Lauvantai tuli.
Monte Carlossa olivat pojat jo riisuneet takit yltään ja asettuneet
pienen pöydän ympärille. Uunissa roihusi iloinen tuli, joka oli polttaa
Harjanteen.
-- Mikähän tinureita vaivaa? Niitä ei enää näy missään, kysyi Tenu.
-- Tämä tietää. Niiltä on johtaja poissa. Läpsää ei enää ole koko
kaupungissa; taisivat viedä pojan kasvatuslaitokseen, selitti Pelle.
Joku liikkui eteisessä.
-- Muistakin panna pelti kiinni, kun nuput ovat palaneet!... Kohenna
ja! kuului oven takaa emännän ääni.
-- Kyllä, kyllä, tyynnytteli Harjanne.
Pojat hihittivät ja melusivat. Hetkeen ei elämällä Monte Carlossa ollut
järjestyksen leimaa.
Vihdoin Pankkiiri kohotti pitkän kätensä ja lausui:
-- Silentium!
Heti syntyi hiljaisuus, ja hän jatkoi vakaasti:
-- Filosoofi on sanonut, että hänellä on tähdellistä kerrottavaa.
Avatkoon hän siis suunsa ja sydämensä, kuin myös te korvaläpenne.
Olkaatte lyhytsanaisia, mutta älkää olko lyhytjärkisiä, jotta aikaa
jäisi Monte Carlon varsinaisen ohjelman suoritukseen. Olen puhunut.
Pojat katsoivat Filosoofiin, joka nousi seisomaan ja kohahti.
-- Tiedän kananmuna-jutun salaisuuden, muuta ei minulla ole, sanoi hän
tekeytyen äärimmäisen rauhalliseksi.
Oli aivan kuin pommi olisi singahtanut pöytään, kuten muinoin
Munter-vainaan aikana. Toiset kimmahtivat seisaalleen, toiset
kumartuivat lähemmäksi kertojaa. Kaikkien kasvot kuvastivat tavatonta
jännitystä.
-- No? Puhu!... Kuka sen teki?... Mistä sinä tiedät?
Sekavia huutoja kuului joka taholta. Pankkiiri nosti julmistuneena
kätensä kattoon.
-- Silentium! ärjäisi hän. -- Niinhän te esiinnytte kuin plebeijit!
Gentlemannin kasvot eivät Monte Carlossa saa ilmaista mitään!... Jatka,
poikani.
-- Te muistatte kaikki Niilo Soran, kuudesluokkalaisen, alkoi
Filosoofi.
-- Joka syksyllä erotettiin koulusta!
-- Hänkö siis...
-- Silentium! huusi isäntä kolmannen kerran. -- Kuinka monasti teille
pitää sanoa, että Filosoofilla yksin on puheenvuoro!
Pojat häpesivät, ja Filosoofi jatkoi yhtä tyynesti:
-- Tapasin hänet joululoman aikana kadulla. Suoraan sanoen, en koskaan
ole voinut häntä oikein sietää. Varmasti olisin nytkin mennyt ohi,
mutta hän kiepsahti rinnalleni ja kysyi, kasvoilla luihu ilme:
"Paljonko sait käytöksestä?"
"Tietysti kymmenen."
"Oho, poika! Karsserissa olette istuneet."
"En minä ainakaan."
"Kovinhan sinä olet koppava", virnisteli Sora. "Koko luokka saitte
käytöksen alennuksen. Luuleks, etten tiedä!"
"No mitäs sitten kyselet!"
"Ilman vaan... Tiedän minä muutakin."
Hän sanoi tuon "muutakin" niin kummallisella äänenpainolla, että
rupesin yhtäkkiä epäilemään ja katsoin häneen.
"Mitä muuta?"
Hän hymyili kavalasti ja aikoi lähteä.
"Terve mieheen", sanoi hän.
Sieppasin häntä käsipuolesta kiinni ja ärjäisin:
"Lurjus, sinäkö sen teit? Tunnusta!"
Hän hätääntyi. Kaiketi hän huomasi, kuinka vihoissani olin.
"Älä suutu. En minä sillä teille mitään pahaa tarkottanut, kaihan sinä
sen käsität", änkytti hän.
Minä mietin vähän aikaa ja koetin hillitä itseäni. Sitten sanoin
pontevasti:
"Sinä menet heti rehtorin puheille!... Pitäisi miehen sentään hävetä!
