokseni, minä otan
sovittaakseni sinun ja isäsi välit.»
Näin sanoen hän ystävällisesti lausui jäähyväiset Ivanhoelle, joka
hartaasti pyysi jo nyt saada seurata pelastajaansa. Mutta Musta ritari
ei ottanut tätä pyyntöä korviinsa.
»Lepää sinä tämä päivä; tuskinpa vielä huomennakaan kykenet hevosen
selkään. En tahdo mukaani ketään muuta kuin kunnon Wamban, joka voi olla
väliin pappina, väliin narrina, miten milloinkin minulle lienee
mieleen.»
»Ja minä», sanoi Wamba, »tahdon mielelläni seurata teitä. Tekisipä
mieleni nähdä Athelstan-herran hautajaispidot. Sillä jollei ruokaa ja
juomaa tuoda runsaasti ja tiheään, niin luulen hänen nousevan kuolleista
torumaan kokkia, ruokaeverstiä ja juomanlaskijaa; ja sitä maksaisi
vaivan nähdä. Tietysti luotan, herra ritari, siihen, että teidän
urhoutenne puhuu puolestani Cedrik isännälleni, jollei oma älyni
riittäisi.»
»Mitenkä minun halpa urhouteni onnistuisi siinä, herra narri, johon
sinun terävä älysi ei pysty? Selitä minulle se.»
»Äly, herra ritari», vastasi narri, »voi kylläkin olla hyvä. Äly on
sukkela, teräväsilmäinen veitikka, joka heti huomaa naapurin heikon
puolen ja osaa pysyttäytyä tyynen puolella, kun tämän naapurin himot
riehuvat myrskynä. Mutta urhous on vahva juupeli, joka voittaa kaikki
esteet. Se soutaa sekä vastatuulet että vastavirrat ja pääsee aina
eteenpäin. Ja sentähden, jalo ritari, tahdon hyväkseni käyttää jalon
isäntäni hyvää säätä, mutta luotan siihen, että te lähdette liikkeelle
kohta, kun sää riehahtaa pahaksi.»
»Herra Musta ritari, koska suvaitsette käyttää sitä nimeä», sanoi
Ivanhoe, »pelkäänpä, että valitsemanne opas on hiukan liian lörppö ja
kiusallinen. Mutta tunteehan hän jokaisen metsäpolun ja solan yhtähyvin
kuin paras eränkävijä. Ja onhan tämä narririepu, niinkuin itsekin olette
saanut nähdä, uskollinen kuin teräs.»
»Ei», virkkoi ritari, »kun hän vain osaa neuvoa minulle tien, niin en
aio suuttua, jos hän tahtoo tehdä matkani huvittavaksi. -- Hyvästi vain,
Wilfred-ystäväni, -- muista, ettet saa lähteä aikaisemmin kuin
huomenna.»
Näin sanoen hän ojensi kätensä Ivanhoelle, joka vei sen huulillensa.
Sitten Musta ritari otti jäähyväiset abotilta, nousi hevosen selkään ja
läksi matkalle yhdessä Wamban kanssa. Ivanhoe seurasi heitä silmin,
kunnes he katosivat läheisen metsän varjoon; sitten hän palasi
luostariin.
Mutta heti aamumessun jälkeen hän pyysi abottia puheilleen. Vanha mies
riensi hänen luokseen ja kysyi arkaillen, miten hänen terveytensä laita
oli.
»Olen parempi», vastasi Ivanhoe, »kuin hartain toiveeni olisi voinut
olettaa. Tai on haavani ollut helpompi kuin mitä verenvuodosta päättäen
luulin; tai on tuo voide ihmeellisellä tavalla vaikuttanut siihen.
Minusta tuntuu kuin voisin jo kantaa rautahaarniskaa. Ja hyvä se onkin,
sillä mielessäni liikkuu ajatuksia, jotka eivät salli minun kauemmin
viipyä täällä jouten.»
»Ei, pyhät miehet estäkööt», sanoi abotti, »että Cedrik Saksilaisen
poika lähtisi tästä luostarista, ennenkuin hänen haavansa ovat
parantuneet! Olisi häpeä meidän säädyllemme, jos sen sallisimme.»
»En minä pyrkisikään pois teidän vieraanvaraisen kattonne alta, arvoisa
isä», virkkoi Ivanhoe, »jollen tuntisi kykeneväni matkalle ja jollei
minun olisi pakko lähteä.»
»Ja mikä pakottaa teitä niin äkilliseen lähtöön?» kysyi abotti.
»Ettekö koskaan, pyhä isä», vastasi ritari, »ole tuntenut aavistusta
lähenevästä pahasta, johon te turhaan etsitte syytä? Ettekö koskaan ole
tuntenut pimeyden peittävän mieltänne, niinkuin pilvi äkkiä leviää
päivänpaisteisen seudun yli ennustaen lähenevää myrskyä? Ettekö luule,
että tämmöisiä aavistuksia on toteltava ja pidettävä suojelusenkelimme
varoituksina uhkaavasta vaarasta?»
»En tahdo kieltää», sanoi abotti ristien silmänsä, »että tämmöisiä
aavistuksia on ollut ja taivaastakin tullut. Mutta semmoisissa
tapauksissa niillä aina on ollut ilmeisesti hyödyllinen tarkoitus ja
aivoitus. Mutta mitä auttaisi, jos te, haavoitettu mies, seuraisittekin
hänen jäljestään; ettehän kuitenkaan voisi auttaa häntä, jos hänen
päällensä hyökättäisiin?»
»Abotti», virkkoi Ivanhoe, »te erehdytte, -- minussa on kyllin voimaa
vaihtamaan sivalluksia vaikka kenen kanssa, joka minua tämmöiseen
vaihtokauppaan vaatisi. -- Ja vaikk'ei näin olisikaan, niin enkö voi
hädän tullessa auttaa häntä muilla keinoilla kuin käsivarrellani?
Tunnettuahan on, etteivät saksilaiset rakasta Normandian hallitsijan
sukua; ja kukapa tietää, mitä seuraisi, jos Rikhard äkkiä ilmaantuu
heidän keskellensä nyt, kun heidän sydämensä ovat Athelstanin kuolosta
vimmastuksissa ja heidän päänsä tulistuksissa hautajaisoluesta. Minun
arvatakseni on hyvin vaarallista, että hän semmoisella hetkellä yhtyy
heidän joukkoonsa, ja minä tahdon ottaa osaa hänen vaaraansa tai poistaa
sen. Ja jotta paremmin jaksaisin sitä tehdä, pyytäisin saada teiltä
lainaksi juhtaa, jonka askel olisi pehmeämpi kuin minun sotaratsuni
kaviot.»
