Olin kääntynyt lähtemään ennenkuin Metham oli kelvolleen lopettanut
puheensa. Mutta hän oli minuakin nopeampi ja oli tarttunut käsivarteeni
ennenkuin astuin kynnyksen yli.
"Mihin tahansa menettekin, pysytelkää kosketuksissa kanssamme, mr
Gregg!" kuiskasi hän korvaani. "Että miss Vandamarke on siellä, on
varmaankin yhteydessä tämän jutun kanssa, ja saatatte joutua vaaraan ja
tarvita apua. Soittakaa Corlandin toimistoon, jos jostakin sellaista
sattuu! Minä lähden suoraan sinne."
Nyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään
vuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä
asioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän
tiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja
nyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin
kiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime
sanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin
haluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia
koskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet
reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen
rientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä
johonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli
vihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.
Tarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin
lähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse
Hatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa
postitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut
nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.
"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!" huudahdin läähättäen ja
olinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. "En ollut
Corlandin toimistossa -- sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta
mitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?"
Neitonen katsahti minuun merkitsevästi.
"Mrs Kennerley", kuiskasi hän, "on täällä jossakin lähettyvillä. Minä
seurasin häntä."
"Hyväinen aika!" huudahdin. "Olen juuri tullut hänen asunnostaan
Wells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen -- Metham -- ja minä
menimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella
huumattuna!"
"Huumattuna!" äännähti neitonen.
"Ja minusta hän näytti kuolleelta", sanoin. "Mrs Kennerley on tietenkin
mennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. -- Entä te?"
"Tulkaa sisäpuolelle", kuiskasi hän. "Pitäkää silmällä katua -- sen
toista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta -- sillä
välin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista
toimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni,
ja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin",
jatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta
liikenteestä. "Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään
muutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin
olin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista
ulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni,
näin -- hänet!"
"Yksinäänkö?" kysäisin minä.
"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna,
mutta minä tunsin hänet kyllin hyvin -- tunsin hänen hameensa ja
hattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja
hyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä
seurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin --
apteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti.
Lähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa --
nuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla
tilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä
minne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua
verkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä
hänet näkemästä minua'."
"-- 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä
astuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta,
'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä,
kunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja
istuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää -- nainen
oli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin
Tottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä
suoraan Cityyn -- hirveän pitkän matkan! -- tuomiokirkon ja
valtiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en
ollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta
poikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian
ikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi,
neiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen
nähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa
pois?' -- 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin
odotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' -- 'Tämä', vastasi hän, 'on
Bevis Marks...'"
Minä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli
tietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton
Gardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta
rikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille
tuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän
oli jo lähtenyt!
"Jatkakaa!" sanoin minä Rosalielle. "Älkää minusta välittäkö -- tuli
vain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla -- suuressa
juutalaiskeskuksessa."
"Juuri niin", myönsi hän. "Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman
minuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät
liikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi
länteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui
kadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle
hänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista
päinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta
ne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle.
Kiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan
timanttiliikettä."
"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa", sanoin minä.
"Täällä leikitellään timanteilla. Mutta -- ette ole häntä sen koommin
nähnyt?"
"En", vastasi tyttö. "Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin
tuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta
sen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja
senjälkeen olen alituisesti vaaninut. -- Mitä meidän on tehtävä?"
"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä", vastasin minä.
"Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme."
"Ja isä sitten", sanoi neitonen. "Hänen tulisi saada tietää; muutoin
hän käy levottomaksi."
"Jättäkää se minun huolekseni", sanoin minä. Ja rientäen
postitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi
puhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss
Vandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin,
sitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain
Methamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja
saapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien
luo. "Onko mitään tapahtunut?" kysyin tultuani. "Oletteko nähnyt
ketään?"
"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt", vastasi hän. "Tämä
on hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?"
"Metham on tulossa tänne", vastasin minä. "Hän ehdottanee jotakin.
Mutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!"
"Mikä onni?" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. "Minua
viluttaa!"
"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää", sanoin minä. "Me voimme
nähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä
liikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen."
Astuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja
valoja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie
käsivarteeni, pysähdyttäen minut.
"Tuolla hän on! Tuossa ikkunassa vastapäätä!"
Kurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja
synkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut
valoa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa
kerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon
palamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn
päästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla
hetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas.
Näimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja
häviävän.