Että ilkeätkin antaa toveriesi syyttömästi kärsiä... Heti paikalla
menet tunnustamaan!"
"Älä luule luuta lihaksi."
"Sitten menen minä."
"Ole hyvä. Kenenkä luulet itseäsi uskovan? Ja minä kiellän jyrkästi."
Vähältä piti, etten antanut hänelle korvatillikkaa.
"Saadaanpa nähdä", sanoin. "Joka tapauksessa surkuttelen selkänahkaasi,
sillä kosto tulee hirveä."
Se keino tepsi. Vaikka käännyin lähteäkseni, pyörähti hän hätääntyneenä
rinnalleni.
"Kuule. Totta puhuen olen ollut pahoillani, että syy joutui teidän
niskoillenne. Ymmärräthän sinä, että Sudelle kaikki oli tarkotettu, hän
kun hääräsi kuin paholainen siinä minun erojutussani. Mutta isä hakkaa
minut palasiksi, jos hän saa tietää mitä olen tehnyt. Sentähden minä en
ole uskaltanut puhua."
"Mitä se minuun kuuluu. Mitäs teet sellaisia ilkitöitä", sanoin minä,
yrittäen yhä lähteä.
Mutta ei hän päästänyt minua vieläkään.
"Kuule. Johan te olette kärsineet rangaistuksen, niin että
samantekeväähän teille on, milloin viattomuutenne tulee ilmi. Odottakaa
kevääseen. Minä lähden silloin merille ja lupaan kunniasanallani
tunnustaa."
Filosoofi vaikeni hetkeksi.
-- Hänen on tunnustettava, taikka nylemme hänet elävältä, kiihkoili
Tenu.
-- Mutta entä nenäliina? Eihän se ole hänenkään, kysyi Pelle.
-- Ei olekaan. Mistä lie aikoinaan joutunut parvekkeelle, vastasi
Filosoofi.
-- Hänen täytyy heti tunnustaa, kuului usealta eri taholta. Pankkiiri
oli tykkänään unohtanut johtajavaltansa.
-- Niin minäkin ensin ajattelin, selitti Filosoofi verkalleen. -- Mutta
nyt minulla on muuta mielessä. Me kostamme Sudelle. Olen jo Runoilijan
kanssa neuvotellut.
-- Selitä!
-- Ensiksi täytyy meillä olla selvillä, minkä tähden me kostamme. Sillä
kepponen itsessään oli sellainen, että se ehdottomasti oli ankarasti
rangaistava. Kysymys on vain siitä, olivatko meihin kohdistuneet
epäluulot tarpeeksi perusteltuja. Opettajakunnassa oltiin meille hyvin
myötätuntoisia. Rehtori oli nimenomaan huomauttanut, kuinka mahdotonta
oli otaksua luokan yhteisestä päätöksestä ryhtyvän moiseen tekoon.
-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi Pelle terävästi.
Runoilija sävähti punaiseksi.
-- Tiedänpähän vaan, vastasi Filosoofi ja jatkoi sitten:
-- Toiselta puolen olimme kaikki olleet yhdessä kysymyksenalaisena
aamuna, joten yhteistoiminta sittenkin oli ainoa mahdollinen, jos syy
kerran meissä oli. Sitäpaitsi saatiin selville, ettei onneton
nenäliinakaan ollut Pellen, kuten oli luultu, ja rehtori osotti, ettei
syyllisyyttämme ainakaan voitu todistaa. -- Mutta Susi se lietsoi
epäilyä opettajiin. Hän se suututti rehtorin, puolustajamme, ja tukki
häneltä suun, viittaamalla siihen, että syytetyn luokan esimies hyvin
ymmärrettävistä syistä koetti puhdistaa holhokeitaan. Hän se ilkkuen
kysyi opettajakunnalta, voitiinko asiaa millään muulla tavoin selittää,
ajatella edes mahdolliseksi. Ja kun meille raskauttavien todistusten
puutteessa ehdotettiin vain käytöksen alennusta rangaistukseksi, niin
hän se vaatimalla vaati karsseria ja sai tahtonsa perille. Hän se
häpäisi meidät, ja sen me kostamme.
