KUOPION TAKANA
Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
GUSTAF von NUMERS
Suomennos
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.
Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.
HENKILÖT:
Rovasti.
Ruustinna.
Naemi, heidän tyttärensä.
Apulainen, kihloissa Naemin kanssa.
Lilli, kihloissa rovastin pojan kanssa.
Pastorin rouva.
Kauppamiehen rouva.
Nimismiehen rouva.
Renki.
Sisäpiika.
Välipiika.
Talonpoika.
Tapahtuu savolaisessa pappilassa.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Pappilan sali. Perällä kaksi ovea. Oikeanpuoleinen vie eteiseen,
vasemmanpuoleinen ruokasaliin. Ovien välissä kakluuni. Oikealla kaksi
ikkunaa. Niiden edessä kukkia. Alempana oikealla piano. Pianon vieressä
pieni pöytä; pöydän ympärillä keinutuoli ja kaksi pikku tuolia.
Vasemmalla kaksi ovea. Ylempi vie apulaisen ja alempi rovastin
huoneesen. Ovien välissä kellokaappi. Alempana vasemmalla sohva. Sohvan
edessä pöytä, keinutuoli ja pari muuta tuolia. Apulaisen huoneen ja
ruokasalin ovien välisessä nurkassa pöytä, Pöydällä piippuhylly,
tupakkivehkeet ja sahtikaraffi. Seinillä Lutheruksen ja suomalaisten
pappismiesten kuvia. Katossa harsotettu kynttiläkruunu. Huonekalut
vanhanaikuiset. Lattialla käytävä-matot. Pöydällä vastatullut posti:
kirjeitä ja sanomalehtiä. -- Ruokasalin ja eteisen ikkunoista näkyy
järvimaisema. Ruokasalin keskilattialla ympyriäinen pöytä. Iltapäivä.
_Apulainen_ (tulee, papinkaulus kädessään; huomaa sanomalehdet). Kas,
posti on tullut! Vihdoinkin! Ahaa! Kirje Finlandin toimitukselta!
Lähetetty takaisin. Minun kirjoitussarjani lähetetty takaisin! "Liian
pitkäveteinen". Ja tässä Vartijan toimitukselta. "Ei kylliksi
helppotajuinen". Kas vaan! Tietysti! Arvasinhan sen. No, sama se.
Välitän viis koko helsinkiläislehdistä. Eihän tämä oikeastaan
kummastuta minua. Pääkaupunki! pääkaupunki! Sehän se nyt turmelee
parhaimmatkin! "Liian pitkäveteinen". "Ei kylliksi helppotajuinen".
Mitä vielä. Oikea syy oli sen maaseutulainen vakavuus. Sen
saastuttamaton kristillis-siveellis-aatteellis-konservatiivis-
kansallinen henki ei miellyttänyt herroja helsinkiläisiä. No, tässä on
kirje Suomalaisen toimitukselta. Kieltävä vastaus sieltäkin. Hävytöntä!
Koko sanomalehdistö onkin jonnin joutava laitos. Ottaa vastaan jokaisen
tuhrijan töherryksiä. Valmis kaikenlaisen roskajoukon käytettäväksi. Ei
nimeksikään kontrollia. Sopimaton, vallaton, hillitsemätön ja
vaarallinen vapaus! Paras on olla sitä kannattamatta ja toteuttaa
siveellisyyden aate seurakunnassaan puhutun sanan voimalla. (Istuu
keinutuoliin, selaillen käsikirjoitusta.) "Nainen, hänen tehtävänsä ja
velvollisuutensa ja oikeutensa". Kirjoittanut Elias Jussilainen. Hm.
Minusta tämä ei ole ollenkaan pitkäveteistä. Päinvastoin hyvinkin
mehukasta. Erittäinkin olen mieltynyt tähän lukuun: "Naisen
kasvatuksesta kristillisessä nöyryydessä". Se tulee loistamaan
oikeana helmenä siveellisessä kirjallisuudessamme. Pitkäveteistä! Ja
kuitenkin olen hyvin elävästi kuvaillut naisen helmasynnit: hänen
turhamaisuutensa puvussa ja... Kas sitä Naemaa! Ei ole taasenkaan
silittänyt kaulustani mieleni mukaan. Ja hänen pikaisuutensa ja... No,
olenhan minä tuhat kertaa selittänyt hänelle, kuinka papinkaulukseni
pitää... Naema! Ja hänen kärsimättömyytensä ja... Naema! Ja hänen
taipumuksensa antautua vihansa valtaan. Naema. Naema! Etkö sinä kuule?
-- Ihan kuin hän taas tahallaan tekisi kiusaa. Tuo ijankaikkinen naisen
itsepintaisuus! No mutta Naema!
_Naemi_ (kiiruhtaa sisään). Elias kulta! Mitä sinä tahdot? Oih! tuo
inhottava kaulus!
_Apulainen_. Kuinka voit tuoda minulle tämmöistä? Olenhan tuhansia
kertoja sanonut sinulle, kuinka papinkaulukseni pitää silitettämän:
reunat kunnolliset ja suorat kulmat sisäpuolella. Mut eipäs! Naema!
minun vaimoni...
_Naemi_. Elias kulta! Anna anteeksi!
_Apulainen_. Elä keskeytä minua. Minun tulevan vaimoni, sanon minä,
pitää totella minua ja tehdä niinkuin minä käsken -- ja -- ja...
_Naemi_ (itkua pusertaen). Minä silitin sitä kokonaisen puolen tuntia.
Mutta se on niin kehnosti neulottu, että... Etkä sinä ollut kotona --
ja minulla oli niin paljo tekemistä, ennenkuin Lilli tulee -- ja --
ja...
_Apulainen_. Mitä tuo tähän kuuluu? Minun tulevan vaimoni, sanon minä,
pitää etupäässä ajatella minua -- sekä toimissaan että muussa. Pane
mieleesi, Naema: joka on uskoton vähässä, häntä ei myöskään voi panna
paljon päälle. Sinulla on eräs suuri vika, suuri ja ruma vika. Tuo
itsepuolustus. Itsepuolustus minua vastaan! Jos et saa kaulustani
hyväksi puolessa tunnissa, niin silitä sitä kokonainen. Pääasia on,
että se tulee semmoiseksi, kuin minä tahdon. Avioliitto, näetkös, ei
ole mikään kevytmielinen laitos. Niin, niin, vie se nyt huoneeseni. Ja
pane se sinne käsikirjan sisään -- lasten kasteen kohdalle. (Naemi
menee hänen kamariinsa. Apulainen seisoo vähän aikaa peilin edessä,
istuu sitten mukavasti keinutuoliin ja ottaa sanomalehden. Naemi tulee
takaisin.) Piippuni, Naema! Siellä uunilla. (Naemi tuopi piipun
kamarista.) No, eihän siinä ole tupakkaa! Täytä se! (Naemi täyttää
piipun. Tulee takaisin.) Tulitikut! (Naemi sytyttää tulitikun ja tarjoo
tulta, seisoo vähän aikaa hänen vieressään.)
