Juhana-prinssi vietti pitoja Ashbyn linnassa. Se ei ollutkaan sama
rakennus, jonka komeat rauniot vieläkin seisovat samassa paikassa
matkustajien ihastuksena. Tämän myöhemmän linnan on perästäpäin
rakentanut lordi Hastings, Englannin hovimarski, joka oli Rikhard III:n
tyranniuden ensimmäinen uhri, -- kuninkaan, joka, vielä paremmin kuin
historiallisista teoistaan, on tunnettu eräästä Shakespearen
murhenäytelmästä. Mutta tässä kerrottujen tapausten aikaan Ashbyn linna
sekä kylä kuuluivat Roger de Quincylle, joka par'aikaa oleskeli Pyhällä
maalla. Siitä huolimatta oli Juhana-prinssi nyt ottanut linnan majakseen
ja kulutti tarpeihinsa isännän varoja. Hän oli käskenyt varustaa pidot
niin komeiksi kuin mahdollista, sillä hän tahtoi tällä hetkellä lumota
kansan silmät vieraanvaraisuudellaan ja loistollaan.
Ruoanhankkijat, jotka tässä ja muissakin tiloissa harjoittivat tointansa
ikäänkuin heidän isännällään olisi ollut täysi kuninkaanvalta, olivat
seuduilta vieneet puhtaaksi kaikki, mitä katsoivat tarvittavan prinssin
pöytään. Vieraita oli kutsuttu suuri joukko. Olipa ympäristön korkeamman
sekä alhaisemman normannilaisen aateliston lisäksi myös kutsuttu
joitakuita eteviä saksilais- ja tanskalaissukuja, sillä Juhana-prinssin
täytyi silloisessa asemassaan mairitella kansaa. Vaikka näet
anglosaksilaisia tavallisesti halveksittiin ja poljettiin, olivat he
kuitenkin suuren mieslukunsa tähden pelättävät lähenevässä
keskinäis-sodassa, ja siitä syystä oli välttämätön valtiollinen pakko
hyvitellä heidän päälliköitään.
Prinssi oli siis päättänyt -- ja hän pysyikin jonkin aikaa siinä
päätöksessä -- kohdella noita tavattomia vieraitaan heille harvoin
osoitetulla höyliydellä. Mutta jos Juhana osasikin, paremmin kuin kukaan
muu, muodostaa tavalliset tunteensa ja tavallisen käytöksensä sitä
myöten, mitä hänen etunsa vaati, niin leimahti yhtähyvin hänen
ajattelematon, äksy luonteensa yhä näkyviin, hävittäen jälleen kaiken,
mitä hän teeskentelemisellään oli koettanut rakentaa. Tämä hänen
ajattelematon luonteensa tuli kerran merkillisellä tavalla ilmi
Irlannissa, jonne hän oli isänsä, Henrik II:n käskystä mennyt. Hänen
toimenaan oli taivuttaa asukasten mielet kruunulle suosiollisiksi tässä
uudessa ja tärkeässä Englannin kruunun alusmaassa. Iiriläiset päälliköt
riensivätkin hänen luoksensa kilpaillen, kuka ensiksi saisi osoittaa
kunniaa ja antaa rauhansuutelon nuorelle prinssille. Mutta näitä
terveisiä vastaanottaessaan, joihin olisi pitänyt yhtä kohteliaasti
vastata, Juhana ja hänen vallattomat seuralaisensa eivät malttaneet olla
nykäisemättä iiriläisten päällikköjen pitkiä partoja. Semmoinen kohtelu
tietysti, niinkuin luonnollista olikin, suututti kovasti häväistyjä
päälliköitä, ja siitä oli Englannin vallalle Irlannissa kovin
turmiollisia seurauksia. Tätä häilyväisyyttä Juhanan luonteessa lukija
muistakoon, niin hän käsittää paremmin hänen käytöksensä nyt
kerrottavana iltana.
