»Kuin musta korppi, paha profeetta,
mi rääkkyy sairaan kuolontuomion,
ja pimeässä äänettömän yön
luo maahan ruton myrkyn siivistään, --
näin yhä ahdistettu, vainottu
Barrabas raukka juoksee manaten
pahinta pahaa päähän kristittyin.»
_Maltan Juutalainen_.
Heti kun Perinnötön ritari astui telttaansa, riensi sinne parvi
asemiehiä ja hovipoikia auttaakseen häntä rautavaruksia riisuttaessa,
tuodakseen puhtaat vaatteet ja valmistaakseen kylvyn. Heidän
kohteliaisuutensa taisi tällä kertaa olla vielä tavallista hartaampi;
sillä he olivat kaikki uteliaat näkemään kuka tuo ritari oli, joka oli
niin monta vastustajaa voittanut, mutta ei prinssinkään käskystä ollut
tahtonut nostaa silmirautaansa eikä virkkaa nimeänsä. Mutta heidän
touhuisa ja utelias kohteliaisuutensa ei saanut toivottua palkkaa.
Perinnötön ritari ei ottanut vastaan apua keltään muulta paitsi omalta
asemieheltään eli pikemminkin rengiltään -- talonpoikaiselta
törkimykseltä, joka oli verhottu tummanväriseen huopaviittaan, pää sekä
kasvot puoleksi peitettyinä normannilaiseen mustaan puuhkalakkiin,
--ikäänkuin olisi hänkin, samoinkuin hänen herransa, tahtonut pysyä
tuntemattomana. Kun kaikki muut olivat teltasta lähteneet, riisui
palvelija ritarilta rautavarusteen raskaammat osat ja asetti hänen
eteensä ruokaa sekä viiniä, jotka päivän vaivojen jälkeen maistuivat
sangen hyvältä.
Tuskin ritari oli saanut kiireisen ateriansa syödyksi, kun eräs
palvelija tuli ilmoittamaan, että viisi miestä, jotka kaikki taluttivat
täysin varustettuja ratsuja, seisoi ulkona pyrkien hänen puheillensa.
Ritarilla oli nyt rautavaruksensa asemesta yllään pitkä viitta,
jommoista hänen säätyisillään miehillä oli tapana käyttää kotioloissa.
Siihen kuului päähine, joka, jos sen tahtoi vetää pään yli, peitti
kasvot melkein yhtä hyvin kuin kypärän silmirauta. Mutta yöksi painuvan
illan hämäryys teki tämmöisen peitteen tarpeettomaksi, sillä ei nyt enää
olisi voinut tuntea muun kuin hyvin tutun miehen kasvot.
Perinnötön ritari astui siis rohkeasti teltastaan ja tapasi ulkona
vaatijaritarien asemiehet, jotka heidän ruskean- ja mustan-värisistä
puvuistaan oli helppo tuntea. Jokainen heistä piti suitsista isäntänsä
ratsua, jonka satulaan tämänpäiväisessä taistelussa käytetyt
asevarusteet olivat kiinnitetyt.
»Ritarilakien mukaan», sanoi ensimmäinen miehistä, »minä, Balduin de
Oyley, pelätyn ritarin, Brian de Bois-Guilbertin asemies, tarjoan
teille, joka tällä kertaa olette omaksunut itsellenne Perinnöttömän
ritarin nimen, tämän ratsun sekä ne varusteet, joita mainittu Brian de
Bois-Guilbert tämänpäiväisessä turnauksessa on käyttänyt. Ja saatte te,
jalo herra, oman mielenne mukaan päättää, tahdotteko ne pitää vai ottaa
niistä lunnaat. Sillä tämmöinen on turnajaissääntö.»
Muutkin asemiehet toistivat melkein samat sanat, ja vaikenivat sitten
odottaen Perinnöttömän ritarin päätöstä.
