Iltahämärissä samana päivänä, jolloin edelläkerrottua oikeudenistuntoa
(jos sitä sellaiseksi voi sanoa) oli pidetty, kolkutettiin Rebekan
vankihuoneen ovelle. Tätä kolkutusta ei kuullut huoneen asukas, joka
par'aikaa luki iltarukoustaan uskontonsa käskyn mukaan ja lopuksi
veisasi tämän virren:
Kosk' Israel, kansa Jumalan,
läks ulos maasta orjuuden,
edellä nähtiin kulkevan
oppaana patsaan tulisen.
Päivällä savupilvenä
se kulki verkkaan kulkuaan,
ja yöllä hehkuin helein
punasi hiekat erämaan.
Ylistysvirret kaikuivat
kanss' pasuunain ja symbaalein
ja yhdess' äänet raikuivat
Siionin impein, sankarein.
Mut ihmeet meit' ei auta nyt,
kansamme Herra hylkäsi;
Sun tieltäis se on erinnyt,
siis otit siltä kätesi.
Siionin alttarilta ei
nyt nouse savu tupruttain,
ja kauniit kanteleemme jäi
pilkattavaksi pakanain.
Mut sikain vert' et vaadikaan,
et uuhten lihaa uhrikses;
katuva, nöyrä sydän vaan
on mieluisin sun mielelles.
Kun Rebekan hurskaan virren säveleet olivat vaienneet, kuului hiljainen
kolkutus uudestaan. »Astu sisään», virkkoi Rebekka, »jos olet ystävä; ja
vaikka olisit vihamieskin, ei minulla ole voimaa estää sinua sisään
tulemasta.»
»Minä olen», sanoi Brian de Bois-Guilbert astuen huoneeseen, »ystävä tai
vihamies siitä riippuen, kuinka meidän keskustelumme tulee päättymään.»
Nähdessään tuon miehen, jonka irstasta himoa Rebekka piti alkusyynä
onnettomaan kohtaloonsa, hän varovaisella, mutta kuitenkin pelottomalla
liikkeellä perääntyi vankilansa syrjäisimpään sopukkaan. Näytti kuin hän
olisi päättänyt väistyä temppeliherran tieltä niin paljon kuin
mahdollista, mutta sitten pysyä lujasti paikallansa, kun hän ei enää
voinut päästä edemmäksi. Hän seisahtui siihen, ja hänen kasvonsa
ilmaisivat mielenlujuutta, vaikkakaan ei uhmaa. Selvästi näkyi, että hän
ei tahtonut yllyttää vastustajaansa väkivaltaan, mutta oli päättänyt
kaikella voimallansa panna vastaan, jos Bois-Guilbert yritti tehdä
väkivaltaa.
»Ei teidän tarvitse pelätä minua, Rebekka», virkkoi temppeliherra, »tai
jos vielä tarkemmaksi oikaisen puheeni, teidän ei tarvitse ainakaan
_nyt_ pelätä minua.»
»En teitä pelkääkään, herra ritari», vastasi Rebekka, vaikka hänen
henkensä ahdistus tahtoi tehdä tyhjäksi sanojen uljuuden. »Luottamukseni
on luja, minä en pelkää teitä.»
»Siihen ei olekaan syytä», virkkoi Bois-Guilbert vakavana; »entisiä
hurjia yrityksiäni teidän ei nyt tarvitse pelätä. Tässä on vartijoita
lähellä, joita voitte kutsua avuksi ja jotka eivät ole minun
käskettäviäni. Heillä on määränä viedä teidät kuolemaan, Rebekka; mutta
he eivät sallisi kenenkään, kaikkein vähimmin minun, loukata teitä, jos
hulluuteni -- sillä hulluutta se todella on -- ajaisi minut semmoisiin
tekoihin.»
»Jumala olkoon ylistetty siitä!» lausui juutalaistyttö; »kuolemaa minä
kaikesta vähimmin pelkään tässä pahuuden pesässä.»
»Niin», vastasi temppeliherra, »peloton sydän taipuu helposti
kuolemaan, jos matka sinne on lyhyt ja avoin. Peitsenpistosta tai
miekansivalluksesta minäkään en suuresti surisi -- eikä teitä peloita
hyppäys pyörryttävän korkealta muurilta tai terävän väkipuukon pisto
--ne eivät ole meidän mielestämme niin hirmuiset kuin se, mitä pidätte
häpeänä. Kuule minua -- mitä sanon, Rebekka -- minun kunniantuntoni on
kenties yhtä herkkä kuin sinunkin; ja molemmat me osaamme yhtä hyvin
kuolla sen vaatiessa.»
»Onneton mies», sanoi juutalaistyttö, »onko sinun siis pakko antaa
henkesi alttiiksi semmoisten ajatusten tähden, joita kylmäverisenä
ollessasi et itsekään usko? Se tosiaankin on kalliin aarteen vaihtamista
tavaraan, joka ei ole leipää. Mutta älä luule, että minun laitani on
sama. Jos sinun aikomuksesi ajeleekin ihmismielen hurjilla,
vaihtelevilla laineilla, niin minun päätökseni on laskenut ankkurinsa
ikikallioon.»
