Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martival, molemmat turnausmarskit,
riensivät ensimmäisinä onnittelemaan voittajaa. He pyysivät samalla,
että hän nyt ottaisi kypärän päästään tai edes avaisi silmirautansa,
ennenkuin hän heidän seurassaan lähtisi prinssin kädestä vastaanottamaan
turnajaispalkinnon. Mutta Perinnötön ritari toisti lujasti, vaikka
ritarillisen kohteliaasti kieltävän vastauksen. Hän ei sanonut vielä
tällä hetkellä voivansa näyttää kasvojaan, erinäisistä syistä, jotka hän
taisteluun tarjoutuessaan oli ilmoittanut airueille. Marskit eivät tästä
vastauksesta lainkaan kummastuneet; sillä olihan tavallisimpia niistä
monista ja eriskummallisista lupauksista, joita ritarit siihen aikaan
tekivät, että he sitoutuivat määrätyn ajan kuluessa, tai siksi kunnes
jokin määrätty tehtävä oli toimitettu, pysymään tuntemattomina. Marskit
eivät siis enempää yrittäneetkään tiedustella Perinnöttömän ritarin
salaisuutta, vaan ilmoittivat prinssi Juhanalle voittajan toivomuksen ja
pyysivät, että hän saisi sellaisenaan tulla vastaanottamaan urhoutensa
ansaitun palkinnon.
Oudon ritarin itsepäisyys närkästytti suuresti prinssiä, joka oli
utelias tietämään kuka hän oli. Sitä paitsi oli Juhana ennestäänkin jo
pahoillaan siitä, että tämä ritari yksinään oli turnauksessa voittanut
kaikki hänen suosimansa taistelijat. Sentähden hän vastasi marskeille
ylpeästi: »Kautta Pyhän Neitsyen kasvojen kirkkaan paisteen, näenpä
ettei tuo ritari ole jäänyt osattomaksi vain perinnöstä, vaan myöskin
tavallisesta kohteliaisuudentajusta, koska hän tahtoo astua peitetyin
kasvoin meidän eteemme. -- Tietääkö joku teistä, hyvät herrat», lisäsi
hän kääntyen seuralaistensa puoleen, »kuka tuo teikari voinee olla, joka
niin kopeasti käyttäytyy?»
»En osaa arvata», vastasi de Bracy, »enkä olisi uskonut Britannian
neljän meren välillä olevan ainoatakaan urhoa, joka yhtenä ja samana
päivänä voisi kaataa kaikki nuo viisi ritaria. Totta maar en unohda
ikänä, minkä kyydin hän antoi de Vipontille. Lensipä poloinen
johanniitta-ritari satulastaan ilmaan kuin kivi lingosta.»
»Älkää siitä liioin kehuko», sanoi eräs läsnäoleva johanniitta; »eipä
temppeliritarillennekaan käynyt paremmin. Näinhän minä teidän parhaan
peitsimiehenne, Bois-Guilbertin heittävän kolmastikin kuperkeikkaa, ja
joka keikahduksellaan tempaavan pivot täyteen hiekkaa maasta.»
de Bracy, joka piti temppeliherrojen puolta, olisi jälleen vastannut,
mutta prinssi Juhana esti häntä. »Vaiti, hyvät herrat!» sanoi hän. »Mitä
joutavaa riitaa tämä on?»
»Voittaja», muistutti de Wyvil, »odottaa yhä teidän päätöstänne,
ruhtinaallinen armo.»
»Päätökseni on se», vastasi Juhana prinssi, »että hän saa odottaa,
kunnes näen eikö täällä ole ainoatakaan, joka voisi edes arvata hänen
nimensä ja arvonsa. Vaikka hän seisoisi tuolla yöhön saakka, niin eipä
hän taida vilustua näin tulisen taistelun perästä.»
»Ruhtinaallinen armo», sanoi Woldemar Fitzurse, »te ette osoita
voittajalle ansaittua kunniaa, jos annatte hänen odottaa, kunnes
ilmoitamme teille, mitä kukaan meistä ei voi tietää. Minä ainakaan en
osaa lainkaan arvata -- jollei hän liene joku niistä kelpo
peitsimiehistä, jotka Rikhard kuninkaan kanssa lähtivät Palestiinaan ja
nyt vähitellen saapuvat kotimaahan.»