»Teille neljälle, hyvät herrat», vastasi ritari kääntyen viimeksi
puhuneitten asemiesten puoleen, »sekä teidän kunnioitettaville,
urhokkaille herroillenne on minulla sama yhteinen vastaus. Viekää
terveiseni jaloille ritareille, teidän isännillenne, ja sanokaa, että
mielestäni olisi pahasti tehty, jos ryöstäisin heiltä nämä ratsut sekä
aseet, sillä heitä kunnokkaampien ritarien käytettäviksi ne eivät voi
joutua. -- Mielelläni soisin, että tässä olisi kaikki, mitä minulla on
sanomista noille jaloille ritareille. Mutta itsepä olenkin todenteolla,
niinkuin olen itseäni nimittänyt, Perinnötön ritari. Siitä syystä minun
täytyy johonkin määrin pysyä kiitollisuudenvelassa teidän herroillenne
ja anoa, että he suvaitsisivat itse arvioida lunnaat ratsuistaan sekä
varusteistaan, sillä minä voin tuskin sanoa omakseni edes niitäkään,
jotka minulla tänään oli käytettävänäni.»
»Meitä on käsketty», vastasi Reginald Front-de-Boeufin asemies,
»tarjoamaan sata sekiiniä kustakin hevosesta varusteineen.»
»Se riittää hyvinkin», sanoi Perinnötön ritari. »Puolet tästä summasta
minun täytyy nykyisessä puutteessani pitää. Tähteistä ottakaa te, hyvät
herrat, puolet itsellenne, ja jakakaa toinen puoli airueille,
soittoniekoille ja palvelijoille.»
Lakit kädessä ja nöyrästi kumarrellen asemiehet kiittivät ritaria
kohteliaisuudesta ja anteliaisuudesta, jommoista useinkaan ei oltu
nähty, ei ainakaan niin ylenpalttisessa määrässä. Mutta Perinnötön
ritari kääntyi nyt Brian de Bois-Guilbertin asemiehen, Balduinin
puoleen. »Teidän herraltanne», hän sanoi, »en ota vastaan aseita enkä
lunnaitakaan. Viekää hänelle minulta terveiset, että meidän välinen
taistelumme ei vielä ole päättynyt, -- ei ennenkuin olemme taistelleet
sekä peitsillä että miekoilla, sekä jalkaisin että ratsain. Tähän
taisteluun elämästä ja kuolemasta hän itse on minut haastanut, enkä minä
unhota hänen vaatimustansa. -- Sitä odotellessamme vakuuttakaa hänelle,
että minä en ajattele häntä samanlaisin tuntein kuin muita hänen
taistelukumppaneitaan, joiden kanssa mielelläni vaihdan
kohteliaisuuksia, vaan että pidän häntä verivihollisenani.»
»Minun herrani», vastasi Balduin, »osaa kyllä vastata röyhkeyteen
röyhkeydellä ja sivalluksiin sivalluksilla, yhtä hyvin kuin
kohteliaisuuteen kohteliaisuudella. Koska ette huoli ottaa vastaan
häneltä samoja lunnaita kuin muiden ritarien varusteista, niin täytyy
minun jättää tämä hevonen ja nämä varusteet tänne. Sillä tiedän varmaan,
että herrani pitäisi häpeällisenä käyttää koskaan enää niitä.»
»Oikein puhuttu, hyvä herra», sanoi Perinnötön ritari, »oikein ja
uljaasti, niinkuin sen miehen sopii, joka vastaa poissaolevan isäntänsä
puolesta. Mutta älkää kuitenkaan jättäkö ratsua ja varusteita tänne.
Viekää ne takaisin herrallenne; ja jollei hänen kunniansa salli hänen
käyttää niitä, niin pitäkää te, kelpo ystävä, ne omananne. Sen verran
kuin minulla on niihin oikeutta, lahjoitan ne mielelläni teille.»
Balduin kumarsi syvään ja poistui sitten seuralaistensa kanssa. Mutta
Perinnötön ritari palasi telttaansa.
»Tähän asti, Gurth», hän sanoi, »ei Englannin ritariston maine ole
ainakaan pilaantunut minun kauttani.»
»Ja minä», sanoi Gurth, »en ole saksilaisena sikopaimenena huonosti
toimittanut normannilaisen asemiehen osaa.»
»Etpä vallan pahoin», vastasi Perinnötön ritari. »Mutta sittenkin olen
kaiken aikaa pelännyt, että talonpoikainen kömpelyytesi sinut
paljastaisi.»