»Vaiti, tyttö», vastasi temppeliherra, »semmoisista puheista ei nyt ole
paljon apua. Sinua ei ole tuomittu nopeaan ja helppoon kuolemaan, joka
onnettomalle on mieluisaa ja toivottomalle tervetullut, vaan hitaaseen
ja tuskalliseen kidutukseen, jonka julmuus on yhtä suuri kuin se rikos,
mistä noiden ihmisten perkeleellinen taikauskoisuus sinua syyttää.»
»Ja kenenkä -- jos sellainen kohtalo uhkaa minua -- kenenkä syytä se
onkaan?» intti Rebekka; »tietysti hänen, joka ajatellen vain omaa
petomaista himoansa väkisin raahasi minut tänne ja joka nyt, en tiedä
missä tarkoituksessa, suurentelee minua uhkaavan kohtalon hirmuisuutta.»
»Älä usko», sanoi temppeliherra, »että olen saattanut sinut tähän
tilaan. Minä olisin tahtonut suojella sinua tätäkin vaaraa vastaan
omalla ruumiillani yhtä hartaasti kuin peittelin sinua nuolilta, jotka
muuten olisivat sinut surmanneet.»
»Jos tarkoituksesi olisi ollut viattoman tytön kunniallinen
suojeleminen», virkkoi Rebekka, »niin olisin sinua kiittänyt
huolenpidostasi. -- Mutta niinkuin asia nyt on, olet niin monta kertaa
vaatinut siitä sellaista palkintoa, etten pidä elämääni minkään
arvoisena, jollei se voi säilyä muulla kuin sinun vaatimallasi
hinnalla.»
»Lakkaa jo moittimasta minua, Rebekka», sanoi temppeliherra. »Minulla on
itsellänikin paljon syytä tuskaan enkä kärsi, että enennät sitä
moitteillasi.»
»Mikä sitten on tarkoituksenne, herra ritari?» kysyi juutalaistyttö.
»Puhukaa lyhyesti. Jos teillä täällä on muuta tekemistä kuin että
tulitte katsomaan onnettomuutta, johon olette syypää, niin ilmoittakaa
se minulle. Ja sitten olkaa armelias ja jättäkää minut yksin. Askel
tästä ajallisesta maailmasta iankaikkiseen elämään on lyhyt, mutta
hirvittävä, ja minulla on vain muutamia harvoja hetkiä valmistusaikaa
siihen.»
»Minä näen, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert, »että yhä vielä pidät minua
syypäänä onnettomuuteesi, vaikka kuitenkin hartain haluni olisi ollut
pelastaa sinut siitä.»
»Herra ritari», sanoi Rebekka, »mielelläni jättäisin kaikki moitteet
sikseen. Mutta mikä on sen varmempaa, kuin että hillitön himonne on
syynä minun kuolemaani?»
»Sinä erehdyt -- sinä erehdyt», -- jatkoi temppeliherra kiireesti, »kun
luulet minun tarkoituksekseni tai teokseni sellaista, mitä en voinut
estää enkä edes ennakolta arvatakaan. -- Kuinka minä osasin ajatella,
että tänne äkisti tulisi tuo ukko-hupakko, jonka jotkut hurjan
uljuudenpuuskat ja hupsujen ylistämät, järjettömät lihankidutukset ovat
kohottaneet paljon ylempään paikkaan, kuin mitä hän ansaitsisi, ylempään
kuin terve järki sallisi, ylemmäksi minua ja ylemmäksi satoja muita
meidän säätymme ritareita, jotka ajatuksissaan ja tunteissaan ovat
vapaat kaikista noista tyhmistä ja turhista hullutuksista, joita hän
aina tottelee?»
»Mutta istuittehan tekin», väitti Rebekka vastaan, »tuomitsemassa minua,
joka olen viaton, aivan viaton, niinkuin te itse hyvin tiedätte. Tekin
olitte osallinen siinä päätöksessä, joka määräsi minulle kuoleman, ja
jos oikein ymmärsin, te tulette itse miekallanne todistamaan
syyllisyyteni ja vahvistamaan tuomioni.»
»Malta, tyttö», vastasi temppeliritari. »Onhan sinun heimosi paremmin
kuin mikään muu kansa aina osannut taipua asianhaaroja myöten ja
käännellä laivansa kokkaa, niin että ovat hyväkseen käyttäneet
vastatuuliakin.»
»Kirottu olkoon se hetki», virkkoi Rebekka, »joka Israelin suvulle
opetti sen taidon. Mutta kova onni masentaa sydämet, niinkuin tuli
taivuttaa jäykkää terästäkin; ja niiden, joilla ei enää ole omaa valtaa
eikä omaa vapaata, itsenäistä kotimaata, täytyy kumartaa muukalaista. Se
on kansamme kirous, herra ritari, joka epäilemättä on ansaittu palkka
meidän omista ja esi-isiemme pahoista teoista. Mutta paljon suurempi on
häpeä, kun te -- te, joka kehutte vapautta synnynnäiseksi oikeudeksenne
-- näin alennatte itseänne ja vasten omaa parempaa tietoanne kiitätte
meidän pahaa tapaamme.»