_Naemi_. Tahdotko muuta?
_Apulainen_. E--en.
_Naemi_ (vähän ajan kuluttua). Oletko vihainen?
_Apulainen_. No, enkä. Sinä saat tulla tänne istumaan, pienokainen.
(Osottaa polveansa.) Näetkös, minä ajattelen lakkaamatta
tulevaisuuttamme ja koetan taivuttaa sinun lapsellista ja vähän
lelliteltyä mieltäsi, että sinustakin kerran tulisi kunnollinen
aviovaimo, ja ettäs käsittäisit, kuinka suuret velvollisuudet sinulla
on täytettävänä, ruvetessasi miehen puolisoksi. Niin, minä en epäile
sanoa: pappismiehen puolisoksi. Sillä nykyjään, kun itsepäisyys ja
itsekkäisyys ja itserakkaus... niin -- ja kaikki nuo pahat himot, jotka
houkuttelevat ihmistä etupäässä ajattelemaan omaa itseänsä... niin --
tuota -- tuota -- nykyjään, sanon minä, kun ne niin kauhistuttavassa
määrässä kasvavat, ja kun nainen -- niinkuin, heikompi astia ainakin --
helpommin joutuu niitten valtaan, ellei hän lujasti kiinnitä itseänsä
kristilliseen avioliittoon, ja luottamuksella ja kuuliaisuudella ja
tottelevaisuudella kaikessa noudata sen määräyksiä, niin -- tuota --
tuota... No, tahdon vaan sanoa, että minä valvon sinun omaa etuasi, kun
koetan kasvattaa sinua tosi puolisoksi, todelliseksi naiseksi.
Ymmärrätkös?
_Naemi_. Ymmärrän, Elias kulta.
_Apulainen_. Niin. Semmoisille perusaatteille on avioliitto
rakennettava, muuten ei se voi tehdä miestä onnelliseksi. Kaikki
avioliitot ovat tosin edeltäpäin taivaassa määrätyt. Mutta useimmiten
hajoittaa juuri nainen Herramme työt itsekkäisyydellään ja -- ja omalla
tahdollaan.
_Naemi_. Kyllähän sinä tiedät, että hartahin toivoni on kehittyä
oikeaksi vaimoksi sinulle. Mutta välistä minua niin hirveästi
peloittaa, etten osaa oikein. Kuules, minä odotan niin kauheasti
Lilliä. Sittenhän on niin hauska jutella hänen kanssaan näistä
asioista, kun hänkin on kihloissa, ja hän kun on käynyt Helsingin
tyttökoulua ja...
_Apulainen_. Katsokaamme ensin ja päättäkäämme sitten vasta. Helsinki
on hyvin turmiollinen kaupunki, eivätkä nuo tyttökoulutkaan ole juuri
hyviä. Nainen oppii kyllä kodissaan sen mitä tarvitsee. Turvau sinä
vaan minuun, ainoastaan minuun, eläkä kehenkään vieraasen. Rakkaus,
näetkös, on sokea kaikille muille. Se seuraa ja tottelee, katsomatta
oikeaan tai vasempaan. Kas, siinä oikea sopusointu, tosi naisellisuus
eli todellisen naisellisuuden voitto itsekkäästä luonnostansa.
Ymmärrätkö?
_Naemi_ (hartaasti). No totta kai! Elää, elää ainoastaan sinua varten!
_Apulainen_. Niin! Naisen tehtävä, hänen ihanin oikeutensa on juuri se,
että hän saa uhrata itsensä miehellensä, -- ajattelematta itseänsä, --
ilman itsekkäisyyttä, naisen itsekkäisyyttä. Ymmärrätkös?
_Naemi_ (katsoo haaveksien kattoon). Niin, uhrata kaikki, kaikki sinun
tähtesi! Voi, voi, Elias kulta!
_Apulainen_ (liikutettuna). Me saavutamme tuon ihanan päämaalin. Niin,
me saavutamme sen. Alttiiksiantava, rakastava nainen!
_Naemi_. Alttiiksiantava, rakastava nainen! Kuinka ihanata!
_Apulainen_. Niin, me saavutamme sen.
_Naemi_. Ihan varmaan!
(Syleilevät.)
_Apulainen_. Kah' Piippuni sammui. Tuopas tulta! No, saas nähdä, kenen
se Antti veljesi on valinnut.
_Naemi_. Tunsithan sinä Antin jo ylioppilaana?
_Apulainen_. Minä olin teoloogi ja vakavammat tutkimuksemme estivät
meitä enemmän seurustelemasta muiden tiedekuntien kanssa. Kummallista
että mies rupeaa juristiksi, vaikka on papin poika. No niin, ei saa
vaatia liikoja. Eihän kaikista voi pappia tulla. Sitä kutsumusta ei ole
kaikille sallittu. Sen verran kun Anttia tunsin, näytti hänellä olevan
hyvin kevytmielinen käsitys elämästä. Mutta ehkä hän sitten on tullut
huomaamaan, että tuo ylistetty elämän-ilo on pelkkää pakanuutta, ja
että todellinen ilo saavutetaan ainoastaan oman tahdon täydellisellä
kukistamisella, polkemisella.
_Naemi_. Niin, mutta sanovathan kaikki, että Antti on niin hyvä ja niin
lahjakas ja niin...
_Apulainen_. Naema kulta! Sinulla on hyvin paha tapa keskeyttää muita
puheessa. Siitä tavasta sinun täytyy luopua. Muista nyt se. Lahjakas,
sanoit. Siinäpä se juuri pulma onkin. Nuo niin sanotut lahjakkaat ovat
vaarallisimmat vihollisemme. Aina ne tahtovat muutoksia, parannuksia
muka. Aina ne tahtovat arvostella ja kritiseerata. Arvokkaimmatkaan
auktoriteetit eivät vaikuta heihin.