»Hs!» sanoi Gurth, »ei kukaan voi minua tuntea, jollei kenties
leikkitoverini, Wamba-narri, josta en ikänä saa täyttä selvää, onko hän
todellisuudessa suurempi hupsuna vai velikultana. Tuskin saatoin hillitä
nauruani, kun vanha isäntäni kulki aivan sivuitseni siinä luulossa, että
Gurth oli monen penikulman päässä, Rotherwoodin soilla ja saloilla,
hänen sikojansa paimentamassa. Jos minut tunnettaisiin...»
»Hyvä on», sanoi Perinnötön ritari, »tiedäthän mitä sinulle lupasin.»
»No, mitä siihen tulee», sanoi Gurth, »ei selkäsaunan pelko ole koskaan
pidättänyt minua auttamasta ystävää. Onpa minulla paksu nahka, joka
kestää puukkoa tai piiskansiimaa yhtä hyvin kuin minkä hyvänsä oman
laumani karjun nahka.»
»Usko minua, kyllä palkitsen kaiken vaaran, johon olet minun tähteni
antautunut, Gurth», sanoi ritari. »Ensi aluksi ole hyvä ja ota nämä
kymmenen kultarahaa.»
»No, nythän olen rikkaampi», sanoi Gurth, pistäen lahjan kukkaroonsa,
»kuin ikinä mikään sikopaimen tai muu orja on ollut.»
»Vie tämä pussillinen kultaa Ashbyhyn», lisäsi hänen herransa, »ja hae
käsiisi Iisak juutalainen, joka on kotoisin Yorkin kaupungista. Ottakoon
hän itse näistä rahoista maksun hevosesta sekä varusteista, jotka sain
hänen takauksellansa lainaksi.»
»Enkä, pyhä Dunstan auttakoon!» vastasi Gurth; »sitä en tee.»
»Kuinka, lurjus!» huusi herra, »etkö tottele käskyjäni?»
»Kyllä, kaikkia kunniallisia, järkeviä ja kristillisiä käskyjä», vastasi
Gurth; »mutta tämä ei ole sellainen. En olisi kunniallinen mies, jos
sallisin juutalaisen itse määrätä maksunsa, sillä se olisi petosta
herraani vastaan. Eikä se olisi järkevääkään, -- se olisi hupsun työtä.
Ja päällepäätteeksi se ei olisi kristillisestikään tehty, sillä minähän
ryöstäisin oikeauskoisen paljaaksi ja rikastuttaisin uskottoman.»
»Sittenkin sinun täytyy pitää huolta siitä, että hän tulee tyydytetyksi,
sinä mulipää», käski taas Perinnötön ritari.
»Täytyyhän sitten niin tehdä», sanoi Gurth, pistäen pussin takkinsa alle
ja lähtien ulos teltasta. »Sitkeäpä hänen pitäneekin olla, jollen saa
häntä tyytymään puoleen siitä, mitä hän itse vaatii.» Näin sanoen hän
lähti matkaan ja jätti Perinnöttömän ritarin yksin levottomien
ajatustensa seuraan.
Ja kovasti levottomat ja tuskalliset nämä ajatukset olivatkin,
--useammasta syystä kuin mitä nyt vielä voimmekaan lukijalle ilmaista.
Meidän tulee nyt siirtyä Ashbyn kaupunkiin, tai pikemmin erääseen sen
likeisyydessä olevaan yksinäiseen taloon. Talon omistaja oli rikas
israeliitta, jonka luona Iisak tyttärensä sekä muiden seuralaistensa
kanssa oli saanut asunnon. Sillä juutalaiset, niinkuin kaikki tiedämme,
olivat aina hyvin vieraanvaraisia ja valmiit auttamaan omia
kansalaisiaan, vaikka heidän sanottiin vastahakoisesti ja kitsaasti
avustavan niitä, joita ne nimittivät pakanoiksi. Mutta kristityt
puolestaan kohtelivat juutalaisia sillä tavoin, etteivät he paljon
kohteliaisuutta ansainneetkaan.