»Sinun sanasi ovat katkerat, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert astuen
suuttuneena edestakaisin huoneessa; »mutta enpä tullutkaan tänne sinun
kanssasi moitteita vaihtamaan. -- Bois-Guilbert, huomaa se, ei väisty
kenenkään kuolevaisen pelosta tieltään, vaikka hän asianhaarain pakosta
saattaa vähän aikaa kulkea kiertotietä. Minun tahtoni on kuin
vuorivirta, joka kallion vastaan sattuessa tosin hetkeksi painuu
syrjään, mutta lakkaamatta kuitenkin jatkaa kulkuansa valtamerta kohti.
Tuo paperi, joka antoi sinulle neuvon pyytää jumalantuomiota
kaksintaistelulla, keneltä sen luulet tulleen, jollei Bois-Guilbertiltä?
Kuka toinen olisi niin hartaasti pitänyt sinusta huolta?»
»Lyhyt viivytysaika ennen kuolemaa», sanoi Rebekka, »josta ei minulle
tule suurta apua -- siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä sen hyväksi, jonka
päähän olette sälyttänyt raskaan surun kuorman ja jonka olette saattanut
avatun haudan partaalle?»
»Ei, tyttö», vastasi Bois-Guilbert, »siinä ei ollut kaikki, mitä aioin
tehdä. Jollei asiaan olisi sekaantunut taikauskoinen höperö ukko ja
hupsu Goodalricke, joka muka, vaikka hän on temppeliherra, on
ajattelevinaan ja päättävinään tavallisten ihmislakien mukaan, niin
olisi tavallinen ritari, eikä mikään preceptori, tullut määrätyksi
meidän veljeskuntamme puolustusmieheksi. Sitten olisin minä itse
--semmoinen oli ajatukseni -- torven torahtaessa ratsastanut tantereelle
pitämään sinun puoltasi puettuna vaeltavaksi ritariksi, joka hakee
taisteluita kilpensä ja peitsensä vahvuuden todistukseksi. Ja sitten
vaikka Beaumanoir olisi valinnut kenen hyvänsä täällä olevista
säätyveljistäni, vaikkapa kaksi tai kolmekin, niin olisin, sen tiedän,
yksin peitselläni sysännyt heidät satulasta maahan. Tällä tavoin,
Rebekka, olisin todistanut viattomuutesi, ja sinun kiitollisuudeltasi
olisin lujalla luottamuksella toivonut palkintoa voitostani.»
»Nyt te, herra ritari», sanoi Rebekka, »vain turhaan kerskailette siitä,
mitä muka olisitte tehnyt, jollette olisi katsonut paremmaksi tehdä
toisin. Mutta te otitte vastaan sormikkaani; ja minun puolustajani, jos
näin onnettomalle olennolle ilmestyykään semmoista, tulee tantereella
taistelemaan teidän peistänne vastaan, ja sittenkin te sanotte olevanne
muka minun ystäväni ja suojelijani!»
»Sinun ystäväsi ja suojelijasi», sanoi temppeliherra vakavasti, »tahdon
vieläkin olla, -- mutta huomaa, mikä häväistys siitä voi koitua minulle,
tai oikeammin sanoen, varmasti on koituva minulle. Älä siis moiti minua,
jos asetan muutamia ehtoja, ennenkuin juutalaistytön pelastukseksi
uhraan kaikki, mitä tähän asti olen pitänyt kalliina.»
»Puhukaa», virkkoi Rebekka, »en teitä ymmärrä.»
»Hyvä», sanoi Bois-Guilbert; »minä tahdon puhua ajatukseni yhtä
peittämättömästi kuin taikauskoinen syntinen puhuu papille
rippituolissa. -- Rebekka, jos minä en saavu tuohon taisteluun, niin
menetän virkani ja kunniani -- menetän sen, mikä minulle on yhtä
kallista kuin sieraimieni henki, menetän -- sanon minä -- säätyveljieni
kunnioituksen ja kaiken toivon sen mahtavan vallan perimisestä, jota nyt
tuo taikauskoinen ukko-hupakko Luukas de Beaumanoir pitää kädessään ja
jota minä käyttäisin ihan toisiin tarkoituksiin. Semmoinen tulee olemaan
välttämätön kohtaloni, jollen tartu peitseen sinua vastaan. Kirous
Goodalrickelle, joka saattoi minut tähän satimeen! Ja kaksin kerroin
kirottu olkoon Albert de Malvoisin, joka esti minua ensi hetkenä
tehdystä päätöksestäni. Sillä aioinhan minä nakata sormikkaasi tuolle
taikauskoiselle, vanhalle hupsulle itselleen vasten silmiä, koska hän
otti korviinsa niin hullun kanteen, joka oli nostettu näin jalomielistä,
sulomuotoista olentoa vastaan!»
»Ja mitä apua on nyt kaikista näistä suurista ja makeista sanoista?»
vastasi Rebekka. »Sinulla oli kaksi ehtoa: joko viattoman naisen veren
vuodattaminen tai oman maallisen korkeutesi ja maallisten toivojesi
menettäminen. -- Mitä apua on siitä, että siitä enää puhelemme? Sinun
valintasi on jo tehty.»