-- Juur vissist! kirkaisi Pelle kimeällä äänellä, ja toiset yhtyivät
häneen. Filosoofi jatkoi:
-- Runoilija ja minä ehdotamme seuraavaa: Tiedämme, että Ström, Puhakka
ja Seppänen ovat meistä heikoimmat matematiikassa. Kaikissa kokeissa
tästälähin laskemme Tenu, Runoilija ja minä heidän vihkoihinsa ja he
meidän. He saavat laiminlyödä matematiikan, kopioida kotilaskut kuten
ennenkin, ja me vastaamme kokeista. Seuraus: Tenu, Runoilija ja minä
saamme ehdot keväällä. Ajatelkaas: Tenu ja Runoilija ehdot
matematiikassa! Mikä häpeä Sudelle!
-- Hyvä, hyvä! huusivat pojat.
-- Mutta kaikki tapahtuu ehdollisesti. Te kolme annatte kunniasananne
ensinnäkin siitä, että vapautuessanne matematiikasta luette sitä
enemmän muita aineita, toiseksi siitä, että kesällä, koko kesän, luette
matematiikkaa, Ström Tenun, Puhakka Runoilijan ja Seppänen minun
johdollani. Nostakaa kätenne!
Empimättä noudattivat pojat kehotusta.
-- Lisäksi on joka miehen otettava kunnia-asiakseen päästä puhtaasti
luokalta. Rannan ja Jokisen on ruvettava ahkeriksi. Ellei muu tule
neuvoksi, niin autamme kirjotuksissa. Ainoastaan me kolme saamme ehdot,
muuten kosto menettää tehonsa. Lupaako jokainen kunniasanallaan yrittää
parhaansa?
Kaikkien kädet kohosivat.
-- Siis päätetty! sanoi Harjanne jysäyttäen nyrkkinsä pöytään.
-- Mutta jos Susi huomaa käsialasta? huudahti Ström.
-- Numeroista on paha tuntea käsialaa, selitti Filosoofi. --
Sitäpaitsi, kun vihot säännöllisesti pysyvät vaihdoksissa, on kirjotus
aina samanlaista. Kyllä me kolme opettelemme suunnilleen teidän
käsialanne, ja tehän jätätte meidän vihkomme miltei aina tyhjiksi.
Kiinni voimme joutua vain tuodessamme vihkoja pöydälle. Mutta sen
teemme niin yhtaikaa, ettei hiisikään ehdi seurata, -- eikä Susi sitä
koskaan ole tehnytkään.
-- Mutta entä läksyt? kysyi Puhakka.
-- Niin, ja suulliset kertauskuulustelut keväällä? lisäsi Seppänen.
-- Herrat saavat luvan sen verran silmäillä läksyjään, etteivät ihan
nollina seiso; siinä ei pitäisi olla suurta työtä. Mitä tulee
suullisiin kuulusteluihin, niin Runoilija on ottanut niistä
vastatakseen.
-- Niistä ei tarvitse huolehtia. Mutta toivon, että toverit luottavat
minuun ilman selityksiä, sanoi Runoilija, joka koko illan oli istunut
äänettömänä ja synkkänä.
-- Mutta minä en vieläkään käsitä, mitä tekemistä tällä jutulla on
Niilo Soran tunnustuksen kanssa? Hänet ajetaan heti rehtorin puheille,
huudahti Pelle.
-- Ei! vastasi Runoilija. -- Ensinnäkin, minun suunnitelmani
edellyttää, että paljastus tapahtuu vasta keväällä. Toiseksi, Susi
arvaisi paljoa helpommin, että haudomme kostoa, ja pitäisi varansa, --
vaikka arvaahan hän sen muutenkin.
-- Olkoon sitten minun puheeni mitätön! huoahti Pelle.
* * * * *
-- No, pojat! Ohjelmaan sitten! komensi Harjanne.
Punssipulloja ilmestyi pöydälle. Pankkiiri täytti lasit, kohotti
kätensä ja teki merkin.
Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen.
Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi j.n.e.
Lasit tyhjenivät. Filosoofi tuijotti totisena eteensä. Hänen maljansa
oli yhä täynnä, eikä hän ollut laulanut.
-- Mitäs sinä ajattelet? kysyi Pankkiiri.
-- Minä en juo tänä iltana.
-- Ole vaiti! Seura vaatii.
-- Täysi vapaus täytyy jokaisella olla, kivahti Filosoofi.
-- Se on tietty, sanoi Runoilija ja tyhjensi yhdellä siemauksella
Filosoofin lasin, katsomatta kehenkään.