Kamarissa, joka tosin oli pieni, mutta kalliisti koristettu itämaiseen
tapaan, istui Rebekka kirjotuilla patjoilla. Ne oli levitetty matalalle
lavalle, joka kiersi kamarin seiniä toimittaen, samoinkuin
espanjalaisten _estrada_, tuolien ja lavitsoiden virkaa. Levottomuutta
ja lapsenrakkautta ilmaisevin katsein neiti seurasi isäänsä, joka
alakuloisen näköisenä ja epävarmoin askelin asteli edestakaisin
kamarissa. Välistä Iisak väänteli käsiään, välistä loi silmänsä ylös
lakeen, aivan kuin kovassa sydämentuskassa oleva ihminen. »Voi, isämme
Jaakob auttakoon!» huusi hän. »Voi, auttakaa kaikki, te kansamme
kaksitoista pyhää isää! Miksi piti semmoisen vahingon sattua minulle,
joka aina olen rehellisesti noudattanut jokaista Mooseksen lain
puustavia ja merkkiä! Viisikymmentä sekiiniä on minulta kerrassaan
ryöstetty ja hukkunut tuon häijyn hirmuvaltiaan ahnaisiin kynsiin!»
»Mutta, isä», sanoi Rebekka, »minustahan näytti siltä, että itse
annoitte vapaaehtoisesti rahan prinssi Juhanalle.»
»Vapaaehtoisestiko? Egyptin rutto häneen tarttukoon!
--Vapaaehtoisestiko, sanot? -- Aivan niin, juuri yhtä vapaaehtoisesti
kuin Lyonin lahdella, myrskyn ahdistaessa, viskasin tavarani mereen,
keventääkseni laivamme kulkua -- kun annoin kalliit silkkini kuohuvien
laineiden pukimiksi -- kun niiden suolaiseen vaahtoon sekoitin
hyvänhajuista mirhamia ja aloeta -- kun upotin meren syvyyksiin kaikki
kulta- ja hopea-astiani! Eikö se hetki ollut sanomattoman tuskallinen,
vaikka teinkin uhrin omin käsin?»
»Mutta olipa se semmoinen uhri, jota Herra vaati meidän henkemme
pelastukseksi», vastasi Rebekka, »ja onpa isiemme Jumala siitä ajasta
siunannut teidän tavaroitanne ja kauppaanne.»
»On kyllä», arveli Iisak. »Mutta jos hirmuvaltias ne minulta ryöstää,
niinkuin tänäpäivänä, ja jos minun vielä päälliseksi täytyy näyttää
iloiselta, kun minut ryöstetään paljaaksi -- ah, tyttäreni, kaikista
pahoista, jotka rasittavat meidän perinnötöntä ja kuljeksivaa kansaamme,
on pahinta se, että koko maailma ympärillämme vain nauraa meille, kun
meitä sorretaan ja ryöstetään, ja että meidän täytyy itsekin, niellen
kaiken vääryyden nostattaman suuttumuksen, nöyrästi hymyillä, vaikka
pitäisi kostaa miehen tavalla.»
»Älkää katsoko asiaa siltä kannalta, rakas isä», sanoi Rebekka; »onhan
meilläkin etumme. Ovathan nuo armottomat, sortavat pakanat tavallansa
Siionin hajoitettujen lasten vallan alaisia, vaikka kuinkakin meitä
ylenkatsovat ja vainoovat. Ilman meidän rikkauksiemme apua he eivät
voisi varustaa väkeänsä sotaan eivätkä viettää voittojuhliansa rauhan
tultua; ja karttuneenahan kultamme palaa lainassa oltuaan takaisin
kirstuihimme. Me olemme niinkuin nurmi, joka viheriöitsee sitä paremmin,
mitä pahemmin sitä tallataan. Eipä olisi tämänpäiväisiäkään komeita
turnajaisia saatu aikaan ilman halveksitun juutalaisen mielisuosiota;
sillä hänpä se niihin rahat antoi.»
»Tyttäreni», sanoi Iisak, »sanasi ovat koskeneet toiseenkin kipeään
paikkaan sydämessäni. Tuo jalo ratsu ja nuo kalliit varusteet, jotka
hinnaltaan ovat täydesti saman arvoiset kuin koko voitto Kirjath Jairam
Leicesteriläisen kanssa solmimastani kaupasta -- nekin kaikki ovat aivan
hukassa. Se tappio nielee minulta koko viikon tulot, kahden sabatin
välisen ajan tulot! -- Mutta kenties asia kuitenkin päättyy paremmin
kuin tällä hetkellä osaan pelätä. Onhan hän kelpo nuorukainen.»
»Varmaan», lohdutti Rebekka, »ei teidän tarvitse katua, että palkitsitte
oudon ritarin osoittaman avunteon.»