»Ei, Rebekka», sanoi ritari lauhkeammalla äänellä lähestyen neitoa,
»valintani ei ole vielä lopullisesti tehty -- ei, huomaa se; sinulla on
nyt valitsemisen valta. Jos menen taisteluun, niin täytyy minun
ylläpitää sotamainettani; ja jos niin teen, on sinun kuolemasi
tuliroviolla välttämätön. Sillä koko maailmassa ei ole yhtään ritaria,
lukuunottamatta Rikhard Leijonamieltä ja hänen suosikkiaan Ivanhoeta,
joka minun kanssani taistellessa on päässyt voitolle tai edes ollut
täysin vertaiseni. Mutta Ivanhoe, senhän hyvin tiedät, on nyt
kykenemätön rautahaarniskaa kantamaan, ja Rikhard on vieraassa maassa
vankeudessa. Jos minä menen taisteluun, niin et voi kuolemaasi välttää,
vaikka kauneutesi nostaisikin jonkun kuumaverisen nuorukaisen
puolustajaksesi.»
»Ja mitä apua on siitä, että kerrot tätä minulle niin moneen kertaan?»
kysyi Rebekka.
»Paljon», vastasi temppeliherra, »sillä sinun on tarkastettava
kohtaloasi kaikilta puolilta.»
»Hyvä on, käännä sitten kuva», sanoi juutalaistyttö, »ja näytä minulle
sen toinen puoli.»
»Jos minä», jatkoi Bois-Guilbert, »menen tuohon kirottuun taisteluun,
niin sinun täytyy kuolla hidas, julma kuolema, samassa piinassa, jonka
sanotaan määrätyn toisessa maailmassa syyllisille. Jollen mene
taisteluun, niin olen virkani ja kunniani menettänyt ritari, jota
haukutaan noitien ja uskottomien liittolaiseksi -- sukuni kuuluisa nimi,
jonka olen itse tehnyt vielä kuuluisammaksi, on muuttuva soimaus- ja
pilkkanimeksi. Minä menetän maineeni, menetän kunniani, menetän toivoni
päästä korkeuteen, jonka vertaiseen keisaritkin harvoin pääsevät; minä
uhraan hartaan kunnianhaluni, jätän kesken hankkeeni, jotka ovat
rakennetut yhtä korkealle kuin ne vuoret, joita myöten jättiläiset,
pakanallisen tarun mukaan, yrittivät kiivetä taivaaseen. -- Ja
kuitenkin, Rebekka», lisäsi hän langeten polvilleen tytön jalkojen
juureen, »kaiken tämän korkeuden tahdon uhrata, kaiken tämän maineen
tahdon hylätä, kaiken tämän vallan jättää, -- nytkin, kun käteni jo on
siihen ylettymäisillään, -- jos vain sinä sanoisit: Bois-Guilbert, minä
sallin sinun rakastaa itseäni.»
»Heittäkää jo nämä mielettömät ajatukset, herra ritari», vastasi
Rebekka. »Rientäkää sen sijaan leskikuningattaren ja prinssi Juhanan
luokse -- he eivät voi, Englannin kruunun kunnian tähden, sallia teidän
suurmestarinne tehdä tämmöistä. Tällä keinolla tulisin pelastetuksi
ilman uhrausta teidän puolestanne, ja teidän saamatta tekosyytä vaatia
palkkiota uhrinne korvaukseksi.»
»Heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä», jatkoi
temppeliritari, pidellen Rebekkaa helmasta kiinni; »sinua vain minä
puhuttelen -- ja mikähän vastapaino olisi vaa'an toisessa lautasessa?
Ajattele tätä, jos olisinkin paha henki, niin kuolema kuitenkin on vielä
pahempi, ja kuolemahan on nyt ainoa kilpailijani.»
»En tahdo punnitsemalla verrata näitä molempia pahoja», sanoi Rebekka,
joka pelkäsi suututtavansa hurjan ritarin, mutta toiselta puolen oli
myös lujasti päättänyt, ettei suostuisi, ei edes teeskennellen, hänen
rakkauteensa. -- »Ole mies, ole kristitty! Jos uskontosi avuihin todella
kuuluu armeliaisuus -- joka muuten osoittautuu pikemmin teidän
sanoissanne kuin teoissanne -- niin pelasta minut tästä hirvittävästä
kuolemasta, vaatimatta palkintoa, joka muuttaisi jalomielisyytesi
halvaksi kaupittelemiseksi.»