Vakavampana hetkenä tehdyn päätöksensä mukaan Juhana-prinssi ensi aluksi
otti Cedrikin ja Athelstanin erinomaisen kohteliaasti vastaan. Koska
edellinen ilmoitti, ettei Rowena-neiti voinut hyvin ja muka siitä syystä
ei saattanut noudattaa armollista pitoihin kutsua, lausui prinssi vain
pahoittelunsa ja salasi suuttumuksensa. Cedrik ja Athelstan olivat
kumpainenkin puetut vanhaan saksilaiseen vaateparteen, joka itsessään ei
suinkaan ollut ruma, ja tässä tilaisuudessa kalleista aineista tehty,
mutta se erosi suuresti sekä kuosiin että ulkomuotoon nähden muiden
vierasten vaatteuksesta. Sentähden Juhana-prinssi nähdessään tämän
puvun, joka senaikaisen muodin kannalta katsoen oli kovin
erikoismallinen, kuiskasi Woldemar Fitzursen korvaan kehuen malttiansa,
kun hän oli voinut hillitä itseään nauruun purskahtamasta. Puolueeton
katselija olisi kuitenkin epäilemättä arvostellut saksilaisten lyhyttä,
kaitaista ihokasta ja pitkää viittaa kauniimmaksi ja samalla myös
mukavammaksi kuin normannilaisten pukua. Näillä näet oli alusvaatteena
niin pitkä ja leveä nuttu, että näytti paidalta tai kuormamiehen
mekolta; ja sen yllä he käyttivät aivan pikkuista levättiä, josta ei
ollut mitään suojaa pakkasta eikä sadetta vastaan ja jonka ainoana
virkana oli näyttää, miten paljon nahkareunustaa, tikkauksia sekä
kalliita kiviä räätäli osasi saada mahtumaan niin pienelle alalle.
Keisari Kaarle Suuri, jonka aikana nämä pienet päällystakit ensiksi
pääsivät muotiin, näytti ymmärtäneen, mitä vastuksia niistä oli. »Herran
nimessä», sanoi hän, »mitä apua on tuommoisista typistetyistä takeista?
Maatessa niistä ei ole peittoa, ratsastaessa ei ole suojaa tuulta eikä
sadetta vastaan, eivätkä ne istuessakaan varjele sääriä kosteudelta eikä
pakkaselta.»
Tämä keisarillinen moite ei estänyt kuitenkaan lyhyitä päällystakkeja
pääsemästä valtaan, ja se muoti kesti niihin aikoihin asti, joista nyt
on puhe, erittäinkin Anjoun suvun hovissa. Prinssi Juhanan seuralaisilla
oli siis kaikilla tämä puku, ja saksilaisten päällysvaatteena olevat
pitkät viitat olivat heidän silmissänsä sangen naurettavat.
Pöytä, jonka ympärillä vieraat istuivat, miltei notkui herkkujen
runsaudesta. Prinssin matkajoukkoon kuuluvat monilukuiset kokit olivat
koettaneet parasta taitoaan, saadaksensa tavalliset ruoka-aineet
laitetuksi niin monenlaisiin eri muotoihin kuin mahdollista. He
olivatkin, melkein yhtä hyvin kuin meidän aikamme keittiötaidon
mestarit, osanneet peittää niiden alkuperäisen muodon aivan
tuntemattomaksi. Paitsi kotimaisia ruokalajeja, nähtiin siellä
kaikenlaisia ulkomaankin herkkuja, sekä paljon kalliita piirakoita,
sokerileipiä ja sämpylöitä, joita vain korkeimmilla aatelisherroilla oli
tapana tuottaa pöytäänsä. Ylellisyyden kukkurana tarjottiin kalleimpia
juomia, sekä ulkomaisia että oman maan tuotteita.
Ylellisyyttä, niinkuin tästä näemme, normannilaisherrat rakastivat;
mutta he eivät sentään, ylimalkaan puhuen, olleet taipuvaisia
ylensyömiseen. Pöydässä heidän mielestään tuotti suurinta nautintoa
herkkujen hienous eikä ravinnon ylenpalttinen runsaus. Voitetuita
saksilaisia sitä vastoin he syystä haukkuivat ahmateiksi ja juopoiksi,
lisäten, että niin halpa-arvoiset viat juuri sopivatkin niin halvalle
kansalle. Ylenmääräisestä keittiön sekä viinikellarin antimien
nauttimisesta tosin oli myös syytä moittia prinssi Juhanaa ynnä hänen
seuralaisiaan, jotka tahtoivat olla hänelle mieliksi ja sentähden
ottivat esikuvakseen hänen irstaat tapansa; -- saihan mainittu herra,
niin kerrotaan, viimein loppunsakin liiallisesta päärynäateriasta, jonka
päälle hän oli juonut kovin verestä olutta. Mutta hänen käytöksensä
olikin aivan poikkeava normannilaisten tavallisesta elämänlaadusta.
