Ritarit saapuu: knaapit seurassaan,
kaikk' kirjavissa juhla-asuissaan;
ken sitoo kypärän, ken peitsen tuo,
ken kilven kiiltäväisen kantaa luo.
Jalkaansa polkee ratsu maltiton,
pureksii kuolaimensa vaahtohon.
Saa aseseppiäkin ratsuillaan
vasarat, pihdit, hihnat varuillaan,
kilpien, peisten rikkeet korjaamaan.
Katuja jousimiehet vartioivat,
maalaiset sauvaniekat parvin tarinoivat.
_Palamon ja Azeite_.
Englannin kansan tila tähän aikaan oli sangen surkea. Rikhard-kuningas
oli vankina vieraalla maalla, petollisen ja julman Itävallan herttuan
vallassa. Ei ollut varmuutta edes siitä, missä linnassa häntä pidettiin,
ja hänen kohtalostaan oli vain hyvin hämärä tieto suurimmalla osalla
hänen alamaisiaan, jotka sillä välin olivat alttiina alivaltiaitten
kaikenkaltaiselle sorrolle.
Prinssi Juhana oli liitossa Ranskan kuninkaan Filipin, Leijonamielen
verivihollisen kanssa ja koki kaikin keinoin yllyttää Itävallan herttuaa
pitämään yhä edelleen vankina Rikhard-veljeään, jolle hän kuitenkin oli
kiitollisuudenvelassa niin monista suosionosoituksista. Sillä välin hän
koetti kartuttaa puoluettansa kotimaassa, jonka valtaistuinta hän aikoi,
kuninkaan kuoltua, ryhtyä kiistämään lailliselta perijäitä, Bretagnen
herttualta Arthurilta, joka oli Juhanan vanhemman veljen, Gottfried
Plantagenetin poika. Tämän vallananastuksen hän, niinkuin tiedetään,
sittemmin suorittikin. Ollen luonteeltaan kevytmielinen, irstas ja
kavala, oli Juhanan helppo saada puolellensa kaikki ne, joilla oli syytä
pelätä Rikhardin rangaistusta hänen poissaollessaan tehdyistä
pahoistatöistä, samoinkuin myös koko se suuri »laittomien uskalikkojen»
parvi, joka ristiretkiltä oli palannut kotimaahan täysin harjaantuneena
kaikkiin Itämaiden paheisiin, omaisuus mitättömiin huvenneena ja luonne
paatuneena ja joka sisällisistä melskeistä toivoi itselleen runsasta
saalista.
Näitä yleisen surkeuden ja huolen aiheita lisäsivät vielä monilukuiset
henkipatot, jotka läänitysylimystön sorrosta ja metsästyslakien
ankarasta soveltamisesta epätoivoon yltyneinä keräytyivät suuriksi
rosvoparviksi, pitäen vallassaan metsiä ja autiomaita ja uhmaillen
kaikkia tuomioistuimia ja viranomaisia. Vieläpä aatelisherratkin, kukin
lujassa linnassaan halliten ja tekeytyen omilla alueillaan
itsevaltiaiksi pikkukuninkaiksi, pitivät palveluksessansa joukoittain
melkein yhtä väkivaltaisia, laista välittämättömiä miehiä kuin
julkirosvot. Näiden seuralaisjoukkojensa elättämiseksi sekä ylellisen,
komean elämänsä kustantamiseksi aatelisherrojen täytyi mitä raskaimmilla
korkoehdoilla lainata rahaa juutalaisilta. Nämä korot kalvoivat heidän
tiluksiaan niinkuin syöpä ruumista, eikä parantumisesta ollut juuri
toivoa muuten kuin siinä tapauksessa, että olosuhteet antoivat heille
tilaisuuden vapautua veloistaan harjoittamalla jotakin laitonta
väkivaltaa velkojia kohtaan.
Tämän onnettoman asiaintilan aiheuttamien moninaisten rasitusten alla
Englannin kansa jo nytkin kipeästi kärsi, ja tulevaisuuteen nähden oli
sillä kaameat syyt pelätä vielä pahempaa. Kurjuuden kukkuraksi levisi
vaarallinen tarttuva kulkutauti ympäri maan, ja saaden yllykettä
alaluokan siivottomuudesta, huonosta ravinnosta ja kurjista asunnoista,
riisti manan maille monia, joiden kohtalo jälkeenjääneiden mielestä
tuntui miltei kadehdittavalta, se kun vapautti heidät edessä olevilta
kovilta ajoilta.
Aivan kuin tämän äärettömän kurjuuden vastapainona vetivät turnajaiset,
silloisen aikakauden komeimmat juhlat, köyhän niin hyvin kuin rikkaan,
halpasäätyisen yhtä hyvin kuin aatelismiehen kaiken halun ja huomion
puoleensa, samaten kuin Espanjassa härkätaistelut houkuttelevat nälkään
nääntyvän Madridin kaupungin asukkaan, jolla ei ole ropoakaan ruoan
ostoon, hukuttamaan huolensa katselemisen jännitykseen ja riemuun.