»Ei, neito!» lausui ylpeä temppeliritari, kavahtaen seisaalleen, »näin
et saa minua houkutelluksi. Jos minun pitää hylätä nykyinen kunniani ja
toivottu korkeuteni, niin hylkään ne sinun tähtesi, ja me pakenemme
yhdessä. Kuule mitä sanon, Rebekka», lisäsi hän jälleen lauhtuneella
äänellä; »ei Englanti -- ei Eurooppakaan -- ole koko maailma. On
muitakin maita, missä minunkin kunnianhalulleni olisi tarpeeksi avara
piiri. Lähtekäämme Palestiinaan, missä Monferratin markiisi Konrad on
ystäväni -- ystävä, joka on yhtä vapaa kuin minä itsekin kaikista
taikauskon siteistä, jotka kahlitsevat meidän alkujaan vapaata
järkeämme. -- Parempi antautua liittoon sulttaani Saladinin kanssa kuin
kärsiä näiden sokeitten hylkiöiden moitteita. -- Minä tahdon raivata
uuden tien korkeuteen», jatkoi hän, astuen jälleen kiireisin askelin
edestakaisin; »Eurooppa saa kuulla hylkäämänsä pojan mannerta
kumahuttavan astunnan! Kaikki ne miljoonat ristiretkeläiset, jotka
rientävät surman suuhun, eivät voi niin voimallisesti suojella
Palestiinaa -- eivätkä kaikki nuo tuhannet ja kymmenettuhannet
saraseenit voi sapeleillaan niin voimallisesti raivata itselleen tietä
tuohon kansojen riidanalaiseen maahan kuin minun voimani ja viisauteni
eräitten säätyveljieni avulla, jotka -- tästä sokeasta ukosta
piittaamatta -- tulevat pitämään puoltani niin myötä- kuin
vastoinkäymisessä. Sinusta tulee kuningatar, Rebekka -- Karmelin vuoren
kukkulalle me asetamme sen valtaistuimen, jonka voimakas käsivarteni on
valloittava sinua varten, ja minä vaihdan valtikkaan tuon komentosauvan,
jota tähän asti aina halusin!»
»Se on hourailua», sanoi Rebekka, »tyhjää kuvitelmaa, eikä se
liikuttaisi minua sittenkään, vaikka olisikin todellisinta totta.
Semmoinen on vastaukseni, etten koskaan suostu ottamaan osaa vallasta,
minkä voinetkin anastaa itsellesi. Ei kotimaa eikä uskonto ole niin
halpaa tavaraa, että voisin vähimmässäkään kunniassa pitää miestä, joka,
tyydyttääksensä hillitöntä himoaan vieraan kansan tytärtä kohtaan, on
valmis hylkäämään sekä maansa että uskonsa ja katkaisemaan säätynsä
siteet, jotka hän vannotulla valalla on ottanut päällensä. -- Älkää,
herra ritari, vaatiko maksua pelastuksestani -- älkää kaupitelko
jalomielistä tekoa -- suojelkaa sorrettua armeliaisuudesta, älkää
omanvoitonpyynnistä. -- Rientäkää Englannin kuninkaan eteen; Rikhard on
varmasti ottava vastaan vetoamiseni näiden julmien miesten tuomiosta.»
»En milloinkaan, Rebekka!» vastasi temppeliherra kiivaasti. »Jos minun
pitää luopua säädystäni, niin teen sen vain sinun tähtesi. -- Jos sinä
hylkäät rakkauteni, niin tahdon kuitenkin säilyttää kunniani -- kaikkea
en toki anna ryöstää käsistäni. -- Minäkö kumartaisin niskaani
Rikhardille? -- Minäkö anoisin armolahjaa siltä uhka-ylpeältä? -- Ei,
Rebekka, temppeliritaristo ei ole milloinkaan minun kauttani alentuva
hänen jalkojensa poljettavaksi! Minä luovun ehkä säädystäni, mutta en
koskaan petä enkä häpäise sitä.»
»Armahtakoon sitten Jumala minua!» sanoi Rebekka, »sillä ihmisavusta ei
taida enää olla mitään toivoa!»
»Ei olekaan», virkkoi temppeliherra, »sillä itse olet ylpeä, ja minussa
olet tavannut täysin vertaisesi. Jos minä, peitsi tanassa, ratsastan
turnajaistantereen aitauksen sisäpuolelle, ei mikään maallinen syy, älä
sitä toivokaan, tule estämään minua ponnistamasta parhaita voimiani. Ja
ajattele, mikä kohtalo sinua sitten uhkaa -- hirmuinen kuolema, joka on
säädetty vain kaikkein häijyimmille pahantekijöille -- sinä palat
hehkuvan halkokasan päällä -- hajoat niiksi alkuaineiksi, joista
ruumiimme on niin ihmeellisesti kokoonpantu -- sinun ihanasta
vartalostasi ei säily jäännöstäkään, josta voisi päättää: tämä
aikoinansa eli ja liikkui! -- Rebekka, ei kenenkään naisen mieli kestä
tämmöistä näkyä edessään -- sinä suostut pyyntöihini.»
»Bois-Guilbert», vastasi ihana juutalaistyttö, »sinä et tunne naisen
sydäntä tai olet seurustellut vain semmoisten naisten kanssa, joiden
parhaat tunteet ovat olleet tukehduksissa. Mutta sen sanon sinulle,
ylpeä temppeliritari, että sinun kehuttu pelottomuutesi ei tuimissakaan
taisteluissa ole ollut sen pelottomuuden vertainen, jota naiset
osoittavat, kun rakkaus tai velvollisuus vaatii heitä kärsimään. Minäkin
olen nainen, hellästi kasvatettu, luonnostani vaaraa pelkäävä ja kipua
kauhistuva -- mutta kun me molemmat astumme tuon surmatantereen
aitauksen sisäpuolelle, sinä taistelemaan ja minä piinattavaksi, niin
minun rohkeuteni, sen tunnen varmasti sydämessäni, on oleva lujempi kuin
sinun. Hyvästi nyt -- en tahdo tuhlata enemmän sanoja; se aika, joka
Jaakobin tyttärelle vielä on suotu maan päällä, on käytettävä toisella
tavalla. Minun on käännyttävä sen Lohduttajan puoleen, joka joskus
peittää kasvonsa kansansa näkyvistä, mutta jonka korva on aina avoinna,
kun hänen puoleensa huudetaan totuudessa ja hartaudessa.»
