Tuska puristi Filosoofin sydäntä. Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi
suoraa päätä pormestarille.
Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, puristaen lämpimästi
ujostelevan ja hämmentyneen pojan kättä. Filosoofista tuntui kaikki
kummalliselta, kuin unennäöltä. Tuskin hän huomasikaan, että hänet
johdettiin parin huoneen läpi. Muuan ovi aukeni, ja hänet työnnettiin
lempeästi puolihämärään huoneeseen. Sitten ovi jälleen painui hiljaa
kiinni...
Oli jo laskettu uutimet. Pienellä pöydällä paloi yölamppu valaisten
heikosti valkean vuoteen. Sairaan tiheä hengitys tuskin kuului. Hän
makasi silmät ummessa, hiukset riippuen valtoimina kiharoina ohimoilla.
Punaiset täplät hehkuivat laihtuneilla poskipäillä, pitkien ripsien
juovat kaareutuivat tummina, ja toinen käsi lepäsi lumivalkeana
peitteellä, joka rinnan kohdalla hiljaa kohoili...
Filosoofi arasteli; pitkän aikaa seisoi hän ovensuussa liikkumattomana,
tietämättä mitä tehdä. Vihdoin hän läheni, varpaillaan hiipien, ja
tarttui Helvin käteen... Sairaan syvällepainuneet silmät aukenivat;
niiden lasimainen kiilto tuotti Filosoofille tuskaa. Sitten ne jälleen
sulkeutuivat; valkeat, polttavat sormet puristivat heikosti nuorukaisen
kättä.
-- Sinäkö se olet? kuiskasi tyttö tuskin kuuluvasti.
Filosoofi istuutui tuolille sängyn viereen, yhä pidellen Helvin kättä
omassaan. Häntä ahdisti. Hän koetti puhua jotakin, mutta oma äänensä
pelästytti häntä tässä hiljaisuudessa. Kului pitkä hetki... Toisesta
huoneesta erottausi heikosti joitakin ääniä... Jälleen tyttö avasi
kuumeiset silmänsä ja tuijotti rakastettuunsa...
Filosoofi kumartui suutelemaan Helvin hiuksia. Ja yhtäkkiä kiersi tyttö
intohimoisesti kätensä nuorukaisen kaulaan, suuteli häntä rajusti ja
puristi huohottaen rintaansa vasten. Hän tuntui saaneen kaikki voimansa
takaisin ja kuiskasi kiihkeästi:
-- Rakas... rakas!
Helvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien
kummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa... Äkkiä tyttö
hellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui
taaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli,
kasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi
vain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää
taipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta,
harallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi... Vähitellen
huulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.
Filosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari
askelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.
-- Helvi, kuiskasi hän.
Äänettömyys.
-- Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan
rintaansa... Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön
liikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei
enää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin
rintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää...
Filosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti.
Sitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina.
Rouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät
huulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui
Helvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva
oli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti
vaatteensa ja meni...
Kun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä
nojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain
katulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki
Runoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.
-- Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia
sähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.
Filosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja
tylsänä hän tuijotti eteensä.
-- Mutta sinähän olet sairas. Mikä sinulle nyt on tullut?
Syntyi pitkä vaitiolo.
-- Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja
tyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei
osannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä
kasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut
hiiskahdustakaan.
Yhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin,
monta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa,
hän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain
muuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain
köhähtelyä... Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle
pitkäkseen...
-- Menenkö minä pois? kysyi Runoilija.
-- Älä... Jos jaksat.
Runoilija laski akkunaverhot ja väänsi pöytälampun palamaan.
-- Käännä vähäsen sitä... varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi
hiljaa.
Runoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja
istahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut
silmänsä ja hengitti kovin harvaan...
Kului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi
hiljaa ulos...
* * * * *
Seuraavana päivänä oli toisella tunnilla matematiikkaa.
Sundberg astui sisään hymyilevänä ja tyytyväisenä.
-- Paalanen oli poissa eilen, sanoi hän. Filosoofi nousi. Hän oli
kalpea ja väsyneen näköinen. Koko luokka tiesi, mitä oli tapahtunut,
vaikkei kukaan ollut hennonut siitä asianomaiselle huomauttaa.
-- Niin olin, vastasi hän haluttomasti.
-- Mistä syystä? kysyi Susi äreästi, tyytymättömänä tuollaiseen
lakoonisuuteen.
-- Voin pahoin, en saattanut tulla, sanoi Filosoofi epäröiden.
-- Vai niin! Pahoinvointia, sairautta. Mutta se on hyvin merkillistä
pahoinvointia. Mies on eilen kolmen aikana koulussa, kuudelta kipeä ja
tänä aamuna kello kahdeksan taas terve kuin pukki.
Filosoofi vaikeni. Runoilija sävähti pahaaennustavan punaiseksi.
Hänen mielestään olisi jokaisen pitänyt nähdä jo hänen toverinsa
kasvoistakin, ettei tämä ollut terve.
-- Herra saa suoda anteeksi, jos sellainen sairaus epäilyttää, jatkoi
Susi pilkallisesti.
