Hän luulee minut -- ha, ha -- orjakseen,
tahtonsa välikappaleeksi vain!
No, luulkoon niin. Mut, läpi melskeitten,
joit' ompi synnyttävä herran tään
tyrannius ja viekas kavaluus,
käy minun tieni valtaan, kunniaan,
ja ken voi tuota moittia?
»BASIL», Murhenäytelmä.
Ahkerasti niinkuin hämähäkki, joka parsii verkkonsa revittyjä pauloja,
puuhasi nyt Woldemar Fitzurse saadakseen Juhana-prinssin salavehkeen
hajoavat nivelet jälleen kokoonliitetyiksi ja yhteensovitetuiksi. Harvat
miehet pitivät Juhanan puolta mieskohtaisesta kiintymyksestä häneen,
eikä kukaan siitä syystä, että olisi pitänyt häntä arvossa. Fitzursen
piti siis muistuttaa heille mieleen, mitä etuja heillä jo oli ollut
prinssin suosiosta ja mitä uusia etuja vielä oli toivossa. Nuorille,
hurjamielisille hän osoitti, kuinka he Juhanan hallitessa saisivat
rangaistusta pelkäämättä elää vallattomasti ja hekkumoida kenenkään
estämättä. Kunnianhimoisille hän lupasi valtaa, ahneille rikkautta sekä
alusmaita entisten lisäksi. Palkkasoturien päälliköt saivat rahalahjan;
se oli näille miehille vaikuttavin kehoitus, ja ilman sitä kaikki muut
kehoitukset olisivat heihin nähden olleet kuin tuuleen lausutut.
Runsaammin vielä kuin kultaa jakoi prinssin toimelias asianajaja heille
kaikenlaisia lupauksia. Sanalla sanoen, hän ei laiminlyönyt ainoatakaan
keinoa, jolla hän saattoi taivuttaa epäileviä tai rohkaista pelkureja.
Rikhard-kuninkaan tulon hän sanoi tapaukseksi, joka oli kaiken
todennäköisyyden rajan ulkopuolella. Mutta jos hän liittolaistensa
epäilevistä katseista ja epävakaisista vastauksista huomasi heidän juuri
sitä seikkaa pahimmin pelkäävän, niin hän vakuutti rohkeasti, ettei
sittenkään, vaikka kuningas palaisikin, pitäisi luopua kerran
aloitetuista valtiollisista vehkeistä.
»Jos Rikhard tulee takaisin», sanoi Fitzurse, »niin hän riistää maat ja
mannut niiltä, jotka eivät hänen kanssaan lähteneet Pyhälle maalle,
rikastuttaaksensa omia köyhiä, nälkäisiä ristiretkeläisiään. Hän on
vaativa ankaralle tilinteolle kaikki ne, jotka hänen poissaollessansa
ovat tehneet mitättömimmänkin teon, jonka voipi selittää rikokseksi maan
lakia tai kruunun oikeuksia vastaan. Hän on temppeli- ja
johanniittaritaristoille kostava sen johdosta, että he Pyhällä maalla
pitivät aina Ranskan kuninkaan Filipin puolta. Ja lopuksi on hän
rankaiseva kapinoitsijana jokaista Juhana-veljensä seuralaista.
Pelkäättekö te hänen voimaansa?» jatkoi vielä prinssin kavala
asianajaja. »No, tunnustan minäkin, että hän on väkevä ja hurskas
ritari; mutta olleet ja menneet ovat kuitenkin Arthur-kuninkaan ajat,
jolloin yksi sankari saattoi tapella koko armeijaa vastaan. Jos Rikhard
palaa kotiin, -- niin hän tulee yksin, seuralaisitta, ystävittä. Hänen
uljaiden soturiensa luut valkenevat Palestiinan hietikoilla. Harvat
hänen miehistään ovat palanneet tänne kuljeksijoina, niinkuin tuo
Wilfred Ivanhoe, tyhjin kukkaroin ja hävinneinä miehinä. -- Ja mitä te
lörpöttelette Rikhardin perintöoikeudesta?» -- näin hän väitti niille,
jotka vastustellessaan vetosivat siihen syyhyn. -- »Onko Rikhardin
esikoisoikeus varmempi ja selvemmin todistettu kuin Normandian herttuan
Robertin, Valloittajan vanhimman pojan oikeus? Mutta sittenkin kansa,
esikoisoikeudesta huolimatta salli nuorempien veljien, Wilhelm Punatukan
sekä Henrikin, kummankin vuorostaan nousta valtaistuimelle, jolta vanhin
veli suljettiin pois. Ja olihan Robertillakin kaikki ne hyvät avut,
joista Rikhardia ylistetään: hän oli uljas ritari, taitava
sotapäällikkö, antelias ystävilleen sekä kirkolle, ja vielä
päällepäätteeksi hän oli käynyt ristiretkellä ja ollut osallisena Pyhän
haudan vapauttamisessa. Mutta sittenkin hän kuoli sokeana, viheliäisenä
vankina Cardiffin linnassa siitä syystä, että oli vastustanut kansan
tahtoa, joka ei huolinut häntä hallitsijaksensa. -- Meillä on valta ja
oikeus», sanoi Fitzurse vielä, »valita se kuninkaallisen suvun jäsen,
joka meidän mielestämme parhaiten sopii kruunun kantajaksi -- se on»,
oikaisi hän puhetta, »se, jonka vaali lupaa parhaat edut aatelistolle.