_Naemi_. Niinhän se on, paratkoon. He eivät huoli pipistä eikä papista,
Kas! housunlahkeesi on ratkennut! Korjaanko sen?
_Apulainen_. Tee se, lapsukaiseni! Teoksessani olen juuri selitellyt
tätä kohtaa, joka epäilemättä on aikakautemme kipeimpiä.
_Naemi_. Niin, epäilemättä! Aikakautemme kipeimpiä!
_Apulainen_ (lukee): "Aikakautemme surullisin ilmiö on nykyisen ihmisen
vapaa luottamus itseensä, sen sijaan että hän turvautuisi vanhoihin,
vakaantuneihin, isiltä perittyihin auktoriteetteihin. Tunnustettu on,
että ihmiskunta turmeltuu turmeltumistaan vuosisatojen halki. Siis:
valo tulee sitä kirkkaammaksi, mitä kauempaa se loistaa, niinkuin
historian selvä tuomio todistaa. Mikä karkottaa hallitsijat
valtaistuimiltaan? -- Auktoriteetti-uskon puute. Mikä erottaa kirkon ja
valtion? -- Auktoriteetti-uskon puute. Mikä riivaa maallikoita
pyytämään neljättä vaalipappia? -- Auktoriteetti-uskon puute. Mikä
villitsee naisen vastustamaan miehen ylivaltaa? -- Aina sama
auktoriteetti-uskon puute. Ranskan vallankumouksesta Minna Canthin
Työmiehen vaimoon saakka loistaa auktoriteetti-uskon puute sinä
punaisena lankana, jonka ihmisen turmelus on punonut viime vuosisadan
köyteen, joka..."
_Naemi_. Voi, voi, Elias, kuinka kaunista! Onko tuo sama kirjoitus,
jonka lähetit Finlandille ja Vartijalle, ja joka...
_Apulainen_. Ensin tosin ajattelin niin, mutta nyt olen muuttanut
aikeeni. Luullakseni teokseni ansaitsee paremman kohtalon, kuin hukkua
sanomalehtien lokavirtaan.
_Naemi_. Kas, nyt se on tehty.
_Apulainen_. Kiitos! Mistä me tässä puhuimmekaan? Oikein. Veljesi
morsiamesta. Niin, niin. Suokoon Herra, että veljesi olisi tehnyt hyvän
vaalin, vaikka ottikin morsiamensa pääkaupungista. Vaikka niinkuin minä
tässä samaisessa teoksessani sanon, että tuota... "Suuret kaupungit
ovat n.s. sivistyksen kehtoja, maaseutu taas yksinkertaisuuden ja
kristillis-siveellisen konservatismin aatteellinen koti. Onnelliset ne
naiset, joiden on sallittu täällä viettää elämäänsä, tietämättöminä
kaikesta, mitä siellä liikkuu. Sillä nainen on heikko astia, ja mitä..."
_Naemi_. Niin, sinä et usko, miten kehnoja me olemme.
_Apulainen_. Mutta meidän kauttamme te tulette vahvoiksi. Näetkös,
siten, että katsotte ylös meihin.
_Naemi_ (hellästi). Niin, ylös sinuun! Voi, voi! Sinä oletkin niin
paljoa korkeammalla kaikkia muita.
_Apulainen_. Tuommoisia lauseita en siedä kuulla, Naema kulta. Olenhan
vaan nöyrimpiä ja vähäpätöisimpiä työmiehiä Herran viinamäessä. Mutta
sanalla "korkeammalla" ehkä tarkoitat sitä, että minä olen
vakaantuneempi periaatteissani, kuin moni muu. Ja siinä ehkä olet
oikeassa.
_Naemi_. Voi, voi, kuinka hyvin sinä osaat selittää, mitä minä
tarkoitan.
_Ruustinna_ (huutaa kyökistä). _Naemi_!
_Naemi_. Mamma kutsuu!
_Apulainen_. Minun neuvoni ovat tärkeämmät kuin äitisi toimet. Mutta --
saat kuitenkin mennä.
_Ruustinna_. Naemi! Vai niin. No, kaikella on rajansa! Luuletko, että
sinun sopii juosta tiehesi ja jättää piparkakut uuniin?
_Naemi_. Ai, minä ihan unohdin!
(Juoksee ulos.)
_Apulainen_. Minun mielestäni, musteri...
_Ruustinna_. No, no, hyvä Elias. Hyväilemisellä on aikansa ja
piparkakuilla myös. Muuten ne palavat. Vai tahdotko syödä palaneita
piparkakkuja?
_Apulainen_. No, enkä. Minä myönnän, että tällä kertaa musteri on
oikeassa, sillä minä puhuin juuri Naemalle hänen taloudellisista
velvollisuuksistaan.
_Ruustinna_ (Pyyhkii tomua). Sinä olet aina niin järkevä, Elias hyvä.
_Apulainen_. Kunpa nyt vaan tuo odotettu vieraamme, rakkaan Anttimme
morsian, tuottaisi pysyväistä iloa tuleville vanhemmilleen!
_Ruustinna_. Niin, jospa tietäisit, kuinka minua peloittaa. Mutta sen
minä sanon ja sanon vielä sittenkin: minun kyökkiini hän ei saa laahata
silkkilaahuksia eikä turnyyriä...
_Apulainen_. Eikä uusia mielipiteitä. Ajatelkaahan Naemaa. Kuinka
vahingollisen vaikutuksen ne tekisivät tuohon viattomaan lapsukaiseen!
Nuoren tytön täytyy niin kauan kuin mahdollista pysyä viattomuuden
tilassa. Sitten ei enää ole niin vaarallista, kun he voimakkaan käden
tukemina ensin oppivat tuntemaan elämän todellisuutta, ja kun...
_Ruustinna_. Siinä asiassa en oikein tiedä, mitä sanoisin.
_Apulainen_ (innokkaasti). Ai, ai, musteri kulta! Siinä kohdassahan
naiskysymys juuri onkin niin mahdottoman vaativainen ja niin
vaarallinen.
_Ruustinna_. Vai niin! Minä olen jo saanut nähdä jos jotakin.
_Apulainen_. Niin, niin. Maailma on niin paha.
_Ruustinna_. Minun mielestäni täytyy sekä tyttöjen että nuorten miesten
pitää silmänsä auki myöhään ja varhain... (Koputtaa rovastin ovelle.)
Pappa! kello on kuusi! -- etteivät ostaisi sikaa säkissä. Pappa!
_Apulainen_. Mutta onhan sallimus...
_Ruustinna_. Sallimus on juuri antanut meille silmät päähän.
