Uhkaillen ulvoi torvet vartijain,
vaadittuin vastaus soi torahtain --
ketoa myöten kaiku kertoillen
vierähti, nousten taivaan kannellen.
Kypärin suljetuin, ja tähtäillen
peitsillä silmiin vastustajien
nyt urhot kannustavat ratsujaan
karkaamaan tulisesti kahakkaan.
_Palaemon ja Arcites_.
Äkkiä prinssi keskeytti kulkunsa tantereen ympäri. Kääntyen Jorvaulx'in
abotin puoleen hän muistutti, että tämän päivän päätoimista yksi oli
vielä jäänyt täyttämättä.
»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra abotti», hän sanoi,
»me olemme aivan unohtaneet nimittää Kauneuden ja Rakkauden ihanan
kuningattaren, joka valkoisilla käsillään on laskeva voitonkruunun
voittajan päähän. Minä puolestani en ole ahdasmielinen enkä panisi
pahaksi, vaikka mustasilmäinen Rebekka saisi sen kunniaviran.»
»Pyhä Neitsyt!» huusi abotti, kääntäen inholla silmänsä ylöspäin,
»juutalaistyttökö! -- Olisi tosiaan ansaittu rangaistus, jos meidät
ajettaisiin kivenheitoilla pois tästä paikasta, enkä minä vielä ole
tarpeeksi vanha marttyyriksi. Sitä paitsi vannon suojeluspyhäni kautta,
että tuo juutalaistyttö ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin ihana
saksilaisneito Rowena.»
»Saksilainen tai juutalainen», vastasi prinssi, »koira tai sika, mitä
sillä on väliä? Minä sanon: määrätkää Rebekka, jollei muun vuoksi, niin
ainakin häväistykseksi noille saksilaisille maanmoukille.»
Nurinaa kuului nyt prinssin omienkin seuralaisten joukosta.
»Tämä on liikaa leikinteoksi, armollinen herra», sanoi de Bracy; »ei
yksikään ritari ota täällä peistä käteensä, jos tämmöistä loukkausta
yritetään.»
»Se olisi mielettömintä häväistystä», lisäsi Woldemar Fitzurse, prinssi
Juhanan vanhimpia ja mahtavimpia puoluelaisia, »ja jos te,
ruhtinaallinen armo, semmoista yritätte, niin siitä koituu vain turmiota
teidän omalle asiallenne.»
»Minä olen teidät, ritari», sanoi Juhana ylpeästi nykäisten hevostaan
suitsista, »ottanut seuralaisekseni enkä neuvonantajakseni!»
»Niiden miesten, ruhtinaallinen armo, jotka seuraavat teitä nykyisillä
teillänne», sanoi Woldemar hiljaa, »pitää myös saada olla
neuvonantajina. Sillä heidän etunsa ja päänsä ovat yhtä suuressa
vaarassa kuin teidänkin.»
Nämä sanat lausuttiin niin painavaan sävyyn, että Juhana näki
välttämättömäksi myöntyä. »Leikkiähän minä vain laskin», sanoi hän, »ja
heti te kihisette vastaani niinkuin kyykäärmeet! Nimittäkää, pirun
nimessä, kenet ikänä tahdotte, tottapa sitten olette tyytyväisiä!»
»Ei, ei», sanoi de Bracy, »annetaan Kauneuden kuningattaren paikan olla
täyttämättä, kunnes on nähty, kuka voittaa. Tämä valitkoon sitten itse
naisen, jolle se kunnia on tuleva. Se tekee hänen voittonsa vielä
suloisemmaksi, ja ihanille naisille käy urhoollisten ritarien rakkaus
vieläkin kalliimmaksi, kun he näkevät, että se voi koroittaa heidät
tämmöiselle kunniasijalle.»
»Jos Brian de Bois-Guilbert voittaa», sanoi abotti, »niin tahtoisin
panna helmivyöni pantiksi siitä, että tiedän kuka tulee Rakkauden ja
Kauneuden kuningattareksi.»