Teeskennellyllä vakavuudella, vaikka yhä salaa viittaillen toisillensa,
väijyskelivät normannilaisritarit ja aatelisherrat, eivätkö Athelstan ja
Cedrik, jotka olivat tottumattomia tämmöisten pitojen menoihin ja
tapoihin, käyttäytyisi moukkamaisesti. Näiden pilkallisten silmien
edessä oppimattomat saksilaisemme tietämättänsä rikkoivatkin useampia
niistä mielivaltaisista säännöistä, jotka seuraelämässä vallitsevat. Ja
niinkuin tiedämme, ihmiset suovat pikemmin anteeksi rikoksen hyviä
tapoja tai todellisen sivistyksen lakeja vastaan kuin vähäpätöisimmänkin
seuramenon pykälän laiminlyömistä. Cedrikistä, joka pyyhki kätensä
liinasella sen sijaan, että muka olisi pitänyt haihduttaa kosteus
käsistä niitä sievästi ilmassa heiluttamalla, laskettiin siis vielä
paljon enemmän pilkkaa kuin Athelstanista, kun hän ahmasi kitaansa
kokonaisen suuren piirakan täynnä kalleimpia ulkomaan herkkuja,
semmoisen, jota siihen aikaan nimitettiin Karum-piirakaksi. Mutta
saatiinpa sitten kavalasti solmivien kysymysten kautta ilmi, että
Coningsburghin _thane_ (eli _franklin_ normannilaisten puhetavan mukaan)
ei ollutkaan yhtään älynnyt, mitä lajia hän pisti poskeensa ja että hän
oli luullut Karum-piirakan sisässä olevia suokuireja sekä satakieliä
tavallisiksi kyyhkysiksi ja leivosiksi. Kas silloin hänkin sai täysin
määrin pilkkaa tietämättömyydestään, joka kuitenkin oikeastaan olisi
ollut vähemmän moitittava kuin edelläkäypä ahmatintapainen ahneus.
Pitkällinen ateria loppui viimein. Siitä huolimatta miehet yhä viipyivät
pöydän ääressä. Viinipikareita ahkerasti kallistellen juttelivat he
turnajaisten tapahtumista, -- tuntemattomasta jousimiehestä, joka
maaliin ammunnassa oli saanut palkinnon -- Mustasta ritarista, joka oli
nöyrästi väistynyt vastaanottamatta ansaittua kunniaa -- ja
urhoollisesta Ivanhoesta, joka oli vaarallisella haavalla saanut maksaa
voittonsa. Näistä asioista juteltiin soturien tavallisella vapaudella,
ja leikkisanoja sekä naurua kaikui ympäri salia. Juhana-prinssi yksin
istui tämän ilon keskellä synkkänä, otsa rypyssä. Raskas huoli näytti
painavan hänen mieltään. Välistä vain, kun joku hänen seuralaisistansa
häntä muistutti, näytti hän huomaavan, mitä ympärillä tehtiin ja
puhuttiin. Silloin hän aina kavahti mietteistään, tyhjensi pikarillisen
viiniä ikäänkuin mielensä karaistukseksi, ja sekaantui puheeseen
muutamilla äkisti ja umpimähkään lausutuilla sanoilla.
»Me juomme tämän maljan», sanoi hän tällä tavoin, »Wilfred Ivanhoen,
turnajaistemme voittajan kunniaksi, ja lausumme mielipahamme sen
johdosta, ettei haavansa ole sallinut hänen saapua näihin pitoihimme.
--Tyhjentäkää kaikki tämä malja, ja varsinkin te, Cedrik, Rotherwoodin
herra, joka olette sen toivorikkaan nuorukaisen arvokas isä!»
»Ei, armollinen herra», vastasi Cedrik nousten ja asettaen pikarinsa
koskemattomana pöydälle, »minä en suo enää pojan nimeä sille
tottelemattomalle nulikalle, joka ylenkatsoo käskyjäni ja vielä lisäksi
luopuu esi-isäinsä tavoista sekä menoista.»