»Mielelläni», sanoi arvoisa hengellinen herra, »annan teille oman
tasakonkarini ja soisin vain teidän tähtenne, että se astuisi yhtä
tasaisesti kuin Pyhän Albanin abotin juhta. Sen kuitenkin voin kehua
Malchinin puolesta -- sillä nimellä hepoani kutsutaan -- ettette
matkajuhdaksi juuri voisi saadakaan siveämpää ja keveämpijaikaista
elukkaa, jollette lainaa silmänkääntäjän hevosta, joka osaa tanssia
vaikka munien välitse. Monta saarnaa olen sepittänyt luostariveljieni ja
monen kristityn sielu-paran lohdutukseksi ratsastaessani Malchinin
selässä.»
»Olkaapa siis hyvä, korkeasti kunnioitettu isä», sanoi Ivanhoe, »ja
käskekää heti varustaa Malchin, ja tuokoon Gurth minulle aseeni.»
»Niin, mutta muistakaapas, hyvä herra», lisäsi abotti, »että Malchin on
yhtä vähän kuin hänen isäntänsäkään tottunut aseisiin, enkä voi taata,
sietäneekö se teidän täyttä rautapukuanne. Kas, Malchin on älykäs
olento, ja panee ankarasti kaikkea liikaa painoa vastaan. -- Kerran olin
lainannut vain kirjan _Fructus temporum_ Pyhän Beesin kirkkoherralta, ja
tokkopas juhtani, sen vakuutan, liikahtikaan ulos portista, ennenkuin
olin vaihtanut tuon suuren köntin pieneen messukirjaan.»
»Älkää surko, hurskas isä», sanoi Ivanhoe, »en tahdo vaivata Malchinia
liialla painolla. Ja jos se rupeaisi minulle vastakynteen, niin itsepä
se siitä, pelkään minä, saisi vahinkoa.»
Ritarin näin puhellessa kiinnitti Gurth hänen kantapäihinsä kullatut
kannukset, joiden olisi luullut voivan vakuuttaa vastahakoiselle
juhdalle, että sille oli edullisinta alistua ratsastajan tahtoon.
Mutta nähdessään nuo pitkäkärkiset ja terävät kannukset, joilla Ivanhoen
kantapäät olivat varustetut, alkoi arvoisa abotti jo katua
avuliaisuuttansa ja huusi: »Malttakaa, hyvä herra, nyt kun asiaa oikein
ajattelen, niin muistan, ettei Malchin siedäkään kannuksia. Parempi
olisi, että viivytte täällä, kunnes tuodaan meidän ruoanhankkijamme
hevonen tuolta latokartanosta. Sen tuontiin ei kulu paljon enempää kuin
tunnin aika, ja tämä juhta varmaan olisi taipuisampi, sillä se vetää
tänne enimmän osan polttopuistamme, eikä sitä edes syötetä ohrilla.»
»Kiitoksia vain, korkea-arvoinen isä, mutta tyydynpä kuitenkin
mieluummin ensimmäiseen tarjoukseenne, sillä tuossahan Malchinia jo
talutetaan portille. Gurthin hevonen saa kuljettaa rautapukuani, ja
luottakaa muuten siihen, ettei Malchin, koska en aio panna liikaa painoa
sen selkään, tule liioin kiusaamaan minun malttiani. Ja nyt hyvästi!»
Ivanhoe astui portaita alas joutuisammin ja helpommin kuin olisi luullut
hänen haavansa sallivan. Hän hyppäsi sukkelasti juhdan selkään haluten
päästä erilleen tunkeilevasta abotista, joka seurasi hänen kantapäillään
niin joutuisasti kuin hänen ikänsä ja lihavuutensa sallivat, milloin
kehuen Malchiniansa, milloin pyytäen ritaria sillä varovasti
ratsastamaan.
»Se on siinä iässä, mikä on vaarallisin hevosille samoinkuin
tyttösillekin», virkkoi vanhus nauraen omalle leikkipuheellensa, »se on
viidentoista vanha.»
Mutta Ivanhoella oli muuta mielessä kuin huolet hevosen juoksusta; siksi
hän ei paljon kuunnellutkaan abotin vakavia varoituksia eikä leikillisiä
kokkapuheita. Hypättyään hevosen selkään ja käskettyänsä asemiehensä
(sillä nimellä Gurth nyt täydellä oikeutuksella kunnioitti itseänsä)
pysymään häntä aivan lähellä, hän lähti metsään samaa tietä, jota Musta
ritari oli poistunut. Abotti jäi seisomaan luostarinsa portille,
katselemaan jäljestä ja parkumaan: »Pyhä Maaria auttakoon! Ovatpa nuo
sotaherrat tulisia ja tuittupäisiä! Ei olisi pitänyt antaa Malchinia
hänen haltuunsa, sillä, kykenemätön kun olen luuvaloni tähden, olen
aivan hukassa, jos Malchin jollakin tavalla vikaantuu. Mutta», lisäsi
hän hiukan tuumittuansa, »enhän tosin säästäisi omia vaivaisia
raajojanikaan, kun vanhan Englannin onni kerran on kysymyksessä, ja
täytyypä siis Malchininkin tässä asiassa ottaa vastaan, mitä sattuu. Ja
saattaahan tapahtua, että he näkevät hyväksi antaa meidän köyhälle
majallemme runsaan palkkion -- tai, kukapa tiesi, lähettävät tälle
abotti-ukolle uuden tasajuoksuisen juhdan. Ja vaikk'eivät tekisikään
sitä eikä tätä -- kauankos ne suuret herrat muistavat meikäläisten apua
-- olen sittenkin iloinen siitä, kun olen tehnyt velvollisuuteni. Ja
onhan pian aika kutsua veljet kokoon ruokasaliin aamiaiselle. -- Ah,
pelkäänpä pahoin, että he tottelevat iloisemmalla mielellä sitä käskyä
kuin kirkonkellojen kutsua aamu- taikka iltamessuun.»
Näin puhellen Pyhän Botolfin luostarin abotti kömpi takaisin
ruokasaliinsa nauttiaksensa pöydän päässä lipeäkalaa sekä olutta, joita
par'aikaa tuotiin sisään munkkien aamiaista varten. Pöyhistellen ja
ylvästellen hän istuutui paikalleen, ja monta hämärää sanaa hän pöydässä
päästi suustansa: suurista ansioistaan ja runsaista palkinnoista, joita
luostarin osaksi saattaisi tipahtaa. Toisessa tilaisuudessa nämä puheet
olisivat herättäneet uteliaisuutta; mutta nyt, kun lipeäkala oli hyvin
suolattu ja olut kylliksi väkevää, käyttivät munkit leukojansa liian
hartaasti voidaksensa kunnolla käyttää korviansa. Ainoa
luostariveljeksistä, jonka tiedetään olleen kiusauksessa aprikoida
abotin salaperäisiä puheita, oli isä Diggory; hänellä näet oli kova
hammastenkolotus, niin että hän syödessä voi käyttää vain toista
leukapieltänsä.