»Voihan se olla Salisburyn kreivi», sanoi de Bracy; »hän on sen pituinen
vartaloltaan.»
»Pikemmin ritari Tuomas Multon, Gilslandin herra», arveli Fitzurse.
»Salisbury on hartevampi.» -- Samassa alkoi kuiskutus käydä
seuralaisherrojen kesken; kuka sen ensin liikkeelle pani, siitä ei saatu
tietoa. »Kukaties se on kuningas -- ehkä se on Rikhard Leijonamieli
itse!»
»Jumala siitä varjelkoon!» huudahti prinssi, valahtaen kalmankarvaiseksi
ja säpsähtäen, ikäänkuin ukkosennuoli olisi iskenyt häneen. »Woldemar!
de Bracy! Jalot herrat ja ritarit, muistakaa lupauksenne ja pitäkää
uskollisesti puoltani!»
»Eihän meillä vielä yhtään hätää ole!» sanoi Woldemar Fitzurse. »Niin
vähänkö muistatte isänne pojan jättiläisjäseniä, että luulette niiden
mahtuvan noiden rautavarusteitten sisään? -- de Wyvil ja Martival,
parasta mitä prinssille voitte tehdä, olisi se, että tuotte voittajan
tänne valtaistuimen eteen ja poistatte turhan pelon, joka on
karkoittanut kaiken veren hänen poskiltaan. -- Katselkaapas häntä
tarkemmin», lisäsi hän, »niin kyllä näette, ruhtinaallinen armo, että
hän on kolmea tuumaa lyhyempi Rikhard-kuningasta ja kahta sen vertaa
kaidempi hartioittensa väliltä. Eikä tuo hevonenkaan olisi jaksanut
kantaa Rikhard-kuninkaan raskasta ruumista yhdenkään taisteluvuoron
aikaa.»
Hänen vielä puhuessaan toivat marskit jo Perinnöttömän ritarin niiden
lautaporrasten juurelle, jotka johtivat taistelutantereelta ylös Juhanan
kunniaistuimelle. Prinssi oli yhä vielä rauhaton, arvellen että hänen
kuninkaallinen veljensä, jota hän niin pahasti oli loukannut ja jolle
hänen päinvastoin olisi pitänyt olla syvässä kiitollisuudenvelassa, oli
muka äkkiä palannut kotimaahan; eivätkä Fitzursen viittaamat seikatkaan
voineet kokonaan poistaa tätä pelkoa. Kaiken aikaa, kun hän piti lyhyen,
nolon ylistyspuheensa voittajan urhoollisuudesta ja antoi palkinnoksi
määrätyn sotaratsun, hän vapisi pelosta, että ritarin alaslaskettujen
silmirautojen takaa kuuluisi Rikhard Leijonamielen tuttu, ankara,
peloittava ääni.
Mutta Perinnötön ritari ei vastannut sanaakaan prinssin
ylistyspuheeseen, vaan kiitti siitä syvään kumartaen.
Nyt astui kaksi koreapukuista tallirenkiä esiin; he taluttivat hevosta,
joka oli myös verhottu kalleihin sotavaruksiin. Asiantuntijain silmissä
oli kaikki tuo kuitenkin vain mitätön lisäys jalon ratsun omaan arvoon
nähden. Perinnötön ritari laski toisen kätensä satulakoljulle ja hypähti
hevosen selkään, jalustinta käyttämättä. Sitten hän ratsasti kahdesti
kentän ympäri, peitsi koholla ja täysinoppineen ratsumiehen taidolla
näytellen hevosensa tepastelua ja nelistystä.
Tätä olisi kenties voinut moittia turhanaikaiseksi keikaroimiseksi;
mutta pitihän ritarin toki parhaalla tavalla näyttää kaikkia parhaita
puoliaan. Sentähden saikin hän jälleen osakseen kaikuvia ylistyshuutoja
katsojajoukosta.