»Bois-Guilbert», vastasi de Bracy, »on kyllä kelpo peitsimies. Mutta
onpa täällä muitakin tämän aitauksen ympärillä, herra abotti, jotka
eivät väistyisi taistelemasta hänen kanssaan.»
»Olkaa vaiti, hyvät herrat», sanoi Woldemar, »ja antakaa prinssin mennä
paikallensa. Aika kuluu, ritarit ja katsojat ovat jo maltittomia.
Hyvinkin olisi jo aika aloittaa leikki.»
Juhana-prinssillä, vaikkei hän vielä ollutkaan kruunattu hallitsija, oli
Woldemar Fitzursesta kaikki se vastus, mikä kuninkailla on suosituista
ministereistään, jotka palvelevat hallitsijaansa sillä tavalla, jonka he
itse katsovat parhaaksi. Prinssille luonteenomaista muuten oli, että hän
itsepäisesti piti kiinni joutavista asioista, mutta nyt hän kuitenkin
antoi myöten. Hän kävi kunniaistuimelleen istumaan, seuralaistensa
ympäröimänä, ja käski airueitten kuuluttaa turnajaisten ohjesäännöt. Ne
kuuluivat lyhyesti sanoen seuraavasti:
Ensiksi piti vaatijaritarien taistella kaikkia tarjoutuvia vastaan.
Toiseksi jokainen ritari, ken halusi, sai valita kenen hyvänsä
haastajaritareista vastustajakseen peitsellään koskettamalla tämän
kilpeen. Jos hän kosketti siihen peitsen varren päällä, niin taistelu
oli taisteltava »kohteliaisuusaseilla», s.o. peitsillä, joiden kärkeen
oli kiinnitetty ympyriäinen, latuskainen sompa. Tällä tavoin ei
taistelusta voinut olla muuta vaaraa kuin että hevoset ja ratsumiehet
saattoivat törmätä yhteen. Mutta jos kilpeen kosketettiin peitsen
kärjellä, niin se merkitsi, että aikomus oli taistella _à outrance_,
s.o. että ritarien tuli otella terävin asein, niinkuin tosisodassa
ainakin.
Kolmanneksi, kun vaatijaritarit olivat täyttäneet lupauksensa, jokainen
taittamalla viisi peistä, oli prinssi päättävä, kuka ensimmäisen päivän
aseleikissä oli ansainnut voittajan nimen. Hänen tuli saada
palkinnokseen erinomaisen kaunis ja verrattoman vahva hevonen. Olipa
hänelle tällä kertaa, niinkuin nyt julistettiin, vielä tavallisen
urhoudenpalkinnon lisäksi tuleva se erinomainen kunnia, että hän saisi
itse valita Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren, jonka seuraavana
päivänä tuli jakaa voitonpalkinnot.
Neljänneksi julistettiin, että toisena päivänä pantaisiin toimeen
yleinen turnaustaistelu, johon kaikki läsnäolevat ritarit, jotka
halusivat nimelleen kunniaa, pääsisivät osallisiksi. Heidän piti
kahteen, miesluvultaan yhtä suureen parveen jaettuna urhoollisesti
taistella, kunnes prinssi kädenviittauksella lakkautti ottelun. Sitten
tuli Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren laskea ohut, kultakiskosta
tehty laakeriseppele sen ritarin päähän, joka prinssin päätöksen mukaan
oli ollut etevin toisen päivän taistelussa. Tähän toiseen päivään
turnajaiset loppuivat. Mutta kolmanneksi päiväksi oli säädetty
kilpa-ammuntaa jousella, härkätaistelu ynnä muita leikkejä alhaisenkin
kansan erikoiseksi huviksi. Täten tahtoi Juhana-prinssi taivuttaa
puolellensa kansan suosion, jonka hän kuitenkin heti jälleen karkoitti
kevytmielisillä, rahvaan tunteita ja mielipiteitä tarpeettomasti
loukkaavilla teoillaan.