Otettiin kortit esille; Runoilija ei tahtonut pelata.
-- Tottahan toki. Miksi et? kysyi Filosoofi.
-- Vapaus on jokaisella, vastasi Runoilija tyhjentäen jälleen lasinsa.
Aikaa kului. Runoilija joi yhä. Hän tuli humalaan, istui synkkänä ja
kalpeana. Pojat katselivat häntä kummissaan. Filosoofi oli vaiti ja
vakava.
Äkkiä Runoilija heittäysi iloiseksi. Hän nousi, levitti kätensä ja
hihkaisi:
-- Pelatkaa, pojat, ja ryypätkää! "Maailma on paha, mutta viinaa on
paljon", missä näytelmässä niin sanotaankaan?... Tarjotkaas joku
minulle tupakka. Minä en vielä ole koskaan polttanut, mutta sen konstin
minä heti opettelen... Niin, vaikkapa sinä Jäntti... Antti kantti
karvajalka... Tattis mamma, sano Lotan Mikko... Hih, pojat! Mies on
kuin pyy ja sauhut kuin mettäksiä...
Sillä vaikka minä olen näin pikkanen poika,
niin polttelen rettinkiä,
hep taliali lei, hep taliali lei,
niin polttelen rettinkiä...
-- Sinä olet humalassa, sanoi Filosoofi tuijottaen häntä silmiin.
-- Oliskohan? sano Nummisuutarin Esko. Noo, entä sitten?... Tuijota
vaan, Filosoofi. Mitenkäs se sinun Schopenhauerisi sanookaan: "Yksikään
ihminen ei ole vielä koskaan ollut täysin onnellinen, ei edes
humalassakaan." Itsehän sen minulle opetit, Philosophi. Kuuletko, ei
edes humalassakaan, hik!... "Strunt för resten, säger Jean Jacques,
inte Rousseau, men Martin", sanoo Juhani Aho... Ristiä. Hih, pojat!
Pelle tahtoo ristiä, ettekös kuule...
Ristityn ilman ristiä
ei Herra olla anna...
Äkkiä Runoilija vaikeni, muuttui totiseksi ja kalmankalpeaksi. Hän
lähti kompuroimaan ulos; nähtävästi hän voi pahoin.
-- Jo minä sitä ajattelinkin, kun se sillä lailla... lasi lasin perään,
sanoi Harjanne. -- Mikähän siihen on mennyt?
Filosoofi alotti vakavana:
-- Pojat! Teidän on hieman punssia päässänne, mutta humalassa ette ole
kukaan. Minulla oli jo alussa aikomus esittää teille jotakin, mutta en
saanut sitä tehdyksi. Nyt olette kaikki nähneet, missä tilassa
Runoilija on, ja nyt minä puhun. -- Toverit! Me leikittelemme liika
vaarallisilla aineilla, sanon sen suoraan. Katsokaa Runoilijaa! Hän on
meistä parhain, mutta nyt!... Olkoon hänellä mitä syitä tahansa, emme
niitä utele. Mutta sellaista syytä ei ole olemassakaan, että se
oikeuttaisi hänet tuollaiseen. Ja kuka takaa, ettemme jokikinen joskus
menettele samoin? Ei, pojat! Meidän on luovuttava alkohoolista. Se voi
tulla meitä voimakkaammaksi. Se voi tulla meille vaaralliseksi. Ei
meillä ole oikeutta uhmailla yli rajojen. -- Ehdotan, että teemme
veljesvalan, johon huomenna pakotamme Runoilijankin yhtymään: Ei
pisaraakaan väkeviä niin kauan kuin olemme koulussa!... Ylioppilaana on
jokainen kehittyneempi, oma herransa, ja menetelköön silloin mielensä
mukaan. Mutta siihen asti: pois alkohooli!
Runoilija kompuroi sisälle Filosoofin paraikaa lopettaessa.
-- Pois alkohooli! Oikein sinä arvasit, veli. Pois se tuli, sanoi hän.
-- Sinä olet rivo! tiuskaisi Filosoofi.
Syntyi äänettömyys. Runoilija istuutui, ähki ja nyökytti päätään,
huulet velttoina ja riippuvina.
-- Minä kannatan sinua, sanoi Rannan Martti Filosoofille.
-- Minä myöskin, säesti Tenu.
