"Siit' on polo Pohjolassa,
Elo leievätön Lapissa."
Ulkomailla, missä Kalevalata tunnetaan, on se voittanut yleisön
suosion. Saksalainen Rosenfranz lausuu kirjassaan "Runous ja sen
Historia," puhuttuaan Kalevalan sisällyksestä: "Tämmöinen on
likimmittäin pääsisällys. Mutta suorittaminen! Se on niin oivallinen,
että sen kansan hengetärtä, jolla on niin moninainen mielenkuvitus,
täytyy pitää korkeimmassa kunniassa."
Mutta täten ei aina Kalevalaa arvostella -- syntymämaallaan. Useat
rahvaasta tuumaavat: "Mitäpä sitä lukee, perättömiä kuin siinä
puhutaan!" Semmoiset tuomitsiat tottukoot myös siihen ajatukseen, että
heidän omat, eli jos ovat varsin vaatimattomia, niiden, joita nyt
viisaimpina ja todenperäisimpinä pitävät, mielipiteet vuosisatojen
jälestä, voivat siintää jokseenki erilaisessa, silloin ehkä hyvin
epäselvässä, valossa tahi -- olla siintämättä. Tämä lause tahtoo sanoa,
että mailma edistyy. Emme me enään paavia palvele, vaan jos olemme
ymmärtäväiset, niin emme naura niille ajoille, jolloin häntä
palveltiin, mutta tutkimme niitä siinä uskossa, että se, joka ei tiedä
mitään menneistä ajoista, hän ei ymmärrä nykyisyyttäkään. -- Kalevala
ei siis "saarnaa loruja," mutta se lausuu oman aikansa uskomat ja
ihanimmat aatteet.
Ainoastaan se, joka lukee Kalevalaa sen syntymä-aikansa valossa, voi
sitä oikeen 1) ymmärtää, ja 2) arvostella (tämä järjestys lienee näiden
kahden verbikäsitteiden oikea). Hän lukee kummastellen tuon kaikkia
eläväksi tekevän ja virkeän mielenkuvituksen kuvaelmia niistä ajoista,
jolloin
Kaikki luonnossa eleli
Sointuisuudessa somassa,
Aamuruskon rusoittaissa
Runollisen, astuivatten
Nuoren luonnon näkymölle
Esiisäin ilmestykset;
ja hän yhtyy ihastuksell' ajatuksissaan Tapiolan (koska hän on
manterella asuva) lukuisaan juhlasaattoon, joka kulkee "vuoren
kukkulalle" [Kalev. (toinen painos) 41-61], jossa vanha Wäinämöinen
"Soitti päivän, soitti toisen"
niin suloisesti, että
"Ei ollut miestä, eikä naista
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen syänt' ei sulannut."
Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla,
Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika)
niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan
myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa
näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin
Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.
Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on _laulurunous_ eli
_lyriikki_; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra,
kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset
Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on
tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin,
jolloin hän runoilee. Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin
ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt
runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun
kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin
yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä
sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet
vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta,
jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät. Tämä on pääsääntö, joka ei
kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania
tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla
muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen
ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.
Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen
laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden
vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen
ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden
tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden
ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he
muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha
voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä
muuten on suurempi."
Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä
Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi
puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan.
Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole
uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat
siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen
tuotteille antaa pysyväisyyttä.
Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja
loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä
paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa
sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.
Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa
löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt
vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä,
osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä
(Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon
tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät
huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat
niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien
siivillä lentämättä, niin _yleisesti_ ruotsia puhuville tunnettu. Tämä
arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen
merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun
muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.
"Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla
vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä
kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt
tämmöiset kuin:
"Ja se ilta oli lammin, ihana
Ja linnut ne lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat keolla kasvoivat;"
tahi:
"Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu,
Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"
tai:
"Toivoon riemu ja autuuen aika
Suruani harvoin lievittää;
Rintani on kuin järven jää, --
Kukapa sen viimenki lämmittää?"
ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin
vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin
esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:
"Täst' on kulta kulkenunna,
Täst' on mennyt mielitietty,
* * *
Täss' on astunut aholla,
Tuoss' on istunut kivellä.
Kivi on paljo kirkkahampi,
Paasi toistansa parempi.