Sillä välin kerkeäkielinen Jorvaulx'in abotti kuiskutti prinssin korvaan
muistuttaen, että voittajan tulisi nyt todistaa kauneudenaistiansa,
samoinkuin hän äsken oli näyttänyt urhouttaan. Hänenhän piti lavoilla
istuvien kaunotarten joukosta valita yksi, joka saisi nousta Kauneuden
ja Rakkauden valtaistuimelle ja seuraavana päivänä jakaa
turnajaispalkinnon. Prinssi siis, kun ritari kiertäessään toiseen
kertaan tantereen ympäri kulki hänen sivuitsensa, viittasi hänelle
sauvallaan. Ratsumies kääntyi heti valtaistuimeen päin, laski peitsensä
kärjen alas, kunnes se oli vain jalan korkeudella maasta ja pysyi
liikkumattomassa asennossa, odottaen Juhanan käskyjä. Kaikki
ihmettelivät nähdessään, kuinka nopeasti hän kykeni pysähdyttämään
tulisen ratsunsa, niin että tämä, vaikka se hetkeä ennen vielä oli ollut
täydessä liikkeessä ja kiihkeässä innossa, nyt seisoi alallansa
ikäänkuin vaskeen valettuna.
»Herra Perinnötön ritari», sanoi Juhana-prinssi, -- »enhän osaa
puhutella teitä muullakaan nimellä -- nyt on velvollisuutenne samoinkuin
myös oikeutenne nimittää se kaunotar, joka huomispäivän juhlassa saa
esiintyä Kauneuden ja Rakkauden kuningattarena. Jos te, joka olette
vieras tässä maassa, tahdotte ehkä opastukseksi kuulla neuvoani, niin
voinpa sanoa, että Aliciaa, jalon ritarimme Woldemar Fitzursen tytärtä
on meidän hovissamme aina pidetty ensimmäisenä sekä kauneuden että
arvonkin puolesta. Kuitenkin tahdon lisätä, että teillä on täysi valta
antaa tämä kruunu kenelle naiselle ikinä itse tahdotte. Se, jonka päähän
sen laskette, on voimassaolevien sääntöjen mukaan oleva huomispäivän
kuningatar. -- Kohottakaa peitsenne.»
Ritari teki niinkuin oli käsketty, ja prinssi Juhana pani peitsen
kärkeen vihreästä silkistä tehdyn kruunun, jonka yläreunaa reunusti
vuoroon sydämen-, vuoroon nuolenpään muotoisiksi huipuiksi leikattu
kultavanne; tämän vanteen huiput vaihtelivat samalla tavalla kuin
englantilaisessa herttuankruunussa mansikanlehdet ja palloset.
Juhana oli monesta syystä viitannut näin suoraan Woldemar Fitzursen
tyttäreen. Se osoitti, miten hänen ajattelemattomuuteensa ja
kopeuteensa, kumma kyllä, sekaantui halpamaista viekkautta ja
kavaluutta. Hän tahtoi häntä ympäröivien ritarien mielestä haihduttaa
muiston aikaisemmasta sopimattomasta ja loukkaavasta käytöksestään, kun
hän leikillä oli ehdottanut juutalaistytön päivän kuningattareksi. Hän
tahtoi samalla miellyttää Alician isää, jota hän pelkäsi, ja joka
useammin kuin yhden kerran oli osoittanut mielipahaansa hänen
tämänpäiväisten tekojensa johdosta. Hän tahtoi siten myös taivuttaa
neidon mielen itselleen suosiolliseksi; sillä Juhana oli yhtä hillitön
huvituksissaan kuin kunnianhimossansa. Mutta sitäpaitsi oli hänellä
vielä sekin syy, että hän tahtoi nostaa Perinnötöntä ritaria vastaan,
jota hän sydämessään jo katkerasti vihasi, mahtavan vihollisen. Sillä
Woldemar Fitzurse, hän arveli, suuttuisi varmaan tyttärelleen
tapahtuneesta häpeästä, jos voittaja, niinkuin saattoi olla mahdollista,
valitsisi toisen.
Ja niinpä kävi todellakin. Perinnötön ritari kulki prinssin viereisen
lavan sivuitse, missä neiti Alicia istui ylpeän kauneutensa koko
loistossa. Tähän asti oli tuntematon nopeasti juoksuttanut hevostansa
tantereen ympäri; mutta nyt hän astutteli sitä aivan vitkalleen, ja
näytti -- niinkuin hänellä oli oikeuskin -- katselevan ja tutkistelevan
siellä istuvaa suurilukuista kaunotarten piiriä.