Persoonallisten avujen puolesta», lopetti hän viimein, »Juhana-prinssi
kenties ei vetäne vertaa Rikhard-veljellensä. Mutta kun muistamme, että
jälkimmäinen palaa koston miekka kädessä, mutta edellinen tarjoo
palkintoja, etuuksia, rikkautta sekä korkeita virkoja, niin ei liene
epäiltävää, kumman kuninkaan auttamista aateliston oma etu vaatii.»
Nämä ynnä monet samanlaiset syyt, joita Fitzurse aina vaihteli ja
sovitteli sitä myöten, ketä puhutteli, tekivätkin tarkoitetun
vaikutuksensa Juhana-prinssin häilyviin puoluelaisiin. Useimmat heistä
lupasivat kokoontua Yorkiin, missä yhteisesti oli neuvoteltava, kuinka
kruunu laskettaisiin prinssin päähän.
Yötä oli jo aika kappale kulunut, kun Fitzurse, väsyneenä ja uupuneena
monenlaisista puuhistaan, mutta kuitenkin iloiten niiden onnistumisesta,
palasi Ashbyn linnaan. Siellä hän kohtasi de Bracyn, joka
pitovaatteittensa sijaan oli nyt pukeutunut lyhyeen viheriäiseen
sarkatakkiin, samanlaisiin housuihin ynnä nahkaiseen lakkiin. Vyöllä
hänellä oli lyhyt miekka sekä kimppu nuolia; olalta riippui torvi, ja
kädessään hän kantoi pitkää jousta. Jos de Bracy olisi tämmöisenä tullut
vastaan jossakin etuhuoneessa, ei Fitzurse olisi tarkannut häntä, vaan
luullut häntä henkivartijaksi. Mutta kun he salissa kohtasivat toisensa,
niin Fitzurse kiinnitti terävämmin häneen huomionsa ja näki, että
englantilaisen jousimiehen puvussa piili normannilainen ritari.
»Mitä naamiaispitoa tämä on, de Bracy?» hän tiuskasi vähän
närkästyneenä; »onko nyt aikaa joululeikkeihin ja joutaviin
narripeleihin, kun meidän isäntämme, Juhana-prinssin kohtalo pian tulee
ratkaistavaksi? Miksi et ole, niinkuin minä, käynyt kehoittelemassa
noita miehuuttomia pelkureita, jotka arkailevat kuulla Rikhard-kuninkaan
pelkkää nimeäkin, niinkuin saraseenien lapset?»
»Minä olen ajanut asioitani», vastasi de Bracy huolettomasti, »aivankuin
sinäkin, Fitzurse, olet ajanut omiasi.»
»Minäkö ajanut omia asioitani!» matki Fitzurse, »kun olen puuhaillut
prinssin, meidän yhteisen herramme hyväksi.»
»Ikäänkuin sitä tehdessäsi, Woldemar», sanoi de Bracy, »pitäisit
silmällä muuta kuin omaa etuasi? Äläs, Fitzurse, tunnemmehan me toinen
toisemme! -- Valtaa sinä haet, ja minä huvitusta, kumpikin ikänsä
halujen mukaan. Juhana-prinssistä sinulla on aivan sama ajatus kuin
minullakin: -- että hän on kovin löyhämielinen lujaksi hallitsijaksi,
kovin väkivaltainen hauskaksi hallitsijaksi, kovin röyhkeä ja ylpeä
ollaksensa kansalle mieluinen hallitsija, ja viimein kovin häilyväinen
sekä pelkurimainen pysyäksensä kauan minkälaisena hallitsijana tahansa.
Mutta hän on semmoinen hallitsija, jonka suojassa Fitzurse ja de Bracy
voivat kohota ja hyötyä. Siitä syystä sinä autat häntä viisailla
neuvoillasi ja minä vapaajoukkoni peitsillä.»
