Maaseutukaupungin pienipiirteisessä elämässä olivat ylioppilaskokelaat
sangen keskeisiä henkilöitä. Helmikuun lopussa he olivat päättäneet
varsinaisen koulunkäyntinsä, pitäneet penkinpainajaisensa, ja nyt
kulkivat he kadehdittavina vapaaherroina pitkässä rivissä katuja,
ymmärsivät hillitysti pöyhkeillä ja esiintyä mahtipontisesti
kahviloissa. Mutta vaikka he tekeytyivät huolettomiksi ja lauloivat
itsetietoisina:
-- Iloitkaamme abiturientit,
kohtahan alkaa meille tentit,
niin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten
aikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko
ympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.
Toisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa.
Vaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän
harjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä.
Tärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla
koulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.
* * * * *
Monte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli
hiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut,
mutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.
-- Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. -- Joko ma panen pellin
kiinni?
-- Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun
ja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.
-- Jos vaan... ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien
taskuja. -- Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa
vanhakaan sydäntään lämpimäksi... Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti
kirjan lehdiltä. No sepäs!
Vieras olisi luullut hänen olevan vihoissaan.
Filosoofi astui sisään.
-- Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka,
Vilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku
tyhjä... No tiesinhän! Johan nyt on kumma.
-- Täyttäkääs tuosta piippunne, sanoi Filosoofi ojentaen eukolle
laatikon, joka sisälsi erinomaista tupakkaa.
Emäntä kaivoi piipun hameensa taskusta.
-- Hm, mitähän tuokin on olevinaan?... sammaleita... Vai yhdessä sitä
nyt luetaan, hohhoi. Mutta päntätkää vaan päähänne, parempi se taitaa
ollakin, pois minäkin lähden. Kai maar ne maisterit teitä kovasti
kuranssaavat?... Pois menen, "Taavetin huoneen herraa" lukemaan... Pane
pelti kiinni heti, kun kekäleet ovat palaneet, tiedä se.
Pian olivat kaikki pojat saapuneet.
Mutta kovinpa oli Monte Carlon elämä muuttunut sen jälkeen kuin "koko
kansa oli tullut raittiiksi", kuten Pelle sanoi. Perin harvoin sinne
enää tultiinkaan, eikä ohjelmaa tahdottu saada huvittavaksi, kun
kortitkin oli heitetty pois. Pelipankkia pidettiin nyt jonkinlaisena
kertauspaikkana, jossa tärkeimpien kirjotusten ja kokeitten edellä
käytiin läpi pääkohdat oppikirjoista. Puheenjohtajan paikalle oli
siirtynyt Runoilija, joka muutenkin jälleen hallitsi luokkaa, kun
Filosoofi oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi.
Runoilija puhui:
-- Pojat! Eikö totta? Me emme järjestä mitään avustussuunnitelmaa
ylioppilaskirjotusten varalle. Eihän meille ole niin tärkeätä,
läpäisemmekö niissä, mutta mukavaa on itsekunkin koetella voimiaan.
Pelaamme rehellistä peliä -- lukuunottamatta tietysti matematiikkaa,
josta jo on sovittu.
-- Olkoon niin, vastasi Harjanne, ja toiset yhtyivät häneen.
Runoilija otti ruotsin kieliopin taskustaan.
-- Huomenna on ensimäinen ylioppilaskoe: ruotsin kirjotus. Palautanpa
siis muistiinne tärkeimpiä kohtia kieliopista, sanoi hän.
Tupakat sytytettiin ja selostus alkoi.
Oli omituista nähdä poikien, jotka ennen olivat laulaen heiluttaneet
punssilaseja, nyt istuvan totisin naamoin viisauttaan lisäämässä. Tilan
ahtauden vuoksi otti Harjanne Rannan Martin polvilleen, Seppänen
huojutti ruumistaan, ja Pelle sauhutteli kuin veturi.