Kannattipa katsella, miten erilaisesti tutkinnonalaiset kaunottaret
käyttäytyivät. Toiset punastuivat, toiset näyttivät ylpeiltä ja
arvokkailta. Muutamat katsoivat suoraan eteensä eivätkä olleet
huomaavinansa mitä tapahtui; toiset pelästyksissään, mikä ehkä myös oli
teeskenneltyä, vetäytyivät taemmaksi; muutamat koettivat olla
hymyilemättä, ja pari kolme joukosta purskahti kovaan nauruunkin. Olipa
niitäkin, jotka peittivät hunnulla kauniit kasvonsa. Mutta, sanoo vanha
käsikirjoitus, josta tämä tarina on saatu, nämä taisivat olla semmoisia,
jotka oltuaan jo kymmenen vuotta kaunotarten maineessa ja saatuaan siis
kylliksensä tämmöisistä turhuuksista, tahtoivat nyt vetäytyä pois
kilpailusta ja suoda sitä paremman tilaisuuden uusille, nouseville
tähdille.
Lopuksi ritari pysähtyi sen lavan eteen, missä Rowena-neiti istui, ja
katsojien uteliaisuus kiihtyi kiihkeimmilleen.
Onkin myönnettävä, että jos Perinnötön ritari halusi ehkä valita
kaunottaren siitä piiristä, missä hänen voitostansa oli hartaimmin
iloittu, niin tämä lava, jonka edessä hän nyt seisoi, oli hyvin
ansainnutkin hänen huomionsa. Cedrik Saksilainen, riemuissaan
temppeliherran kaatumisesta ja vielä enemmän molempien pahansuopien
naapuriensa, Front-de-Boeufin ja Malvoisinin vastoinkäymisestä, oli
kurottautunut puoleksi lavan kaiteen yli ja seurannut voittajan
liikkeitä, ei ainoastaan silmin, vaan myös koko sydämellään ja
sielullaan. Yhtä hartaasti oli Rowena-neiti katsellut taistelua,
vaikk'ei hän näyttänyt suurta iloansa yhtä peittelemättömästi. Olipa
hidasmielinen Athelstankin hiukan herännyt tavallisesta
uneliaisuudestaan; hän oli käskenyt tuomaan itselleen suuren maljallisen
ryytiviiniä, jonka hän joi Perinnöttömän ritarin terveydeksi.
Toinenkin seurue, joka istui saman lavan alapuolella, riemuitsi yhtä
hartaasti Perinnöttömän ritarin onnesta.
»Isä Aabraham!» sanoi Iisak Yorkilainen, kun temppeliherran ja
Perinnöttömän ritarin ensimmäinen ottelu oli päättynyt, »kuinka hurjasti
tuo pakana ratsastaa. Voi, voi, eipä hän säästä hyvää hevostaan, joka on
tuotu pitkän matkan takaa, hamasta Berberian maasta asti, ei hän säästä
sitä enempää kuin olisi se vain metsäaasin varsa. Ja entä komeat
varusteensa, joista Joosef Pereiralle, milanolaiselle sepälle, on
maksettu kokonainen kasa sekiinejä[11] -- paitsi sitä, että niistä
täällä saisi seitsemänkymmentä prosenttia voittoa -- eipä hän niitäkään
säästä sen enemmän kuin olisi ne löytänyt maantieltä!»
»Jollei hän säästä omia jäseniään eikä henkeänsäkään tässä hirmuisessa
tappelussa», muistutti Rebekka, »niin miten hän muistaisi hevosta ja
varusteitaan.»
»Lapsi», vastasi Iisak vähän närkästyneenä, »etpä tiedä mitä puhut.
--Niska ja raajat ovat hänen omansa, mutta hevonen ja varusteet ovat mi
---- Pyhä Jaakob! mitä rupesinkaan puhumaan! -- Mutta samapa se, onpa
hän joka tapauksessa kelpo poika. -- Katsopas, Rebekka, katso, jopa hän
uudestaan suoriutuu taisteluun filistealaisia vastaan. -- Rukoile,
lapsi, rukoile, että Jumala varjelisi tuota kelpo poikaa -- ja myös
tuota virkkua hevosta ja kalliita varusteita. -- Isieni Jumala!» hän
parahti taas. »Pääsipä hän taas voitolle, ja hänen peitsensä on kaatanut
maahan ympärileikkaamattoman filistealaisen -- aivankuin meidän
esi-isiemme miekat kaatoivat Ogin, Basanin kuninkaan, ja Sihonin,
amorilaisten kuninkaan! Varmaan hän nyt saapi saaliikseen heidän
kultansa ja hopeansa, heidän sotaratsunsa sekä rauta- ja
teräsvarusteensa.»