»Niin minäkin uskon, tytär», sanoi Iisak, »ja uskonhan myös, että Siion
kerran rakennetaan uudelleen. Mutta yhtä vähän kuin tohdin toivoa, että
näillä ruumiillisilla silmilläni saan nähdä uuden temppelin seinät ja
katonnastat, yhtä vähän toivon myös näkeväni kristityn, vaikkapa hän
olisikin paras heistä, tulevan maksamaan velkansa, paitsi silloin kun
tuomarin ja vanginvartijan pelko häntä ahdistaa.»
Näin lausuttuaan hän alkoi uudestaan levottomasti astua pitkin kamarin
permantoa; ja Rebekka, joka huomasi, että kaikki lohdutusyritykset
johdattivat vain uusia huolen syitä mieleen, lakkasi turhasta
yrityksestään. Siinä hän tekikin viisaasti, ja tahtoisinpa kehoittaa
kaikkia lohduttajia ja neuvonantajia tekemään samaten, jos sattuvat
samanlaiseen tilanteeseen.
Ilta alkoi nyt jo pimetä; sentähden juutalainen palvelija saapui sisälle
ja laski pöydälle kaksi hopealamppua, joissa paloi hyvänhajuista öljyä.
Toinen juutalaispalvelija asetti samalla kalliita viinejä ja valituita
herkkuja toiselle pienelle pöydälle, joka oli eebenpuuta ja hopealla
kirjottu. Kotonansa näet juutalaiset soivat itselleen kaikkein
kalleimpia ylellisyyksiä. Palvelija toi myös sanan, että eräs
nasarilainen (sillä nimellä juutalaiset keskenään nimittivät
kristityitä) pyysi päästä isännän puheille. Sen, joka elättää itseään
kaupalla, pitää aina olla valmis vastaanottamaan jokaisen, ken sanoo
tulevansa asioissa. Iisak laski sentähden heti pöydälle Kreikan viinillä
täytetyn pikarinsa -- jonka hän juuri oli nostanut huulillensa, mutta ei
vielä ennättänyt maistaakaan. Tyttärellensä hän sanoi kiireesti:
»Rebekka, peitä silmäsi hunnulla» ja käski sitten päästää vieraan
sisään. Juuri kun Rebekka oli saanut jalkoihin asti ulottuvan, utuisesta
hopeakankaasta tehdyn hunnun heitetyksi ihanien kasvojensa yli, aukesi
ovi ja Gurth astui sisään, verhottuna normannilaisen viittansa leveihin
laskoksiin. Hänen ulkomuotonsa oli pikemmin pelkoa nostattava kuin
rauhoittava, varsinkin kun hän ei ottanut lakkia päästään, vaan painoi
sen vielä alemmaksi ryppyisen otsansa peitoksi.
»Oletko sinä Yorkista tullut Iisak Juutalainen?» hän kysyi saksin
kielellä.
»Olen», vastasi Iisak samalla kielellä (sillä kauppaa harjoittaessaan
oli hän oppinut kaikki kielet, joita Britanniassa puhuttiin). »Entä kuka
sinä olet?»
»Se ei vaikuta asiaan», vastasi Gurth.
»Vaikuttaapa yhtä paljon kuin minun nimeni sinuun», sanoi Iisak. »Kuinka
voin ruveta asioihin kanssasi, jollen saa kuulla nimeäsi?»
»Aivan hyvin», vastasi Gurth; »sillä minun, joka tuon rahoja, pitää
tietää, että maksan ne oikealle miehelle. Mutta tuskinpa sinä, joka
rahat saat, suuresti välität siitä, kenenkä käsi ne on tuonut.»
»Vai niin», sanoi juutalainen, »vai olet sinä tullut rahaa maksamaan?
--Pyhä isä Aabraham tietäköön! Tämähän tekee meidän välimme aivan
toisenlaiseksi. Ja keneltä rahat tuot?»
»Perinnöttömän ritarin käskystä», sanoi Gurth, »hänen, joka
tämänpäiväisissä turnajaisissa pääsi voittajaksi. Tuon maksun niistä
varusteista, jotka Leicesterin kaupungin juutalainen Kirjath Jairam
sinun takauksellasi antoi isännälleni. Hevonen seisoo taasen tallissasi,
ja nyt tahtoisin tietää, kuinka suuri summa minun tulee maksaa
varusteista.»