"Hän se oli!" vakuutti Rosalie. "Näin hänet selvästi."
"Niin, hän se oli!" myönsin minä. "Nyt siis tiedämme, missä hän on.
Kysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä."
"Miksei mennä vaatimaan timanttia?" ehdotti Rosalie. "Minulla on
uskallusta."
"Ei, älkäämme sentään", sanoin minä. "Odottakaamme Methamia -- hän ei
kauan viivy, ja hän on älykäs mies. Hänellä on kai joku ehdotus, ja
sitten..."
Juuri silloin riensi Metham esille. Kerroin hänelle kiireellisesti,
mitä tiesimme. Sanaa sanomatta hän livahti kadun yli häviten sen
toisella puolella olevan rakennuksen ovikäytävään. Näin hänen
raapaisevan tulitikun ja suojaavan lieskaa kädellään. Hohde sammui, ja
hän tuli takaisin.
"Toinen kerros, Gartebaum & Caltiades, timanttikauppiaita", kuiskasi
hän. "Siellä hän siis on, niin kai? Tekee tai hieroo kauppaa, mr Gregg.
Hyvä niinkin! Eipä hätää niin kauan kuin tiedämme, missä hän on. Tässä
seisoskeleminen on neidille viileää hommaa. Mutta..."
"Mitä te sanoitte kuulleenne Corlandin toimistoon palattuanne?" kysyin
minä.
Hän vei minut syrjään, kuiskaillen.
"Minä kuulin sen isännältä", vastasi hän. "Teräväpäinen mies, se
Corland! On päivän kuluessa hiljalleen tiedustellut Trafferdalesta,
senjälkeen kun kuuli, mitä teillä ja palvelijalla oli tänä aamuna
sanottavana. Trafferdalen raha-asiat ovat huonolla tolalla. Hänestä
näet huhuillaan Cityssä, ja eilen ehtyi melkein kaikki hänen
käytettävissään oleva tili hänen pankissaan. Ne rahat on kai tuo
saanut", jatkoi Metham, nyökäten valaistua ikkunaa kohti. "Lienee
kyninyt hänet perinpohjin! Seikkailijatar ja luultavasti..."
"Miss Vandamarke sanoo Trafferdalen suositelleen häntä mr
Vandamarkelle", huomautin minä. "Näyttäisi siltä kuin..."
"Mrs Kennerleykö olisi ollut hänen kätyreitään?" keskeytti Metham
ivallisesti naurahtaen. "Hm, jos niin oli, mr Gregg, ovat osat
vaihtuneet! Sen jälkeen, mitä näimme Wells-kadun huoneistossa, ei ole
epäilystäkään, että rouva oli hänet huumannut ja sitten livistänyt.
Ja..."
"Valo on sammutettu!" huudahti Rosalie.
Metham ja minä käännyimme nopeasti.
Toisen kerroksen ikkunat olivat pimentyneet. Rakennuksen koko etusivu
oli nyt pimeänä. Metham veti meidät takaisin.
"Nyt tarkkoina!" jupisi hän. "Pidetäänhän silmällä ovikäytävää!"
Se oli silloin aivan pimeänä, ja oli mahdotonta tuntea kasvoja kadun
toiselta puolelta. Mutta ei voinut erehtyä mrs Kennerleystä, kun hän
tuli ulos ovesta ja pian joutui läheisen kaasulyhdyn valopiiriin. Hänen
kanssaan oli mies -- lyhyt, tanakka, pitkään päällysnuttuun verhottu
mies, joka koko ulkonäöltään vaikutti muukalaiselta. Me saatoimme nähdä
hänen huitovan käsillään ja nyökäyttelevän päätänsä, kun he kääntyivät
vieretysten kulkemaan katua ylöspäin.
"Hyvä on", sanoi Metham pidättäen minua, kun vaistomaisesti olin
hyökätä heidän peräänsä. "Ei kiirettä, mr Gregg -- eivät he minulta
pääse! Te ja miss Vandamarke pysyttelette tällä puolella; minä menen
toiselle."
Hän livahti hiljaa kadun yli ja alkoi käydä lerkutella parin perästä,
meidän, jotka kumpikin olimme innokkaita ja kiihtyneitä, seuratessa
omalla puolellamme. Pian saapuivat mrs Kennerley ja hänen toverinsa
Charles-kadulle. He kääntyivät sille ikäänkuin olisivat olleet menossa
Farringdon-tielle päin. Mutta äkkiä he jälleen hävisivät -- tällä
kertaa erään myymälän vieressä olevaan ovikäytävään. Ja sitten Metham
lähestyi ovikäytävää, pujahti hetkiseksi sisälle ja tuli jälleen ulos,
harpaten kadun yli meidän luoksemme.