Yhtä levottomasti jutellen seurasi kunnon juutalainen jokaista
seuraavaakin ottelua, harvoin unohtamatta nopeasti laskea, kuinka paljon
kullakin kerralla voittajan saaliiksi tullut ratsu ja varusteet
saattoivat maksaa. Erittäin suuren ilon oli siis Perinnöttömän ritarin
voitto nostanut koko siinä katselijain parvessa, jonka eteen hän nyt oli
pysähtynyt.
Voittaja seisoi alallaan kauemmin kuin minuutin ajan -- lieneekö hänen
päätöksensä vielä ollut epävakava tai jokin muu epäilys viivyttänyt
häntä -- ja kaikki katsojat odottivat äänettöminä, silmää räpyttämättä,
mitä hän aikoi tehdä. Viimein hän hitaasti ja taitavasti taivutti
peitsensä kärjen alemmaksi ja laski kruunun ihanan Rowenan jalkojen
juureen. Samassa torvet törähtelivät ja airuet julistivat, että
jalosukuinen neiti Rowena seuraavana päivänä oli esiintyvä Kauneuden ja
Rakkauden kuningattarena, uhaten soveliaita rangaistuksia kaikille,
jotka eivät tottelisi tämän kuningattaren käskyjä. Sitten he rupesivat
taas huutamaan: »Anteliaisuutta!» johon Cedrik ilonsa innossa vastasi
runsaalla lahjalla. Antoipa Athelstankin, vähän vitkasteltuaan, yhtä
suuren summan.
Hiljaista nurinaa kuului normannilais-neitosten riveistä, sillä
heistä tuntui yhtä oudolta saksilais-kaunottaren vaali kuin
normannilais-herroista tappiolle jääminen ritarillisissa leikeissä,
jotka he itse olivat saattaneet maassa käytäntöön. Mutta tämän nurinan
voitti yleinen huuto: »Eläköön Rowena-neiti, laillisesti valittu
Rakkauden ja Kauneuden kuningatar!» Kuuluipa monesta paikasta rahvaan
keskeltä lisäys: »Eläköön saksilainen prinsessa! Eläköön iäti
muistettavan Alfredin suku!»
Juhana-prinssi vihastui suuresti näistä huudoista, samoinkuin hänen
seuralaisensa, mutta sittenkin hänen täytyi vahvistaa voittajan vaali.
Käskien tuomaan hevosensa luokseen hän astui alas kunniaistuimeltaan,
nousi ratsun selkään ja ratsasti tantereelle, komea seuralaisjoukko
perässänsä. Hetkeksi hän pysähtyi neiti Alician lavan eteen ja
tervehtien häntä hän virkkoi seuralaisillensa: »Niin totta kuin toivon
pääseväni autuaaksi, hyvät herrat! Jos tuon ritarin peitseniskut ovatkin
todistaneet, että hänessä on luita ja jänteitä, niin on hän valinnallaan
yhtä selvästi näyttänyt, ettei hänen silmänsä ole kaikkein terävimpiä!»
Tässä tilaisuudessa, niinkuin muulloinkin koko elämänsä aikana, Juhana
pahaksi onneksensa ei täydesti käsittänyt niiden ihmisten mielenlaatua,
joita hän tahtoi puoleensa taivuttaa. Woldemar Fitzurse pikemmin suuttui
kuin ihastui, kun prinssi täten kaikkien kuullen puhui hänen
tyttärelleen muka osoitetusta ylenkatseesta.
»En tunne», sanoi hän, »ritarillista oikeutta, joka minun mielestäni
olisi kalliimpi ja josta minun olisi vaikeampi luopua kuin se, että
jokainen ritari saa omaa haluaan seuraten valita sydämensä
hallitsijattaren. Minun tyttäreni ei kerjää kunnioitusta keneltäkään.