Taistelutanner ympäristöineen oli nyt korea katsella. Lavoilla istui
tiheissä riveissä kaikki, mitä Pohjois- sekä Keski-Englannissa oli
korkeasukuista, kuuluisaa, rikasta ja kaunista aatelisväkeä; heidän
moniväriset, erilaiset pukunsa tarjosivat katselijan silmille yhtä
kirjavan kuin komeankin näyn. Sisempi, alempi istuinrivi sitävastoin,
missä iloisen Englannin varakkaat porvarit ja vapaat talonpojat
yksinkertaisimpine pukuineen olivat saaneet sijansa, reunusti
tummanvärisenä reunuksena eli päärmeenä tuota loistavaa koruviirua,
tehden sen koreuden vieläkin loistavammaksi ja silmäänpistävämmäksi.
Airuet lopettivat kuulutuksensa tavallisilla huudoillaan: »Olkaa
anteliaat, olkaa anteliaat, jalot ritarit!» Vastaukseksi tuiskusi
lavoilta kulta- ja hopearahoja heidän päälleen. Sillä kunnianasiana
pidettiin, että ritarien piti olla anteliaita näille miehille, jotka
sinä aikakautena olivat mainetekojen sekä tuomareina että historian
ikuistajina. Katsojien lahjoista he tavallisuuden mukaan kiittivät
toivottaen: »Naisten rakkautta! -- Vastustajain tuhoa! -- Kunniaa
anteliaalle! -- Ylistystä urhokkaille!» -- joihin halvemmatkin katsojat
vielä lisäsivät huutonsa sekä suurilukuinen torvimiesjoukko sotaisen
toitotuksensa. Tämän metelin vaiettua airueitten kirjava, kiiltelevä
parvi poistui, eikä aitauksen sisäpuolelle jäänyt nyt muita kuin
turnausmarskit, jotka tantereen kummassakin päässä istuivat hevostensa
selässä täydessä rautapuvussa, liikkumattomina kuin kivipatsaat. Sillä
välin oli kentän pohjoispäässä oleva tarha, vaikka olikin avara, tullut
täpötäyteen ritareita, jotka tahtoivat osoittaa taitoansa taistelussa
vaatijaritareita vastaan. Lavoilta katsoen tämä paikka näytti tuulessa
lainehtivalta sulkamereltä. Sekaisin niiden keskeltä näkyi kiiltäviä
kypäriä ja pitkiä peitsiä, joiden suoveroista useimmiten riippuivat
vaaksanlevyiset, pienet viirit. Nämä liehuvat liput sekä kypärien
hulmuavat sulkakoristeet tekivät näyn vieläkin eloisammaksi.
Vihdoin viimeinkin aukaistiin portit, ja viisi arvanheitolla valittua
ritaria ratsasti hitaasti kentälle; yksi heistä kulki etupäässä ja muut
neljä kaksittain jäljessä. Kaikilla oli varusteina komeat aseet, ja
saksilainen aikakirja, josta tämän kertomuksen aihe on otettu, kertoo
hyvin laveasti, mitä kilpikirjoituksia ja värejä ja satulaloimen
koristeita kullakin oli. Mutta tarpeetonta olisi tästä kaikesta
tarkalleen puhua. Lainaamalla muutamia säkeitä meidänaikaiselta
runoniekalta, joka valitettavasti on kovin vähän kirjoittanut, voimme
sanoa:
»Mullaks' on urhot muuttuneet,
miekkansa ammoin ruostuneet,
ja sielut pyhäin joukkoon kohonneet.»
Vaakunat ovat jo aikaa sitten lahonneina karisseet maahan heidän
linnojensa porteilta. Eikä linnoistakaan ole enää muuta jäljellä kuin
vihreitä turvetöyräitä ja hajallisia raunioita. Ne seudut, missä heidän
nimiään silloin mainittiin parhainten joukossa, eivät nyt tiedä heistä
mitään; -- onpa moni heitä myöhäisempikin suku jo kuollut sukupuuttoon
ja joutunut unohduksiin entisillä alusmaillaan, ja yksinpä muistokin
läänitysherrojen ja paronien silloisesta vallasta on jo hävinnyt. Mitä
hyötyisi siis lukija siitä, että luettelisin heidän nimensä ynnä heidän
soturiarvonsa katoavaiset merkit!