Sillä välin Musta ritari ja hänen oppaansa kulkivat hiljakseen sakeaa
metsää myöten. Kunnon ritarimme välistä hyräili itseksensä jonkun
rakastuneen trubaduurin sepittämää laulua, välistä yllytti rattoisilla
kyselyillä seuralaisensa lörpöttelynhalua. Täten heidän matkatessaan
laulut ja leikkipuheet vaihtelivat, ja tekisipä mieli antaa lukijallekin
hiukan käsitystä siitä. Kuvailkaa siis mielessänne tätä ritaria
semmoisena, joksi jo aikaisemmin olemme hänet esittäneet,
jykevävartaloiseksi, pitkäsääriseksi, leveäharteiseksi ja
jänteväkätiseksi. Kuvailkaa häntä ratsastamassa vahvan, mustan sotaoriin
selässä, joka on ikäänkuin luotu tuollaista raskasta painoa kantamaan,
niin keveästi se astui. Ritari oli kohottanut kypäränsä silmiverkon
voidakseen paremmin hengittää, mutta sen alipuoli eli leukarauta oli
ummessa, jottei hänen kasvojaan helposti voisi tuntea. Selvästi
kuitenkin näkyivät ruskeat, päivettyneet poskipäät sekä suuret,
kirkkaat, siniset silmät, jotka säihkyivät avonaisen silmikon mustan
varjon alta. Uroon koko ryhti ja hahmo ilmaisi iloisuutta ja pelotonta
rohkeutta -- sydäntä, joka ei osaa pelätä vaaraa, vaan päinvastoin käy
rohkeasti uhkaavien vaarojen kimppuun, -- sydäntä, jolle vaarat ovat
jokapäiväistä leipää, niinkuin ainakin miehillä, joiden virkana on sota
ja seikkailut.
Narrilla oli yllään säätynsä mukainen omituinen puku, mutta äskeisten
tapausten vuoksi oli hän nyt puumiekkansa tilalle vyöttänyt terävän
kelpo kalvan sekä ottanut myös kilven suojakseen, ja näiden molempien
aseitten käyttämisessä hän oli aika mestari, vaikka olikin viraltaan
vain narri. Olihan tämä selvästi käynyt ilmi Torquilstonen
valloituksessa. Wamban henkinen heikkous oli oikeastaan vain
jonkinlaista maltitonta hätiköimistä, joka ei sallinut hänen kauan pysyä
yhdessä paikassa eikä johdonmukaisessa ajatusten jaksossa. Mutta hänellä
oli kuitenkin tarpeeksi älyä toimittaa hetkellistä työtä ja kohdallaan
käsittämään jotakin hetken ajatusta. Juhtansa selässä hän alinomaa
kääntelihe ja vääntelihe, milloin istuen melkein hevosen korvilla,
milloin hännän juuressa; toisinaan riippuivat hänen molemmat jalkansa
samalla hevosen kupeella, toisinaan hän istui takaperin häntään päin,
ammotellen ja irvistellen suutansa ja tehden sen seitsemän
marakatinkonstia. Suuttuipa hevonen viimein näistä ratsastajan ilveistä,
niin että se lennätti hänet kauniisti pyllyilemään nurmelle; ja sekös
temppu kovasti nauratti ritaria ja pakotti hänen seuralaisensa siitä
lähin istumaan vakavammin satulassaan.
Tämän tutustumisemme hetkellä iloiset matkatoverimme par'aikaa vetelivät
veisua, jollaista siihen aikaan erikoisesti sanottiin _virelai_'ksi,
narrin toimiessa oikeastaan vain säestäjänä laulutaidossa vahvemmalle
Mustalle ritarille. Ja tämmöinen oli heidän laulunsa:
Musta ritari.
Anna-Maija kultani, nousehan jo
Anna-Maija kultani, nousi aurinko.
Sumu jo hajoo, laulaa lintunen,
Anna-Maija, nouse jo, kultanen,
Anna-Maija kulta, jo nousta on aika;
ampujan torvi jo riemuiten raikaa;
kaiku se kiirien kumajaa.
Anna-Maija kulta, nyt nukkua et saa.
Wamba.
Tybalt, oi armas, en nousta voi,
näyt niin suloiset unonen toi,
mitä mä valveilla nauttia saan,
jota vois näihin verratakaan?
Lintuset lauluja visertäkööt,
ampujan torvet törähdelkööt;
sulommat sävelet saan minä unessa kuulla, --
mutta et minun saa sinusta uneksineen luulla.
»Sepä on soma laulu», virkkoi Wamba, kun he olivat lakanneet laulamasta,
»ja kunnon opetustakin se antaa, sen vannon narrinhelyni nimessä!
--Usein olen vedellyt sitä yhdessä Gurthin kanssa, joka ennen oli minun
leikkitoverini, mutta nyt on Jumalansa ja isäntänsä armon kautta
kohonnut vapaaksi mieheksi. Ja saimmepa me kerran selkäsaunankin siitä
hyvästä, että olimme niin hartaasti laulun toimeen ryhtyneet, että
makasimme vuoteella vielä kaksi tuntia päivännousun jälkeen yhä
laulellen tätä laulua, puolittain valveilla, puolittain nukuksissa.
Selkänahkaani vielä kirveltää siitä ajoin joka kerta, kun sen säveleen
kuulen. Mutta siitä välittämättä lauloin nyt teidän huviksenne
Anna-Maijan osan.»
Narri pani nyt vuorostaan uuden laulun alulle, lystikkään rallatuksen,
ja nuotin opittuansa ritari rupesi säestämään.
Ritari ja Wamba.
Tuli hulivilipoikia idästä, lännestä, vähän,
tuli poikia kolme, kolme, sun laaria loi;
ne kaikki tuli leskeä pyytämähän;
kuka heille rukkaset antaa voi?
Oli ritari yksi, häll' linna suuri,
Tindalin tilus, sun laaria loi.
es'-isätkin hällä kuuluja juuri;
kuka sille rukkaset antaa voi?
»Mun enon' on ritari ja taatto herra, kerran,
näin kerskuu hän, sun laaria loi; --
mut leskipä kyyditsi pellolle kerran,
kas siinäpä leski, mi hylätä voi!»
Wamba.
Ja toinen se kautta veren, kynsien vannoo,
sukuaan suureks, sun laaria loi --
»Walesista ollaan», näin hän sanoo,
»ja kenpä mulle rukkaset antaa voi?»
»Oon David ap Morgan, ap Griffith, ap Rhice», hän takaa,
»ap Tudor, ap Hugh», sun laaria loi. --
»Ei yhdestä leskestä niin monelle jakaa»,
ja matkapassin hänellekin leski soi.
Ja tulipa viimein talonpoika vapaa --
Kentistä reima, sun laaria loi --
hän tiloistansa, tuloistansa puhella tapaa,
ei leski rukkasia sellaiselle antaa voi.
Ritari ja Wamba.
Näin ritarille, herralle rukkasia syyti,
ja matkapassit käteen, sun laaria loi, --
mut vapaatilan isännät reimat kun pyyti,
ei lesket heille rukkasia antaa voi.