»Kelpo apumies sinä todellakin olet», sanoi Fitzurse närkästyneenä,
»joka narrittelet juuri pahimman vaaran aikana. -- Mitä helvettiä
tarkoittaa tuo joutava valepuku näin tärkeällä hetkellä?»
»Aionpa hankkia itselleni puolison», vastasi de Bracy huolettomasti,
»Benjaminin heimokunnan tavan mukaan.»
»Benjaminin heimokunnan tavan mukaan», toisti Fitzurse kummissaan.
»Tuosta en ymmärrä hölynpölyä.»
»Etkö ollut eilen illalla läsnä», sanoi de Bracy, »kun Aymer-abotti
jutteli meille tarinan jatkoksi ministrelin lauluun? Hän kertoi, miten
kauan sitten Palestiinan maalla nousi verivihollisuus benjamilaisten ja
Israelin kansan muiden heimokuntain välillä, ja kuinka melkein kaikki
Benjaminin ritarit kaatuivat tappelussa; ja miten muut israelilaiset
vannoivat Pyhän Neitsyen kautta, etteivät sallisi jäljellejääneiden
benjamilaisten enää naida heidän suvustaan; ja kuinka he sitten katuivat
tätä valaansa ja kysyivät neuvoa pyhältä isältämme paavilta, millä
keinoin voisivat päästä siitä vapaiksi; ja kuinka Benjaminin heimokunnan
nuorukaiset, pyhän isämme paavin neuvosta, ryöstivät kaikki kauniit
neidot, jotka olivat kokoontuneet komeihin turnajaisiin. Sillä keinoin
he saivat itselleen vaimot, morsianten ja vanhempien lupaa kysymättä.»
»Muistan minäkin kuulleeni semmoisen jutun», sanoi Fitzurse, »vaikka
sinä tai abottikin olette sekoittaneet siihen aika tavalla omianne sekä
ajan että tapauksen menoon nähden.»
»Ja minä sanon sinulle», jatkoi de Bracy, »että aion hankkia itselleni
vaimon Benjaminin heimokunnan tavan mukaan. Toisin sanoen, tässä puvussa
aion karata tuon saksilaisen sonnikarjan päälle, joka yöllä läksi täältä
matkaan, ja ryöstän heiltä ihanan Rowenan.»
»Oletko hullu, de Bracy?» sanoi Fitzurse. »Muista, että nuo miehet,
vaikka he tosin ovat vain saksilaisia, ovat rikkaita ja mahtavia, ja
että heitä kansalaistensa kesken pidetään erinomaisessa arvossa juuri
siitä syystä, että niin harvat saksilaiset ovat voineet säilyttää valtaa
ja rikkautta.»
»Eikä niitä saisi olla yhdelläkään saksilaisella enää hituistakaan
jäljellä», arveli de Bracy; »valloituksen työ on kertakin loppuun
täytettävä.»
»Kuitenkaan ei siihen ole nyt sopiva aika», sanoi Fitzurse. »Meitä
lähestyvässä metelissä emme voi tulla toimeen ilman kansan apua, ja
Juhana-prinssi ei voisi olla rankaisematta sitä, joka kansan suosimille
miehille tekee julkeaa väkivaltaa.»
»Rangaiskoon, jos uskaltaa», sanoi de Bracy; »pianpa hän huomaisi
pikkuisen erotuksen niiden välillä, joiden apuun hän voisi turvautua:
uljaan peitsimiesparvenko, niinkuin ovat minun poikani, vai
pakoonpötkivän saksilaisen maamoukkalauman. Mutta minä aionkin muuten
laittaa niin, että asia ei heti tule ilmi. Enkö tässä puvussa ole aivan
rohkeimman metsäsissin näköinen, joka ikänä on kaiuttanut saloa
torvellansa? Väkivaltainen tekoni on lankeava Yorkshiren metsärosvojen
syyksi. Minulla on varmat vakoilijani, jotka seuraavat saksilaisten
kaikkia liikkeitä -- tänä yönä he lepäävät St. Wittolin eli Witholdin
luostarissa, tai mikä lieneekään tuon saksilaisen pyhimys-lurjuksen
nimi, jolla on luostari Burton-on-Trentissä. Huomenna he kulkevat meidän
väijymäpaikkamme sivuitse, ja silloin me iskemme heihin kyntemme
niinkuin haukat. Kohta sen jälkeen aion ilmestyä omassa, tavallisessa
muodossani, tekeydyn avuliaaksi ritariksi, vapautan onnettoman ja
surullisen kaunokaiseni julmien rosvojen käsistä, vien hänet
Front-de-Boeufin linnaan tahi vaikkapa Normandiaankin, jos se nähtäisiin
tarpeelliseksi, enkä tuo häntä sukulaistensa silmien eteen, ennenkuin
hänestä on tullut Mauri de Bracyn laillinen vaimo ja puoliso.»