Mutta tällöin nämä sankarit, aavistamatta, miten heidän nimensä sekä
urotyönsä vastaisuudessa jäisivät unohduksiin, karauttivat kentälle
hilliten tulisia ratsujansa ja pakottaen niitä hitaaseen astuntaan,
jolla tempulla he yhtaikaa näyttivät sekä hevostensa että omaa taitoaan.
Niinpian kuin he olivat ennättäneet aitauksen portista sisään, kajahti
hurja, outo musiikki vaatijaritarien telttojen takaa, missä soittajat
seisoivat näkymättöminä. Musiikki oli itämaista, pyhästä maasta
kotoisin: sen sympaalien ja kellojen sekanaisessa helinässä oli kuin
uhkaa, samalla kuin se tervehti toiselta puolen läheneviä ritareita.
Koko tuon äärettömän katselijajoukon silmät olivat nyt kiintyneet näihin
viiteen ritariin, kun he ratsastivat penkerelle, missä vaatijain teltat
seisoivat, ja siellä erottuaan toisistaan kukin kosketti peitsenvarren
päällä sen ritarin kilpeen, jota vastaan he tarjoutuivat taistelemaan.
Koko halvempi katselijajoukko, niinkuin moni korkeampisäätyisistäkin,
--jopa, niin kerrotaan, useammat aatelisnaisistakin, -- olivat hiukan
tyytymättömiä siitä, että taistelijat olivat kaikki valinneet
»kohteliaisuus-aseet». Samanlaiset katselijat kuin ne, jotka nykyjään
kiihkeimmin taputtavat käsiään nähdessään kaameita murhenäytelmiä,
pitivät silloin turnajaisia sitä hauskempina, mitä vaarallisemmat ne
olivat taistelijoille.
Täten ilmaistuaan tahtovansa valita verettömän taistelutavan,
ratsastivat ritarit takaisin omalle puolellensa tannerta ja asettuivat
siellä yhteen riviin. Vaatijaritarit puolestaan riensivät ulos
teltoistaan, nousivat satulaan, ratsastivat alas penkereeltä, Brian de
Bois-Guilbert etunenässä, ja asettuivat riviin sellaiseen järjestykseen,
että itsekukin tuli olemaan vastapäätä sitä ritaria, joka oli
koskettanut hänen kilpeensä.
Nyt törähtivät sarvet ja torvet; sen jälkeen taistelijat törmäsivät
täyttä neliä yhteen, ja niin paljon suurempi oli vaatijaritarien taito
tai onni, että Bois-Guilbertin, Malvoisinin ja Front-de-Boeufin
vastustajat heti vierähtivät maahan. Grantmenilin vastustaja väistyi
siksi syrjään suorasta suunnasta, että hänen peitsensä ei sattunut,
niinkuin sen olisi pitänyt, vihollisen kypäräharjaan tai kilpeen, vaan
kääntyi pitkittäin ja katkesi Grantmenilin rintaan. Tätä tapausta
pidettiin vielä häpeällisempänä, kuin jos taistelija syöstiin maahan;
sillä jälkimmäinen seikka saattoi tapahtua vahingossa, mutta peitsen
väistyminen osoitti taitamattomuutta hevosen ja aseen käytössä.
Ainoastaan viides ritari tuotti kunniaa puolueelleen; hän selviytyi
eheänä taistelustaan johanniitta-ritarin kanssa. Molempien peitset
olivat katkenneet, kummankaan silti pääsemättä voitolle.
Kansan melu, airueitten ylistyshuudot ja torvien toitotus julistivat
voittajain kunniaa ja voitettujen vastoinkäymistä. Edelliset palasivat
telttoihinsa; jälkimmäiset puolestaan, niin pian kuin kykenivät
nousemaan jaloillensa, läksivät häpeissään ja alakuloisina pois
tantereelta. Heidän hevosensa sekä varusteensa olivat turnaussääntöjen
mukaan joutuneet voittajain saaliiksi; ne piti siis lunastettaman
hinnasta, josta oli sovittava voittajain kanssa. Vain viides heistä
viipyi vielä vähän aikaa tantereella ja sai lähtiessään katsojilta
kaikuvia ylistyshuutoja, joita kuullessaan hänen voitetut kumppaninsa
tunsivat tietysti häpeänsä sitä katkerammin.