»Totta totisesti, Wamba-veikko», virkkoi sitten ritari, »tahtoisinpa,
että äskeinen käräjäpuunisäntämme tai hänen iloveikkopappinsa olisivat
kuuntelemassa tätä laulua, joka niin väkevästi ylistää vapaata
talonpoikaa.»
»Enpäs vain minä sitä tahtoisi», vastasi Wamba, -- »paitsi tuota torvea
tarvittaessa, joka teidän olaitanne riippuu.»
»Oikein», sanoi ritari, »tämähän se on Locksleyn avun pantti, vaikka en
juuri luulisi meidän sitä tarvitsevan. Kolme säveltä tästä luirista kun
puhaltaisin, niin joutuisipa, sen uskon varmasti, aikamoinen parvi noita
kunnon jousimiehiä auttamaan meitä hädässämme.»
»Taivas siitä hädästä ja tarpeesta meitä varjelkoon, sanoisin minä»,
murisi narri, »jollei tämä kaunis lahja ehkä olekin vain vakuutteena
siitä, että samat jousimiehet sallivat meidän rauhassa kulkea tietämme.»
»Mitä sinä tuolla tarkoitat?» kysyi ritari. »Väitätkö sinä niiden sitten
karkaavan meidän päällemme, jollei meillä olisi tätä panttia?»
»En väitä puolestani sitä enkä tätä», vastasi Wamba; »sillä viheriöillä
lehvillä saattaa olla korvat yhtä hyvin kuin harmailla kiviseinillä.
Mutta voitteko, herra ritari, selittää minulle tämän arvoituksen:
milloinka ovat viinipullo ja rahakukkaro tyhjinä matkassa edullisemmat
kuin täysinä?»
»Eipä luullakseni milloinkaan», vastasi ritari.
»Etpä sitten ansaitse, että sinulla olisi kumpaistakaan täytenä
kädessäsi, kun et saa selkoa niin helposta arvoituksesta! Parempihan on,
että tyhjennät pullosi, ennenkuin annat sen saksilaiselle käteen, ja
parempi on jättää rahasi kotiin, kun lähdet sinisiä saloja halkomaan.»
»Pidätkö siis täysissä tosissasi noita yhteisiä ystäviämme rosvoina?»
kysyi Musta ritari.
»Ette ole kuullut minun heistä sitä sanaa käyttävän, hyvä herra»,
vastasi Wamba. »Saattaahan olla huojennukseksi köyhän miehen juhdalle,
kun sen selästä riistetään matkalaukku, ennenkuin miehen annetaan jatkaa
matkaansa. Ja varmaanhan on hyväksi matkustajan sielulle, kun häneltä
ryöstetään maallinen tavara, joka on kaiken pahuuden juuri. En siis
huoli tämmöisiä ystävyydentöitä pahoilla nimillä sättiä. Sittenkin
soisin aina, että matkalaukkuni olisi kotona ja kukkaroni omassa
kamarissani, kun satun yhteen tuommoisten kunnon ystävien kanssa; sillä
tavallahan heiltä säästyy turha vaiva.»
»Mutta _meillä_ on syytä rukoilla heidän puolestansa, veikkonen, vaikka
heidän virkansa olisikin sitä rehellistä laatua, johon viittailit.»
»Rukoilla tahdon heidän puolestaan hyvin mielelläni», vastasi Wamba,
»mutta mieluummin kaupungissa kuin sinisalolla, niinkuin Pyhän Beesin
abotti kerran sai tehdä, kun he pakottivat hänet messua veisaamaan
vanhan mädänneen kannon päältä saarnatuolin sijasta.»
»Sano mitä sanonetkin, Wamba», virkkoi ritari, »mutta kelpo avun nämä
jousimiehet kuitenkin antoivat isännällesi Cedrikille.»
»Niinhän he tosin tekivät», vastasi Wamba, »mutta se kuuluukin heidän
tilintekoonsa taivaan kanssa.»
»Heidän tilintekoonsako, Wamba! Mitä tuolla tarkoitat?» kysyi hänen
matkatoverinsa.
»Sitä maar tarkoitan», sanoi narri, »että heillä on juokseva tili
taivaan kanssa -- sillä sanallahan aina meidän vanha kellarimestarimme
nimitti pergamentille piirtämiään variksenvarpaitansa -- ja tätä
juoksevaa tiliä he pitävät yhtä rehellisesti kuin Iisak Juutalainen
pitää tiliä velkamiestensä kanssa, kun hän antaa ulos varsin vähän ja
kirjoittaa siitä hyvästä suuria summia kirjaansa. Niinpä tekevät hekin
lukien arvattavasti eduksensa sen seitsenkertaisen koron, jonka pyhä
sana lupaa laupiaista lainoista.»
»Selitä ongelmasi jollakin esimerkillä -- en minä ymmärrä mitään
kirjanpidosta enkä koroista», vastasi ritari.
»No niin», sanoi Wamba, »jos te, urhea herra, olette niin typerä
ymmärrykseltänne, niin voin teille selittää, että nuo kelpo pojat
panevat aina hyvän teon vaakaan vastapainoksi jollekin toisenlaiselle
teolle, jota ei käy täydesti kiittäminen. Niinpä he saattavat antaa
kerjäävälle munkille yhden kruununkolikon sovittajaisiksi siitä, että
ovat lihavalta abotilta ryöstäneet sata Bysantin kultarahaa. Tai he
auttavat köyhää leskeä, jotta heille ei luettaisi synniksi sitä, että he
sinisalolla ovat suudelleet kaunista tyttöstä.»
»Kumpiko näistä mainitsemistasi sitten oli hyvä teko, kumpi paha?»
keskeytti ritari hänen todistelunsa.
»Kas tuopas oli sukkelaa puhetta!» nauroi Wamba. »Kas kuinka äly tulee
terävämmäksi, kun seurustelee älykkään miehen kanssa. Ettepä te
suinkaan, herra ritari, päästänyt suustanne yhtään näin sukkelaa sanaa,
sen vannoisin, kun viinapäissänne veisasitte iltamessua tuon
erakko-törkimyksen kanssa. -- Mutta jatkakaamme. Nuo iloveikot
merkitsevät mökin rakentamisen tiliinsä vastapainoksi linnan
polttamisesta, yhden kuorin kattamisen koko kirkon ryöstämisestä, köyhän
vangin vapaaksipäästämisen rikkaan tuomarin tappamisesta, taikka
--lyödäksemme aivan naulamme päähän -- saksilaisen franklinin
vapauttamisen sovitukseksi siitä, että ovat elävältä polttaneet
normannilaisen paronin. Kohteliaita varkaita he sanalla sanoen ovat ja
kerrassaan ihmismäisiä rosvoja. Mutta edullisinta on joutua heidän
seuraansa sellaisena aikana, milloin heidän tilinsä on pahimmalla
kannallaan.»
»Kuinka niin, Wamba?» kysyi ritari.
»No kas, koska he silloin ovat katuvalla mielellä ja tahtovat tasoittaa
velkaansa Jumalalle. Mutta annapa kun tili on tasassa, niin Jumala
varjelkoon niitä ihmiskurjia, joista he jälleen aloittavat uutta laskua!