»Voisiko olla mahdollista», huusi Juhana-prinssi teeskennellen
taitavasti kummastusta, »että niin urhokas ritari olisi samalla kelvoton
tai tottelematon poika!»
»Niinpä kuitenkin, armollinen herra», vastasi Cedrik, »on tämän
Wilfredin laita. Hän lähti matalasta majastani teidän veljenne hoviin
hakien iloisten aatelisnuorukaisten seuraa; ja siellä hän oppi noihin
ratsastuskonsteihin, joita te pidätte niin suuressa arvossa. Hän lähti
huolimatta tahdostani ja käskystäni. Alfred-kuninkaan aikoina olisi
tämmöistä käytöstä sanottu tottelemattomuudeksi -- niin, jopa pidetty
kovasti rangaistavana rikoksena.»
»Ah!» sanoi Juhana-prinssi ollen syvällä huokauksella osoittavinaan
sääliänsä, »koska teidän poikanne oleskeli onnettoman veljeni seurassa,
niin ei tarvitsekaan kysyä, mistä tai keneltä hän oppi tottelemattomaksi
pojaksi.» Näin lausui Juhana-prinssi aivan muistamatta, että kaikista
Henrik II:n pojista, jotka siinä suhteessa olivat kaikkityyni syyllisiä,
hän itse oli ollut pahin kapinoitsija ja kiittämättömin isäänsä kohtaan.
»Jos oikein muistan», hän lisäsi vähän aikaa vaiti oltuansa, »niin on
veljeni aikonut lahjoittaa suositullensa avaran Ivanhoen läänitysmaan?»
»Hän läänitti sen pojalleni», vastasi Cedrik, »ja tämä juuri onkin
pahimpia syitä eripuraisuuteen minun ja Wilfredin välillä, että hän
siinä määrin alensi itsensä ja vastaanotti läänitysmiehenä samat maat,
joita hänen esi-isänsä vapaasti ja itsenäisesti hallitsivat.»
»No, sittenpä ette suinkaan panne pahaksi, kunnon Cedrik», sanoi
prinssi, »jos suon mainitun maan miehelle, jonka arvo ei halpene
läänityksenalaisuudesta Britannian kruunun alla. -- Ritari Reginald
Front-de-Boeuf», lisäsi hän kääntyen tämän herran puoleen, »tottahan
teissä, toivon ma, on miestä pitämään tuota hyvää Ivanhoen paronikuntaa,
niin ettei ritari Wilfred saa tilaisuutta suututtaa isäänsä sen
takaisinryöstämisellä.»
»Pyhä Antonius minua auttakoon!» vastasi mustaverinen jättiläinen.
»Saatte te, ruhtinaallinen korkeus, haukkua minua saksilaiseksi, jos
Cedrikin tai Wilfredin tai parhaankin miehen kaikista, joilla ikinä on
ollut saksilaista verta suonissansa, onnistuu riistää kynsistäni teidän
lahjaanne.»
»Jos joku teitä saksilaiseksi sanoo, herra paroni», intti Cedrik,
närkästyen ylläkerrotusta sananparresta, jolla normannilaiset
tavallisesti ilmaisivat ylenkatsettansa maan alkuperäisiä asukkaita
kohtaan, »niin saatte yhtä suuren kuin ansaitsemattoman kunnian.»
Front-de-Boeuf olisi vastannut, mutta Juhana-prinssi kerkisi
ajattelemattomassa pilkanhimossaan ennen häntä.
»Aivan oikein, hyvät herrat», sanoi hän, »jalo Cedrik puhuu selvää
totta. Voittaahan hänen sukunsa meidät yhtä paljon sukuluettelonsa kuin
viittojensakin pituudella.»
»Ja sodassakin he ovat aina edellä meitä, -- samoinkuin jänis koirain
edellä», sanoi Malvoisin.
»Ja paljon syytä heillä onkin pitää itseänsä etevämpinä», tokasi
Aymer-abotti. »Muistakaa, kuinka suuresti he tavoissaan ovat meitä
sivistyneemmät ja siivommat.»
»Varsinkin niin paljon kohtuullisemmat syömisessä ja juomisessa», lisäsi
de Bracy, joka tällä hetkellä ei muistanutkaan, että hän aikoi ottaa
saksilaisneidon puolisokseen.