_Apulainen_ (innokkaasti). Tarkoittaako musteri pahan tuntemista...
_Ruustinna_. Sitä ei myöskään saa pistää säkkiin sian kanssa. (Avaa
rovastin oven ja kurkistaa sisään.) Malakias.
_Rovasti_ (huoneessaan). Kyllä, kyllä, mamma.
_Ruustinna_ (huutaa kyökkiin): Maija! tuo kahvia rovastille. (Järjestää
sanomalehtiä.) Tässä ovat viimeiset sanomalehdet. Ne kärpäset ne
ennättävätkin joka paikkaan ja likaavat kaikki.
_Apulainen_ (ottaa sanomalehden). Aivan niinkuin realistinen
kirjallisuus, joka penkoo yleisön nähtäväksi kaiken likaisuuden, aikoi
musteri varmaan sanoa.
_Ruustinna_. En. Sitä en aikonut sanoa. Semmoisia kirjoja minä en lue,
sillä minä en kärsi niitä. Mutta en minä myöskään salli, että tyttö
istuu kuin mikäkin rusinatötterö jokaisen koulupojan katseltavana.
_Apulainen_. Tarkoittaako musteri minua?
_Ruustinna_. No, no, Elias hyvä! minä olen tänään vähän hermostunut
tuon siunatun...
_Apulainen_. Helsinkiläis-miniän tähden.
_Ruustinna_. Niinpä kyllä. Sen pojan onni painaa niin sydäntäni.
Kokemattomat poikaparat katsovat vaan kauniita kasvoja eivätkä sydäntä.
_Apulainen_ (hurskaasti). Niinhän se on. Antin olisi pitänyt antaa
musterin valita.
_Ruustinna_ (terävästi). Ei, kiitoksia!
_Rovasti_ (tulee unisena). Eikö häntä vielä kuulu?
_Ruustinna_. Ei, pappaseni. Mutta kyllä kai jo saamme ruveta
odottamaan.
_Rovasti_ (istuu. Ruustinnalle). Katriina hyvä, toisitko silmälasini ja
nuuskarasiani ja tohvelini. Ohhoo! postikin on tullut. Yksi, kaksi,
kolme, neljä, viisi, kuusi. Kaikkihan ne näkyvät olevan. On se sentään
hyvä laitos, tuo posti. Pitäisi melkein saada se kahdesti viikossa. No,
nyt kun olemme saaneet tänne rautatien, niin saanemme pian
postikonttorinkin ja silloin...
_Apulainen_ (innokkaasti). Sitä täytyy papiston vastustaa. Minun
nähdäkseni juuri postikonttorit levittävät kansaan tuota likaista
sanomalehti-kirjallisuutta. Ja rautatiet taas vetävät tänne matkustajia
ja ulkomaalaista tapain turmelusta. Seurakuntamme saa tyytyä pitäjään
postiin. Sitä voi papisto edes jossakin määrin pitää silmällä.
_Rovasti_ (hyväntahtoisesti). Aivan oikein, aivan oikein. Tuliko
kirjeitä?
_Apulainen_. Onhan tässä yksi. Varmaankin taas tuolta
"Otava"-yhdistykseltä.
_Rovasti_. Vain niin! (Lukee.) Aiotaan panna toimeen yhdistys, joka
kustantaisi uutta suomalaista kirjallisuutta.
_Apulainen_. Siveellisesti on väärin tukea semmoista hanketta, joka ei
ole papiston tarkastuksen alaisena. Tuskin mikään kaunokirjallinen
tuote tätä nykyä ansaitsee kannatusta.
_Rovasti_ (selailee sanomalehtiä). Ajan vaatimukset, -- ajan
vaatimukset.
_Apulainen_. Niin. Nehän ne nyt kulkevat kohti mustaa yötä, lippujen ja
helisevien kulkusten kanssa.
_Naemi_ (juoksee sisään). Kuule, Elias. Nyt minulla on viisi peltiä ja
jokaisella on kaksikymmentä piparkakkua. (Laskee sormillaan.) Ja sitten
on yhdellä vielä kahdeksan. Kuinka monta niitä sitten on kaikkiaan?
_Rovasti_. No, Naemi, häpeä vähän.
_Apulainen_. Niitä on sata kahdeksan.
_Naemi_. Sata kahdeksan. Niin kaksikymmentä ja viisi ja... Niinhän
minäkin arvelin, mutta en luottanut itseeni.
_Ruustinna_. Sen verran sinun toki pitäisi osata, vai aiotko elämäsi
läpi aina juosta miehesi jäljessä?
_Apulainen_. Naema tekee ihan oikein, kun turvautuu minuun. Pieni asia
tosin, niin tosin, mutta pienissäkin asioissa...
_Ruustinna_ (ottaa sukankutimensa ja istuu sohvaan).
_Naemi_ (puoleksi leikillä). Mamma, sanotaanhan raamatussakin, että
mies on vaimon pää.
_Ruustinna_. Niin, sinä näyt käsittävän sen aivan puustavin mukaan.
_Apulainen_. Toisin sanoen: miehen pitää -- vakavamman käsityksensä
kautta...
_Ruustinna_ (keskeyttäen). Mitä uutta niissä sanomalehdissä on?
_Rovasti_. Ai, ai! Nyt ovat vapaamieliset taas ajaneet kantoon. Enemmän
naisylioppilaita.
_Apulainen_. Niin, se on tosiaankin huolestuttava. Ajan merkkiä! ajan
merkkiä!
_Rovasti_. Uusi suomalainen henkivakuutus-yhtiö. No, sepä oivallista.
_Apulainen_. Arveleeko setä todellakin niin? Minusta on jonkunmoinen
epäluottamus sallimukseen noissa henkivakuutuksissa.
_Rovasti_. Saattaa olla. Kuopiossa hommataan suomalaista yhteiskoulua.
_Apulainen_. Piispan omassa kaupungissa! Hävytöntä. Yhteiskouluja ja
naisylioppilaita ja naisyhdistyksiä! Kas siinä, juuri siinä, juuri
siinä on...
_Ruustinna_. Kyllähän niissä voi olla paljo hyvääkin.
_Rovasti_ (nuuskaa). Hm -- hm.
_Apulainen_. Ai, ai, musteri kulta! Ei saa väistyä hiuskarvaakaan.
Niin, niin. Varo itseäsi, Naema. Juuri nuo naisylioppilaat ennustavat,
että viimeiset ajat ovat käsissä ja että...
