Martti Ranta oli orpo.
Kaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi
pyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut
muuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua
käydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.
Oli maanantai, lupapäivä.
Martti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen
huoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät.
Äiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;,
joka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli
äiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa
lääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan
suomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne
tulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon
kaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.
-- Martti, kuului äidin heikko ääni.
-- Mitä, äiti?
-- Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta
lusikallinen, jos helpottaisi.
Martti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli
vaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.
Äiti koetti nousta kyynärpäänsä varaan.
-- Ai ai!... Herra Jeesus... Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!...
Jokos sinä olet kaatanut?
-- Lääke on lopussa, äiti, mutta... mutta minä menen ostamaan uutta.
Äidin pää painui jälleen tyynylle.
-- Anna olla... anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään
hoivaa... Eihän sinulla ole rahaakaan.
Vedet kiertyivät Martin silmiin.
-- Ehkä saan rahaa jotenkin, sanoi hän, itsekään uskomatta sanojansa.
Neuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti
hänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten
päätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.
-- Älähän... Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä
kouluunkaan mennä. Anna olla.
-- Lähden vähän aikaisemmin, tai juoksen torille kelloa katsomaan.
-- Voi Martti parka. Sinäkin menehdyt minun tähteni.
-- Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit
terveeksi.
* * * * *
Samaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle
alakuloisin mielin.
Muuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän
näytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä
vilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen,
seisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa
myymälän suuresta lasiruudusta... Mutta kas! Rannan Marttihan siinä
vaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja
kiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.
Runoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo
ilme... Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi
ja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan
olla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat,
ja -- nyt vasta Runoilija muisti senkin -- hänhän luki läksyjään
toisten kirjoista.
Runoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven
eteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.
-- Mistäs sinä tulet?
-- Kävin vain tuolla, änkytti Martti nolona, viitaten ovea sormellaan.
-- Kellosiko veit kaniin?
Martti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?... Sitten hän muisti, ettei
hänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti
helpotuksesta.
-- Niin. En viitsinyt äidiltä pyytää tupakkarahaa.
Runoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi
muuanne ja teki tahdottomia eleitä.
-- Terve nyt. Minun täytyy mennä kotiin, sanoi hän nopeasti.
-- Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on
samantekevä minne menen.
He lähtivät äänettöminä astumaan.
-- Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti
apteekin kohdalla. -- Et kai viitsi odottaa, niin että terve...
-- Kyllä odotan. Älä viivy kauan.
Martti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät,
sitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui.
Eihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi
käännyttää hänet ovelta takaisin.
-- Tässä minä asun, sanoi Martti ja pysähtyi, katsoen maahan.
-- Niin, kyllä tiedän, vastasi Runoilija nostaen kauluksensa pystyyn ja
jatkoi sitten: -- Peijakkaan kylmä tänään. Minä taidan poiketa luonasi
lämmittelemässä.
Martti säikähti.
-- Onko sinun vilu?... Mutta suo anteeksi. Äiti on sairaana ja meillä
on kaikki sekaisin. En minä voi tällä kertaa viedä sinua.
-- Ole vaiti. Luokkatoverit...
-- Ihan totta, kuule...
-- Mars edellä! Tiedänhän minä, ettet sinä palatsissa asu, komensi
Runoilija, itsekin kärsien julmuudestaan.
He menivät. Huoneen ummehtunut ilma pisti sieraimiin. Runoilija loi
pikaisen silmäyksen ympärilleen. Pieni pöytä, pari tuolia, vuode ja
pesukaappi, siinä koko kalusto.
-- Tämä on luokkatoverini Sahra, äiti, esitteli Martti.
Sairas ojensi laihan, suonikkaan kätensä.
-- Voi hyvä herra. Minä olen tällainen ruhju, oikein hävettää...
Kuinkas se Marttikin tuo vieraita, kun olen sairas?
-- Älkää olko millännekään, hyvä rouva. Ei syy ole Martin. Puoliväkisin
minä tänne tuppauduin.
-- Niin, kyllä kai herra ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Kuukauden
päivät olen jo tässä maannut ja sitä ennenkin olin kivulloinen. Martti
parka saa häärätä yötä päivää. Ei edes jouda läksyjään lukemaan eikä
saa kunnon ateriaa...
-- Mitäs äiti nyt?... hätäili Martti.
-- Rouva on kai perin heikko? kysyi Runoilija.
-- Olen. Kun korjaisi Jumala pois. Ei tätä kurjuuttakaan jaksaisi
kärsiä... Ehkä olisi Martinkin parempi.