»Sanoinhan minä, että hän on kelpo nuorukainen», huusi Iisak riemuiten.
»Eihän siemaus viiniä taitane tehdä sinulle pahaa», lisäsi hän, kaataen
pikariin ja tarjoten Gurthille kalliimpaa juomaa kuin sikopaimen vielä
koskaan oli maistanut. »Ja paljonko rahaa», jatkoi hän taas, »olet
tuonut mukanasi?»
»Pyhä Neitsyt auttakoon!» huusi Gurth, laskien pikarin kädestään
pöydälle. »Tämmöistäkö taivaanjuomaa nämä uskottomat koirat särpivät
poskeensa, kun meidän oikeauskoisten kristittyjen täytyy latkia olutta,
joka on yhtä paksua ja sakeaa kuin sikojeni syömä rapa! -- Sinä kysyt,
kuinka paljon rahaa olen tuonut kanssani?» lisäsi saksilainen tämän
loukkaavan huudahduksen jälkeen; -- »enpä kovinkaan suurta summaa, vähän
käsirahaa vain aluksi. Kuule, Iisak! Näytä nyt, että sinulla on
omatunto, vaikkapa vain juutalaisen omatunto.»
»Onhan», arveli Iisak, »herrasi peitsen ja käsivartensa voimalla saanut
itselleen hyviä hevosia sekä monet kalliit varusteet. -- Mutta hän on
kelpo nuorukainen -- tahdon sentähden ottaa ne maksusta ja antaa hänelle
takaisin sen verran kuin liikenee.»
»Minun herrani on luovuttanut ne takaisin», sanoi Gurth.
»Voi, sepä oli paha!» sanoi juutalainen, »se oli hullusti tehty. Ei
kukaan täkäläinen kristitty jaksa ostaa niin paljon hevosia tai
varusteita -- eikä kukaan juutalainen, paitsi minä, maksa niistä
puoltakaan hintaa. Mutta lieneehän sinulla sata sekiiniä mukanasi tuossa
kukkarossasi», lisäsi Iisak, tirkistäen Gurthin viitan alle, »se näyttää
olevan hyvin raskas.»
»Siinä on nuolenpäitä», tokaisi Gurth viekkaasti.
»No sitten», sanoi Iisak läähättäen, kun hänen rinnassaan vanha paatunut
voitonpyyntö ja tämänkertainen harvinainen jalomielisyyden puuska
taistelivat keskenänsä. »Mitäpä, jos ottaisin kahdeksankymmentä sekiiniä
tuosta hyvästä hevosesta ja noista kalkista varusteista, -- joten
minulle ei jää äyriäkään voittoa itselleni. -- Onko sinulla niin paljon
rahaa mukanasi, että voit sen maksaa?»
»Tuskin», vastasi Gurth, vaikka vaadittu summa oli kohtuullisempi kuin
hän oli osannut toivoakaan. »Melkein tyhjäksi siitä herrani kukkaro
tulee. Mutta jollet mitenkään voi helpottaa, täytynee minun suostua
siihen.»
»Kaada itsellesi vielä pikarillinen viiniä», sanoi juutalainen. »Voi!
kahdeksankymmentä sekiiniä on liian vähän. En saa mitään korkoa rahojeni
lainaamisesta; ja, paitsi sitä, onhan tuo kelpo ratsu voinut
vikaantuakin tämänpäiväisessä taistelussa. Voi, voi, kuitenkin! olipa se
aika kova ja vaarallinen kahakka! Miehet ja ratsut törmäsivät yhteen
niinkuin Basanin metsähärät! Hevonen on varmasti vikaantunut!»
»Ja minä sanon», vastasi Gurth, »että se on aivan terve, niin
raajoiltaan kuin keuhkoiltaan. Menehän itse katsomaan, se on tallissasi.
Ja minä sanon vielä lisäksi, että seitsemässäkymmenessä sekiinissä on
aivan kylliksi hintaa varusteista, ja tottapa kristityn miehen sana
tässä kelvannee yhtä paljon kuin juutalaisen. Jollet tahdo tyytyä
seitsemäänkymmeneen, niin vien tämän kukkaron» -- näin sanoen hän
kilisytti rahoja kukkarossa -- »takaisin herralleni.»
