"Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun --
Ein Sphärentanz harmonisch im Getümmel --
Lasst alle Völker unter gleichem Himmel
Sich gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"
Göthe.
Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.
_Kertoma- eli sankari-runoutta_, joka tavallisesti kuvaelee kansojen
taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla,
jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin
siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa.
Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka nähneet
siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.
Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset,
Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset
ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä.
Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto,
Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia,
vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että
myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää
nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.
Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys
kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan
tulevaisuus voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta
sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka
omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että
runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin
sivistyneissä? Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin
selvästi ilmaise, mistä se on kotosin?
Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua
vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja
Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta
kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka Pohjolassa
oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan uroot
kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas"
lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi kummallisen "Sammon":
"Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Yhen ohrasen jyvästä,
Yhen uuhen villasesta."
Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan
kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly,
suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa."
Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun
oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä.
Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.
Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu.
Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä tähän
saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta
paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen
Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut
joka miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka
hän ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen
sitten Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten
kautta virkeni hän kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki
Kalevan kansa, paitsi Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli
itseään ylimielisesti, niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:
"Ei tässä piot parane
Kun ei vierahat vähenne;
Talo työlle, vieras tielle,
Hyvistäki juomingista!
Lähe tästä, Hiien heitto
Luota kaiken ihmiskansan,
Kotihisi konna koita,
Paha maahasi pakene!"
Johon Lemminkäinen vastasi:
"Et miestä manaten sa'a,
Ei miestä pahempatana
Sialtansa siirtymähän,
Paikalta pakenemahan."
Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki
tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan
isäntä, tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se
kaheksi lensi, sanoi vastustajansa:
"Tukela tora tuvassa,
Seikat akkojen seassa,
Tuvan uuen turmelemme,
Lattiat verin panemme:
Käykämme ulos pihalle,
Ulos pellolle torahan,"
Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon
kaulalta sivalti;"
"Päähyt pyörähti pihalle,
Miehen kallo kartanolle,
Kuni nuolen noutaessa
Puulta koppelo putosi"
Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen
kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki
pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä
aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa
autioksi. Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan
sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa.
Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2
runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella), muun
muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja karhuja,
jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun Pohjan
neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä nuorempaa
sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:
"En lähe minä sinulle,
En huoli huitukoille;
Tapoit naisen ennen nai'un,
Vielä tappaisit minunki;
Onpa tässä neitosessa
Paremmanki miehen verta,
Paikoille paremmilleki,
Ei sepon susi-sioille,
Miehen tuhmaisen tulille."
Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan.
Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi.
Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola
elävi," johon Ilmarinen vastaa:
"Mi on Pohjolan eleä,
Kun on sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikenlainen,
Siinäpä ikuinen onni."
He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja
lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä
ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen
nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät
kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä
jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu, sampo
suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen, Wäinämöinen
kerää tarkkaan sammon murut rannalta.
Tämän jälkeen varallisuus katosi Pohjolasta ja karttui Kalevalassa.
Louhi lausui tappelun jälestä:
"Jo minulta valta vaipui,
Jo aleni arvioni,
Eloni meni merehen,
Sampo särkyi lainehihin."