-- Älä hyvä äiti...
-- Niin, niin. Martti koettaa olla tyytyväinen. Mutta eihän hänellä
enää ole vaatteitakaan, puheli sairas vedet silmissä.
Martti oli mennyt pöydän luo ja sanoi, teeskennellen iloisuutta:
-- Tulehan katsomaan. Käännän paraikaa muuatta Maupassantin novellia.
Sen nimi on "Kuutamo". Oletko lukenut?
-- En ole.
-- Se on ihana kertomus. Käännän sitä ruotsinkielestä, vaikka olen
tähän merkinnyt: suomennos ranskasta, jotta paremmin menisi. Täytyy
vähän valehdella, ei auta.
Syntyi äänettömyys. Runoilijaa ahdisti oudosti. Hän katsoi kelloaan.
-- Ei. Jos minä taas lähtisin, että sinäkin pääset jatkamaan työtäsi.
Terve mieheen... Hyvästi, rouva. Tulkaa nyt pian terveeksi.
-- Hyvästi, hyvästi. Kiitoksia ystävällisyydestänne.
* * * * *
Muutamaa tuntia myöhemmin Runoilija soitti Paalasen ovikelloa.
Filosoofi tuli itse avaamaan.
-- Kas! Sinäkö se oletkin? Terve, terve!... No mikäs sinua lennättää?
Näytät olevan perin innoissasi.
-- Niin olenkin. Olen juossut kylästä kylään enkä hoksannut ennemmin
tulla hakemaan sinua avukseni... Oletko koskaan käynyt Rannan Martin
kotona?
-- En pariin vuoteen... Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään
tulemaan luokseen.
-- Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti
makaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.
-- Niinkö?
-- Niin... Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme
sivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii
toverimme kurjuutta... Tullessani juolahti mieleeni Martin
herätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei
traagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa
panttiin... Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin
sinun luoksesi.
Runoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän
oli lopettanut, nousi Filosoofi.
-- Odotahan, minä puhun isälle, sanoi hän poistuessaan.
Hetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija
tehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa
hehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen
kasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa
hellästi, ja sanoi:
-- Te olette hyvä poika, Sahra. Minä olen sen aina tiennyt.
Mielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti
ystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen
poskiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa
katseessa?...
Filosoofi tuli. Hänen äitinsä lähti.
-- Jääkää hyvästi, sanoi rouva viitaten kädellään ovelta.
-- Mikä sinun on? kysyi Filosoofi hämmästyneenä katsoen toveriinsa.
-- Äitisi... äitisi tietää.
-- Mitä tietää?
-- Kaikki, kuiskasi Runoilija kauhuissaan.
Syntyi hiljaisuus.
-- Eihän!... Mutta tosiaan, kerran hän kysyi...
Samassa astui asianajaja Paalanen huoneeseen.
-- Hyvä on, Sahra, sanoi hän. -- Tovereistaan tulee huolehtia, se on
koulupojan ja kaikkien ihmisten velvollisuus... Olen puhelimella
järjestänyt asian. Vielä tänään viedään Rannan äiti sairashuoneelle,
olen tilannut hänelle sinne paikan. Te ostatte kuukauden ruokaliput
pojalle, ja lopuilla rahoilla hän lunastakoon tavaransa pantista. Minä
kyllä hommaan jonkun siistimään hänen huonettaan... Mutta olkaa
varovaisia, pojat. Katsokaa, ettette haavoita toverinne sydäntä.
Antakaa hänelle lahjanne niin, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Martti Ranta koulussa entistäkin hiljaisempi.
Hän ei keskustellut kenenkään kanssa, eipä edes katsonut kehenkään.
Välitunnitkin hän luki läksyjään.
Mutta Runoilija löysi pulpetistaan lyijykynällä kirjoitetun kirjeen:
Runoilija! Aavistan, että kaikki se hyvä, mikä äitiä ja minua on
kohdannut, johtuu sinun eilisestä meillä-käynnistäsi. En voi
sinua suullisesti kiittää, eikä se ole ylpeyttä. Minusta tuntuu,
niinkuin sinä ymmärtäisit minua. Kiitä sinä minun puolestani
kaikkia niitä, jotka ovat olleet apunasi. Minun on niin hyvä
ollakseni. -- Äiti itki illalla. En tiedä, uskotko sinä Runoilija
Jumalaan, mutta sinä käsität kyllä mitä äiti tarkotti, kun hän
sanoi: "Jumala häntä siunatkoon."