Aika lailla varmasti tulevat ne matkalaiset nyljetyiksi, jotka nyt
ensiksi tuon Torquilstonessa suoritetun hyväntyön jälkeen sattuvat
heidän kynsiinsä. Mutta onpa kuitenkin», lisäsi Wamba läheten ritaria,
»toisiakin veitikoita, jotka ovat matkustajalle vielä paljon
vaarallisemmat kuin nuo metsäsissit.»
»Keitä ne sitten olisivat, sillä eihän täälläpäin minun tietääkseni ole
karhuja eikä susia?» kysyi ritari.
»Onhan maar täällä Malvoisinin sotamiehiä, herraseni», selitti Wamba;
»ja kymmenkunta sellaista veikkoa, uskokaa minun sanani, vetää
tämmöisinä keskinäissodan aikoina hyvinkin vertaa kokonaiselle
susilaumalle. Heillä on nyt elonleikkuuaikansa, ja heidän joukkoonsa
ovat vielä liittyneet ne miehet, jotka pääsivät pakoon Torquilstonesta.
Saisimmepa siis, jos heidän kynsiinsä satumme, kalliisti maksaa sakkoa
omista urotöistämme. -- Mitäpä te, arvoisa ritari, tekisitte, jos kaksi
semmoista sattuisi meitä vastaan?»
»Naulaisin ne lurjukset peitselläni kiinni maahan, Wamba, jos
tahtoisivat estää meidän kulkuamme.»
»Mutta mitä sitten, jos heitä olisi neljä?»
»Samaa leikkiä saisivat silloinkin kokea», vastasi ritari.
»Entä jos tulee kuusi», jatkoi Wamba, »ja meitä, niinkuin nyt on, ei
olisi kahta enempää -- juolahtaisiko teille silloin Locksleyn torvi
mieleen?»
»Mitä! Minäkö kutsuisin apua», huusi ritari, »jos tulisi kymmenkunta
mokomaa roistoa, joita kunnon ritari lennättäisi peitsellään niinkuin
tuuli karisseita lehtiä?»
»Vai niin», vastasi Wamba; »no, sitten pyytäisin vain saada hiukan
tarkemmin katsella tuota torvea, jonka ääni kuuluu olevan niin
voimallinen.»
Ritari päästi auki kantimien soljen ja ojensi torven matkakumppanilleen,
joka heti ripusti sen omalle olalleen.
»Tra-li-ra», sanoi hän suullaan viheltäen torven säveliä, »kas, osaanhan
minäkin soittaa nuottia yhtä hyvin kuin muutkin.»
»Mitä tuo on, lurjus?» sanoi ritari. »Anna tänne torveni.»
»Olkaa huoleti, herra ritari, kyllä se minulla on hyvässä tallessa. Kun
urhous ja hupsuus matkustavat yhdessä, pitää hupsuuden saada pitää
torvi, sillä se osaa sitä parhaiten puhaltaa.»
»Mutta älähän, junkkari», huudahti Musta ritari, »pysy aisoissasi ja
varo, ettei malttini lopu.»
»Älkää uhkailko väkivallalla, herra ritari», vastasi narri poistuen
syrjemmäksi suuttuneen urhon luota; »muuten saa urhous nähdä vilahduksen
hupsuuden kantapäistä ja jää yksikseen hapuilemaan saloilla, miten
parhaiten taitaa.»
»Oikein, tuo sana sattui paikalleen», virkkoi ritari. »Ja, totta puhuen,
ei minulla ole liioin aikaakaan piestä kieltäni kilpaa sinun kanssasi.
Pidä torvi tallessa, koska niin tahdot, ja kiiruhtakaamme nyt
eteenpäin.»
»Ettehän tehne minulle siis pahaa?» tiedusteli Wamba.
»Sanoinhan, etten tee, senkin hupsu!»
»Aivan oikein, mutta vakuuttakaapa se minulle ritarikunnianne kautta»,
jatkoi Wamba lähestyen hyvin varovasti.
»Minä annan sinulle ritarillisen kunniasanani. Joudu nyt vain, lurjus,
sukkelasti matkaan.»
»No, nyt ovat urhous ja hupsuus taas hyviä tovereita», sanoi narri,
lähestyen rohkeasti ritaria. »Mutta, totta puhuen, enpä oikein tahtoisi
saada samanlaista korvapuustia kuin tuonoon annoitte munkille, jotta
pyhä mies pyllähti nurmikolle pitkäkseen kuin keilakuningas. Ja nyt, kun
torvi on hupsuuden käsissä, pöyhistäköön vain urhous itseänsä ja
pyristelköön harjaansa. Sillä jollen aivan pety, on tuolla viidakossa
muutamia ystäviä odottelemassa meitä.»
»Mistä sen päätät?» kysyi ritari.
»Siitä, että kahdesti tai kolmasti olen nähnyt rautakypärän välkähtävän
vihreitten lehtien välissä. Jos ne olisivat rehellisiä miehiä,
pysyisivät he avoimesti maantiellä. Mutta tuollainen tiheä viidakko on
kuin luotu kappeliksi Pyhän Nikolauksen papeille.»
»Niin totta kuin uskon Jumalaan», sanoi ritari sulkien rautasilmikkonsa,
»taidatpa sinä luullakseni olla oikeassa.» Ja aika olikin hänen sulkea
silmikkonsa, sillä samassa tulla suhahti epäiltävästä kohdasta kolme
nuolta hänen päätään ja rintaansa kohti, ja yksi niistä olisi varmaan
puhkaissut häneltä aivot, jollei teräksinen silmikko olisi
kilpistyttänyt sitä takaisin. Molemmat muut torjui rautakaulus sekä
kaulasta riippuva kilpi.
»Kiitos ja kunnia kelpo asesepälleni», lausui ritari. -- »Käydäänpä nyt
päälle, Wamba!» Näin sanoen hän ajaa karahutti suoraan viidakkoa kohti.
Siitä pujahti samassa kuusi, seitsemän sotamiestä, jotka ryntäsivät
vastaan täyttä nelistä ja peitset tanassa. Kolme peistä sattui ritariin,
mutta ne katkesivat kappaleiksi, saamatta aikaan enempää kuin jos
olisivat osuneet terästorniin. Sanomattoman korskealla ryhdillä hän
kohosi jalustimissa seisoalleen ja huusi: »Mitä tämä on, miehet?»
Soturit vastaukseksi vain paljastivat miekkansa ja kävivät kaikilta
haaroilta hänen kimppuunsa, huutaen: »Kuolema sinulle, tyranni!»
»Haa, Pyhä Edward! Haa, Pyhä Yrjänä!» ärjäisi Musta ritari, sivaltaen
kummankin pyhimyksen nimen kohdalla yhden vihollisistaan maahan.
»Maankavaltajiako tässä sataa eteeni?»