Tämmöisistä leikeistä eivät nuoret eivätkä vanhat malttaneet pysyä
poissa, vaikka kuinka tärkeät työt tai miten raukea ruumis hyvänsä olisi
ollut esteenä. Erittäinkin tulivat nyt Ashbyssä, Leicesterin
kreivikunnassa pidettävät turnajaiset vetämään yleisen huomion
puoleensa, sillä kaikkein kuuluisimpien sotasankarien piti siellä
taistella itsensä prinssi Juhanan silmien alla, jonka sanottiin saapuvan
sinne juhlan kunniaksi. Ääretön paljous kaikensäätyistä kansaa oli siis
kokoontunut määräpäivän aamuna taistelupaikalle.
Näky oli tavattoman värikäs. Noin puolentoista virstan päässä Ashbyn
kaupungista levisi metsän reunassa avara kenttä, jota peitti mitä
hienoin, ihanin vihreä nurmikko. Toiselta puolen sitä rajoitti metsä,
toiselta hajallaan seisovat tammipuut, joista muutamat olivat äärettömän
kookkaat. Tämä kenttä, joka oli ikäänkuin varta vasten muodostettu
sotaleikkiä varten, vietti joka puolelta tasaista keskustaa kohti, missä
sataviisikymmentä syltä pitkä ja puolta sen vertaa leveä alue oli
vahvalla aitauksella erotettu taistelutantereeksi. Aitaus oli rakennettu
suorakaiteen muotoon; kulmat olivat kuitenkin paljon pyöristetyt,
katsojain mukavuuden vuoksi. Taistelijat pääsivät sisään kahdesta
aukosta, pohjois- ja eteläpäästä. Ne oli suljettu vahvoilla puuporteilla
ja olivat niin leveät, että kaksi miestä mahtui rinnakkain niistä
ratsastamaan. Kummallakin portilla seisoi kaksi airutta, joilla oli
seuranaan kuusi torvensoittajaa, kuusi ala-airutta ynnä melkoinen joukko
sotamiehiä. Heidän oli määrä valvoa järjestystä ja tutkia sotaleikkiin
pyrkijöiden ritarinarvoa.
Lähellä eteläistä porttia, missä maa kohosi korkeammaksi penkereksi,
seisoi viisi punaisilla ja mustilla lipuilla koristettua komeaa telttaa,
taisteluun vaativat ritarit olivat näet valinneet nuo värit omiksensa.
Samanväriset olivat myös telttojen köydet. Jokaisen teltan eteen
pystytetyssä paalussa riippui siinä majailevan ritarin kilpi, ja oven
vieressä seisoi hänen asemiehensä, metsäläisvaatteissa tai muussa
erikoislaatuisessa puvussa, kukin isännän makua noudattaen tai siitä
riippuen, minkälaista osaa isäntä tässä tilaisuudessa tahtoi näytellä.
Keskimmäisen teltan, jota pidettiin kunniapaikkana, oli Brian de
Bois-Guilbert saanut. Kaikissa ritarillisissa aseleikeissä mainetta
niittäneenä sekä myös niiden ritarien hyvänä tuttavana, joiden
kustannuksella turnajaisia pidettiin, hän oli helposti päässyt
vaatijaritarien kumppaniksi; olivatpa nämä vielä lisäksi valinneet hänet
päällikökseen ja johtajakseen, vaikka hän vasta aivan äskettäin oli
joukkoon liittynyt. Hänen telttansa toisella puolella sijaitsivat
Reginald Front-de-Boeufin ja Rikhard de Malvoisinin majat; toisella
puolella liehuva lippu oli Hugo de Grandmenilin, korkeasukuisen
naapuriparonin, jonka isä oli Wilhelm Valloittajan ja hänen poikansa
Wilhelm Punatukan aikana ollut Englannin ylituomarina. Viidennessä
teltassa asui Ralf de Vipont, Pyhän Johanneksen ritaristoon kuuluva
herra, jolla vanhastaan oli muutamia tiluksia Heath-nimisellä
paikkakunnalla, lähellä Ashbyn kaupunkia. Portista kävi tasavietteinen,
viisitoista kyynärää leveä kuja ylös penkerelle, jolla teltat seisoivat.
Molemmin puolin tätä kujaa oli vahva seiväsaita; samaten myös oli
telttojen edusta varustettu, ja joka paikassa seisoi sotamiehiä
vartioimassa.
Taistelutantereen pohjoisellekin portille johti samanlainen,
viidentoista kyynärän levyinen kuja, ja sen päässä oli avara, aidattu
tarha niitä ritareita varten, jotka tarjoutuisivat taistelemaan
vaatijaritareita vastaan. Vielä taempana näkyi telttoja, joissa oli
tarjona kaikenlaisia virvokkeita taistelijain varalle. Siellä myös oli
aseseppiä, hevosenkengittäjiä ynnä muita palvelijoita valmiina antamaan
apuaan tarvittaessa.