_Naemi_ (vallattomasti). Kulkevatko ne oikein housuissa?
_Apulainen_. Hyvin sopimatonta pilaa tuo! Housuissa!
_Naemi_. Ja minä tiedän, että niillä on lyyryt ja silmälasit ja -- ja
-- ne polttavat tupakkaa.
_Apulainen_. Amerikassa, joka on niin varoittavana esimerkkinä
nykyiselle sukupolvelle... (Täyttää piippunsa.) Amerikassa on juuri...
(Sytyttää piipun.) Amerikassa on tehty se...
_Pastorin rouva_ (tulee).
_Ruustinna_. Kas, hyvää päivää, Gustaava!
(Nousee ja menee vastaan.)
_Pastorin rouva_ (riisuu päällysvaatteensa). Kiitoksia, Naemi kulta.
Päivää, päivää, päivää! Eihän minulla oikeastaan ole mitään asiata, ei
ollenkaan. Mutta tulen juuri värjäristä. Oikein kauheata kuinka nuo
käsityöläiset valehtelevat, Lupaavat vaan ja lupaavat, No -- herrasväki
voi kai hyvin? Ja ukko käski sanoa paljon terveisiä. Ja onko hän
tullut?
_Ruustinna_. Ei vielä. Toimitapas kahvia, Naemi.
_Pastorin rouva_. Ei millään muotoa minua varten, hyvä Katriina!
_Ruustinna_. Nythän on juuri kahvin aika, hyvä Gustaava. Ja Naemilla on
sitä paitsi lämpimiä piparkakkuja.
_Pastorin rouva_. Vai niin, pikku Naemi on leiponut. No, oletteko
kuulleet mitään Antista ja hänen pikku morsiamestaan?
_Nimismiehen rouva_ (tulee).
_Ruustinna_. Kas, Hulda! Tulitteko yhdessä?
(Menee häntä vastaan.)
_Nimismiehen rouva_. Kas vaan, onko Gustaavakin täällä? Tulen juuri
suutarista, niin suutarista. Eveliinan kengät ovat siellä paikattavina
ja -- ja... Kiitoksia vaan! Kyllä minä saan silkkikappani mahtumaan
tähän naulaan ja -- ja... Päivää, päivää, hyvä herra rovasti! Päivää,
herra maisteri! Päivää, pikku Naemi ja Gustaava. Vai niin, sinä tulit
tänne. Kyllä minä näin kyökin akkunasta sinun ajavan ohitse, mutta et
sinä tullutkaan sisään. Siellä on niin kaunis ilmakin tänään ja minä
läksin vaan pikipäin pistäytymään täällä, kun oli niin kaunis ilma
ja... Onko hän tullut?
_Rovasti_. Ei vielä. Kuinka nimismies voi?
_Nimismiehen rouva_. Tuhansia kiitoksia. Niin, nyt tulee kohta käräjät.
Ja meillä on uusi kirjuri: herra Lundgren. Hän tuli meille
Blomqvistilta, jossa hän oli ennen. Niin, niin, pikku Naemi! Nuori
herra on tullut pitäjääsen, ha, ha, ha! Mutta mitä se Naemi siitä enää
välittää, kun Naemi on kihloissa. No, eihän maisteri vaan tule
mustasukkaiseksi, hi, hi, hi! Mutta enpä takaa, kuinka Sofi Andelinin
Dagnyn käy -- hi, hi, hi!
_Sisäpiika_ (kurkistaa ovesta). Ruustinna kulta! Kyllä kahvi olisi
valmista, kun ruustinna vaan tulisi antamaan sokeria. Ja leipää täytyy
ruustinnan kai myöskin antaa, koska ruustinnalla näkyy olevan vieraita.
_Ruustinna_. Naemi, mihinkä ne avaimet taas joutuivat? Tulen paikalla.
(Nousee.)
_Nimismiehen rouva_ (hiljaa pastorin rouvalle). Hän ei siis ole tullut?
_Pastorin rouva_. Hs!
_Ruustinna_ (antaa avaimet Naemille). Kas tässähän ne ovatkin.
_Naemi_ (menee).
_Nimismiehen rouva_. Niin, ei minulla ollut mitään asiata, Mutta tästä
ohimennessäni sanoin rengille, että pistäytään nyt samassa
pappilassakin. Ja herrasväki voi kai hyvin? Eikä suinkaan ole
tapahtunut mitään uuttakaan? Ja eihän Anttikaan taida tulla kotiin tänä
kesänä? Ehk'ei hänen morsiamensakaan?
_Kauppamiehen rouva_ (tulee).
_Nimismiehen rouva_. Kas, Sofi Andelin! Ihme ja kumma, että me kaikki
tänään satumme pappilaan.
_Kauppamiehen rouva_. Hyvää päivää, täti ja setä! Hyvää päivää,
maisteri! Eikö Lillinne vielä ole tullut? Minun piti oikein vartavasten
lähteä katsomaan sitä suurta kummaa. Pitäisihän hänen tulla tänään ja
tottahan kuudessa tunnissa ennättää laivasillalta. Minä olen oikein
utelias.
_Ruustinna_. Tule istumaan, Sofi kulta. Ei, ei hän vielä ole tullut.
_Rovasti_. Mutta kyllä me lähetimme hevosen häntä vastaan.
_Kauppamiehen rouva_. No, kyllä kai täti ja setä ovat hiukan
levottomia. Paha on häiritä teitä näin sopimattomaan aikaan, mutta minä
luulin hänen jo tulleen. (Naemi tulee.) Hyvää päivää, Naemi! Onko
hauskaa, kun saat itsellesi toverin, melkeinpä sisaren?
_Naemi_. On, niin hirveän hauskaa!
_Kauppamiehen rouva_ (pastorin ja nimismiehen rouville). No, te tulitte
varmaankin samalle uteliaalle asialle kuin minäkin?
_Pastorin rouva_. Emme suinkaan; minä tulin värjäristä.
_Nimismiehen rouva_. Emme suinkaan; minä tulin suutarista.
_Kauppamiehen rouva_. No, no, eihän tää olekaan mikään jokapäiväinen
tapaus. Ja niinkuin sanoin, minä olen kovasti utelias. Se vika minulla
on.
_Apulainen_. Naisten tavallinen vika.
_Pastorin rouva_. Semmoista vikaa pitäisi koettaa vastustaa.
_Nimismiehen rouva_. Minä en ole koskaan utelias.