Niin rohkeita kuin hänen vastustajansa olivatkin, väistyivät he
kuitenkin tämän väkevän käden edestä, jonka jokainen lyönti tuotti
kuoleman. Näytti siltä kuin tämä peloittava sankari olisi yksinäänkin
voinut voittaa koko vihollisjoukon. Mutta nytpä muuan sinivaruksinen
ritari, joka oli tähän asti pysytellyt muiden takana, kannusti hevostaan
ja töytäisi esiin, tähdäten peitsellään ratsumiehen sijasta ratsua, ja
osuen haavoittamaankin jaloa eläintä kuolettavasti.
»Tuo oli kurjan kavaltajan temppu!» huusi Musta ritari, kun hänen
hevosensa kaatui, pudottaen samassa isäntänsäkin maahan.
Samassa toitahdutti Wamba torveensa, mitä hän ei ollut kerinnyt
aikaisemmin tehdä, koska kaikki oli käynyt niin sukkelasti. Odottamaton
torventörähdys peräytti murhamiehet vielä kerran, ja vaikka Wamba olikin
varustettu kovin kehnoilla aseilla, riensi hän pelkäämättä esiin ja
auttoi Mustan ritarin jälleen jaloilleen.
»Hävetkää, uskottomat petturit!» huusi Sininen ritari, joka näytti
olevan hyökkääjien päällikkö; »pötkittekö te pakoon heti, kun kuulette
narrin luikkaavan torveensa?»
Näitten sanojen kiihoittamina törmäsivät miehet uudestaan Mustan ritarin
kimppuun, jonka parhaana puolustuskeinona nyt oli asettua selin
tammipuuta vasten ja läimähytellä ympärilleen pitkällä iskumiekallaan.
Kavala Sininen ritari otti toisen peitsen ja odotti, kunnes näki
peloittavan vastustajansa olevan tulisimmassa ahdingossa; silloin hän
karahdutti lähemmäksi ja aikoi naulata hänet peitsellään puuhun kiinni.
Mutta Wamba teki senkin yrityksen tyhjäksi. Narri, jolla tosin ei ollut
paljon voimaa, mutta sitä enemmän ketteryyttä, ja josta sotamiehet eivät
pitäneet suurta lukua, kun heillä oli tärkeämpi työ tekeillä, hyppeli
sinne tänne taistelijoiden takana ja katkaisi kerrassaan Sinisen ritarin
uhkaavan hyökkäyksen siten, että löi miekallaan hänen hevoseltaan
kinttukintereen poikki. Ratsu ja ratsastaja pyllähtivät maahan. Mutta
sittenkin oli Mustan ritarin tila yhä vielä vaarallinen, sillä useampia
täysin varustettuja asemiehiä ahdisti häntä tulisesti. Häntä alkoi jo
uuvuttaakin, sillä hänen piti ponnistaa kaikki voimansa voidakseen
torjua yht'aikaa päältään niin monta, eri haaroilta tulevaa hyökkäystä.
Mutta lensipä äkkiä keskelle kiherrystä hanhensulkainen nuoli, joka
kaatoi maahan pahimman päälleryntääjän. Ja samassa töytäisi metsästä
esiin jousimiesjoukko, etunenässä Locksley ja iloinen munkki. Joutuisaan
ja voimallisesti he kävivät rosvojen kimppuun, jotka pian makasivat
kaikki maassa hengettöminä tai henkitoreissaan. Musta ritari osoitti
kiittäessään auttajiansa majesteetillisuutta, jota hänessä ei ollut
aikaisemmin huomattu; hänen ryhtinsä oli ollut pikemminkin tavallisen
reippaan soturin kuin korkeasukuisen herran.
»Minulla on sangen tärkeätä, ennenkuin oikein saan ilmaisseeksi
kiitollisuuttani näille uskollisille ystäville, saada tietää, ketkä näin
aiheetta ovat päälleni hyökänneet. -- Aukaise tuon Sinisen ritarin
silmikko, Wamba; hänhän näkyy olevan noiden lurjusten päällikkö.»
Narri riensi murhamiesten päällikön luo, joka kaatuessaan oli loukannut
itseään ja takertuneena haavoittuneen ratsunsa alle ei kyennyt
vastarintaan eikä pakoon.
»Sallikaa, urhoollinen herra», virnakoi Wamba, »minun nyt olla teidän
asemiehenänne, niinkuin äsken olin tallirenkinänne. Silloin autoin
teidät alas hevosen selästä, nyt riisun kypärän päästänne.»
Näin sanoen hän, eikä niinkään hellävaroen, irroitti Sinisen ritarin
kypärän, joka vieri vähän matkaa nurmikkoa pitkin. Siten paljastui
Mustan ritarin nähtäväksi harmahtava tukka sekä tutut kasvot, joita hän
ei olisi luullut saavansa tämmöisessä tilaisuudessa nähdä.
»Woldemar Fitzurse!» virkkoi hän kummastellen. »Mikä on voinut yllyttää
miestä, joka on niin korkea säädyltään ja jota on pidetty niin
kunnollisena, tämmöiseen konnantyöhön?»
»Rikhard», vastasi vangittu ritari katsoen häneen, »vähänpä sinä tunnet
ihmissydäntä, kun et tiedä, mihin kaikkeen kunnianhalu ja kostonhimo
voivat saattaa jokaisen Aatamin pojan.»
»Kostonhimoko?» sanoi Musta ritari; »enhän minä ole milloinkaan tehnyt
sinulle pahaa. Ei sinulla pitäisi olla mitään kostettavana minulle?»
»Sinä hylkäsit naimisliiton tyttäreni kanssa, Rikhard -- eikö siinä
ollut kylliksi loukkausta normannilaiselle ritarille, jonka sukuperä on
yhtä korkea kuin sinun omasikin?»
»Tyttäresi kanssa?» jatkoi Musta ritari. »Siinäkö muka kylliksi syytä
vihaan, ja vieläpä näin veriseen vihaan! -- Siirtykää syrjään, ystävät,
tahtoisin puhua hänen kanssaan kahdenkesken. -- Ja nyt, Woldemar
Fitzurse, sano minulle täysi totuus -- tunnusta, kuka sinut on käskenyt
tähän maankavaltajan työhön?»
»Isäsi poika», vastasi Woldemar, »joka näin tehdessään ei tee muuta kuin
rankaisee sinua omasta kapinastasi isääsi vastaan.»
Rikhardin silmät säihkyivät suuttumuksesta, mutta hänen parempi
olemuksensa sai pian vihan hillityksi. Hän painoi käden otsaansa vasten
ja seisoi vähän aikaa katsellen kukistettua paronia kasvoihin, joissa
ilmeisesti taistelivat keskenään loukattu ylpeys ja häpeäntunne.
»Etkö pyydä armoa hengellesi, Woldemar?» kysyi kuningas.
»Ken on joutunut jalopeuran kynsiin», vastasi Fitzurse, »hän tietää
rukoukset turhiksi.»