Kilpatantereen aitauksen ulkopuolelle oli rakennettu lavoja, jotka
olivat juhlaa varten peitetyt verhoilla ja matoilla ja varustetut
istumapatjoilla turnajaisiin saapuvia aatelisnaisia ja -herroja varten.
Näiden lavojen ja aitauksien välinen ahdas sola oli varattu vapaita
talonpoikia ynnä muita sellaisia katsojia varten, jotka olivat alhaista
kansaa hiukan parempia; se vastasi tavallaan meidän teatterimme
permantopaikkoja. Muu sekalainen seura sijoittautui vartavasten
rakennetuille suurille turvelavoille, joilta he, maaperän ollessa
ylöspäin kohoava, saattoivat katsella edessä olevien lavojen yli ja
hyvin nähdä koko kentän. Sadottain ihmisiä istui sitäpaitsi kentän
ympärillä kasvavien puiden latvoissa, ja olipa vähän edempänä olevan
kyläkirkon kattokin täpötäynnä uteliasta väkeä.
Ei ole nyt enää mitään muuta yleisistä laitoksista mainitsematta, kuin
että tantereen itäisen reunan keskipalkoilla oleva lava, -- siis juuri
sillä kohdalla, missä taistelijain piti hyökätä toisiansa vastaan, --oli
rakennettu muita korkeammaksi, komeammin koristettu sekä varustettu
eräänlaisella kunniaistuimella ja telttakatoksella, johon kuninkaallinen
vaakuna oli kuvattu. Koreapukuisia asemiehiä, hovipoikia ynnä
jousimiehiä seisoi kunniapaikan ympärillä, joka oli varattu prinssi
Juhanalle ja hänen seurueelleen. Vastapäätä kuninkaallista lavaa oli
läntiselläkin puolella samanlainen, yhtä korkea. Se oli vielä
loistavammin koristettu, vaikkei niin kalliisti kuin prinssin lava.
Kokonainen parvi nuoria aatelispoikia ja -tyttöjä, kauneimmat mitä oli
löydetty, kaikki vihreän- ja punaisenkirjavissa, eriskummallisissa
puvuissa, ympäröi tätä kunniaistuinta, joka oli samoin värein
koristettu. Keskellä lippuja ja viirejä, joihin oli kuvattu
haavoitettuja sydämiä, jousia viinineen ynnä muita tavallisia Cupidon
voittojen vertauskuvia, nähtiin loistavin värein maalattu otsakevyö;
siitä katsojat saivat tietää, että tämä sija oli varattu »_à la Royne de
la Beaulté et des Amours_» (Kauneuden ja Rakkauden kuningattarelle).
Mutta kuka täksi kuningattareksi tällä kertaa valittaisiin, sitä ei
kukaan vielä voinut tietää.
Kaikensäätyiset katsojat alkoivat nyt riidellen ja rähisten tunkeutua
esille ja hakea itselleen paikkoja, ja suuri oli kiista etuoikeutetuista
sijoista. Osan riidoista sotamiehet kursailematta ratkaisivat, käyttäen
pertuskainsa varsia sekä miekkojensa ponsia tehokkaina todistuskeinoina
vastaanhangoittelijoita kohtaan. Jos sitä vastoin korkeampisukuisten
henkilöiden vaatimukset olivat ristiriitaisia, tulivat kiistoja
ratkaisemaan airuet tai molemmat turnausmarskit, Wilhelm de Wyvil ja
Tapani de Martinval, jotka kiireestä kantapäähän asti rautavaruksiin
puettuina ratsastelivat edestakaisin tantereen aitausta pitkin,
valvomassa järjestystä katsojajoukossa.
Vähitellen täyttyivät lavat ritareilla ja aatelisherroilla, jotka olivat
rauhanpuvuissansa. Heidän pitkien, tummanväristen viittainsa rinnalla
loistivat naisten kirjavat, heleänväriset puvut sitä komeampina. Naisia
muuten oli saapunut tätä taistelua katsomaan paljon enemmän kuin miehiä,
vaikka olisi luullut sen olevan niin veristä ja vaarallista, ettei siitä
olisi voinut olla huvia heidän sukupuolellensa. Lavojen ja aitauksenkin
väli tuli pian täyteen varakkaita, vapaita talonpoikia sekä porvareita.
Karttuipa sinne myös halvempia aatelismiehiä, semmoisia, jotka olivat
liian kainoja tai liian köyhiä tai joiden aatelisoikeudet olivat
epäiltävää laatua, niin että he eivät rohjenneet pyrkiä korkeammille
sijoille. Näiden kesken tietysti tiheimmin syttyi riitoja etusijoista.
»Uskoton koira!» huusi eräs vanha mies, jonka virttynyt nuttu todisti
köyhyyttä, vaikka hänen miekkansa, tikarinsa sekä kultavitjansa
osoittivat, että hän lukeutui korkeampaan säätyyn, -- »sinä suden pentu!
Uskallatko ahdistaa kristittyä miestä, ja vieläpä normannilais-herraa,
jaloa Montdidier'in heimolaista?»