Runoilija kavahti pystyyn; hänen silmänsä säihkyivät.
-- Minä voin vakuuttaa maisterille...
-- En ole kysynyt Sahralta mitään, ärjäisi Sundberg iskien nyrkkinsä
pöytään. Syntyi hiljaisuus.
-- Ei minun tapoihini kuulu jäädä suotta pois koulusta, sanoi Filosoofi
hillitysti. Hänen äänensä värisi loukkauksesta.
-- Parasta tuoda sairaustodistus, määräsi Susi jyrkästi.
Tunti kului painostavan mielialan vallitessa. Runoilijalla oli täysi
työ estäessään vihaansa kuohahtamasta. Filosoofi tuijotti
tarkkaamattomana pulpettiinsa; hänestä kaikki oli yhdentekevää.
Tuskin oli Susi ovesta ulkona, kun Runoilija huudahti:
-- Nyt, pojat, Susi teki sellaisen tempun, joka on kalliisti
maksettava. Hyi saamari! Ruveta epäilemään Filosoofia.
-- Mitäs tyhjiä, sanoi Filosoofi väsyneesti. -- Saanhan minä tuoda
todistuksen.
-- Niin tuotkin, kivahti Runoilija. -- Ja tuot sen sellaisen, että
tuntuu. Minä kirjotan sen itse, ja luokka saa sen hyväksyä.
Sairaustodistuksen konsepti tehtiin ja hyväksyttiin suurustunnilla.
Filosoofi kirjotti sen puhtaaksi; iltapäivällä se oli jo valmis.
Epäröiden seisoi Filosoofi toveriensa ympäröimänä.
-- Tästä ei seuraa mitään hyvää, pojat. Olihan Sudella oikeus vaatia
minulta todistusta, sanoi hän.
-- No nythän sinä sen hänelle viet! huudahti Runoilija. -- Mutta
mitenkä sait isäsi kirjottamaan alle?
-- Isänikö?... joka luottaa minuun sokeasti. Sanoin, että tämä on
sairaustodistus. Hänellä oli kiirettä ja hän työnsi nimensä alle,
katsahtamattakaan sepustukseen.
-- No, lähde matkaan sitten, sanoi Harjanne.
-- Tulenko minä airueksi, ääneen lukemaan sinun dokumenttisi? kysäisi
Pelle.
Filosoofi oli jo menossa. Kun Sundberg oli opettajain huoneesta tullut
hänen puheilleen, sanoi hän:
-- Tässä olisi todistus.
Susi otti paperin. Filosoofi kumarsi ja lähti.
Värihäivähdys kulki yli Sundbergin kasvojen, kun hän avasi virallisen
arkin, ja alkoi lukea.
'Sairaus-todistus Vilho Armas Paalaselle, ... lyseon seitsemännen
luokan oppilaalle, joka kuluvan vuoden helmikuun 19 päivänä on
ollut poissa ylimääräiseltä fysiikan tunnilta.
Katsoen siihen, että fil. maisteri K.A. Sundberg on nähnyt
parhaaksi epäillen suhtautua oppilas V.A. Paalasen suusanalliseen
vakuutukseen sairaudestaan; sekä silmällä pitäen sitä seikkaa,
että erinäiset pykälät koulun laillisissa järjestys-säännöissä
määräävät itsekunkin sairastuneen oppilaan tuomaan kirjallisen,
lääkärin, vanhempain, taikka holhoojain oikeaksi todistaman
selonteon taudistaan, sen laadusta, ynnä niistä esteistä, joita
se hänelle ylitsepäätänsä tuottanut on; kuin myöskin huomioon
ottaen sen asianhaaran, että ylimalkaankin, ja eritoten muutamissa
epäilystä herättävissä tapauksissa, tällainen todistus sangen
oikeuden-vaatima ja väärinteon harjoitusta ehkäisevä on;
todistetaan täten, että yllämainittu oppilas Vilho Armas Paalanen,
vaikkakaan ei ole turvautunut lääkärin apuun ja niin ollen on
pakoitettu olemaan lääkärin virallista todistusta paitsi, kuitenkin
on kysymyksenalaisena ajankohtana, kuluvan vuoden helmikuun 19
päivän iltana, kello kuuden tienoissa, tuntenut siksi suurta
ruumiillista pahoinvointia ja väsymystä, kuin myöskin henkistä
herpoutumista ja velttoutta, elikkä, sanalla sanoen, ollut
terveydentilaansa nähden siksi normaalista poikkeava, ettei
hänen poisjääntiään opetustunnilta ole yksinomaan pidettävä
olosuhteiden pakoittamana, vaan myöskin hänen yleiselle
hyvinvoinnilleen, vastaiselle menestymiselleen ja
kaikinpuoliselle kehittymiselleen sangen suotavana ja
ylitsepäätänsä aivan välttämättömänä, joten ei voitane
katsoa hänen tässä suhteessa rikkoneen voimassa-olevien
järjestys-sääntöjen tätä seikkaa koskevia pykäliä, eikä
ylimalkaankaan antaneen itseänsä laittomuuden harjoittamiseen
syypääksi tässä suhteessa.