"Siellä on toimistoja useitakin, eri kerroksissa", virkkoi hän
lyhyesti. "He ovat nousseet portaita ylös. Meidän täytyy odottaa."
Mutta meidän tarvitsi odottaa tuskin viittä minuuttia seuraavaa
kehitystä, ja se oli hämmästyttävä. Cityn suunnalta porhalsi auto --
siro, voimakas, yksityisauto. Sen ajaessa ohitsemme saatoimme nähdä
ainoan siinä istuvan henkilön, ison leveäharteisen miehen
turkiskauluksisessa päällysnutussa, ja silmänräpäykseksi eroitimme
selvästi hänen kasvonsa. Rosalielta pääsi kimakka huudahdus.
"Minä tunnen tuon miehen!" sanoi hän huomattavan kiihtyneellä äänellä.
"Hän on... hän on isäni tuttavia... liiketuttavia. On ollut pari kertaa
meillä päivällisellä. Mitähän hän täällä...?"
"Tarkatkaamme!" keskeytti Metham. "Auto pysähtyy -- katsokaa!"
Voimavaunu vähensi vauhtiaan, pysähtyen ovikäytävän eteen, josta Metham
juuri oli palannut. Turkiskauluksinen mies astui autosta, virkkoi
jotakin ajajalleen ja katosi samalle taholle kuin mrs Kennerley
tovereineen. Metham kääntyi Rosaliehen ja kysyi äkkiä innokkaalla ja
merkitsevällä äänellä:
"Miehen nimi? Kuka hän on?"
"Mr Sanderwell!" vastasi tyttö heti. "Tietysti rahamiehiä. Tiedän hänen
asuntonsakin -- olen osoittanut sinne kutsukirjeitä."
"Missä se sitten on?" kysyi Metham. "Hyvinkin luultavasti hän
palattuaan lähtee sinne, ja arvelen noiden kahden seuraavan mukana."
"Ellacombe Lodge, Campden Hill", sanoi Rosalie yhtä kerkeästi kuin
äsken.
"Mutta..." Metham ei odottanut, mitä hänellä vielä lienee ollut
sanottavaa. Kuiskaten minulle, että pysyisimme paikallamme, hän käänsi
äkkiä päällysnuttunsa kaulurin ylös, veti lerppahattunsa lierin
otsalleen ja ponnisti kadun yli kuin olisi mennyt sen silkosen tien.
Mutta eräässä pimeässä kohdassa vähän alempana hän pyörähti
kantapäillään ja asteli verkalleen takaisin, kurkkien myymäläin
ikkunoihin. Sitten hän pysähtyi sen eteen, jonka luona auto seisoi, ja
näkyi suurella mielenkiinnolla tarkkaavan sen sisällystä. Muutamia
minuutteja kului. Sitten tuli näkyviin turkiskauluksinen, saattaen mrs
Kennerleyn ulos ovikäytävästä. Pieni, muukalaisen näköinen mies tuli
heidän perästään. Kaikki kolme astuivat autoon ja ajajan sulkiessa oven
kääntyi Metham ja käveli ohi. Kun auto lähti liikkeelle, harppasi hän
meidän luoksemme.
"Kuulin sen!" huudahti hän voitonriemuisesti. "Hän sanoi: 'kotiin!' Ja
koska se miss Vandamarken tiedon mukaan on Campden Hillin tien
varrella, niin te, mr Gregg, ja minä menemme kai sinne? Mutta eikö
teidän, miss Vandamarke, olisi parasta lähteä...?"
"En minä kotiin mene, jos sitä tarkoitatte", vastasi tyttö nopeasti.
"Aion tulla katsomaan, kuinka käy, -- se on mieltä kiihoittavaa!"
"Saattaa tulla liiankin kiihoittavaksi", huomautti Metham
varoittavasti. "On käymässä joku leikki, jolla voi olla häijyjä
kehitysmahdollisuuksia. Toimittakaamme teidät nyt ajuriin, ja
sitten..."
"Ei", sanoi neitonen päättäväisesti. "Sillä naisella on isäni timantti,
ja minä tahdon saada käsiini sen ja hänet. Sallikaa minun tulla, mr
Gregg", lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, "tehän pidätte minusta
huolta!"