»Ei, ei suinkaan!» sanoi juutalainen, »anna vain tänne rahat -- sekiinit
-- nuo kahdeksankymmentä sekiiniä, -- saatpa nähdä, että annan sinulle
kelpo juomarahat.»
Gurth suostui viimein; hän maksoi kahdeksankymmentä sekiiniä ja sai
juutalaiselta kuitin niin hevosesta kuin varusteistakin. Juutalaisen
käsi vapisi ilosta, kun hän luki ensimmäisiä seitsemääkymmentä
kultarahaa. Viimeiset kymmenen hän luki sangen hitaasti, arvellen ja
viivyskellen ja pistäen pari sanaa väliin joka kerta, kun otti yhden
niistä pöydältä ja pudotti kukkaroonsa. Ilmeinen ahneus taisteli hänen
sydämessään paremman tunteen kanssa, edellinen yllyttäen häntä panemaan
sekiinin toisensa perästä talteen, jälkimmäinen sitä vastoin kehoittaen
häntä palauttamaan edes osan takaisin hyväntekijälle tai antamaan
tuojalle juomarahoiksi. Hänen puheensa kuului tällä tapaa:
»Ykskahdeksatta -- kakskahdeksatta, sinun herrasi on kelpo nuorukainen
-- kolmekahdeksatta, oikein kelpo nuorukainen -- neljäkahdeksatta --tämä
kappale on reunasta vähän leikattu -- viiskahdeksatta -- ja tämä ei
tunnu aivan täysipainoiselta -- kuuskahdeksatta -- kun herrasi
joskus on rahan tarpeessa, tulkoon vain Iisak Yorkilaisen luo
--seitsemänkahdeksatta -- se tahtoo sanoa, tuokoon kuitenkin lujat
takaukset lainasta.» -- Tässä hän pysähtyi jokseenkin pitkäksi ajaksi,
ja Gurth jo toivoi, että jäljelläolevat kolme kultarahaa saisivat mennä
toista tietä kuin niiden kumppanit. Mutta juutalainen alkoi jälleen
lukea. -- »Kahdeksankahdeksatta -- sinä olet kunnon mies
--yhdeksänkahdeksatta -- ja ansaitsisitpa saada vähän juomarahaa...»
Tähän juutalainen jälleen pysähtyi ja katsoi viimeistä sekiiniä,
epäilemättä arvellen, antaisiko sen Gurthille. Hän punnitsi sitä
sormissaan ja viskasi sitten pöydälle, niin että helähti. Jos sen ääni
olisi vähänkin pettänyt tai jos se olisi tuntunut hiuskarvankaan verran
keveämmältä, niin anteliaisuus kukaties olisi päässyt voitolle. Mutta
Gurthin kovaksi onneksi helähdys oli aivan selvä, ja sekiini oli
vast'ikään lyöty, vieläpä hiukan ylipainoinenkin. Iisak ei siis
hennonutkaan siitä luopua. Hän pudotti sen kukkaroon, ikäänkuin
huomaamatta, ja sanoi: »Kahdeksankymmentä -- nyt on luku täysi, ja minä
olen varma, että saat herraltasi hyvät juomarahat. -- Näkyypä», lisäsi
hän halukkaasti katsellen kukkaroa, »sinulla vielä olevan enemmänkin
kolikoita tuossa kukkarossasi.»
Gurth irvisteli, niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi nauraa, ja
vastasi: »Taitaahan vielä olla yhtä paljon kuin tuossa kasassa, jonka
niin tarkasti laskit.» Sitten hän käänsi kuitin kokoon ja pisti sen
lakkiinsa, lisäten: »Kavahda partaasi, juutalainen, jollei tämä paperi
ole täydessä kunnossa!» Lopuksi hän vielä pyytämättä kaasi itsellensä
kolmannenkin pikarillisen viiniä ja lähti sitten jäähyväisittä.
»Rebekka», sanoi juutalainen, »peijasipa tuo ismaeliitta sittenkin
minua. Mutta samantekevä -- hänen herransa on kelpo nuorukainen -- on
niinkin, ja minä olen iloinen siitä, että hän on voittanut kulta- ja
hopeasekiinejä nopealla ratsullaan sekä vahvalla peitsellään, joka oli
kangastukin paksuinen niinkuin Goliath Filistealaisen ase.»