Toinen ja kolmaskin ritariparvi tarjoutui nyt vuorostaan taisteluun.
Heillä oli joskus parempi onni; mutta ylimalkaan onni pysyi
kallistumatta vaatijaritarien puolella. Näistä ei yksikään ollut
kaatunut maahan eikä syössyt peistään syrjään, jotka vastoinkäymiset
sitä vastoin joka kerta kohtasivat eräitä heidän vastustajistaan. Tämä
vaatijaritarien horjumaton onni näytti suuresti masentavan
pohjoispuoliseen tarhaan kokoontuneen joukon rohkeutta. Vain kolme
ritaria ilmaantui neljännellä kerralla, ja hekin, välttäen
Bois-Guilbertiä ja Front-de-Boeufiä, koskettivat peitsellään kolmen muun
vaatijan kilpiä, jotka eivät olleet osoittaneet aivan yhtä suurta voimaa
ja taitoa. Mutta tämäkään varovaisuus ei taivuttanut onnea toiselle
puolelle: vaatijaritarit pääsivät sittenkin voitolle. Yksi vastustajista
syöstiin maahan, ja molempien toisten pistot pettivät, niin etteivät
peitset osuneet kilpeen eikä kypärään.
Tämän neljännen taisteluvuoron perästä kului pitkä loma-aika. Näyttipä
siltä kuin ei enää olisi ketään taisteluun halukasta. Katsojajoukoista
kuului tyytymättömyyden murinaa. Sillä vaatijaritareista olivat
Malvoisin sekä Front-de-Boeuf käytöksensä vuoksi vihatut; muut
puolestaan, lukuunottamatta Grantmenilia, olivat muukalaisia ja siitä
syystä vastenmieliset kansalle.
Kaikkein katkerimmin kiehui tämä yleinen mielipaha Cedrik Saksilaisen
sydämessä; sillä jokainen voitto, jonka normannilaiset vaatijaritarit
olivat saaneet, oli Englannin kunnianloukkaus. Itse hän ei ollut
nuoruudessaan harjaantunut ritarileikkeihin, vaikka hän kyllä monessa
tilaisuudessa, missä hänen saksilaisten esi-isäinsä aseita sopi käyttää,
oli osoittautunut urhoolliseksi, virkuksi soturiksi. Levottomana hän
katsoi nyt Athelstaniin, joka oli perehtynyt sen ajan ritarillisiin
harjoituksiin. Näkyi selvästi, että vanhus olisi ollut hyvillään, jos
hänen sukulaisensa olisi yrittänyt riistää voiton temppeliherran ja
hänen kumppaniensa käsistä. Mutta Athelstan, vaikka hän mielestään
olikin miehuullinen ja ruumiiltaan väkevä, oli liian laiska ja kunniasta
välinpitämätön, viitsiäksensä ruveta niin suureen voimanponnistukseen
kuin mitä Cedrik häneltä vaati.
»Tänä päivänä Englannin onni on vastainen, jalo herra», sanoi Cedrik
painavalla äänellä. »Eikö teitä haluta ottaa peistä käteen?»
»Minä aion huomenna _meleessä_ (yhteisessä kahakassa) katkaista
peitsen», vastasi Athelstan, »ei minun maksa vaivaa tänäpäivänä pukeutua
aseisiin.»
Kaksikin kohtaa tässä vastauksessa tuotti Cedrikille mielipahaa. Se
sisälsi normannilaisen sanan _melee_ ja osoitti sen lisäksi jonkinlaista
kylmäkiskoisuutta oman maan kunniata kohtaan. Mutta tuo vastaus oli
kuitenkin lähtenyt Athelstanin suusta, ja Cedrik piti häntä niin
suuressa arvossa, ettei hän rohjennut ruveta hänen mielipiteitään eikä
heikkouksiaan moittimaan. Sitä paitsi ei hän saanut aikaakaan sanoa
mitään, sillä Wamba tokaisi väliin: »Parempihan, vaikk'ei juuri
helpompi, on olla paras mies sadasta kuin kahdesta.» Athelstan käsitti
tämän lauseen vilpittömäksi imarteluksi. Mutta Cedrik, joka ymmärsi
paremmin tarkoituksen, loi lausujaan ankaran, uhkaavan katseen. Saipa
Wamba kiittää onneansa, että aika ja paikka eivät sallineet isännän
tuntuvammin osoittaa suuttumustansa, sillä muuten ei hänellä olisi ollut
narrinvirastaan turvaa.