Nämä raakamaiset haukkumasanat kohdistuivat vanhaan tuttavaamme
Iisakkiin, joka kalliisti, jopa komeastikin puettuna tikkauksilla
koristettuun ja turkiksilla päärmättyyn viittaansa, koetti päästä lavan
alla olevalle etumaiselle riville. Hänellä oli mukanaan tyttärensä,
kaunis Rebekka, joka Ashbyssä oli yhtynyt hänen seuraansa ja nyt
nojautui isän käsivarteen, suuresti pelästyneenä siitä yleisestä
suuttumuksesta, jota juutalaisen röyhkeys näytti nostattaneen. Mutta
Iisak, joka, niinkuin olemme nähneet, välistä oli jokseenkin suuri
pelkuri, tiesi nyt hyvinkin, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut
mitään pelkäämistä. Tämmöisissä julkisissa tilaisuuksissa vertaistensa
silmäin alla, ei ahnein eikä ilkeinkään aatelisherra olisi tohtinut
tehdä hänelle pahaa. Tämmöisissä paikoissa juutalaisetkin olivat yleisen
lain turvaamat. Ja jos sen turva ei olisikaan ollut tarpeeksi luja, niin
olipa kuitenkin läsnäolijoiden joukossa aina muutamia paroneja, jotka
oman etunsa vuoksi olisivat kernaasti suojelleet heitä. Tässä
tilaisuudessa Iisak tiesikin olevansa tavallista paremmassa turvassa,
sillä prinssi Juhana koetti par'aikaa saada suurta rahalainaa Yorkin
kaupungin juutalaisilta, tarjoten pantiksi muutamia kalliita kalujaan
sekä tiluksiansa. Iisakilla itselläänkin oli melkoinen osa tässä
asiassa; hän tiesi siis, että prinssi, joka hartaasti halusi saada asian
toimeen, nykyisessä pulassaan aivan varmaan suojelisi häntä.
Nämä syyt rohkaisivat juutalaistamme niin suuresti, ettei hän
peräytynytkään aikomuksestaan, vaan työnsi tieltään kristittyä
normannilaista, välittämättä hänen sukuperästänsä, säädystänsä ja
uskonnostaan. Mutta vanhan miehen parkuminen herätti ympärillä seisovien
vihastusta. Yksi heistä, vahva, lyhyenjäntterä vapaa talonpoika, jolla
oli vihreä puku yllään, kaksitoista nuolta vyössään, hopeahelainen
miekankannin olalla ja kolmen kyynärän pituinen jousi kädessä, kääntyi
heti juutalaiseen päin. Hänen kasvonsa, jotka alinomaisesta ilman
vaikutuksesta muutenkin jo olivat pähkinänkarvaiset, muuttuivat nyt
vihastuksesta vielä tummemmiksi. Hän sätti juutalaista paksuksi
hämähäkiksi, joka onnettomien verta imemällä oli paisunut rikkaaksi, ja
kehoitti häntä muistamaan, että tämmöisten hämähäkkien annetaan olla
rauhassa nurkassaan, mutta että ne litistetään kuoliaiksi niin pian kuin
uskaltavat tulla päivän valoon. Tämä ankaralla äänellä sekä tuimin
katsein lausuttu varoitus säpsähdytti juutalaista. Luultavasti hän olisi
siirtynyt etemmäksi näin vaarallisen naapurin luota, mutta kaikkien
ihmisten silmät kääntyivät samassa prinssi Juhanaa kohti, joka nyt juuri
ratsasti aitauksen sisäpuolelle, suurilukuinen, komea-asuinen seurue
perässänsä. Osa hänen seuralaisistaan oli maallikoita, toinen osa
hengellisiä herroja, jotka jälkimmäisetkin olivat yhtä kirjavat
vaatetukseltaan ja kevytmieliset käytökseltään kuin heidän maalliset
kumppaninsa. Olipa siellä Jorvaulx'in abottikin niin koreassa puvussa
kuin hengellinen ylimys suinkin uskalsi esiintyä. Kalliita turkiksia
sekä kultaa oli tuhlaamalla käytetty hänen vaatteisiinsa. Ja hänen
saappaittensa kärjet, paljon pitemmät vielä kuin sen ajan mieletön muoti
vaatikaan, eivät ylettyneet vain polviin, vaan uumille asti. Niiden
vuoksi hänen oli mahdotonta pistää jalkaansa jalustimiin. Mutta siitä ei
ritarillinen abottimme suuresti huolehtinut. Hän oli kerrassaan
käyttämättä näitä huonon ratsumiehen apukeinoja, ehkäpä hän oli
mielissäänkin siitä, kun hän täten sai näytellä oivallista
ratsastustaitoansa niin suuren ihmisjoukon ja varsinkin lukuisan
naisparven silmien edessä. Sitäpaitsi oli prinssi Juhanan joukossa hänen
palkkasoturiensa suosituimmat päälliköt, muutamia renttumaisia
paroneja ja irstastapaisia hoviherroja sekä useita temppeli- ja
johanniittaritareja.