Hän kääntyi kuullaksensa, mitä Rebekka virkkaisi; mutta tämä olikin,
sill'aikaa kun Iisak lörpötteli Gurthin kanssa, hiljaa mennyt toiseen
kamariin.
Gurth oli tällä välin astunut portaita alas ja joutunut pimeään
eteiseen, missä hänen täytyi haparoida käsillään ovea. Silloinpa
ilmestyi hänen tielleen yht'äkkiä valkeaverhoinen hahmo, pidellen pientä
hopeista lamppua kädessään. Kaunis näky viittasi häntä käymään vieressä
olevaan kamariin. Hiukan vastahakoisesti Gurth totteli kutsua. Hän oli
rohkea ja hurjapäinen kuin metsäkarju, milloin maallinen voima sattui
häntä vastaan. Mutta niinkuin kaikki saksilaiset, hän pelästyi pahasti,
kun tuli puhe yksisarvisista, metsänhaltioista, valkoisista naisista ja
kaikista muista taikaloruista, joita hänen esi-isänsä olivat tuoneet
tullessaan Saksan metsistä. Hänelle johtui sitä paitsi mieleen, että hän
oli juutalaisen talossa, ja juutalaisillahan, paitsi muita heidän
syykseen pantuja pahoja tapoja, oli muka mainio loitsu- ja
noitumistaito. Sittenkin Gurth hiukan epäiltyänsä totteli hahmon
viittausta ja seurasi sen osoittamaan kamariin. Siellä hän ilokseen ja
ihmeekseen näki, että hänen salamyhkäinen johtajansa ei ollutkaan kukaan
muu kuin sama kaunis juutalaistyttö, jonka hän oli nähnyt ensin
turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.
Tyttö kysyi häneltä, miten hänen asiansa vanhan juutalaisen kanssa oli
käynyt, johon Gurth vastasi tarkasti kertoen kaikki.
»Isäni laski vain leikkiä sinun kanssasi», sanoi Rebekka. »Hän on sinun
herrallesi suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin hän voi noilla
varusteilla ja hevosilla maksaa, vaikka niiden hinta olisi kymmentä
vertaa kalliimpi. Kuinka suuren summan nyt maksoit isälleni?»
»Kahdeksankymmentä sekiiniä», vastasi Gurth kysymystä kummastellen.
»Tässä kukkarossa on sata sekiiniä», sanoi Rebekka. »Vie herrallesi
takaisin, mikä hänen omansa on, ja pidä itse loput. Joudu -- lähde
matkaasi -- älä kuluta aikaasi kiitoksiin. Ja ole varuillasi, kun kuljet
tämän kaupungin kautta, joka nyt on täynnä kaikenlaista väkeä. Pianpa
voisit menettää sekä kantamuksesi että henkesikin kaupan päällisiksi.
--Ruben», hän lisäsi taputtaen käsiänsä yhteen, »näytä valkeaa tälle
vieraalle ja katso, että hyvin lukitset ja telkitset oven.»
Ruben, tummapintainen, mustapartainen israeliitta, teki niinkuin tyttö
käski. Tulisoihtu kädessä hän avasi ulko-oven, johti Gurthin kivetyn
pihan kautta, päästi hänet portissa olevasta pienestä ovesta ulos ja
lukitsi sitten oven kahleilla sekä salvoilla, jotka olisivat olleet
kyllin tukevat vankilankin telkimiksi.
»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth kompuroidessaan pimeätä kujaa
myöten, »ei tämä ollut mikään juutalaistyttö, vaan taivaan enkeli!
--Kymmenen sekiiniä sain hyvältä nuorelta herraltani -- kaksikymmentä
tältä Siionin helmeltä -- sepä oli onnen päivä! -- Tulisi vielä toinen
samanlainen lisäksi, Gurth, niin voisit lunastaa itsesi orjuudesta ja
sinusta tulisi yhtä vapaa mies kuin kuka muu hyvänsä. -- Ja sitten
heitän pois sikopaimenen sarven ja sauvan ja otan vapaana miehenä
käteeni miekan ja kilven ja seuraan nuorta herraani niin kauan kuin elän
salaamatta enää kasvojani tai nimeäni.»