»Näinkö me siis eroamme?» virkkoi temppeliherra lyhyen vaitiolon
jälkeen. »Voi -- jospa emme olisi milloinkaan nähneet toisiamme, tai jos
sinä olisit ollut suvultasi jalo ja uskonnoltasi kristitty! -- Ja kun
nyt katselen sinua ja muistelen, milloin ja missä me jälleen saamme
nähdä toisemme, niin tahtoisinpa -- sen vannon kautta taivaan -- että
kuuluisin sinun omaan halpaan kansaasi -- että käsittelisin
kultaharkkoja ja sekeleitä peitsen ja kilven sijasta -- että niskani
olisi nöyrästi kumarruksissa jokaisen nurkkaparonin edessä ja katseeni
herättäisi vain vapisevan, häviöön joutuneen velkamiehen pelkoa
--semmoiseksikin tahtoisin muuttua, Rebekka, jos sillä keinolla saisin
olla elämäsi toveri ja vapautua siitä hirvittävästä kohtalostani, että
minun täytyy auttaa sinun murhaajiasi.»
»Juutalaiset», virkkoi Rebekka, »ovat tulleet sellaisiksi kuin sinä
niitä kuvasit sinun kaltaistesi miesten vainoamisen kautta. Jumala on
vihoissaan karkoittanut heidät kotimaastaan, mutta ahkeruus on avannut
heille ainoan tien mahtavuuteen ja voimaan, josta sorto ei estä heitä.
Mutta lue Jumalan valitun kansan muinaista historiaa ja sano minulle,
olivatko ne, joiden kautta Jehova teki niin suuria ihmeitä kansojen
kesken, silloinkin saituri- ja koronkiskurikansaa! -- Ja tiedä, että
meidän joukossamme on sukuja, joiden rinnalle teidän pohjoismaiset
aatelissukunne eivät voi koroittaa itseänsä paremmin kuin kurpitsakasvi
ylettyy seetripuun latvoihin -- on sukuja, joiden alkuperä juontuu aina
niistä mainioista ajoista, jolloin, itse Herran ja Jumalan läsnäollessa,
armonistuin vapisi keruubien keskellä -- sukuja, joiden loisto ei ole
saanut alkuaan mistään maallisesta hallitsijastakaan siitä peloittavasta
äänestä, joka käski heidän isänsä seisomaan lähinnä ilmoituksen
tabernaakelia. Semmoiset olivat ylimmäiset Jaakobin suvussa.»
Puna nousi Rebekan poskille, kun hän täten ylisti kansansa muinaista
loistoaikaa; mutta se vaaleni jälleen, kun hän huoaten lisäsi:
»Semmoiset _olivat_ ylimmäiset Juudan suvussa, mutta semmoisia he eivät
enää ole! -- He ovat poljetut maahan kuin kuloheinä ja sotketut tien
lokaan. On heidän parissaan kuitenkin niitäkin, jotka eivät häpäise
korkeata syntyperäänsä, ja yksi niistä on oleva Iisakin, Adonikamin
pojan tytär! Jää hyvästi! Minä en kadehdi verintahrattua mainettasi --en
kadehdi pohjoisista pakanoista ja metsäläisistä johtuvaa sukuperääsi
--en kadehdi uskoasi, joka aina on huulillasi, mutta ei milloinkaan näy
sydämessäsi eikä teoissasi.»
»Lumottu minä olen tosiaankin, Jumala auttakoon», sanoi Bois-Guilbert.
»Melkeinpä uskon, että tuo riivattu luuranko puhui totta ja että syynä
siihen, kun minun on näin vaikea erota sinusta, on jokin yliluonnollinen
taika. -- Ihana tyttö!» jatkoi hän astuen lähemmäksi, mutta hyvin
kunnioittavasti, -- »olet niin nuori, niin kaunis, niin peloton! Ja
kuitenkin tulee kohtaloksesi kuolema, häpeällinen ja piinallinen
kuolema. Kuka voisi olla itkemättä sinun osaasi? Kahteenkymmeneen
vuoteen minun silmäni eivät ole nähneet kyyneleitä, mutta nyt ne
vettyvät sinua katsellessaan. Mutta eihän auta -- ei mikään nyt enää voi
pelastaa sinun henkeäsi. Sinä ja minä olemme kumpainenkin vain
välikappaleita välttämättömän kohtalon käsissä, joka ajelee meitä kuin
myrsky laivoja, sysäten toista toistansa vastaan, kunnes ne hukkuvat.
Anna siis minulle anteeksi, ja sanokaamme toisillemme hyvästi niinkuin
ystävykset. Turhaan olen koettanut muuttaa sinun päätöstäsi, ja minun
päätökseni on luja niinkuin sallimuksen timantinkovat säädökset.»
»Näinhän», vastasi Rebekka, »ihmiset lykkäävät sallimuksen syyksi omien
hillittömien himojensa seuraukset. Mutta minä annan sinulle anteeksi,
Bois-Guilbert, vaikka olet syynä minun ennenaikaiseen kuolemaani. Sinun
voimallisessa sielussasi joskus välähtää jaloja ajatuksia. Mutta se on
kuin laiskurin puutarha, jossa rikkaruohot yhdistynein voimin
tukahduttavat kelmit ja terveyttä tuovat kukkaset.»