Mainita sopii tässä, että nämä molemmat ritaristot olivat vihoissa
Rikhard kuninkaan kanssa, ja olivat pitäneet Ranskan Filipin puolta koko
siinä loppumattomassa riitajaksossa, joka Palestiinassa yhä kyti tämän
hallitsijan ja Englannin Leijonamielen välillä. Se eripuraisuus oli,
niinkuin historiasta tiedetään, saattanut mitättömiksi kaikki Rikhardin
monet voitot ja tehnyt tyhjäksi hänen ritarillisen yrityksensä piirittää
Jerusalemia. Koko hänen loistavasta aseellisesta menestyksestään ei
ollut muuta etua kuin että sangen vähän luotettava välirauha tuli
solmituksi Saladinin kanssa. Sama valtiollinen katsantotapa, joka oli
ohjannut Palestiinan temppeli- ja johanniittaritarien käytöstä, taivutti
myös heidän Englannissa ja Normandiassa olevat säätyveljensä prinssi
Juhanan puolelle. Sillä heillä ei ollut paljonkaan syytä ikävöidä
Rikhardia Englantiin palautuvaksi eikä myöskään laillisen
kruununperillisen, Arthurin, pääsemistä valtaistuimelle. Perin
vastaisista syistä prinssi Juhana puolestaan vihasi ja ylenkatsoi niitä
harvoja korkea-arvoisia saksilaissukuja, joita vielä oli olemassa
Englannissa, eikä laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, jolloin hän saattoi
heitä loukata ja häväistä. Sillä hän tiesi, että he eivät suosineet
hänen persoonaansa eikä hänen pyrintöjään. Nurjia Juhanaa kohtaan olivat
enimmäkseen myös Englannin alhaisemmat säädyt; sillä nämä pelkäsivät,
että moinen hillitsemätön ja väkivaltainen hallitsija, jollainen Juhanan
tiedettiin olevan, tulisi supistamaan heidän oikeutensa ja vapautensa
entistään ahtaammiksi.
Tämmöinen oli tuo prinssi Juhanaa ympäröivä komea seurue. Itse hän istui
oivan ratsun selässä, purppuraan ja kultaan puettuna, jahtihaukka
kämmenellä ja päässä kallis, jalokivillä koristettu puuhkalakki, jonka
alta pitkä, kiharainen tukka valui hartioille. Hän hypitteli harmaata,
tulista hevostaan taistelutannerta pitkin, naureskellen ääneen iloisten
seuralaistensa kanssa ja tarkastellen lavoilla istuvia kaunottaria
kuninkaallisen asiantuntijan rohkeudella.
Moni arveli prinssin ulkomuodossa kuvastuvan julkeaa irstaisuutta sekä
ääretöntä kopeutta ja välinpitämättömyyttä muiden ihmisten tunteita
kohtaan. Mutta hekään eivät voineet olla myöntämättä, että niissä
samalla myös ilmeni sitä rattoisuutta, joka on ominaista luonnostaan
suoralle ja kauniille kasvojen muodolle. Nämä kasvot olivat tosin
oppineet kuvastamaan kohteliaisuutta tavallisten sääntöjen mukaan, mutta
olivat kuitenkin sen verran säilyttäneet alkuperäistä suoruuttansa ja
rehellisyyttänsä, että näyttivät pitävän häpeänä peitellä sydämen
luonnollisia tunteita. Sellaista kasvojen muotoa pidetään usein,
vaikkakin väärin, miehuullisen suoruuden ilmauksena, kun se itse teossa
ei ilmaise muuta kuin irstaisen sydämen kevytmielistä huolimattomuutta.
Se kuvastaa sydäntä, joka ylpeilee suuresta suvustaan tai rikkaudesta
tai mistä muusta satunnaisesta edusta hyvänsä, jolla ei ole vähintäkään
yhteyttä todellisen ihmisarvon kanssa. Mutta niiden silmissä, jotka
eivät miettineet asiaa näin syvältä -- ja niitähän oli sata yhtä vastaan
-- antoi prinssi Juhanan puuhkakauluksen komeus, kalleimmilla
soopelinnahoilla päärmätyn viitan loisto sekä sahviaanisaappaitten ja
kultakannusten koreus kylliksi syytä tervehtiä häntä kaikuvin
tervehdyshuudoin.
Sillä tavoin iloisesti ratsastaessaan taistelutannerta pitkin prinssi
huomasi sen metelin, jonka Iisakin kunnianhimoinen pyrkimys päästä
korkeammalle arvosijalle oli nostanut. Juhanan terävä silmä tunsi
paikalla juutalaisen, mutta siirtyi heti paljon suuremmalla
mieltymyksellä ihanaan Siionin tyttäreen, joka metelistä pelästyneenä
kiinteästi piti kiinni vanhan isänsä käsivarresta.
Rebekan kauneus todellakin veti vertoja Englannin kuuluisimmille
kaunottarille, niinkin perinpohjaisen asiantuntijan silmissä kuin
prinssi Juhana oli. Neidon vartalo oli erinomaisen sopusuhtainen, ja
itämainen puku, jota hän juutalaisnaisten tapaan käytti, salli sen
kauneuden esiintyä täydessä valossaan. Keltasilkkinen turbaani sopi
hyvin yhteen kasvojen tummaverisyyden kanssa.