Semmoisena kuin hän on ja oman piirinsä keskuudessa, on hän aina
täydessä määrässä saava kaiken hänelle tulevan kunnian.»
Prinssi ei vastannut mitään. Hän kannusti hevostansa, ikäänkuin olisi
tahtonut laskea vihansa valloilleen, ja karahdutti sen lavan eteen,
missä Rowena istui, kruunu yhä vielä jalkojensa juuressa.
»Ottakaa vastaan, ihana neito», sanoi hän, »hallitsijavaltanne
tunnusmerkki ja tietäkää, ettei kukaan voi vilpittömämmin kunnioittaa
tätä valtaanne kuin minä, Anjoun Juhana. Suvaitkaa tänä iltana, jalon
ritarinne ja ystävienne kanssa, tulla Ashbyn linnaan kunnioittamaan
meidän pitojamme läsnäolollanne. Silloin saamme tilaisuuden tutustua
lähemmin kuningattareemme, jonka palvelukseen me huomispäivän ajaksi
antaudumme.»
Rowena pysyi ääneti; hänen puolestansa vastasi Cedrik omalla
saksilaiskielellänsä:
»Rowena-neiti», hän sanoi, »ei osaa kyllin hyvin teidän kieltänne
voidakseen vastata teidän koreihin sanoihinne tai ottaa osaa pitoihinne.
Samoin en minäkään eikä jalosukuinen Coningsburghin Athelstan puhu muuta
kieltä emmekä viljele toisia tapoja kuin esi-isiemme entisiä. Siitä
syystä emme voi noudattaa teidän kohteliasta kutsuanne, ruhtinaallinen
armo, vaikka kyllä suuresti siitä kiitämme. Mutta huomenna Rowena-neiti
on toimittava sen kunniaviran, jonka hänelle voittajaritarin vapaa
valinta on suonut ja jonka kansa on riemuhuudoillaan vahvistanut.»
Näin sanoen hän nosti kruunun maasta ja asetti sen Rowenan päähän
merkiksi siitä, että neito oli ottanut vastaan hänelle huomispäiväksi
suodun vallan.
»Mitä hän sanoo?» kysyi Juhana-prinssi, joka nyt ei ollut ymmärtävinänsä
saksilaiskieltä, vaikka hän sitä hyvinkin osasi. Cedrikin puheen
sisällys toistettiin hänelle ranskaksi. »Hyvä on», sanoi hän; »huomenna
tahdon itse taluttaa tämän mykän kuningattaren hänen kunniasijalleen.
--Tottapa kuitenkin te, herra ritari», lisäsi hän kääntyen voittajan
puoleen, joka oli pysytellyt lavan lähellä, »tottapa kumminkin te tänä
iltana tulette vieraaksi pitoihini?»
Ensi kertaa ritarin nyt kuultiin puhuvan. Matalalla, kiireisellä äänellä
hän pyysi anteeksi, ettei hän voinut tulla, syyttäen sekä väsymystä että
valmistautumishommiaan huomispäivän ottelua varten.
»Hyvä on», sanoi prinssi ylpeästi. »Emme ole juuri tottuneet tämmöisiin
kieltäviin vastauksiin; mutta tahdomme kuitenkin koettaa viettää
pitojamme niin iloisesti kuin mahdollista, vaikka aseleikissä onnellisin
ritari ja hänen valitsemansa Kauneuden kuningatar eivät suvaitse
kunnioittaa niitä läsnäolollansa.»
Näin sanoen hän käänsi ratsunsa poistuakseen loistavan
seuralaisjoukkonsa kanssa taistelutantereelta; ja sen nähtyään muutkin
katsojat läksivät kukin haaralleen.
Mutta tuskin oli Juhana kulkenut kolme askelta eteenpäin, kun hän
käännähti satulassaan katsomaan taaksensa ja iski ankaran vihankatseen
jousimieheen, joka aamulla oli häntä suututtanut. Juhana ei helposti
unohtanut kostonhimoaan, mikä on omituinen loukatulle ylpeydelle,
varsinkin kun se tietää olevansa todellista aihetta vailla. Hän antoi
lähellä seisoville sotamiehille käskyn: »Henkenne uhalla, älkää päästäkö
tätä miestä pakoon!»