»Aivan oikein», virkkoi temppeliherra, »olenhan minä, niinkuin sanoit,
Rebekka, kasvattamaton, kesyttämätön ja ylpeä olen siitä, että keskellä
tätä turhanpäiväisten hupsujen ja kavalien ulkokullattujen joukkoa olen
saanut omaksi sen jalon mielenlujuuden, joka kohottaa minut heitä
kaikkia suuremmaksi. Sodan lapsi olen ollut nuoruudestani alkaen,
korkealle pyrkivä, luja ja järkähtämätön pyrkimyksissäni. Semmoisena
minun tulee pysyäkin -- ylpeänä, järkähtämättömänä, muuttumattomana; ja
sen saa maailma pian nähdä. -- Mutta annathan minulle anteeksi,
Rebekka?»
»Yhtä kernaasti kuin teloitettu antaa teloittajallensa anteeksi.»
»Hyvästi sitten», lausui temppeliherra ja läksi kamarista.
Preceptori Albert odotti läheisessä huoneessa maltittomana
Bois-Guilbertin paluuta.
»Kauan sinä viivyitkin», sanoi hän; »ja minä olen täällä odottaessani
ollut semmoisessa tuskassa kuin olisi ruumiini virunut tulikuuman
polttoraudan päällä. Mitä, jos suurmestari tai hänen salakuuntelijansa
Konrad olisi tullut tänne? Pahan palkinnonpa olisin silloin saanut
avustani. -- Mutta mikä sinua nyt vaivaa, veliseni? Käyntisi horjuu ja
otsasi on synkkä kuin yö. Voitko huonosti, Bois-Guilbert?»
»Voin yhtä hyvin», vastasi Bois-Guilbert, »kuin se onneton olento, jonka
kuolemantuomio on tunnin päästä täytettävä. -- Ei, pyhä risti auttakoon,
en niinkään hyvin -- sillä monta on ollut samanlaisessa tilassa, jotka
heittivät henkensä aivan niinkuin luovutaan kuluneesta vaatteesta.
Jumala nähköön, Malvoisin, tuo tyttö on miltei masentanut miehuuteni.
Puoleksi olen jo päättänyt astua suurmestarin silmien eteen ja sanoa
hänelle, että luovun säädystämme ja etten rupea siihen julmaan työhön,
johon tuo tyranni on minut määrännyt.»
»Sinä olet hullu», vastasi Malvoisin. »Siten tosin saattaisit itsesi
hukkaan, mutta et kuitenkaan voisi tehdä hitustakaan tuon juutalaistytön
pelastamiseksi, jonka henki näyttää sinun silmissäsi niin kalliilta.
Beaumanoir vain määrää jonkun muun veljistämme sinun sijaasi päätöksensä
puolustajaksi, ja syytetyn kuolema on kuitenkin aivan yhtä varma, kuin
jos olisit itse täyttänyt sinulle annetun käskyn.»
»Se ei ole totta -- minä itse aion käydä puolustamaan tyttöä
peitselläni», virkkoi Bois-Guilbert ylpeästi. »Ja jos sen teen, niin
taidat itsekin tietää, Malvoisin, että meidän veljeskunnassamme ei ole
ainoatakaan, joka minun peitseni sysätessä kestäisi satulassaan.»
»Oikein, mutta unohdatpa», jatkoi viekas neuvonantaja, »ettet saisi
lupaa etkä tilaisuutta tehdä tuota hullutusta. Astupa vain Luukas
Beaumanoirin eteen ja sano hänelle hylkääväsi kuuliaisuudenvalasi, niin
saatpa nähdä, kuinka kauan tuo itsevaltias ukko sallii sinun kävellä
vapaana. Tuskin ovat nuo uhmaavat sanat päässeet huultesi raosta, kun
makaat jo sadan jalan syvyydessä maan alla, tämän preceptorio-kartanon
vankihuoneessa, odotellen valapattoiselle ritarille tulevaa tuomiota.
Tai jos suurmestari yhä edelleen pysyy siinä ajatuksessaan, että olet
muka lumouksen alainen, niin saat heti nauttia olkivuoteen, pimeyden ja
kahleitten hauskuutta jossakin syrjäisessä luostarikammiossa; -- ja
siellä sinulle luetaan pyhiä lukuja, kunnes korvasi menevät lumpeen, ja
sinua kylvetellään siunatulla vedellä, kunnes olet hukkumaisillasi,
jotta sinuun tunkeutunut paha henki lähtisi tiehensä. Sinun pitää lähteä
taisteluun, Bois-Guilbert, tai olet hukassa ja menetät kunniasi.»
»Minä tahdon katkaista siteeni ja lähteä pakoon», sanoi Bois-Guilbert,
-- »pakoon, jonnekin kaukaiseen maahan, jonne hullutus ja sokea
uskonkiihko eivät vielä ole tunkeutuneet. Ei pisaraakaan tämän ihanan
tytön verestä tule vuotamaan minun suostumuksellani.»