* * *
Tuon on kultani kulusta,
Armahani astunnasta".
tai:
"Tule tänne pieni lintu,
Lennä tänne, lintu rukka.
Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmottele;
Mie sanon sinulle jällen,
Haastan mielihaikiani.
Sitten vaihamma vajoja,
Kahenkesken kaihojamme.
Lennä, lennä lintu rukka,
Lennä, pieni pääsky rukka,
Lennä minun kaulalleni,
Käy käsivarrelleni;
Siinä säilyt sa paremmin,
Olet onnella hyvällä,
Olet kuin kullan kukkarossa,
Asut kuin armahan povessa."
rahi:
"Kuti, kuti, kultaseni,
Tule tänne kukkaseni!
Tääll' on kaunis karjan käyä,
Armas paimenten asua;
Pohjaspuolella mäkönen,
Päivänpuolella puronen,
Lehtomaita luotehesen,
Itähän isot ahoset.
Kuti, suti, kultaseni,
Tule tänne turkkaseni,
Tääll' on nuori neitosesi,
Kaunis kasvin kumppalisi;
Sopisipa suuta antaa,
Kun olisi kahen valta."
"Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä
(Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia
pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa
pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa
kulkeva, useimpia muita onnettomampi:
"Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat,
Kurjall' ei ole kotia,
Katalalla kartanoa;
Korpi kurjalla kotina,
Salo sauna vaivaisella.
Moni on päivä päätön päivä,
Usiampi einehetön;
Ilta ainaki tulevi,
Yö etehen ennättävi,
Moni tuikkavi tulonen,
Vilkuttavi valkiainen,
Ei ole turvoa tulesta,
Valkiaisesta varoa!"
Kantelettaren laulut jakaantuvat kahteen pääosaan: 1) Varsinaisiin
laulurunoihin (Ensimäinen ja Toinen kirja) ja 2) Virsirunoihin (Kolmas
kirja). Viimmemainitut ovat verrattavia Läntis-Europan kansojen
ballad'eihin ja romans'eihin. Ylipäänsä sisältää Kanteletar (Toinen
painos) 652 runoa.
Saksalainen H. R. von Schröter on kääntänyt ja painattanut muutamia
Kantelettaren lauluista ja suuren runoilian Göthen runoelemissa
vuodelta 1828 löytyy muuan näistä käännettynä.
* * * * *
Jos vertaamme sitä runollista katsantotapaa, joka Kalevalassa ja
Kantelettaressa ilmaantuu, nykyajan runollisissa tuotteissa
vallitsevaan, niin huomaamme, että kertomarunomme aikuiset ihmiset
"mielessään vetivät koko luonnon seuraansa," niinkuin Kantelettaren
alkulauseessa mainitaan, "kaikille turhimmelleki aineille hengen ja
elämän mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja
kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien,
kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten
olentojen kanssa." Juuri tämä lapsen mielenlaadun mukainen havainnon ja
ymmärryksen yhtäpitäväisyys antaa kansan tekemille runoille tuon
viehättävän luontaisuuden, jota yksityisten runolliset teokset enemmän
tai vähemmän puuttuvat, joskin muissa suhteissa ovat etevämpiäki.
Ainoastaan, mitä elävästi uskomme ja tunnemme, sitä voimme
elähyttävästi esitellä.
Niinkuin yksityiset, ovat kerran kansatki hengellisessä katsannossa
lapsena olleet. Koko heidän hengellinen elämä on silloin ollut
ulkopuolinen; he ovat niinkuin lapsetki, eläväksi kuvanneet koko
luonnon ympärillänsä. Vaan vihdoin on heissä, niinkuin lapsessaki,
itsensä tunteminen heräillyt ja sen mukaan kun hengellisyyttä heissä on
karttunut, on se kadonnut luonnosta. Tuo Jumalaistarullinen mailma on
vähitellen haihtunut heidän mielenkuvituksestansa; sen ilmiöistä voimme
toki kuitenkin verraten lausua Schillerin sanoilla:
"Aus der Zeitfluth weggerissen, schweben
Sie gerettet aus des Pindus Höhn."
Runollisuuden viehättävä kieli on säilyttänyt kertomukset niistä kansan
huulilla, kunnes _Elias Lönnrot_ ne sieltä on kerennyt muuttaa Muiston
pysyväiseen pyhyyteen.