-- Panemmeko siis peukalot yhteen ja vannomme?
-- Sen teemme! kuului usealta taholta.
-- Akkamiehiä, mutta olkoon menneeksi, sanoi Pelle tarjotessaan
peukaloaan.
Runoilija hoippui jälleen ulos. Kaiketi hän hämärästi tajusi jotakin
tapahtuneen, koska hän mennessään lausui mahtipontisesi:
-- Jos mulle luovat kieltolain,
ma ryhdyn työhön suureen
ja kotikuusen juureen
tuon viinapannun ratteineen.
Ma keitän viinaa pannun,
juon viinaa suuren kannun...
-- Menkää te vaan. Minä kyllä hoidan häntä, sanoi Filosoofi,
auttaessaan takkia Runoilijan ylle, joka huojui synkkänä ja kalpeana,
silmät veristävinä ja tukka riippuen pitkinä suortuvina yli otsan.
Pojat lähtivät. Filosoofi tarttui Runoilijaa käsivarteen ja talutti
häntä. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.
Pellon kohdalla Runoilija istui ojan reunalle hankeen ja vaikersi
hiljaa:
-- Minun on paha olla.
Filosoofi hieroi lumella hänen ohimoitaan ja silmiään.
-- Mikä sinun on? Mitä varten sinä tuolla tavalla joit? kysyi hän.
Runoilija heittäysi tahallaan yhä humalaisemmaksi, huojutti ruumistaan,
antoi päänsä riippua ja lauloi:
-- Kun kapakasta vaan
minä lohdutuksen saan...
-- Vaikene toki! Ihmiset kuulevat.
Runoilijan kulmat vetäytyivät ryppyyn.
-- Kuulkoot! En minä ole mikään kaappijuoppo, sanoi hän huohottaen,
mutta näytti sitten masentuvan ja jatkoi:
-- Taikka ei. Oikeassa olet. Salaa pitää kaikki tehdä, salaa, salaa,
salaa... Mutta annapas vielä sitä... lunta, tarkotan.
Syntyi vaitiolo. Kuutamossa hanget sinertivät ja pellon ojat kulkivat
kuin tummat nauhat pitkin sarkoja. Metsän ranta näytti sysimustalta.
Kaupungin hämärästä valomerestä erottausi lyhtyjä kuin tähtiä.
Tyynessä, yhä pakastuvassa ilmassa kuului salaperäisenä sähkölaitoksen
koneiden humu.
-- Nousehan. Sinä vilustut, sanoi Filosoofi vihdoin. Ja auttaessaan
ystäväänsä hän jatkoi:
-- Sinä olet viimeisen kerran humalassa, tiedä se.
-- Minä juon. Nyt minä vasta juonkin, sanoo Tolstoi "Pimeyden
vallassaan".
-- Koko luokka on tehnyt raittiuspäätöksen.
-- Luuletko sinä olevasi koko luokka? Vastikäänhän kaikki toiset
ryyppäsivät.
-- Vastikään pantiin peukalot yhteen ja vannottiin: pois alkohooli.
Sinä et sitä muista, mutta olit silti suurena tekijänä päätöksessä,
kenties suurimpana.
-- Minä?... Minäkö?... Ahaa, minä ymmärrän. Otin liikaa, toverit saivat
hävetä, ja minut tahdottiin pelastaa... vastaisen varalta. Hahhahhaa!
No hyvä, minä kiitän... Mutta ei tarvita! Ei teidän minun tauttani
tarvitse kieltäytyä, pitäkää vaan vapautenne. Rupean vaikka yksin
raittiiksi, koska en osaa enää olla... Taikka eroan koulusta, jos en
kelpaa joukkoonne.
-- Häpeätkö vai etkö häpeä? Tuollainenko sinä oletkin? sanoi Filosoofi
hiljaa ja tyynesti.
Runoilija heltyi yhtäkkiä, ilman syytä.
-- Anteeksi sitten. En taida tietää mitä puhunkaan, sai hän vaivoin
sanotuksi.
-- Kyllä minä sinua ymmärrän, kuiskasi Filosoofi.
Tuska kuvastui Runoilijan kasvoilla.
-- Jos sinä tietäisit. Ja tiedäthän sinä, mutta jos sinä ymmärtäisit...
ymmärtäisit...
Hän vaikeni.