Säihkyvät silmät, kulmakarvojen jalo kaari, kaunis kotkannenä, helminä
kiiltävät valkoiset hampaat, tuuheat mustat suortuvat kiehkuroina valuen
ihanalle kaulalle ja rinnalle, joita puoleksi peitti kalleimmasta
Persian silkistä tehty purppuranpunainen röijy, täynnä kudottuja
kirjavia kukkasia. Kaikki tämä yhdessä sai aikaan, että Rebekka
kauneudellaan voitti kauneimmatkin läsnäolevista naisista. Kuumuuden
vuoksi oli kolme ylintä, helmillä koristettua kultahakasta, joiden
virkana oli röijyn kiinnipitäminen kaulasta vyölle asti, aukaistu,
suoden siten silmälle vähäistä avarammankin näyn kuin mitä yllä on
kuvattu. Sen kautta tulivat myös timanttiset kaulavitjat sekä
suunnattoman kalliit korvarenkaat selvemmin näkyviin. Vihdoin oli
ihanalla tyttärellä koristuksenaan tuuhea kamelikurjen sulka, joka oli
kiinnitetty turbaaniin säihkyvällä jalokivisoljella. Se oli koristus,
jota ylempänä lavalla istuvat kopeat aatelisnaiset suuresti pilkkasivat
ja nauroivat, mutta jota he kuitenkin sydämessään salaa kadehtivat.
»Vannonpa kautta Aabrahamin kaljupään!» huusi prinssi Juhana, »että tuo
juutalaisneito on sen kauneuden perikuva, jota ihaillessaan viisain
kaikista entisajan kuninkaista tuli päästään pyörälle! Mitä arvelet,
Aymer-abotti? -- Vannonpa viisaan Salomonin temppelin kautta, jota
meidän vieläkin viisaampi veljemme Rikhard ei ole pystynyt vapauttamaan,
että tämä se juuri onkin se Korkeassa Veisussa mainittu morsian!»
»Saaronin ruusu ja laaksojen lilja!» vastasi abotti, puhuen hiukan
nenäänsä. »Mutta muistakaa sittenkin, ruhtinaallinen armo, että hän on
vain juutalaistyttö.»
»Aivan niin», lisäsi prinssi Juhana, häntä sen enempää
kuuntelematta, »ja tuossa on minun väärä mammonani -- markkamarkiisi,
kultakolikko-kreivi -- riitelemässä etusijasta pennittömien lurjusten
kanssa, joilla ei virttyneitten takkiensa taskuissa ole ainoatakaan
äyriä estämässä Mattia kukkaroon pääsemästä. Lupaanpa, Pyhän Markuksen
ruumiin kautta, että hankin itse sijan lainakuninkaalleni ja hänen
suloiselle juutalaisneitosellensa! -- Kuka hän on, Iisak? Vaimosiko vai
tyttäresi, tuo Itämaan houri, jota puristat kainaloosi niin kiinteästi
kuin olisi hän aarrearkkusi?»
»Hän on tyttäreni, Rebekka, ruhtinaallinen armo», vastasi juutalainen
kumartaen syvään. Hän ei näyttänyt yhtään hämmästyvän prinssin
tervehdyksestä, vaikka se sisälsi yhtä paljon pilkkaa kuin
kohteliaisuutta.
»Sitä parempi sinulle», sanoi Juhana purskahtaen nauruun, johon hänen
iloiset seuralaisensakin katsoivat velvollisuudekseen yhtyä. -- »Mutta
yhtäkaikki, olkoon hän tyttäresi tai vaimosi, hänen pitää saada paikka
kauneutensa ja sinun ansioittesi mukaan. -- Kutka tuolla ylhäällä
istuvat?» jatkoi hän, luoden silmänsä lavalle. »Saksilaisten
maamoukkien laiskat, pitkät raadothan siellä loikovat! -- Piru ne
vieköön! Siirtykööt lähemmäksi toisiansa ja tehkööt sijaa tälle
koronkiskuri-kuninkaalle ja hänen ihanalle tyttärelleen. Kyllä minä
opetan noita talonpoika-lurjuksia jakamaan synagogan kunniasijat niiden
kanssa, joiden oma synagoga oikeastaan on.»