_Rovasti_. Minun luullakseni me kaikki olemme vähän uteliaita tänään.
Vai mitä, mamma?
_Ruustinna_. Niinpä kyllä, pappa kulta, ja hyvältä tuntuu, kun on
osan-ottavia ystäviä.
_Naemi_. Minä olen niin hirveästi utelias.
_Apulainen_. Uteliaisuus, tarkoitan naisten uteliaisuus, hyvä
herrasväki, on todistus naisen heikommasta... Tarkoitan että...
_Kauppamiehen rouva_. Että miehet sanovat uteliaisuuttaan
tiedonhaluksi? Sitäkö aioitte sanoa, maisteri?
_Apulainen_ (kiivaasti). Te sekoitatte käsitteet, rouva Andelin. Saanko
nöyrimmästi pyytää puheenvuoroa?
_Kauppamiehen rouva_. Varsin mielelläni.
_Apulainen_. Miehen tiedonhalun ja naisen uteliaisuuden välillä on
päivän selvä erotus.
_Pastorin rouva_. No, senhän jo sokeakin huomaa.
_Apulainen_. Sillä, nähkääs, mies tahtoo tiedonhalullaan tietää asian
ja nainen koettaa uteliaisuudellaan vain tyydyttää, tyydyttää -- omaa
uteliaisuuttaan.
_Pastorin rouva_. Ihan kuin naulaan, hyvä maisteri.
_Apulainen_. Sillä nähkääs, samoin kuin sama asia näyttää toiselta
auringon valossa kuin kuun paisteessa, niin samoin, nähkääs, voi sama
asia näyttää tiedonhalulta ja uteliaisuudelta. Mutta niitten välillä on
pohjaton erotus. Sama erotus, nähkääs, kuin -- kuin auringon ja kuun
välillä.
_Pastorin rouva_. Kuinka maisterilla aina onkin eläviä vertauksia.
Niin, aivan kuin auringon ja kuun välillä.
_Apulainen_. Sillä, nähkääs, minun viimeisessä saarnassani...
_Kauppamiehen rouva_. Joko tädin uusi mattokangas on kuteilla?
_Ruustinna_. Jussin-Maija on sitä par'aikaa luomassa. Vaan en tiedä,
kudottaisiinko rääsy- tai karvamattoja.
_Kauppamiehen rouva_. Mitä rääsymatoista! Karvamatot ovat modernimpia
ja sitte meillä olisi niin kaunista liussia ja lakkapunaista rannuiksi.
_Ruustinna_. En minä huoli niin heleistä väreistä. Pohjaksi panen vaan
tumman-kellervää ja rannuiksi mustaa ja kahvipruunia.
_Kauppamiehen rouva_. Mutta se ei sovi tädin huonekaluihin. Iloisempia
värejä tää sali vaatii.
_Ruustinna_. Taidat olla oikeassa.
_Kauppamiehen rouva_. Minun viimeisissä rääsymatoissani...
_Naemi_ (huutaa): Nyt hän tulee!
(Juoksee ulos. Apulainen, rovasti ja ruustinna seuraavat häntä.)
_Kauppamiehen rouva_. Oli se sentään vähän tyhmästi, kun tulimme näin
sopimattomaan aikaan.
_Nimismiehen rouva_. Mennään vaikka kyökkiin.
_Pastorin rouva_ (arvokkaasti). Eikö mitä! Me istumme kaikki tänne --
sohvaan. Istu sinä tähän, Hulda! (Istuvat juhlallisesti sohvaan ja
nimismiehen rouva levittää hamettaan.)
(Kaikki tulevat sisään Lillin kanssa. Lilli on hyvin iloinen
ja vilkas, vähän vallattomassa matkailija-puvussa.)
_Lilli_ (syleilee rovastia). Noin oivallinen appivaari! (Juoksee
ruustinnan luo.) Ja niin kiltti ja sievä anoppimuori! Niin, Antti
lähetti hirmuisen, hirmuisen paljon terveisiä. (Huomaa maisterin.) Vai
niin, varmaankin sulhasmies, herra Jussilainen. (Pudistaa reippaasti
hänen kättään.) No, meistä tulee kai hyvät ystävät?
_Ruustinna_. Tässä nyt on Antin morsian. Pastuurska Pelonius. Rouva
Andelin ja rouva Braxell.
_Lilli_ (juoksee Naemin luo ja pyöräyttää häntä pari kertaa ympäri). Ja
sinä, kukka kultain kuusistossa, niin raitis ja sievä! Kyllä näkyy,
että olet Antin sisar. Hohoi, kylläpä tänne on matkaa laivasillalta,
mutta niin kaunis tie, niin ihmeen kaunis.
_Naemi_. Ja sinä uskalsit tulla yksinään koko matkan, aina Helsingistä
asti?
_Lilli_. Ihan yksinäni. Ei ollut edes noin suurta esiliinaa. Mutta
minulla oli helkkarin hyvä onni höyrylaivassa.
_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän kiroilee!
_Lilli_. Siellä oli koko liuta ylioppilaita!
_Naemi_. Ylioppilaita?
_Lilli_. Niin. Alussa -- Puumalasta Savonlinnaan -- olimme hyvin
totisia. Me vaan väittelimme korkeista tieteellisistä aineista. Eräs
miekkonen oli hyvin mahtava. Yhtenään hän vaan hoki Darwinia ja
Darwinia. Mutta minä stuukasin hänet, kun siteerasin Darwinia Englannin
kielellä ja selitin heille, että kaikkein viimeisten tiedemiesten
mukaan darvinismi on kokonaan voitettu kanta.
_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän lukee Darwinia!
_Lilli_. Savonlinnassa tuli joukko laulajia laivaan. Ämmiä. Hiivatun
liftattuja toveria. Me lauloimme, joimme kahvia ja likööriä ja...
_Ruustinna_. Mutta Lilli kulta.
_Lilli_. Eihän se niin vaarallista ollut.
_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän juo likööriä!
_Lilli_. Kas, Pekka! Kiitoksia, Pekka, hauskasta matkastamme! Isä-ukko,
etpä usko, kuinka hyviksi ystäviksi me olemme tulleet, Pekka ja minä.
Me olemme yhdessä ihmetelleet Savon ihanuutta ja kaunista ilmaa ja
laulelleet rekilauluja ja...
_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän laulaa rekilauluja!
_Lilli_. Ja riidelleet politiikista. Pekka on tietysti, kuten
arvokkaalle pappilan kuskille sopii, Suomettaren ihailijoita, mutta
minä kuulun nuoreen puolueesen, minä.