»Pidä siis henkesi pyytämättäsikin», lausui Rikhard; »jalopeura ei kajoo
maassa makaaviin raatoihin. -- Pidä henkesi, mutta sillä ehdolla, että
kolmen vuorokauden kuluessa poistut Englannista ja menet johonkin
Normandian linnaan piiloittamaan häpeääsi; sen lisäksi et saa ikänä
sanallakaan mainita, että Anjoun Juhanalla on ollut osaa sinun kavalassa
hankkeessasi. Jos sinut nähdään Englannin rajojen sisällä sen ajan
jälkeen, jonka olen suonut sinulle, niin kuolet -- tai jos hiiskut
sanaakaan, josta sukuni kunnia tahraantuisi, niin ei alttarikaan ole,
sen vannon Pyhän Yrjänän kautta, oleva sinulle tarpeeksi varma
turvapaikka. Minä hirtätän sinut oman linnasi tornin huippuun
kaarneitten ruoaksi. -- Anna tälle ritarille hevonen, Locksley,
--ovathan, näen minä, sinun miehesi saaneet kiinni muutamia irrallaan
juoksevia -- ja salli hänen lähteä täydessä turvassa.»
»Jollen arvelisi, että tällä äänellä, joka nyt minua käskee, on
laillinen valta käskeä», vastasi sissipäällikkö, »niin lähettäisin tuon
väijyvän lurjuksen jälkeen nuolen, joka säästäisi häneltä enemmät
matkanvaivat.»
»Sinussa asuu tosi englantilainen sydän, Locksley», sanoi Musta ritari;
»ja syystä arvaat, että minulla on valta käskeä -- minä olen Rikhard,
Englannin kuningas!»
Nämä sanat kuultuansa, joiden majesteetillinen ääni oli Leijonamielen
korkean säädyn ja yhtä jalon hengen mukainen, metsäsissit lankesivat
heti polvilleen, osoittaen samalla kertaa kuninkaalle tulevaa
kunnioitusta ja pyytäen anteeksi pahoja tekojaan.
»Nouskaa pystyyn, ystäväiseni», lausui Rikhard armollisella äänellä,
luoden heihin silmänsä, joissa hänen tavallinen iloisuutensa oli jo
saanut voiton tulisesta vihastuksesta. Muutenkaan ei hänen kasvoillaan
näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä tuimasta tappelusta, paitsi että ne
voimanponnistuksesta olivat vielä tulistuksissa. -- »Nouskaa, ystäväni!»
lausui hän. »Rikoksenne, olivatpa ne tehdyt metsässä tai pellolla,
olette sovittaneet annettuanne Torquilstonen edustalla uskollista apua
onnettomuuteen joutuneille alamaisilleni sekä myös tänään pelastamalla
kuninkaanne. Nouskaa, uskolliset mieheni, ja olkaa tästä lähtien
rehellisiä alamaisia. -- Ja sinä, kunnon Locksley...»
»Älkää enää, kuninkaallinen herrani, nimittäkö minua Locksleyksi, vaan
kuulkaa nimeni, jonka maine, pelkään minä, on levinnyt niin avaralle,
että se varmaan on ulottunut teidänkin korviinne asti -- minä olen Robin
Hood, Sherwoodin salon sissi.»
»Sinä kaikkien metsäsissien kuningas ja kaikkien iloveitikkojen
hallitsija», sanoi kuningas, »kuka ei olisi kuullut sinun nimeäsi, jonka
maine on levinnyt aina Palestiinan maalle saakka? Mutta minä vakuutan
sinulle, uljas metsäsissi, etten tahdo pitää pahassa muistossa yhtään
ainoatakaan tekoa, jonka olet tehnyt minun poissaollessani ja näiden
metelien aikana, joihin poissaoloni on ollut syynä.»
»Toteenpa tässäkin taas käy vanha sananlasku», virkkoi Wamba, virittäen
kokkapuheensa väliin, vaikka kuitenkin vähemmän kärkkäästi kuin
tavallisesti, --
Kun kissa kulkuteillä,
hiiret pöydälle pyrähti.
»Mitä, Wamba, oletko sinäkin saapuvilla?» sanoi Rikhard. »Enpä ole niin
pitkään aikaan kuullut ääntäsi, että luulin jo sinun pötkineen pakoon.»
»Minäkö pakoon pötkisin!» vastasi Wamba. »Milloinka olette nähnyt
hupsuuden erillään urhoudesta? Tuossahan on pitkällään miekkani kaatama,
kelpo harmaa ruuna, jonka mielelläni näkisin jälleen jaloillaan, kunhan
sen isäntä sen sijaan kellottaisi maassa, kinnersuonet poikki. Tunnustaa
täytyy, että peräydyinhän minä ensi alussa pikkuisen, sillä kirjava
nuttu ei suojele peitsenpäätä vastaan niinkuin rautapaita. Mutta vaikka
en taistellutkaan miekallani, niin myöntänettepä kuitenkin, että soitin
rynnäkköön.»
»Ja sopivalla ajalla sen teitkin, kunnon Wamba», vastasi kuningas.
»Sinun hyvää apuasi en ikänä unohda.»
»_Confiteor! Confiteor!_ (Minä tunnustan syntini!)», huusi samassa nöyrä
ääni kuninkaan vieressä. »Eipä latinani auta minua edemmäksi, mutta
tunnustaa tahdon rikokseni majesteettia vastaan, jolla olen kuoleman
ansainnut. Sitä vain anoisin, että saisin anteeksi, ennenkuin minut
viedään mestauslavalle!»
Rikhard katsahti ympärilleen ja huomasi iloisen erakon joka seisoi
polvillaan hypistellen helmivyötänsä. Hänen nuijasauvansa, joka ei ollut
taistelun aikana jouten ollut, oli nurmikolla vähän matkan päässä
isännästään. Munkki oli vääntänyt kasvonsa semmoiseen irveeseen, jonka
arveli paraiten ilmaisevan katumusta: silmät olivat taivaaseen päin
pullistuneet ja suupielet vääntyneet alas, -- Wamban sanoilla puhuen,
niinkuin tupsut kukkaron molemmista päistä. Mutta tämän teeskennellyn
katumuksen valheellisuutta todisti naurettavalla tavalla munkin
karkeissa kasvojen eleissä väijyilevä veitikkamainen ilve; se näytti
kielivän, että hänellä pelko oli yhtä teeskennelty kuin katumuskin.
»Miksi olet näin alla päin, pahoilla mielin, pappi veitikka?» kysyi
Rikhard. »Pelkäätkö, että piispasi saa nyt kuulla, miten harras olet
palvelemaan Jumalan Emoa ja Pyhää Dunstania? -- Vielä vai, mies, ole
huoleti! Rikhard, Englannin kuningas, ei kieli salaisuuksia, jotka saa
kuulla viinipullon ääressä.»
»En, armollisin kuninkaani», vastasi erakko, »enpä piispan sauvaa niin
pahasti pelkää kuin kuninkaan valtikkaa. Voipa kuitenkin, kun minun
saastuttavan nyrkkini piti koskea Jumalan voiteleman majesteetin
korvalliselle!»