»Onpa tuo ihmeen viisas tuuma», sanoi Fitzurse, »ja jollen vallan pety,
ei se ole yksistään sinun aivoissasi syntynyt. -- Kuules, puhu suusi
puhtaaksi, de Bracy, -- kuka sen sinulle keksi? Ja kenenkä saat
apumieheksesi sitä toimeenpanemaan? Sillä tietääkseni oma joukkosi
majailee nyt Yorkissa asti.»
»No, jos olet halukas tuota tietämään», vastasi de Bracy, »niin
temppeliherra Brian de Bois-Guilbert se tämän juonen keksi, sen jälkeen
kuin jotakin sellaista oli minulle itsellenikin juolahtanut päähän
kuultuani jutun Benjaminin miehistä. Hän tulee myös apumiehekseni sitä
toimeenpanemaan. Hän ja hänen miehensä saavat olla rosvoja, joiden
kynsistä, niin pian kuin olen muuttanut vaatteeni, minun voimallinen
käteni on pelastava neidon.»
»Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani!» sanoi Fitzurse, »onpa tämä
juoni teidän yhteenliittyneen älynne arvoinen. Ja erittäinkin
ihmettelen, de Bracy, sinun viisauttasi, kun aiot antaa neidon joutua
kelpo liittolaisesi käsiin. Kyllä maar ihana saalis tulee ryöstetyksi
saksilaisen heimonsa hallusta, sitä en yhtään epäile. Mutta kuinka
sitten saanet hänet pelastetuksi Bois-Guilbertin kynsistä, se minua
enemmän arveluttaa. -- Tuo mies on niitä haukkoja, jotka osaavat yhtä
hyvin pitää kuin pyytääkin saalista.»
»Kuuluuhan Bois-Guilbert hengelliseen ritaristoon», selitti de Bracy,
»eikä voi siis naimalla kultalintuani tehdä minulle häiriötä. -- Ja mitä
siihen tulee, että hän yrittäisi jotakin kunniatonta de Bracyn morsianta
kohtaan -- tuhat tulimmaista! -- vaikka hänellä olisikin koko
temppeliritariston kapitelikunnan valta, -- niin hän ei uskalla häväistä
minua sillä tavalla!»
»No, koska minun sanani», sanoi Fitzurse, »ei näy voivan karkoittaa tätä
hullutusta mielestäsi -- tiedänhän minä vanhastaan, kuinka itsepäinen
olet -- niin pyydän, että edes kulutat siihen niin vähän aikaa kuin
mahdollista. -- Älköön narripelisi olko yhtä pitkäaikainen kuin se on
ajattomalla hetkellä pantu toimeen.»
»Minä vakuutan sinulle», vastasi de Bracy, »että siihen menee vain
muutamia tunteja. Sinä saat nähdä minut Yorkissa reippaitten,
uskaliaitten poikieni etunenässä, yhtä valmiina toimeenpanemaan jotakin
rohkeata hanketta kuin sinun viisas pääsi on valmis sitä keksimään.
--Mutta kuulenpa kumppanieni kokoontuvan; ratsut jo hirnuvat ja polkevat
kavioillaan ulkopihassa. -- Hyvästi, -- minä lähden, niinkuin kelpo
ritarin sopii, kaunokaista miellyttelemään.»
»Niinkuin muka kelpo ritarin sopii!» matki Fitzurse, hänen jälkeensä
katsoen. »Sanoisit pikemmin: niinkuin narri, joka heittää tärkeimmän,
tarpeellisimman työn kesken, ajaaksensa takaa ohilentelevää ohdakkeen
höytyvää. -- Tämmöisillä apulaisillako minun pitää toimittaa suuri työni
-- ja kenenkä hyväksi? -- Ruhtinaan hyväksi, joka on yhtä mieletön kuin
irstas ja josta kenties tulee yhtä kiittämätön hallitsija kuin hän jo on
ollut kapinallinen poika ja luonnoton veli. -- Mutta onpa hän -- hänkin
vain noita apulaisiani, joilla työni teetän. Ja niin ylpeä kuin hän
onkin, kyllä hän sen salaisuuden piankin saisi havaita, jos hän
yrittäisi erottaa minun etuani omasta edustansa.»
Kesken näitä valtiomiehen mietteitä kuului nyt prinssin ääni, joka huusi
sisäkamarista: »Jalo Woldemar Fitzurse!» -- Niin riensi vastainen
kansleri (siihen korkeaan virkaanhan kavala normannilainen pyrki), lakki
kädessä kuulemaan vastaisen kuninkaansa käskyjä.