Mutta tarkkaavaisuus tuntui ajan kuluessa laimenevan. Yksi ja toinen
alkoi tehdä kärsimättömiä liikkeitä. Pelle ravisteli tuhkaa
vierustoverinsa niskaan ja sai etusormipistoja korvaukseksi.
-- Jos infinitiivi seuraa suomenkielen passiivia, on man sanaa aina
käytettävä, selitti Runoilija hehkuva puna poskipäillä.
-- Pyns-viiniä olisi käytettävä! hihkaisi Pelle yhtäkkiä.
-- Suus kiinni! komensi Runoilija äreästi.
Jälleen jatkui esitys rauhassa hetkisen. Kuumuus alkoi käydä
sietämättömäksi.
-- Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen...
Pelle se oli, joka sillä tavoin hyräili, ja Harjanne yhtyi häneen
matalalla bassollaan.
-- Eihän tästä tule mitään, murahti Runoilija rypistäen kulmiaan ja
teeskennellen suuttumusta.
-- Mutta yhä useampi ääni oli yhtynyt alottajiin, ja pian kajahteli
Monte Carlon muistorikas laulu yhdentoista miehen voimalla.
Kun oli päästy loppuun, vetäisi Ström uuden korttipakan taskustaan,
heitti sen pöydälle ja huudahti:
-- Tuossa on teille kielioppia!... Ottakaamme oiva norri. Takaanpa,
että joka miehen järki on huomenna terävä kuin partaveitsi.
Pelle sieppasi nopeasti kieliopin ja pisti sen alleen.
-- Ei, pojat! Ennemmin sitten kävelemään raittiiseen ilmaan, sanoi
Runoilija.
Pois mentäessä pysytteli Rannan Martti Runoilijan rinnalla.
-- Kuules, mitenkähän minä pärjään saksassa? kysyi hän arasti.
-- Totta kai sinä jotenkuten. Mikä ettet?
-- Näes... katsohan... minulla on ollut niin vähän aikaa sitä
harrastaa... Jos sattuisin saamaan ehdot, niin kesällä en mitenkään
ehdi...
-- Olethan sinä suomennellut saksasta, johan siitäkin olet oppinut.
-- Eei, en minä ole... Se käy niin hitaasti.
-- Mitäs sinä nyt sitten tarkotat?
-- Ajattelin pyytää sinua, jos viitsit, pänttäämään päähäni sitä
kielioppia... nyt kun Monte Carlossakaan ei lukemisesta tule mitään.
Olenhan minä sitä itsekin viime aikoina vähän tutkinut, mutta sinä
osaat niin hyvin kaivaa pääkohdat esille... Kun läpäisisin
ylioppilaskirjotuksessa, niin kaiketi Björk päästäisi.
-- Mielellänihän minä... Ehkä teen muutakin, kunhan mietin, vastasi
Runoilija.
* * * * *
Abiturientit kirjottivat juhlasalissa, mutta seitsemäs luokka
siirrettiin suureen ensi luokkaan, missä heidän pulpettinsa voitiin
hajottaa noin parin metrin päähän toisistaan. Heidän ei annettu arvalla
ratkaista istumapaikkojaan, kuten ylioppilaskokelaiden, vaan opettajat
määräsivät ne harkintansa mukaan.
Pelle joutui aivan eteen, ja Ström sekä Seppänen lähelle häntä.
Filosoofi oli kaukana nurkassa, ja Runoilija oli siirretty syrjään,
koska oletettiin hänen tekevän auttamisyrityksiä; hänen edessään istui
Martti Ranta, hiljainen mies.
Kokeet eivät itsessään tarjonneet mitään niin erikoista. Alussa oli
tietenkin kaikki hieman outoa. Tuntui juhlalliselta työskennellä kahden
opettajan valvonnan alaisena, eikä juuri kukaan muistanut syödä
eväitään, vaikka niitä oli runsaasti varattu. Kahvi, jonka asianomainen
opettaja tarjosi, juotiin kiireesti, ja kuusi tuntia kului ahkerassa
työssä. -- Äidinkielen kirjotuksessa oltiin jo vapaampia. Pelle, joka
tuntien heikkoutensa oli lukenut puolittain ulkoa suuren määrän
aineita, söi ensin vahvasti, harkitsi levollisesti, tuhri lyijykynällä
ykkösen otsaansa ja kääntyi luokkaan päin, osottaakseen minkä aineen
oli valinnut. -- Ei matematiikkakaan tuottanut rettelöitä, vaikka se
piti poikia suuressa jännityksessä; vasta saksankielen kokeessa
tapahtui pieni yllätys.