»Ja myös urhoudessa ja uljuudessa», sanoi Bois-Guilbert, »jota he niin
mainiosti osoittivat Hastingsin tappelussa.»
Näin hoviherrat hymyssä huulin ja kohteliaan näköisinä kukin vuorostaan
matkivat herransa käytöstä, ampuen pilkannuolia Cedrikiä vastaan.
Saksilainen puolestaan kiihtyi kiihtymistään vihasta ja loi tuliset
silmänsä toisesta toiseen, ikäänkuin häväistysten lakkaamaton ja nopea
tulva ei olisi antanut hänelle aikaa vastata. Tai toista vertausta
käyttäen, hän seisoi siinä kuin härkätappelussa sonni, joka kaikilta
haaroilta kiusattuna seisoo ja tuumii, keneen hän ensiksi iskisi
kostonsa. Viimein hän puhkesi sanoiksi äänellä, joka oli vihasta
sorroksissa. Hän kääntyi prinssi Juhanaan päin, joka häpäisijöistä oli
etevin ja korkein. »Mitä moittimisen syytä», sanoi hän, »kansamme
lieneekin antanut hullutuksillaan ja vioillaan, niin olisivat meidän
miehet kuitenkin kaikki yhdellä suulla sanoneet _nidering_'iksi[14] sitä
saksilaista, joka oman kattonsa alla hänen viiniänsä juotaessa olisi
kohdellut rauhallista vierastaan sillä tavalla kuin te, ruhtinaallinen
armo, tänä päivänä olette sallinut minua kohdeltavan. Ja vaikkei voi
kieltää, että Hastingsin tantereella meidän esi-isillemme kävi
onnettomasti, niin olkoot kumminkin», näin sanoen hän katsahti
Front-de-Boeufiin sekä temppeliherraan, »ne kerskaamatta siitä, jotka
saksilaisen miehen peitsi pari tuntia sitten syöksi satulasta ja
jalustimesta alas.»
»Niin totta kuin olen kristitty, se pilkka pystyi!» sanoi
Juhana-prinssi. »Mitä te siitä arvelette, hyvät herrat? -- Alkaahan
meidän saksilaisten alamaistemme harja jo nousta pystyyn. Heidän älynsä
tulee teräväksi ja käytöksensä rohkeaksi näinä metelisinä aikoina.
--Mitä te sanotte, hyvät herrat? -- Niin totta kuin vielä näen päivän
valon, katsonpa parhaaksi, että me astumme laivoihimme ja hyvissä ajoin
korjaamme luumme Normandian maalle takaisin.»
»Pelkäisimmekö saksilaisia?» nauroi de Bracy. »Noiden metsäkarjujen
kukistamiseksi emme tarvitse muita aseita kuin metsästyskeihäämme.»
»Lopettakaa jo leikkinne, hyvät herrat ja ritarit», keskeytti nyt
Fitzurse, -- »ja pitäisipä teidän, ruhtinaallinen korkeus», lisäsi hän
prinssin puoleen kääntyen, »vakuuttaa arvoisalle Cedrikille, että nämä
pilapuheet, jotka oudon korvissa tuntunevat kipeältä, eivät
tarkoittaneet mitään häpäisemistä.»
»Häpäisemistäkö!» kertasi prinssi, taas muuttuen kohteliaaksi. »Tottahan
toivoakseni kukaan ei voi olettaa, että minä tahtoisin tai
läsnäollessani sallisin vieraitteni häpäisemistä. Saakaa tästä! Juonpa
maljani Cedrikin itsensä kunniaksi, koska hän ei tahdo juoda poikansa
terveydeksi.»
Malja kävi taas ympäri ja hoviherrat olivat kaikki hyvin hartaasti sitä
juovinaan; mutta saksilaisen mieli ei siitä leppynytkään, niinkuin
prinssi oli tarkoittanut. Luonnostaan hän tosin ei ollut kovin kerkeä
huomaamaan; mutta liian tylsänä se piti Cedrikin älyä, ken luuli
tuommoisen imartelevan kunnianosoituksen voivan uskottaa hänelle, että
edelläkäyneet pilkkapuheet eivät olleet aiotut häväistykseksi.