»Sinä et pääse pakenemaan», virkkoi preceptori; »sinun hullut puheesi
ovat nostaneet epäluuloa ja sinulle ei anneta lupaa lähteä tästä
kartanosta. Menehän vain ja yritä -- astu portille ja käske laskea silta
alas, niin saatpa nähdä, mitä vastataan. -- Sinä olet kummastuksissasi
ja suutuksissasi, -- mutta eikö se olekin sinun omaksi hyödyksesi? Jos
pääsisit pakoon, niin mikä muu siitä seuraisi, kuin että vaakunasi
käännettäisiin ylösalaisin, että esivanhempiesi nimi tulisi häväistyksi
ja itse menettäisit arvopaikkasi? -- Ajattele sitä! Mihinkä pitää sinun
vanhojen sotakumppaniesi kätkeä päänsä, kun Bois-Guilbert, paras
temppelin peitsimiehistä, julistetaan valapatoksi, heittiöksi ja
kokoontunut kansa sen kuullessaan rupeaa viheltämään? Siitäkös suru
nousisi Ranskan kuninkaanhovissa! Ja onpa iloitseva ylpeä Rikhard
kuullessaan, että se ritari, joka Palestiinassa niin kovasti häntä
ahdisti ja miltei himmensi hänen maineensa loiston, nyt on hylännyt
ritarikunniansa juutalaistytön tähden, saamatta tyttöä edes silläkään
kalliilla uhrilla pelastetuksi!»
»Malvoisin», lausui ritari, »kiitos sinulle -- sinä olet koskettanut
sitä sydämeni kieltä, joka herkimmin helähtää! -- Tulkoon kohtalokseni
mikä tuleekin, valapatto-sanaa ei tule koskaan lisättäväksi
Bois-Guilbertin nimeen. Jumala suokoon, että Rikhard tai joku hänen
suurisuisista englantilaisystävistään tulisi minua vastaan
taistelutantereelle! Mutta vastustajani paikka on oleva tyhjä -- ei
kukaan ole uskaltava taittaa peistään tuon viattoman, onnettoman tytön
puolesta!»
»Sitä parempi sinulle, jos niin käy», sanoi preceptori; »jollei hänelle
ilmaannu puolustajaa, niin eihän sitten sinun tekosi ratkaise tyttöparan
kuolemaa, vaan suurmestarin tuomio yksin. Hänelle siis tulee kaikki
häpeä siitä, ja hän on pitävä sitä häpeätä kunnianaan ja ansionaan.»
»Se on totta», virkkoi Bois-Guilbert. »Jollei Rebekalle ilmaannu
puolustajaa, niin minä olenkin siellä vain pelkkänä koristuksena, istun
tosin tantereella hevoseni selässä, mutta puuttumatta siihen, mitä
siellä tapahtuu.»
»Eihän sinulla ole siinä mitään osaa», vakuutti Malvoisin, »ei enempää
kuin rautaan puetulla Pyhän Yrjänän kuvalla, kun sitä kuljetetaan
juhlakulkueessa.»
»No hyvä, minä siis peruutan ensi päätökseni», vastasi ylpeä
temppeliherra. »Rebekka on minua halveksinut -- minut hylännyt -- minua
häväissyt. Miksi minä siis hänen tähtensä uhraisin kaiken sen arvon ja
kunnian, jota muut ihmiset suovat minulle? Malvoisin, minä menen
taisteluun.»
Näin sanottuaan hän poistui kiireesti kamarista; preceptori seurasi
jäljestä, pitääksensä häntä silmällä ja vahvistaaksensa tätä päätöstä.
Sillä Bois-Guilbertin kunnia oli hänellekin sangen kallis; hän näet
toivoi itselleen paljon etua siitä, että Bois-Guilbert kerran nousisi
temppeliritariston suurmestariksi. Sitäpaitsi hän suuresti halusi sitä
parempaa paikkaa, jonka Mont-Fitchet oli luvannut hänelle sillä ehdolla,
että hän koettaisi saattaa onnettoman Rebekan rangaistuksen alaiseksi.
Taistellessaan ystävänsä parempia tunteita vastaan Malvoisinilla olikin
tarjona kaikki se voima, joka viekkaalla, kylmäverisellä, itsekkäällä
ihmisellä aina on, ollessaan tekemisissä hurjien ja ristiriitaisten
himojen vallassa riehuvan miehen kanssa. Mutta sittenkin hänen täytyi
ponnistaa kaikki taitonsa saadakseen hänet pysymään päätöksessä, johon
hän oli hänet saattanut. Hänen täytyi pitää häntä tarkasti silmällä,
jotta hän ei taas rupeaisi miettimään pakoa, pääsisi suurmestarin
puheille ja silloin kenties julkisesti riitaantuisi päällikkönsä kanssa.
Hänen täytyi yhä aika-ajoin toistaa kaikki ne moninaiset syyt, joilla
hän tahtoi näyttää toteen, että Bois-Guilbert, tässä tilaisuudessa
taistellessaan temppeliritariston puolustajana, ei suinkaan ollut
jouduttava eikä vahvistava Rebekan kuolemantuomiota, vaan ainoastaan
käyttävä ainoata keinoa, jolla hän saattoi välttää häväistystä ja
arvopaikkansa menettämistä.