_Apulainen_ ja _rouvat_. Vai nuoreen puolueesen.
_Lilli_. Ovatko kaikki kapineet nyt täällä? Yksi, kaksi, kolme, neljä,
viisi, kuusi. Kaikki kunnossa. Kas tuossa vaivoistasi, Pekkaseni. Ja
tuosta saat niin hyvän sikarin, ettet ole sellaista vielä eläissäsi
polttanut. (Ottaa itse toisen ja sytyttää.) No, elä nyt kursaile! Mitä
joutavia! Kas, tässä tulta! So! Sukkelaan vaan!
_Apulainen_ ja _rouvat_. Hän polttaa tupakkaa!
_Ruustinna_. Pappa, hän polttaa tupakkaa!
_Sisäpiika_ (tarjoo kahvia, mutta pudottaa hämmästyksissään
tarjottimen). Mamselli polttaa tupakkaa!
(Esirippu alas.)
TOINEN NÄYTÖS.
Sama huone. Neulomakori pöydällä. Pari viikkoa myöhemmin.
_Naemi_. (Seisoo pellin edessä, katsoo varovasti ympärilleen, ottaa
kähertimet taskustaan, sytyttää kynttilän ja kähertää otsatukkaansa.
Jäljittelee Lillin liikkeitä ja polttaa sormensa; koettaa Lillin
matkalakkia sekä hänen vyötänsä, jossa riippuu puukko. Ottaa paperossin
taskustaan ja koettaa polttaa, vetää savua henkeensä j.n.e.) Uh, uh,
uh! (Säpsähtää ja sammuttaa äkkiä kynttilän, heittää pois vyön, pistää
paperossin taskuunsa j.n.e.)
_Lilli_ (tulee, kyökki-esiliina vyötäisillä, punaisena ja tulehtuneena,
heittäytyy sohvaan ja sytyttää paperossin). Oh, kuinka minulla on
kuuma! Olen kerrassaan hurmannut äitimuorin kyökissä. Et ole vielä
ikinä nähnyt semmoista perunalaatikkoa, kun tänään saat päivälliseksi.
Vähä munaa, vähä voita, vähä lihaa ja hyvin, hyvin paljo perunoita. Ne
ovat huokeita, näetkös. Äiti on ihan päättömästi ihastunut
käytännöllisyyteeni. Minä olen paras miniä tähtien tällä puolen.
Semmoista se on, kun käy talouskoulua, ennenkuin näyttäytyy rakkaalle
anoppimuorilleen maalla. Kuulepas, nuo kiharat tuossa otsalla eivät
taivu oikein hyvin.
Tulepas tänne! (Järjestää Naemin otsatukkaa;
Naemi asettelee hamettaan.)
_Naemi_. En voi käsittää, kuinka sinä saat vaatteesi laskeutumaan niin
hyvästi! Vaikka ihmeitä tekisin, niin ei minun hameeni... Vaan minun
vartaloni onkin kuin mikäkin tallukka.
_Lilli_. Eikö mitä! Ei vartalossa vikaa ole. Niinhän sinä olet sievä
kuin keijukainen. Mutta hame on alusta alkain hassusti tehty. Maltapas,
me ratkomme sen auki ja panemme leveitä punaisia kaistoja tähän eteen
ja sivuille.
_Naemi_ (vilkkaasti). Niin tosiaankin. (Empien.) Mutta eikö sininen
sopisi paremmin?
_Lilli_ (nauraen). Sininen -- sinulle! Ei, hyvä ystäväni!
_Naemi_. Mutta Elias ei pidä punaisesta.
_Lilli_. Sitten täytyy sinun opettaa häntä. Pitää aina pukeutua
semmoiseen väriin, joka soristaa. Ja punainen juuri sopii sinulle.
Koetapas tätä takkia. (Antaa hänelle punaisen sametti-takin naulasta.
Katselee häntä.) Juuri niin!
_Naemi_ (katsoo peiliin). Se on erittäin sievä! Voi, voi, kun saisi
aina käyttää sieviä vaatteita.
_Lilli_ (pilkallisesti). Niin, sehän juuri on pääasia meille
naissylikoirille. Semmoisiksi ainakin herrat holhojamme -- nuo
turkkilais-passhat -- ovat tahtoneet meitä jo vuosituhansia. Mutta nyt
me pukeudumme vaan itseämme varten, -- muodin mukaan, näetkös.
_Naemi_ (alakuloisesti). Mutta Elias ei hyväksy sitä. Hän sanoo muotia
synniksi ja kauneutta...
_Lilli_. Tuo sinun Elias kultasi on... Sinun pitää ruveta häntä
kasvattamaan. Sen neuvon annan sinulle. Sitä vartenhan meillä on
kihlausaika, että hankaisimme heistä pois edes pahimman itserakkauden.
Minun mielestäni sinulla on täysi syy pysyä varoillasi.
_Naemi_. Elias sanoo, että hänen pitää kasvattaa minua.
_Lilli_. Ha, ha, ha! Millä lailla hän sitten kasvattaa?
_Naemi_. Hän sanoo -- että avioelämän sopusointu vaatii vaimolta...
_Lilli_. Sopusointu ha, ha, ha! No, anna tulla vaan.
_Naemi_. Enkä viitsi.
_Lilli_. Näkyypä sinussa sentään olevan hiukan naisellista ylpeyttä.
Hän puhuu kai yhdestä sydämmestä, -- tuosta vanhanaikaisesta
aviollisesta sopusoinnusta, -- eikö niin?
_Naemi_. Eikös sitten pidä ollakin niin?
_Lilli_. Ja sitten hän pistää esiin pienen, pehmeän jäniksenkäpälän,
jonka nimi on tottelevaisuus, -- rakkaudesta tietysti.
_Naemi_. Totta kai pitää totella miestänsä!
_Lilli_ (matkien). Totta kai pitää totella vaimoansa!
_Naemi_. Eihän se sovi.
_Lilli_. Niin nuori ja niin paatunut! Ei, kuulepas, Naemi! Kohta minä
laulan sinulle suoraan vasten silmiä. Tiedätkö sinä mitään meidän
naisellisista oikeuksistamme?
_Naemi_. Elias sanoo, että naisen oikeus on kärsiä.
_Lilli_. Kiitoksia kunniasta! Anna sinä se oikeus miehille. Heillähän
on vahvemmat hartiat. Ei! Tämä kääntyy minulle oikein omantunnon
asiaksi, kun meistä nyt tulee sisarukset ja kun minä pidän sinusta.