Lavalla istujat, joihin tämä häpäisevä, raaka puhe kohdistui, olivat
Cedrik Saksilainen perheineen ynnä hänen ystävänsä ja heimolaisensa
Athelstan, Coningsburghin herra, jota kaikki Pohjois-Englannin
saksilaiset pitivät korkeimmassa kunniassa sen vuoksi, että hän oli
heidän vanhain kuningastensa sukua. Mutta tämän kuninkaallisen veren
kanssa oli Athelstan perinyt myös monta esi-isäinsä heikkoutta. Hän oli
sievä muodoltansa, kookas ja vahva ruumiiltaan ja parhaassa
miehuudeniässään -- mutta niin nahjuksen näköinen, niin torkkusilmäinen
ja uniotsainen, niin toimeton ja hidas kaikissa liikkeissään ja saamaton
päätöksissään, että häntä yleisesti nimitettiin Athelstan Myöhäiseksi,
erään esi-isänsä liikanimen mukaan. Hänen ystävänsä -- olihan niitä
paljonkin, jotka samoin kuin Cedrik olivat hartaasti häneen kiintyneet
-- väittivät, ettei hänen vitkallisuutensa riippunut rohkeuden
puutteesta, vaan päättämättömyydestä. Toiset sitä vastoin arvelivat,
että esi-isiltä peritty ylenjuomistapa oli hämmentänyt hänen älynsä,
joka ei alkujaankaan tainnut olla kaikkein terävintä laatua. Hänen
toimeton rohkeutensa sekä pehmeä hyväntahtoisuutensa olivat muka vain
viimeisiä tähteitä sydämestä, joka olisi voinut ansaita ylistystä, mutta
jonka kaikki jalot avut olivat uponneet pitkälliseen, eläimelliseen
juoppouteen.
Tälle miehelle, jota tässä olemme kuvanneet, prinssi oli lausunut kopeat
sanansa, käskien hänen tehdä tilaa Iisakille sekä Rebekalle. Aivan
hämmästyksissään käskystä, joka sen ajan tapoihin ja mielipiteihin
nähden oli kovin häpäisevä, Athelstan ei tahtonut totella eikä myöskään
tietänyt miten kieltää, ja hän vastusti siis käskyä vain
toimettomuudellaan. Jäsentäkään liikahduttamatta hän avasi suuret,
harmaat silmänsä ja ällisteli prinssiä kasvoillaan typerä ilme, jota ei
saattanut nauramatta katsella. Mutta maltiton Juhana ei ottanut sitä
naurun kannalta.
»Tuo saksilais-sika», huusi hän, »on joko nukuksissa tai hän ei ota
korviinsa käskyjäni. -- Kutkutapas häntä hiukan peitselläsi, de Bracy»,
lisäsi hän vieressään ratsastavalle ritarille, jonka johdettavana oli
joukko »vapaita kumppaneita» eli »Condottiereja», s.o. mihinkään
erikoiseen kansaan lukeutumattomia palkkasotureita, jotka palvelivat
ketä hallitsijaa hyvänsä, kun hän vain heille palkan maksoi. Nurinaa
nousi prinssi Juhanan omien seuralaisherrojenkin joukosta, kun he tämän
käskyn kuulivat. Mutta de Bracy, joka oli virantoimituksissaan hylännyt
kaiken omantunnon arkuuden, ojensi pitkän peitsensä aitauksen ja lavan
välin yli. Epäilemättä hän olisi täyttänyt prinssin käskyn, ennenkuin
Athelstan Myöhäinen olisi kerinnyt herätä hämmästyksestään ja väistyä
aseen tieltä. Mutta Cedrik, joka oli yhtä kerkeä kuin hänen kumppaninsa
oli vitkallinen, paljasti salaman nopeudella lyhyen miekkansa ja hakkasi
yhdellä lyönnillä peitsen kärjen poikki varresta. Prinssi Juhanan kasvot
tulistuivat aivan punaisiksi. Hän päästi suustaan julman kirouksen ja
aikoi juuri lausua yhtä ankaran uhkauksen, mutta siitä estivät häntä
hänen omat seuralaisensa, jotka tunkeutuivat ympärille ja rukoilivat
häntä malttamaan mielensä; siitä häntä myös esti yleinen kansan
kaiuttama hyväksymishuuto Cedrikin miehuullisen teon johdosta. Prinssi
mulkoili vimmastuneena silmiään, ikäänkuin hakeaksensa jotakin muuta
kohdetta, johon hän voisi helpommin ja vaaratta kääntää vihansa.
Tapasipa hänen katseensa silloin yllämainitun jousimiehen, joka vastasi
siihen lujalla katseella ja yhä edelleen jatkoi hyväksymishuutoaan,
vaikka prinssin tuima silmä häneen tuijotti. Juhana kysyi, miksi hän
niin teki.
»Hurraanpa minä aina», sanoi jousimies, »kun näen kelpo laukauksen tai
oivan iskun.»
»Sanotko niin?» vastasi prinssi. »Tottapa sitten itsekin taitanet osata
pilkkaan, arvelen ma?»
»Metsämiehen tavalliseen pilkkaan ja metsämiehen tavallisen ampumamatkan
päähän kyllä osaan.»
»Vaikkapa Wat Tyrrelinkin pilkkaan, puolentoistasadan kyynärän päähän!»
lisäsi jokin ääni kansanjoukosta; mutta ei saatu selvää, kuka se oli.
Tämä muistutus hänen sukulaisensa, Wilhelm Punatukan kohtalosta[9]
suututti ja samassa myös säikähdytti Juhana-prinssiä. Hän ei kuitenkaan
tehnyt muuta kuin käski aitauksen ympärillä vartioivien sotamiesten
pitää tuota suupalttia silmällä -- näin sanoen hän osoitti jousimiestä.