Filosoofinkin valtasi outo mieliala. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan
katseli äänettömänä puita, joiden huurteisilla oksilla lumikiteet
säihkyivät. Puistossa, jonne he olivat tulleet, ei näkynyt ketään. Kuu
vain hymyili hiljaisena taivaalla.
Vihdoin sanoi Runoilija muuttunein äänin:
-- Olen jo selvinnyt... Kiitos sinulle. Mutta jätä minut nyt yksin.
-- Haudo silmiäsi lumella, ne veristävät... Aamulla käyn sinua
tapaamassa, vastasi Filosoofi puristaessaan toverinsa kättä.
* * * * *
Filosoofista tuntui, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt syvälle
ystävänsä sieluun. Hän kulki mietteissään ja alakuloisena. Oli niin
hiljaista. Vain lumi narskahteli jalkojen alla, ja heikosti kuului
etäältä kulkusten kulina...
Puistokäytävällä seisoi joku... Filosoofi säpsähti; kenties joku oli
vakoillut. Hän joudutti askeleitaan. Olento pysyi liikkumattomana.
-- Sinäkö se oletkin. Hyvää iltaa, sanoi Filosoofi hengähtäen
helpotuksesta ja pysähtyen.
Helvi ojensi kätensä, katsoi terävästi, kuin tutkien, ja vastasi:
-- Hyvää iltaa, Vilho.
-- Kuinka sinä täällä olet?... On niin pakkanenkin... Olet kai jo
terve? kysyi Filosoofi katkonaisesti, kuin hengästyneenä. Häntä ahdisti
omituisesti.
-- Voin jo paremmin... Kuule, minä tulin niin iloiseksi. Katsos, istuin
kamarissani ja tähystelin ulos. Meillä ei ole ketään kotonakaan...
Ikkunasta näin teidät, sinut ja toverisi... Minä luulin... Niin,
minusta näytti... Mutta älä suutu minulle, Vilho, minun tuli niin paha
ollakseni... Riensin ulos, aioin huutaa sinulle, mutta en voinutkaan...
Suo anteeksi, en minä tahtonut teitä vakoilla.
-- Sinä erehdyit, sanoi Filosoofi katsoen maahan.
-- Näenhän minä...
Äänettömyys.
-- Sinähän ihan väriset, huomautti Filosoofi vihdoin.
-- Niin. On niin kylmä... Minun täytyy nyt mennä sisään. Kiireessä
unohdin kalossitkin.
He lähtivät yhdessä. Koko matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Vielä
portillakin seisoivat he kauan aikaa vaieten. Filosoofista tuntui
kaikki kuin unennäöltä. Hänen oli tukala olla ja kurkkua kuivasi.
"Miksei hän jo mene?" ajatteli hän... Joku vihelsi kauempana ajuria.
-- Mitä katsot?... Älä katso, sanoi Helvi.
-- Taidat vilustua... Etkö jo mene?
Helvi viivytteli hetkisen ja ojensi sitten kätensä, joka oli kylmä kuin
jää.
-- Hyvästi sitten, sanoi hän alakuloisesti.
Filosoofi tunsi pienen käden puristavan omaansa. Häntä huumasi. Veri
suhisi korvissa ja rinta kuohui. Helvin silmissä näkyi kyyneleitä.
Filosoofi ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi syrjin.
Kuin tiedottomana nojasi Helvi päätään pojan käsivarteen. Ja yhtäkkiä,
voimatta enää hillitä itseään, kiersi hän kätensä Filosoofin kaulaan,
kiihkeästi ja koko ruumis vavisten, kätki kasvonsa hänen rinnalleen ja
sopersi:
-- Vilho... Minä rakastan sinua niin, niin...
Tuntui kuin Filosoofi yhtäkkiä olisi vapautunut jostakin, joka oli
hillinnyt häntä. Hän oli tukahuttaa tytön syleilyynsä...
Vähitellen hän tyyntyi, hellitti otteensa, näytti ujostelevan ja katsoi
maahan. Helvi hyväili hänen käsiään kohmettuneilla sormillaan.
-- Mene sisään, rakas. Sormesi ovat kuin jääpuikot. Sinä vilustut ja
tulet uudelleen sairaaksi, pyyteli Filosoofi.
Helvi heittäysi hänen kaulaansa haikeassa ikävässä.
-- Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen
minä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt
kuolla?... Vilho, Vilho, älä hymyile...