... ssa, helmikuulla, vuonna 19..
Aug. Paalanen.
Todistavat:
Aune Heinämaa Arvi Sahra
palvelijatar. lyseolainen.'
Seuraavalla tunnilla ilmestyi rehtorin pää ovenrakoon.
-- Paalanen tulee tänne, kutsui hän.
Filosoofi nousi paikaltaan seuratakseen luokan esimiestä, joka vakavin
askelin astui hänen edellään kansliaan.
Maisteri Sundberg seisoi pöydän vieressä rummuttaen sormillaan ja
pahaenteisesti hymyillen.
Rehtori otti esiin sairaustodistuksen ja kysyi:
-- Mitä tämä on?
-- Sairaustodistus, kuului vastaus.
-- Tämä on Paalasen omaa käsialaa.
-- Mutta allekirjotus on isäni.
-- Mitä varten tämä on näin pitkä?
-- Sitä en osaa sanoa. Selitys otti sellaisen tilan.
-- Se on sopimatonta, loukkaavaa asianomaiselle opettajalle, sanoi
rehtori tyytymättömänä.
Filosoofi epäröi hetken ja vastasi hiljaa:
-- Ei meille ole annettu mitään määräystä todistusten pituudesta.
-- Miksi ovat rakenne ja sanamuoto tällaiset? pisti Sundberg ärtyisenä
väliin.
-- Onko maisteri tyytymätön sanamuotoon? Vakuutan, etten osaa parempaa
lakikieltä; meille ei opeteta sitä koulussa. Eikä meille ole annettu
minkäänlaista mallia, jonka mukaan kirjottaisimme todistuksemme,
selitti Filosoofi hillitysti, hämmästystä teeskennellen.
-- Miksi ei Paalanen antanut isänsä tehdä sitä? kysyi Susi
suutuksissaan.
-- Isälläni oli kiireellistä työtä.
Sundberg otti raivoissaan laatikosta pienen paperipalan; se oli joku
vanha sairaustodistus.
-- Miksei tämä voi olla tuollainen? kysyi hän äreästi, osottaen ensin
Filosoofin antamaa arkkia, sitten äsken ottamaansa paperiliuskaa.
-- Sitä en voi sanoa. Pyydän anteeksi, mutta yhtä mahdotonta on
maisterin vastata, jos minä kysyn: miksei tuo ole tällainen?
-- Haa, röyhkeyttäkö? kähisi Susi.
-- Ei missään tapauksessa. Tahdoin vain osottaa, että kysymys oli
mielestäni väärin asetettu.
-- Kieroilla Paalanen kyllä osaa, mutta ei se nyt auta. Kaksi tuntia
tulee, että napsahtaa, ja käytöksen alennus... No, mitäs nyt
sanotaan?... Tässä on päiväkirja.
Filosoofi katsoi rehtoriin, joka kohautti hartioitaan, ikäänkuin
osottaakseen, ettei hän asialle mitään mahda; sitten hän luki.
Päiväkirjassa oli todellakin kahden tunnin istuntomääräys
"sopimattomasta esiintymisestä opettajaa kohtaan".
-- Pyytäisin selitystä. Todistuksen tähdenkö minua rangaistaan? kysyi
Filosoofi alakuloisena.
-- Kyllä Paalanen sen tietää, ärjäisi Susi.
Filosoofi kääntyi mielipahoillaan rehtorin puoleen.
-- Ei rangaistuksestani ole mitään hyötyä, ellen saa tietää, miksi se
on annettu. Mikä kohta todistuksessa katsotaan loukkaavaksi? kysyi hän
nöyrästi.
Rehtori tuli hieman hämilleen.
-- Yksityisissä sanoissa ja lauseissa ei kylläkään ole juuri
sanottavaa, mutta kokonaisuus, yleissävy on sopimaton.
Filosoofi vaikeni, katsoen alas. Hetken kuluttua hän selitti:
-- Oman ymmärrykseni mukaan ei minua tästä pitäisi voida rangaista
missään tapauksessa. Alla on isäni nimikirjotus. Minä olen siis
toiminut isäni sihteerinä. Kun päämies on hyväksynyt sihteerinsä
kirjotuksen, ei tietääkseni jälkimäistä voida rangaista... Mutta isäni
puolesta minä mielelläni istun, koska maisteri Sundbergin kunnia vaatii
hyvitystä.
Sundberg hymyili ivallisesti, viittoili ykskaikkisesti kädellään,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: puhu, puhu vaan, poikani, ja lähti
tunnilleen.
Kun hän oli mennyt, kysyi rehtori miltei ystävällisesti:
-- Tämä on ikävä juttu. Kuinka sinä olet ryhtynyt tällaiseen?
Filosoofi heltyi äkkiä, hänen äänensä värisi.
-- Maisteri Sundberg epäili minua, epäili suotta, sillä minä en ole
koskaan hänelle valehdellut.
-- Aavistan, että koko luokka on takanasi, sanoi rehtori pudistaen
päätään miettiväisenä.
Filosoofi palasi alakuloisena luokkaansa. Hänestä oli kaikki
yhdentekevää.