Kuitenkaan ei hän vastannut siihen sanallakaan.
Esittipä prinssi nyt taas toisen maljan: »Ritari Athelstanille,
Coningsburghin herralle!» Mainittu ritari kumarsi ja osoitti
kiitollisuuttansa hänelle suodusta kunniasta siten, että tyhjensi
äärettömän suuren pikarin pohjaan saakka.
»Ja nyt, hyvät herrat», sanoi Juhana-prinssi, jonka rohkeus alkoi
viinistä paisua, »osoitettuani kunniaa saksilaisille vierailleni tahdon
kehoittaa heitäkin vastaamaan meille yhtä kohteliaasti. Arvoisa thane»,
jatkoi hän kääntyen Cedrikin puoleen, »saanko pyytää, että mainitsisitte
jonkun normannilaisen nimen, joka vähimmin saastuttaa huulianne, ja että
sitten maljallisella viiniä huuhtoisitte pois kaiken katkeruuden, jonka
sen mainitseminen suussanne synnyttänee?»
Prinssin puhuessa Fitzurse nousi, astui hiljaa saksilaisen tuolin taakse
ja kuiskasi hänen korvaansa. Hän kehoitti Cedrikiä ottamaan vaarin tästä
tilaisuudesta ja sovittamaan äskeisen kansallisuusriidan sillä, että
mainitsisi Juhana-prinssin nimen. Saksilainen ei vastannut tähän
viisaaseen neuvoon sanallakaan, vaan nousi, täytti maljansa reunoja
myöten ja kääntyi Juhana-prinssiin näin sanoen: »Te olette,
ruhtinaallinen armo, vaatinut, että nimittäisin jonkun normannilaisen,
joka ansaitsisi näissä pidoissa tulla mainituksi. Tätä käskyänne ei ole
aivan helppo täyttää; sillä se vaatii orjaa laulamaan isäntänsä
ylistystä, ja voitettua, joka kituu valloituksen kaikkien pahojen
seurausten alla, kuuluttamaan valloittajan kiitosta. Mutta tahdonpa
kuitenkin nimittää yhden normannilaisen -- kaikkein etevimmän niin
sotataidoltaan kuin korkealta säädyltään -- parhaan ja jaloimman koko
kansastaan. Ja sitä, jonka huulet eivät minun huulteni kanssa yhdy
juomaan maljaa hänen hyvin ansaituksi kunniakseen, sitä minä sanon
kavaltajaksi ja kunnottomaksi ja tahdon sen sanan verelläni vahvistaa.
-- Minä juon tämän maljan Rikhard Leijonamielen kunniaksi!»
Juhana-prinssi, joka oli toivonut, että hänen oma nimensä puheen lopuksi
kuultaisiin saksilaisen suusta, säpsähti näin äkkiarvaamatta kuultuaan
sen veljen nimen, jolle hän oli tehnyt niin paljon pahaa. Hengettömän
koneellisesti hän kohotti viinipikarin huulilleen, mutta laski sen heti
jälleen pöydälle ja katsoi ympärilleen nähdäkseen, millä tavalla muu
seurue tottelisi tätä arvaamatonta kehoitusta. Moni läsnäolevista olikin
kahden vaiheilla pitäen kieltäytymistä yhtä vaarallisena kuin
myöntymistä. Muutamat vanhat kouliutuneet hovilaiset matkivat
uskollisesti prinssin käytöstä, kohottivat pikarin huulilleen ja
asettivat sen jälleen eteensä pöydälle. Useammat totellen jalompaa
tunnetta huusivat: »Eläköön Rikhard-kuningas! Tulkoon hän pian takaisin
meidän luoksemme!» Ja jotkut harvat, niiden joukossa myös Front-de-Boeuf
sekä temppeliherra, tuijottivat eteensä tuiman ylenkatseellisesti
eivätkä koskeneetkaan pikariin. Mutta yksikään mies ei rohjennut
julkisesti vastustaa maljaa, joka juotiin hallitsevan kuninkaan
kunniaksi.