Lomahetkeä sillä välin kesti yhä vielä, eikä kuulunut muuta kuin
airueitten huutoja: »Jalojen naisten rakkautta! Esiin peitsi
katkaisemaan! Ylös, jalot ritarit, kauniit silmät katselevat
urotöitänne!»
Vaatijaritarien soittokuntakin kajahutti vähän väliä ilmaan hurjia
voittoriemun tai uhkauksen säveliä. Kansa murisi, kun juhlapäivä näytti
kuluvan aivan turhaan. Vanhat ritarit ja aatelisherrat kuiskaillen
valittivat nykyisen polven mieskunnon vähenemistä; he kerskailivat
taisteluista, joita heidän nuoruudessaan oli taisteltu, ja päättivätpä
vielä lisäsi, ettei nykypäivien naiskauneuskaan enää vetänyt vertaa
sille, joka entisaikoina oli heitä innostanut taisteluihin.
Juhana-prinssi aikoi jo antaa palvelijoilleen käskyn päivällispitojen
valmistamisesta, ja päätti, että voitonpalkinto oli annettava Brian de
Bois-Guilbertille, joka oli syössyt samalla peitsellä kaksi vastustajaa
maahan ja oikein osunut kolmanteenkin.
Taaskin lopetti vaatijaritarien soittokunta yhden niistä pitkistä,
kajahtelevista toitotuksista, joilla se yksin rikkoi äänettömyyden.
Mutta silloinpa kuultiin yksinäisen torven uhkaavalla sävelellä
vastaavan siihen tantereen pohjoispäästä. Kaikkien silmät kääntyivät
katsomaan uutta taistelijaa, jonka tuloa tämä torvi ilmoitti; eikä
aikaakaan, niin portti avautui ja hän ratsasti sisään. Sen verran kuin
rautapuvussa olevasta miehestä saattoi päättää, tuo uusi yrittäjä ei
ollut juuri tavallista miestä pitempi ja näytti pikemmin olevan hento
kuin vahva vartaloltaan. Hänen varusteensa olivat teräksestä ja kullalla
kalliisti kirjotut; kilvessä nähtiin juurineen maasta temmattu nuori
tammipuu ja sen alla espanjalainen sana: _Desdichado_, s.o. perintönsä
menettänyt. Ratsuna hänellä oli tulinen, musta ori; sitä tantereen
poikki kävelyttäessään ritari sievästi taivutti peistänsä tervehdykseksi
prinssille sekä aatelisnaisille. Taito, jolla hän hallitsi ratsuansa
sekä koko hänen käytöksessään ilmaantuva nuoruuden sulavuus taivuttivat
kansan mielen hänelle suosiolliseksi, ja muutamat halvemmista katsojista
ilmaisivat suosiotansa huutaen: »Kosketa Ralf de Vipontin kilpeen
--kosketa johanniittaritarin kilpeen! Hän ei ole niin luja satulassa
kuin muut; hänestä saat helpommin voiton!»
Näiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin
viettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän ratsasti
suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de
Bois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta
rohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli
haastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli
seisonut telttansa ovella aavistamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.
»Oletko jo ripittäytynyt papille, veikkonen?» kysyi temppeliherra, »ja
oletko kuunnellut tänä aamuna messua, koska niin rohkeasti käyt
hengenvaaraan?»
»Paremmin olen valmistautunut kuolemaan kuin sinä», vastasi Perinnötön
ritari; sillä nimellä tuntematon näet oli kirjoittautunut
turnausluetteloon.
»Käy sitten paikallesi tantereelle», sanoi Bois-Guilbert, »ja heitä
hyvästit jumalan päivälle, sillä tänä yönä saat jo levätä paratiisissa.»
»Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi», vastasi Perinnötön ritari, »ja
kiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle sen varoituksen, että hankit
itsellesi vereksen ratsun ja uuden peitsen. Sillä, niin totta kuin olen
kunniallinen ritari, sinä tulet kumpaistakin tarvitsemaan.»
Nämä pelottomat sanat lausuttuaan hän peräytti hevosensa takaperin kujan
rinnettä myöten ja pakotti sen astumaan takaperin tantereenkin
pohjoispäähän saakka, mihin hän sitten pysähtyi vastustajaansa
odottamaan. Tästä mainion ratsastustaidon osoituksesta hän taas sai
yleisiä hurraahuutoja palkinnokseen.
Brian de Bois-Guilbert oli pahoin suutuksissa saamastaan varoituksesta,
mutta hän ei silti laiminlyönyt noudattaa tuntemattoman ritarin neuvoja.
Sillä tulevan taistelun ratkaisu oli hänelle liiankin arka kunnianasia,
jotta hän ei olisi käyttänyt hyväkseen jokaista keinoa, jolla hän
saattoi voittaa rohkean vastustajansa. Hän valitsi siis vereksen
hevosen, joka oli erinomaisen vahva ja tulinen. Hän otti myös uuden,
lujan peitsen peläten, että entisen varsi oli edellisissä taisteluissa
kenties vikaantunut. Vihdoin hän vielä laski pois kilpensä, joka oli
saanut vähäisen vamman, ja otti asemieheltään toisen. Edellisessä oli
ollut vain temppeliritariston yleinen vaakuna: kaksi ritaria
ratsastamassa saman hevosen selässä, minkä piti muka osoittaa
temppeliherrain muinaista nöyryyttä ja köyhyyttä, jotka avut heissä
kuitenkin olivat nyt jo vaihtuneet äärimmäiseksi kopeudeksi ja
rikkaudeksi, jotka heidät viimein veivät turmioon. Bois-Guilbertin
uuteen kilpeen sen sijaan oli kuvattu täydessä lennossa oleva korppi,
pääkallo kynsissään, ja sen alla oli kirjoitus: _Gare le corbeau_! (Varo
korppia!)
Kun molemmat taistelijat seisoivat tantereella, kumpikin sen eri päässä,
tunsivat katsojat sydämessään ahdistavaa odotusta. Harvat uskoivat
mahdolliseksi, että Perinnötön ritari voisi voittaa tämän taistelun,
mutta hänen miehuutensa ja ritarillisen käytöksensä vuoksi olisivat
useimmat suoneet hänelle menestystä.
Samassa kuin torvet olivat törähtäneet, syöksyivät taistelijat salamoina
eteenpäin ja törmäsivät tantereen keskustassa ukkosennuolen voimalla
yhteen. Peitset pilkkoutuivat kädensijaan asti pirstoiksi, ja ensi
katsahdukselta näytti siltä kuin molemmat ritarit olisivat menneet
kumoon, sillä yhteentörmäyksen vauhti oli syössyt kummankin ratsut
takajaloilleen. Mutta saivatpa taitavat ratsumiehet hevosensa heti taas
pystyyn suitsien ja kannusten avulla. Ritarit tuijottivat hetken aikaa
toinen toiseensa katsein, jotka säihkyivät tulta kypärän
silmirautojenkin takaa; sitten he käänsivät hevosensa ympäri ja
palasivat kumpikin lähtöpaikalleen, hakemaan palvelijoiltaan toisia
peitsiä.
Kovasti hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen ilmaisivat katsojat
mielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että myös
taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat
jälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin
syvä ja äänetön hiljaisuus, ikäänkuin kansa ei enää olisi uskaltanut
henkeäänkään vetää.
Muutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat
vähän levähtää, käski Juhana-prinssi sauvansa viittauksella torvimiesten
soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen vastakkain
samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla, mutta ei yhtä
tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.
Toisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven
keskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen
peitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti
satulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt
Bois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, oli hän
kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan näet
oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista sysäystä
aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän ritarin
peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiintyen suomujen
väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti maineensa
mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi hän kenties
kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko tapahtui, ja ritari
syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan paksun tomupilven peittoon.