»Pyhän Griseldan kautta vannon», lisäsi hän, »että aion koettaa,
minkälainen taito tuolla miehellä itsellään on, joka on niin kärkäs
ylistämään muiden tekoja.»
»Ja minä en aio väistyä siitä koetuksesta», sanoi jousimies hänelle
ominaisella vakavuudella.
»Mutta nouskaa sittenkin ylös, te saksilaiset maanmoukat», äyskähti taas
tulinen prinssi; »sillä, niin totta kuin aurinko taivaalla paistaa,
pitää juutalaisen päästä istumaan teidän rinnallenne!»
»Ei suinkaan, ruhtinaallinen armo! Eivät meikäläiset ole mahdolliset
istumaan maan valtiasten rinnalla», vastusteli juutalainen. Sillä hänen
kunnianhimonsa, vaikka se oli yllyttänyt häntä riitaan Montdidier-suvun
halventuneen, köyhtyneen jälkeläisen kanssa, ei kuitenkaan ollut niin
suuri, että hän olisi tohtinut loukata rikkaitten saksilaisten
etuoikeutta.
»Ylös, uskoton koira, kun minä käsken», huusi prinssi Juhana, »taikka
nyljetän mustan nahkasi ja annan peitota sen hevosvaljaiksi!»
Tätä uhkausta totellen juutalainen alkoi nyt astua ylös lavalle johtavia
jyrkkiä ja ahtaita portaita myöten. »Saammepa nähdä», sanoi prinssi,
»kuka häntä tohtii estää!» Näin sanoen hän iski katseensa Cedrikiin,
joka seisoi alallaan ikäänkuin hän olisi aikonut viskata juutalaisen
päistikkaa alas.
Tämän vaarallisen teon esti kuitenkin Wamba-narri. Hän hypähti isäntänsä
ja Iisakin väliin, vastaten prinssin uhkaukseen: »Kyllä maar minä sen
teen!» ja torjui juutalaista siankinkkukilvellä, jonka hän veti mekkonsa
alta esiin. Epäilemättä hän oli varustautunut tällä eväällä siinä
pelossa, että turnajaiset saattaisivat kestää kauemmin kuin hänen
vatsansa sieti olla ravinnotta. Juutalainen, joka aivan nenänsä edessä
näki kansansa inhoaman eläimen osan, sekä vielä päälliseksi narrin, joka
heilutteli päänsä yläpuolella puista miekkaa, peräytyi, horjahti ja
pyörähti alas rappusista. Se oli katsojista niin hupaista, että nousi
yleinen nauru, johon myöskin Juhana-prinssi ja hänen seuralaisensa
yhtyivät sydämestään.
»Suo minulle nyt kilpapalkinto, prinssi-serkku», sanoi Wamba. »Olenhan
rehellisessä taistelussa miekalla ja kilvellä voittanut vastustajani»,
lisäsi hän vielä, heiluttaen siankinkkua toisessa ja puista miekkaa
toisessa kädessään.
»Kuka ja mikä olet miehiäsi, jalo sankari?» kysyi prinssi Juhana, yhä
vielä nauraen.
»Narri olen sukujani», vastasi Wamba. »Olen Wamba, Mielipuolen poika,
joka oli Pyöräpään poika, joka taas oli pormestarin poika.»
»Tehkää juutalaiselle tilaa alemmassa rivissä», käski prinssi Juhana;
kenties hänestä ei ollutkaan vastenmielistä, kun nyt saattoi luopua
äskeisestä päätöksestään. »Eipä olisi todellisen ritaritavan mukaista
asettaa voitettu voittajan rinnalle.»
»Asettaa konna narrin yläpuolelle olisi vieläkin pahempi juttu», tokaisi
Wamba, »ja juutalainen siankinkun päälle kaikista pahin.»
»Oikein, kelpo poikaseni!» huusi prinssi Juhana. »Se sana oli minulle
mieleen. -- Hei, Iisak, lainaa minulle kourallinen bysantteja.»[10]
Pyynnöstä hämmästyen juutalainen, joka ei tohtinut kieltää eikä
kernaasti olisi tahtonut myöntyäkään, alkoi kopeloida vyöllään riippuvaa
nahkakukkaroa, kukaties arvioiden, miten vähäinen kolikkojoukko voisi
käydä kourallisen nimellä. Mutta prinssi teki kerrassaan lopun Iisakin
arveluista; hän ojentautui alas espanjalaisen hevosensa selästä ja
sieppasi itse kukkaron Iisakin vyöltä. Viskattuansa Wamballe pari
kappaletta siinä olevista kultarahoista, hän jatkoi kulkuansa tannerta
pitkin, jättäen juutalaisen katselijain naurun uhriksi. Ja hurrasipa
kansa tätä prinssin tekoa aivan ankarasti, ikäänkuin siinä olisi ollut
jotakin rehellistä ja kunniallista.