Aikaa oli jo kulunut noin neljä tuntia.
Runoilija oli ahkerasti kirjottanut eväspussiensa suojassa. Hänen
poskensa hehkuivat, eikä hän näyttänyt joutavan edes vilkaisemaan
sivulleen. Vallitsi syvä hiljaisuus, vain silloin tällöin paperi
jossain kahahti, tai maisteri Ringblom astui takaseinän luona pari
harvaa askelta. -- Björk istui kateederilla lukien.
Runoilija raotti varovasti taskuaan... Tuokion kuluttua räpytteli
varpunen ikkunassa pyrkien vapauteen. Kaikkien huomio kohdistui
siihen... Samaan aikaan lensi paperipallo Runoilijan kädestä Martti
Rannan avonaiseen pulpettiin...
Opettajain harkinnan lopputulos oli se, että varpunen oli lentänyt
sisään avonaisesta venttiilistä.
* * * * *
Samana iltana, kävelyltä palattaessa, sanoi Martti Ranta Runoilijalle:
-- Pelkäsinhän minä, mutta hyvin se kävi... Älä kuitenkaan viitsi sanoa
toisille. Koetan harrastaa tästä lähtien saksaa. Minulla on nyt enemmän
aikaakin, kun äiti on terve.
-- Rupea sinä siitä kielestä suomentelemaan. Sekin auttaa paljon.
-- Niin kai... No, terve nyt!
Runoilija meni sisään, ja Martti lähti hiljalleen astuskelemaan. Kuun
kapea sirppi loisti korkealta, selkeältä taivaalta. Sen säteet
leikkivät kimmeltäen jääpuikoissa, jotka päivällä olivat tippuneet.
Ilma oli ihmeen raikas ja tyyni.
Martti ehti jo syrjäiselle kotikadulleen, kun hän huomasi yksinäisen
olennon kulkevan edellään. Vartalo ja käynti näyttivät kovin
tutuilta... Lyhdyn valopiirissä Martti näki selvemmin ja tunsi
Filosoofin.
-- Minnekähän Filosoofi nyt; hän ei mennytkään kotiin? Olisikohan
hänellä minulle asiaa? ajatteli Martti jouduttaen askeleitaan.
Mutta ei. Ei Filosoofi poikennut Rannan asuntoon, hän jatkoi matkaa.
Martti tuli uteliaaksi ja seurasi häntä, tahtomatta erityisemmin
vakoilla... Filosoofihan kääntyi maantielle... Heikko aavistus heräsi
Martin mielessä, hän seurasi yhä toveriaan.
Filosoofi poikkesi syrjätielle, avasi hautuumaan portin ja kulki
muuatta käytävää. Hän pysähtyi suuren hautakiven luo, jonka kullatut
kirjaimet loistivat kuutamossa, ja jäi tuijottamaan suoraan eteensä...
Kuusten pimeässä varjossa hiipi Martti hänen lähelleen. Filosoofin
kasvot näyttivät valjuilta, ja tumma synkeys silmien alla ikäänkuin
suureni. Hän seisoi liikahtamatta. Kymmenisen minuuttia kului
ihmeellisessä hiljaisuudessa. Huurre kimalteli ristien pinnoilla, ja
hautakivet loivat kummallisia varjoja hangelle... Sitten Filosoofi
kääntyi ja palasi yhtä hitaasti kuin oli tullutkin...
-- Helvi Granin hauta, kuiskasi Martti itsekseen, uskaltamatta
liikahtaa kätköstään.