»Hahaa!» nauroi Rikhard; »siltäkö puolelta tuuli nyt käy? Olinpa, totta
puhuen, kokonaan unohtanut korvapuustisi, vaikka korvani soi siitä koko
sen päivää. Mutta jos sinun antamasi korvapuusti olikin kelpo lajia,
niin vetoanpa näiden hyvien miesten tuomioon, että se tuli täysin määrin
maksetuksi -- tai, jos arvelet velkaa vielä jääneen minun puolelleni ja
tahdot ottaa vastaan toisen samanlaisen...»
»En suinkaan, en suinkaan», vastasi veli Tuck kiireisesti. »Olenpa
saanut omani takaisin, vieläpä koron kanssa -- ja minä toivon vain, että
te, kuninkaallinen majesteetti, aina yhtä täydesti maksaisitte
veikanne!»
»Jos ne saisin korvapuusteilla suoritetuksi», sanoi kuningas, »niin
vähänpä syytä minun velkojillani silloin olisi valittaa rahastoni
tyhjyyttä.»
»Mutta en kuitenkaan», sanoi munkki muuttaen jälleen kasvonsa
teeskennellyn nöyriksi, »vielä tiedä, millä lihankidutuksella minun
pitää sovittaa tuo jumalaton lyöntini!»
»Älä siitä puhu enää, veikkonen», vastasi kuningas. »Minä olen ottanut
vastaan niin monta sivallusta muhamettilaisilta ja pakanoilta, että
olisin aivan järjetön, jos riitelisin yhdestä korvapuustista, jonka niin
pyhä mies kuin Copmanhurstin erakko on suonut minulle. Mutta, pyhä
veljeni, luulisinpä kuitenkin parhaaksi sekä kirkolle että itsellesikin,
jos hankkisin sinulle luvan riisua munkkikaapusi päältäsi ja ottaisin
sinut henkivartijajoukkooni. Sitten saisit palvella minua samalla
tavalla kuin tähän asti olet palvellut Pyhän Dunstanin alttaria.»
»Herra kuninkaani», vastasi munkki, »pyydän nöyrimmästi, ettette panisi
pahaksi, vaikka en otakaan vastaan tarjoustanne. Ja luulenpa, että te
helpostikin soisitte minulle anteeksi, jos vain tietäisitte, miten
suuren vallan laiskuuden synti on saanut minussa. Pyhä Dunstan -- olkoon
hän meille armollinen! -- seisoo koreasti seinäkomerossaan, vaikka minä
joskus löisinkin messuni laimin pyydystäessäni lihavaa metsäkaurista.
Olen joskus koko yökauden poissa kotoa, ties häntä millä asioilla
--siitä ei Pyhä Dunstan koskaan suutu. Hän on hiljainen isäntä, -- ja
hyvänsävyinen isäntä, niinkuin puupölkky ainakin. Mutta jos minun tulisi
olla henkivartijana herrani ja kuninkaani palveluksessa -- suuri kunnia
se tietysti olisi -- niin, jos vähänkin poikkeaisin tänne leskeä
lohduttamaan, tai tuonne metsäkaurista ampumaan, kohtapa kuuluisi
kaikenlaista. 'Missä tuo pappi koira on?' soimaisi yksi. 'Eikö kukaan
ole nähnyt sen vietävää Tuckia?' kiroilisi toinen. 'Tuo munkkikaapunsa
hylännyt lurjus hävittää enemmän metsän otuksia kuin puoli maakuntaa',
tiuskaisisi metsänvartija. 'Hän on heti jokaisen aran emokauriin
jäljillä, mikä ilmaantuu vain valtakuntaani' haukkuisi toinen. Sanalla
sanoen, armollinen kuninkaani, minä rukoilen, että sallitte minun pysyä
samanlaisena kuin olin meidän ensi kerran tavatessamme. Tai jos
tahtonette minulle osoittaa jotakin hyvyyttä, niin pyytäisin, että
pitäisitte minua vain samana köyhänä erakkona, joka asuu Pyhän Dunstanin
majassa Copmanhurstissa, ja joka kiitollisuudella ottaa vastaan
pienimmänkin lahjan.»
»Kyllä ymmärrän», sanoi kuningas, »ja pitääpä siis tämän pyhän erakon
saada lupa kuljeksia sinisaloilla ja ammuskella Wharncliffen metsässä,
joka kuuluu minulle. Huomaa kuitenkin, että lupaan sinulle vain kolme
kaurista joka vuosi. Mutta jollei niin tapahdu, vaan että sinä tämän
lupauksen turvin tapat kolmekymmentä, niin en ole kristitty kuningas
enkä tosi kuningas.»
»Olkaa huoleti, armollinen herra», vakuutti munkki, »kyllä minä Pyhän
Dunstanin avulla keksin keinoja saattaakseni teidän hyväntahtoisen
lahjanne satakertaisesti enentymään.»
»Sitä en epäilekään, veli veikkonen», vastasi kuningas. »Ja koska
metsänotuksen liha on kuivanlaista pureksittavaa, niin käsken
kellarimestarini toimittaa sinulle yhden puoliskon Kanarian viiniä,
yhden aarnin Malvasian viiniä sekä kolme tynnyriä olutta, ensimmäistä
panosta joka vuosi. Jollet silläkään vielä saa janoasi aivan sammuksiin,
niin ei ole muuta neuvoa, kuin että tulet hoviini ja koettelet päästä
ruokaeverstini tuttavaksi.»
»Entäs mitä Pyhälle Dunstanille...?» kysyi erakko.
»Messupaidan ja alttariliinan saat häntäkin varten», jatkoi kuningas
ristien silmänsä. -- »Mutta älkäämme kääntäkö leikkiä todeksi, ettei
Jumala rankaise meitä siitä, että enemmän ajattelemme omia
hulluttelujamme kuin hänen kunnioittamistaan ja palvelemistaan.»
»Kyllä minä vastaan suojeluspyhäni puolesta», tokaisi munkki
leikillisesti.
»Vastaa omasta puolestasi, munkki!» lausui Rikhard kuningas jotenkin
ankaralla äänellä. Mutta heti hän taas ojensi kätensä erakolle, joka
vähän häpeissään lankesi polvilleen ja suuteli kättä. »Vähemmänpä
osoitat kunniata kämmenelleni kuin nyrkilleni», sanoi hallitsija. »Sille
sinä nyt vain kumarrat polvillasi, mutta tämän edessä löit tuonnoin
otsasi maahan.»
Mutta munkki, joka ehkä pelkäsi uudestaan suututtavansa Rikhardia, jos
jatkaisi puhetta liian leikilliseen tapaan -- tätä vikaa on varsinkin
karttaminen, kun ollaan kuningasten puheilla -- kumarsi syvään ja
vetäytyi syrjään.
Tällä hetkellä ilmaantui paikalle vielä kaksi miestä toisten lisäksi.