Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879.
Henkilöt:
KREIVI ALMAVIVA, Espanjan grandi.
BARTHOLO, lääkäri.
ROSINA, hänen holhottinsa.
FIGARO, parturi.
DON BAZIL, musikin-opettaja.
LA JEUNESSE, |
L'ÉVEILLÉ, | Bartholon palvelijoita.
YKSI NOTARIUS.
YKSI TUOMARI.
OIKEUDENPALVELIJOITA ja KÄSKYLÄISIÄ soitoilla.
Tapahtumapaikka: Sevilla; ensimäisessä näytöksessä kadulla Rosinan
ikkunain alla, sitten Bartholon asunnossa.
Kun surusanoma saapui sen nuorukaisen tapaturmaisesta kuolemasta, jonka
muotokuvan näemme alkulehdellä ja jonka viimeisen yön hedelmä tässä
ilmestyy, herätti se kaipausta ei ainoastaan niissä, jotka
sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä olivat häneen liittyneet, vaan
varmaankin kaikissa, joille työ meidän kansallisen sivistyksemme
puolesta on kallis ja rakas. Tuoni oli kylmänkiiltävällä
viikatteellansa katkaissut elämän niin toivorikkaan, oli riveistämme
temmannut pois taistelun niin innokkaan. Tuskin ori Kaarle Cronstedt
ottanut ensimmäiset itsenäiset askeleensa elämän uralla, kuin jo silmä
sammui, veri jäähtyi, ja se elon aamu, joka ennusti kaunista päivää,
peittyi surupilviin.
Vapaherra Kaarle Alfred Cronstedt syntyi Helsingissä v. 1860 Tammikuun
27 p. Hänen vanhempansa olivat Yhdyspankin tirehtööri, vapaherra Juhana
Cronstedt ja tämän vaimo, vapaherratar Olga Beatrice Cronstedt. Nuori
Kaarle sisäänkirjoitettiin kymmenvuotiaana Helsingin ruotsalaiseen
yksityislyseoon ja jatkoi siinä sillä menestyksellä lukemistansa, että
hän ylimmäisestä luokasta ensimmäisenä päästettiin yliopistoon 15 p.
Toukok. v. 1878. Jo kouluajallaan hän osoitti harrasta halua toimia
kansan hyväksi. Niinpä hän usein jakeli isänsä maatilalla oleville
palvelijoille huvittavia ja hyödyllisiä kirjasia; mielellään oleskellen
kansan parissa hän tuli sen rakkaaksi ystäväksi, koska hän kertoeli
sille opettavia asioita. Eipä hän aikoinaan olisi epäillyt antautua
kansakoulun opettajan raskaasen toimeen. Ja kun hänen käsitteensä
enemmän kehkeyivät ja antoivat ikään kuin tukea nuorukaisen
epämääräisille tunteille, niin tämä kansanharrastus muodostui
kansalliseksi harrastukseksi. Hänen vielä koulupenkillä istuessa syttyi
hänessä palava halu oppia Suomen kieltä; ja lienee joskus sattunut
niinkin, että muut aineet saivat kärsiä sen rinnalla.
Tämä hänen mielihalunsa kasvoi vaan ja vahvistui, kun hän oli jättänyt
koulun. Ahkeran työn perästä oli tullut se suloinen hetki, jolloin
nuorukainen hehkuvin mielin kiinnittää ylioppilaslyyryn lakkiinsa.
Yht'äkkiä on koulun ahdas piiri laajentunut rajattomiksi. Loitolla
näkee hänen innostunut silmänsä suurten maalien viittaavan, nuoruuden
täydelle voimalle hän huomaa avaroja aloja olevan valloitettavana. Vaan
näitä ylioppilaan idealia ei suinkaan saavuteta siten, että niitä vaan
kädet ristissä ihaillaan. Paljaisin haaveksimisiin Cronstedt ei
tyytynytkään, sillä raitis ja uhkuva elonvoima asui hänessä. Tuskin oli
hän muutamia päiviä ollut ylioppilaana, ennen kuin hän ryhtyi toimeen,
jonka kautta hän tahtoi harjautua Suomen kieleen samalla kuin kantaa
kortensa isänmaalliseen työhön. Perehtyneenä Franskan kieleen rupesi
hän entisen, rakastetun opettajansa, maisteri F. W. Rothstenin johdolla
suomeksi kääntämään Alfred de Vignyn mainiota romaania _Cinq-Mars_.