Metham nauroi. Viime sanat näkyivät häntä suuresti huvittavan. "Tulkaa
sitten molemmin", virkkoi hän. "Nyt tarvitsemme vain hyvän auton, ja
kyllä minä sen hankin."
Yksityisauto kolmine matkustajineen oli nyttemmin hävinnyt. Mutta
Metham ei osoittanut suurta levottomuutta tai kiirettä sen takaa-ajoon.
Hän kävelytti meidät verkalleen lähimmälle autoasemalle, valitsi yhden,
kuiskasi sen ajajalle muutamia ohjeita, ja me kaikki nousimme autoon,
joka kiidätti meitä länttä kohti. Se oli pitkähkö taival, ja
ajopeleistä astuessamme olimme kaupunginosassa, jota vähän tunsin.
Mutta Methamille se näkyi olevan kylläkin tuttu ja jätettyään auton hän
ohjasi meidät parin kulman sivuitse ja vihdoin tielle, jonka varrelle
rakennetut talot näkyivät kaikki sijaitsevan erillään muurien
ympäröimissä puutarhoissa tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä.
Pian tulimme sileätyylisen, tukevannäköisen, talvihuvilan kaltaisen
rakennuksen luo, jonka portinpylväässä näimme mustilla kirjaimilla
maalatun nimen "Ellacombe Lodge." Tämä talo, samoin kuin kaikki
sielläpäin, oli omalla puutarhatontillaan eikä sitä ollut helppo nähdä.
Etumuuri oli hyvinkin seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkea, ja portti
oli vankka. Mutta ketään ei ollut lähellä, ja kun olimme siinä pari
minuuttia kuunnelleet, ehdotti Metham, että auttaisin hänet ylös, jotta
hän voisi kurkistaa portinharjan yli. Hän kapusi sinne minun avullani
ja pudottausi melkein heti takaisin.
"Varsin vähän elon merkkejä, mitä valaistukseen tulee", jupisi hän.
"Näkyy sentään vähän valoa -- etuhuoneesta hohtaa valoviiru ikäänkuin
luukkujen läpi. Mr Gregg, minusta olisi parasta ryhtyä ripeään
toimintaan! Kah, en luule, että tästä talosta pääsee ulos muuta tietä
kuin tämän portin kautta, koskapa pylvääseen on pantu kaksi kelloa --
toinen vierailijoita ja toinen liikemiehiä varten. Ehdotan siis, että
te ja miss Vandamarke jäätte tänne vartioimaan, sillä välin kun minä
riennän lähimpään puhelinkojuun ilmoittaakseni Corlandille, missä
olemme, ja pyytääkseni häntä heti saapumaan tänne, mukanaan niin paljon
apuväkeä kuin luulee tarvitsevansa. Ei ole epäilemistäkään, että nainen
ja nuo kaksi miestä ovat täällä..."
"Entä jos ne tulevat ulos teidän poissaollessanne?" kysyin.
"Pysähdyttäkää heidät ja kysyä mäjäyttäkää heiltä heti timanttia ja
muuta sitä koskevaa", vastasi hän. "Niin minä tekisin tai teen. Joka
tapauksessa on parasta kiirehtiä ratkaisua. Enkä minä kauan viivy --
tiedän, mistä voin soittaa."
Hän riensi pois pimeään, jättäen minut ja Rosalien suljetun portin
eteen. Siellä oli hyvin hiljaista; ei kuulunut muuta kuin liikenteen
vaimentunut humina isoilta valtakaduilta pohjois- ja eteläpuoleltamme.
Ilman aikojani laskin käteni suljetulle portille ja ihmeekseni
havaitsin sen myötäävän kosketuksestani.
"Tämä portti on lukitsematta!" kuiskasin. "No, minä menen sisälle!
Menen katsomaan, voinko tirkistää huoneeseen, josta valo kuultaa."
"Olkaa varuillanne!" sanoi tyttö. "Entä jos..."
Mutta kuiskaten hänelle varoituksen livahdin hiljaa portin sisäpuolelle
puutarhaa reunustavien pensaiden siimekseen. Askel askeleelta lähestyin
rakennusta kukkasarkojen pehmeän mullan yli. Samalla huomasin, että
luukkujen rako, josta valo välkkyi, oli laajempi kuin Metham oli
ilmoittanut. Ja silloin hiivin salavihkaa ikkunan luo ja kurkistin
huoneeseen.