Ei ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli
päässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi
vimmastuneena häpeästään ja katsojien riemullisesta hurraamisesta, jolla
katsojat ilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä
voittajaa. Perinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa
selästä ja veti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat
hevosiansa ja riensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt
tässä tilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.
»Kohtaammepa toivoakseni toisemme toisen kerran», sanoi temppeliherra,
iskien vihaisen katseen vastustajaansa, »ja toisessa paikassa, missä
kukaan ei saa tulla väliin.»
»Jollei niin tule tapahtumaan», vastasi Perinnötön ritari, »niin ei syy
suinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin
että ratsain, niinhyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!»
He olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta
turnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja pakottivat
heidät eriämään. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja
Bois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput
tätä päivää.
Hevosensa selästä laskeutumatta voittaja pyysi pikarillisen viiniä,
avasi sitten silmirautojensa alimman nivelen ja ilmoitti juovansa
»kaikkien uskollisten englantilais-sydämien onneksi ja menestykseksi,
mutta muukalaisten sortajien häviöksi!» Sitten hän soitatti
torvimiehellänsä uhkaavan toitotuksen ja lähetti airuen kautta sanoman
vaatijaritareille, ettei hän enää aikonut valita heistä vastustajaa,
vaan oli valmis vastaanottamaan heitä missä järjestyksessä he itse
katsoivat parhaaksi tulla taisteluun.
Jättiläiskokoinen, mustaan rautapukuun puettu Front-de-Boeuf totteli
ensiksi vaatimusta. Hänen valkoisessa kilvessään oli musta häränpää,
joka monilukuisissa taisteluissa oli jo kulunut epäselväksi; sen alle
oli piirretty ylpeät sanat: _Cave, adsum_ (Kavahda, minä olen läsnä!)
Tappelussa tämän ritarin kanssa Perinnötön ritari sai vähäisen, mutta
kuitenkin ratkaisevan voiton. Kumpaisenkin peitset katkesivat, niinkuin
pitikin, mutta Front-de-Boeuf, jonka jalka luiskahti jalustimesta,
tuomittiin siitä syystä voitetuksi.
Kolmannessakin taistelussa ritari Filip Malvoisinin kanssa
tuntemattomalle kävi yhtä onnellisesti. Hän syöksi peitsensä semmoisella
voimalla paronin kypärää vasten, että sen nauhat katkesivat. Tämä seikka
pelasti Malvoisinin kaatumasta, mutta hänetkin tuomittiin, samoinkuin
hänen edelliset kumppaninsa, voitetuksi.
Neljännessä taistelussa Grantmenilin kanssa Perinnötön ritari osoitti
yhtä jaloa kohteliaisuutta kuin aikaisemmin urhoutta ja taitoa. De
Grantmenilin ratsu, joka oli nuori ja äksy, nousi päällekaratessa
pystyyn, ja poikkeutti siten isäntänsä peitsen oikeasta suunnasta.
Tuntematonpa ei käyttänyt hyväkseen tätä sattumuksen kautta tarjoutuvaa
etua, vaan kohotti peitsensä ja ajoi vastustajansa sivuitse, häneen
koskematta. Hän käänsi sitten hevosensa ympäri, ratsasti takaisin
lähtöpaikalleen ja tarjosi airuen kautta toista taistelua. Mutta de
Grantmenil kieltäytyi, tunnustaen itsensä voitetuksi yhtä paljon
tuntemattoman ritarin kohteliaisuuden kuin taidon vuoksi.
Taistelu Ralf de Vipontin kanssa täydensi Perinnöttömän ritarin voiton.
Viimeinen vaatijaritari syöstiin semmoisella vauhdilla maahan, että veri
purskahti nenästä ja suusta, ja hänet kannettiin hervottomana pois
kentältä.
Tuhansien katsojien huudot ilmaisivat yleistä iloa, kun prinssi ja
marskit julistivat, että tämän päivän voittokunnia oli tullut
Perinnöttömän ritarin osaksi.