Tällainen tehtävä tarjoo suuria vaikeuksia sillekin, joka lapsuudestaan
tuntee kansan kieltä, mutta paljoa suuremmat ne ovat sille, joka
harvoin sitä on kuullut Suomalaisen suusta ja jonka on luottaminen
omaan kieliaistiinsa. Näistä vaikeuksista huolimatta Cronstedt
tavattomalla ahkeruudella ja tarkkuudella jatkoi työtänsä, niin että
vuoden lopussa oli suorittanut suurimman osan käännöstänsä. Sen
päätettyänsä hän heti tuumi samanlaisen työn jatkamista ja alkoi kevään
puolella kääntää Beaumarchais'in tekemää näytelmäkappaletta _Sevillan
Parturi_. Tätä loppuun saattaaksensa, ennen kuin kesäksi jättäisi
kotinsa, hän työskenteli mitä suurimmalla innolla; vieläpä viimeisinä
aikoina käytti yötkin siihen. Oliko se aavistus, että hänen työaikansa
olisi niin lyhyt, joka kiihdytti häntä näin kuumeentapaiseen
ahkeruuteen? Viimeiset korjaukset tahtoi hän jättää siksi kun hän,
kesän vietettyänsä suomalaisissa seuduissa ja tutustuttuaan kansan
rikkaasen kieleen, syksyllä palaisi kotiin.
Ilomielin hän sen vuoksi oli odottanut suven tuloa. Muutamain
toveriensa kanssa hän päätti asettua Keuruulle, joka seutu erittäin on
tunnettu kauniista, puhtaasta kielestään. Täällä hän myös voi oppia
tuntemaan Suomalaisen luonnetta ja tapoja hänen omassa kodissaan sekä
ihailla Suomen luonnon suloutta. Vaan ne hedelmät, jotka varmaankin
tämmöinen matka olisi tuottanut, eivät päässeet kypsymään: kalman henki
ne kylmi. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä läksi hän parin kumppaninsa
kanssa järvelle huonossa venheessä, joka vähän matkan päässä rannasta
täyttyi vedestä. Koska Cronstedt oli hyvä uimari, hän ei epäillyt uiden
pyrkiä maalle päin. Vaan tässä hänen voimansa pettyivät, erittäin kun
hänen vedestä raskas pukunsa kovin painoi häntä. Ainoastaan muutama
syli rannasta hänen viimeiset voimansa raukesivat ja hän vaipui
syvyyteen. Tämä tapahtui 10 p. Heinäkuuta v. 1879.
[Lähelle surmapaikkaa aikovat Keuruulaiset asettaa muistokiven
vainajalle. Hänen muistoansa säilyttää niillä seuduin myös se kaunis
rahalahja, jonka isänsä antoi kunnan käytettäväksi kansaa hyödyttäviin
tarkoituksiin.]
Nuoruuden kukoistuksessa hänet siis kova kohtalo riisti pois elämästä,
joka oli tarpeeksi pitkä, herättämään suuria toiveita, liiaksi lyhyt
niitä täyttämään. Hänen ikänsä valoisa kevät ne synnytti; ennen kuin
sen suvi oli saapunut, vei hän ne mukaansa hautaan. Olihan syytä
kysyäkin "mitä voittaa vielä, jos elää saa", kun näki hänen nuorukaisen
tulisella innolla, miehen lujalla ahkeruudella työskentelevän
tarkoitusmäärää kohden, joka hänellä oli selvänä. Jo ensimmäisenä
ylioppilasvuonna oli hän ahkerain oppiharjoitustensa ohessa ennättänyt
kääntää kaksi teosta, jotka samassa ovat todistuksena hänen
erinomaisesta kielitaidostaan, katsoen siihen, että hänellä oli
pääasiallisesti teoreetilliset tiedot Suomen kielessä. Kaiken
uutteruuden ohessa hän kuitenkin otti osaa semmoisiin viattomiin
huvituksiin, jotka virkistävät mieltä ja pitävät luonnon raittiina ja
sydämen puhtaana. Ja tämä sisällinen siveys kuvautuikin koko hänen
olennossaan, jonka hilpeys, teeskentelemätöin suoruus ja kaino
vaatimattomuus viehätti kaikkia, jotka tulivat hänen kansansa
tuttavuuteen ja jotka nyt kaipauksella häntä muistelevat. Se ei
ollutkaan pitkä hänen elonsa polku: ainoastaan yhdeksäntoista vuotta,
Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan
Jos on elämää.
Emmekä murheella valita hänen lyhyitä elinpäiviänsä; me muistelemme
hänessä jaloa nuorukaista, jonka harras, kansallishengen elähyttämä työ
ei jäljettömästi kadonnut ajan virtaan, vaan jätti jälkeensä
todistuksen siitä, mitä ylevä, isänmaallinen mieli ja luja tahto saavat
toimeen.
Eräät vainajan ystävät.