Hetken aikaa Cedrik nautti voitonriemuansa; sitten hän virkkoi
toverilleen: »Nouse, jalo Athelstan! Me olemme tarpeeksi kauan olleet
täällä, koska olemme jo saaneet tilaisuuden lausua kiitokset prinssi
Juhanan kohteliaisuudesta. Täst'edes saavat ne, jotka tahtovat tarkemmin
tutkia meidän moukkamaisia saksilaisia tapojamme, käydä meitä katsomassa
esi-isiltä perityissä omissa taloissamme. Me olemme nyt kylläksi saakka
nähneet kuninkaallisia pitoja sekä normannilaista kohteliaisuutta.»
Näin sanoen hän nousi ja poistui pitosalista; hänen jäljessään seurasi
Athelstan sekä useat muut vieraat, jotka olivat saksilaista rotua ja
siis suutuksissa Juhana-prinssin ja hänen hoviherrojensa pilkkapuheista.
»Pyhän Tuomaan luiden kautta!» huudahti prinssi heidän lähdettyään;
»onpa näillä saksilaislurjuksilla koko päivän ollut myötäinen onni, ja
voittajien ylpeydellä he nytkin menivät kotiinsa.»
»_Conclamatum est, poculatum est_», sanoi Aymer-abotti, »se on: me
olemme pikaria kilistäneet ja ääntämme helistäneet, -- nyt olisi aika
erota leikistä.»
»Lieneekö munkilla joku katuva kaunokainen ripitettävänä tänä yönä,
koska hänellä on niin kiire», arveli de Bracy.
»Eipä niinkään, herra ritari», vastasi abotti; »mutta pitäisihän minun
vielä tänä yönä joutua muutaman penikulman matka likemmäksi kotia.»
»He tekevät lähtöä», kuiskasi prinssi Fitzurselle, »sillä he pelkäävät,
että meidän yrityksemme käy huonosti, ja tuo abotti-pelkuri on
ensimmäinen minusta luopumaan.»
»Olkaa huoleti, armollinen herra», vastasi Fitzurse; »kyllä minä virkan
hänelle semmoiset syyt, että hän saapuu seuraamme, kun kokoonnumme
Yorkiin. -- Herra abotti», lisäsi hän, »minulla olisi jotakin
kahdenkesken puhuttavaa teille, ennenkuin nousette juhtanne selkään.»
Muutkin vieraat läksivät pois eikä jäänyt muita kuin prinssin
seuralaisherrat sekä lähimmät puoluelaiset.
»Se hyvä siis oli sinun neuvostasi», sanoi prinssi vihaisesti katsahtaen
Fitzurseen, »että päihtynyt saksilainen talonpoika sai omassa pöydässäni
olla hävytön minulle ja että ihmiset, kuultuansa vain veljeni nimenkin
kaikuvan, pakenevat luotani, ikäänkuin olisin pitalitautinen!»
»Malttakaa mielenne, herrani», vastasi neuvonantaja. »Voisinpa kääntää
moitteet teitä itseänne vastaan ja puhua siitä ajattelemattomasta
vallattomuudesta, joka teki minun hankkeeni tyhjäksi, yllyttäen teitä
toimimaan vasten parempaa tietoanne. Mutta nyt ei ole aikaa turhiin
syyttelemisiin. Minä menen heti de Bracyn kanssa noiden häilyväisten
pelkurien puheille ja aion todistaa heille, että he ovat jo astuneet
liian pitkälle voidaksensa enää peräytyä.»
»Ei se auta mitään!» sanoi prinssi astuen epävakaisin askelin
edestakaisin huoneessa ja puhuen kiivaudella, jota runsas viini oli
kiihdyttänyt; -- »ei se auta yhtään mitään! -- He ovat nähneet
kirjoituksen seinässä, -- he ovat havainneet leijonan jäljen hiekassa,
-- he ovat kuulleet, miten hänen lähenevä möyryntänsä värisytti metsän
lehtiä; -- eikä ole mitään keinoa, joka voisi enää karaista heidän
rohkeuttaan!»
»Suokoon Jumala», sanoi Fitzurse de Bracylle, »että löytyisi keino, joka
voisi karaista hänen omaa rohkeuttansa! Yksin hänen veljensä pelkkä
nimikin masentaa hänet kuin ruttotauti. Onnettomat ovat semmoisen
hallitsijan neuvonantajat, joka on vailla miehuutta ja lujuutta, niin
hyvässä kuin pahassa.»