Jousimies kesti prinssin vihaisen katseen yhtä järkähtämättömän
vakavasti kuin ennenkin ja sanoi hymyillen: »Enhän minä aiokaan lähteä
Ashbystä ennenkuin vasta ylihuomenna. -- Tahdonhan nähdä, miten
Staffordshiren ja Leicestershiren miehet osaavat jännittää jousiansa.
Tottapa Needwoodin ja Charnwoodin metsien pitäisi kasvattaa kelpo
jousimiehiä.»
»Ja minä», virkkoi Juhana-prinssi seuralaisilleen vastaamatta suoraan
miehelle, »minä tahdon nähdä, kuinka hyvin hän itse osaa jännittää
jousiansa. Ja paholainen hänet perii, jollei hän ole niin taitava, että
sen vuoksi voin antaa hänelle anteeksi röyhkeytensä!»
»Hyvin olisikin jo aika», sanoi de Bracy, »masentaa jollakin
silmiinpistävällä rangaistuksen esimerkillä noiden talonpoikien
röyhkeyttä.»
Woldemar Fitzurse, joka luultavasti itsekseen arveli, että hänen
herransa valitsema tie ei juuri ollut kaikkein suorin kansan sydämeen,
kohautti olkapäitään eikä virkkanut mitään. Juhana-prinssi lähti nyt
taas eteenpäin, poistuen tantereelta, ja kansanjoukko hajosi myös
kokonaan.
Eri teitä sekä pienemmin tai suuremmin joukoin kulkivat nyt katsojat
kedon yli kukin taholleen. Enimmät parvet virtasivat Ashbytä kohden,
missä suuri osa korkeampisäätyisistä oli saanut asunnon linnassa ja muu
kansa itse kaupungin taloissa. Sinne lähtivät useimmat niistä
ritareista, jotka jo olivat ottaneet osaa turnajaisiin tai seuraavana
päivänä aikoivat olla mukana taistelussa. He ratsastivat tietänsä
vitkalleen, puhellen päivän tapauksista, ja ohimennessään he saivat
yhäti osakseen hartaita tervehdyshuutoja kansalta. Samanlaisin huudoin
tervehdittiin myös Juhana-prinssiäkin; mutta tämä johtui pikemmin hänen
loistavasta puvustaan ja seurueestaan kuin mistään erikoisesta hänen
persoonalleen osoitetusta suosiosta.
Vilpittömämmät ja paljon äänekkäämmät -- ja myös paremmin ansaitut
--hurraahuudot seurasivat päivän voittajaa, kunnes hän, haluten päästä
syrjään kansan näkyvistä, siirtyi erääseen kilpatantereen eteläiselle
sivulle pystytettyyn telttaan, jonka turnausmarskit kohteliaasti
tarjosivat hänen käytettäväkseen. Hänen astuttuaan sisälle telttaan
viipyivät monet saattajista vielä paikalla, katsellen hänen jälkeensä ja
arvaillen, mikä hän oikeastaan mahtoikaan olla miehiään.
Äsken vielä oli kuulunut kovaa melua ja hälinää tuon suuren,
yhteenahdetun kansanjoukon parista, jonka tunteita päivän tapaukset
olivat suuresti kuohuttaneet. Nytpä melu ja hälinä oli muuttunut
kaukaiseksi huminaksi, jota kaikille haaroille loittonevien ihmisparvien
äänet synnyttivät, ja pian sekin hiljeni kuulumattomaksi. Ei kuulunut
enää muuta kuin palvelijoiden ääniä, kun nämä korjasivat lavoilta patjat
ja verhot talteen yöksi ja riitelivät keskenänsä puolityhjistä
viinipulloista tai ruoantähteistä.
Taistelutantereen ympärille oli rakennettu useampia pajoja. Niistä alkoi
nyt hämärässä säihkyä säkeniä, kertoen että asesepät olivat ryhtyneet
työhönsä. Tätä työtä kesti kaiken yötä, sillä monet kuhmuille käyneet
rautavarusteet oli korjattava huomispäiväksi.
Vahva vartijajoukko, jota aina kahden tunnin kuluttua käytiin
vaihtamassa, ympäröi taistelutannerta ja sen lavoja ja piti siellä
vahtia kaiken yötä.