Sinä olet ihan muuttumaisillasi n.s. todelliseksi naiseksi, Naemi
kulta, ja meidän valistuneena aikanamme se on peräti rumaa. Kaikki
miehet ovat itsekkäitä, aina syntymästään saakka.
_Naemi_. Elias puhuu vaan naisten itsekkäisyydestä.
_Lilli_. Ha, ha, ha! Kylläpä teillä mahtaa olla ihania keskusteluja!
Sinun pitää tulla minun kanssani Helsinkiin.
_Naemi_ (Katsoa tuijottaa häneen). Helsinkiin!
_Lilli_. Niin. Sinun pitää käydä naisyhdistyksessä, että oppisit
tuntemaan oman arvosi ja -- ja naiselliset oikeutesi, -- meidän
oikeutemme, näetkös.
_Naemi_. Helsinkiin! voi, voi! Mutta en minä pääse.
_Lilli_. Et pääse! Meidän aikanamme pitää naisen osata tehdä kaikki,
mitä tahtoo.
_Naemi_. Voi, voi! Lilli kulta!
_Lilli_ (tarkastaa häntä). Pane tää vyö vyöllesi ja lakki vähän enemmän
taaksepäin. Näytäthän oikein uljaalta. Sinä tulet herättämään huomiota
pääkaupungissa, sen takaan. Tietysti sinun pitää päästä mukaan. Elä tee
itse mitään. Minä kyllä pidän huolen vanhuksista. Täytyy olla
varoillaan jonakin heikkona hetkenä. Äidin minä valloitan huomenna
leivoksillani ja isän hyväilyllä ja jollakin vanhalla laululla.
_Naemi_ (huokaa). Entäs Elias!
_Lilli_ (kiivaasti). Joko taas tuo rakas Elias, Elias ja Elias! Hänen
tähtensä sinun juuri pitääkin matkustaa. Niin kauan kuin olet
kihloissa, on sinulla edes vähän valtaa. Ole varoillasi ja ota kaikki,
mitä suinkin saat. Sittenhän sinulla on vähänkin myönnytyksen varaa,
kun oikein kovalle pannaan. Muuten olet hukassa.
_Naemi_. Sinä olet niin hullunkurinen! Etkö puhuisi Eli-- hänenkin
kanssaan?
_Lilli_. Me emme välitä Eliaksesta tuon taivaallista. Me matkustamme
vaan. Minä oikein toivon, että hän asettuisi vastakynteen. Kyllä hän
sitten pehmenee, kun hän näkee, että sinulla on oma tahto. Ja sitten
rupeaa hän kunnioittamaan sinua. Näetkös, kunnioittamaan itsenäistä
naista. Ja sehän on ihan toista, kuin sopusointu ja muu homehtunut
roska.
_Naemi_. Mutta...
_Lilli_. Ei mitään muttaa. Sinusta on varmaankin ihan paikallaan, kun
hän ainakin kymmenen kertaa päivässä huutaa: "Naema, neulopas nappi
takkiini! Naema, tuo tänne piippuni! Naema, sinun pitää ja sinun
pitää!" Fi donc! Oikein minua inhoitti tänä aamuna, kun sinä makasit
polvillasi lattialla ja paikkasit hänen repaleisia housunlahkeitaan,
vaikka räätäli asuu aivan vastapäätä. Ja hän sitten seisoi kuin mikäkin
sankari ja katseli peiliin, kuinka kauniilta se muka näytti. Tosiaankin
ihana taulu! Hyi toki! Ei: kas tässä on neula ja lankaa, herra
maisteri, pankaa ne talteen.
_Naemi_. Mutta Lilli kulta, tottahan meidän pitää paikata...
_Lilli_ (kiivaasti). Heidän housujaan? Ei ikipäivinä! Ei
iki-ikipäivinä! Nyt minä valmistan muorin ja vaarin ja sitten
matkustamme ulos avaraan maailmaan ja näytämme herra Jussilaiselle
pitkää nenää.
_Naemi_, Hyi! kuinka olet häijy! Voi jos saisit...
_Lilli_. Anna anteeksi, kultaseni. Minä laitan kaikki vaatteesi
uudestaan. Helsingistä ostamme uuden päällystakin ja hansikkaat.
Voimistelupuku sinulla myöskin pitää olla. Ja sitten menemme
suomalaiseen seuraan ja tanssimme masurkkaa. Punaposkiset maalaistytöt
saavat aina kovasti tanssia. Voi, siellä on niin erinomaisen hauska. Ja
sitten teaatterit ja laulajaiset... Voi, meille tulee niin hauska, niin
hirveän hauska.
_Naemi_. Voi, voi! Voi, voi!
_Lilli_. Sinä viaton olento! Tuo sinun hullunkurinen voivottelusi tulee
kuulumaan oikein viehättävältä siellä Helsingissä. (Heittäytyy ylpeästi
takaperin sohvaan.) Ja sitten sinä tulet kotiin oikein hienona neitinä,
noin vähän veltostuneena, un peu blasée. Se vaikuttaa Eliakseen. Ooh --
minulla on kokemusta.
_Naemi_. Mutta käymmehän myöskin talouskoulussa. Elias pitää hyvästä
ruuasta.
_Lilli_. Oikein -- siinä heti yksi keino! Elä puuhaa itse mitään.
Kenties pilaisit koko asian. Anna minun vaan juonitella. Minä pidän
tämmöisistä pienistä vehkeistä. Luullakseni minulla on hiukan
syntyperäistä taipumusta komediaan. Naiskavaluus on hallinnut maailmaa
kaikkina aikoina ja se hallitsee sitä yhä edelleenkin.
_Naemi_. Kavaluus -- hyi!
_Lilli_. No, kekseliäisyys sitten. Se on miesten vika. Me käytämme
semmoisia aseita, kuin meillä on. Ovat ne aina hiukan terävämmät, kuin
miesten ruumiillinen voima, josta he niin kerskailevat, ja jolla he
ovat vuosituhansia meitä sortaneet.
_Naemi_. Ovatko he vuosituhansia sortaneet meitä?
_Lilli_. Ovat. Raa'alla, eläimellisellä voimallaan he ovat aina
sortaneet ja polkeneet meitä naisia.
_Naemi_ (ihaillen). Raa'alla, eläimellisellä voimallaan!
_Lilli_. Orjamaisuus on melkein tullut meille perinnöksi, ja monen on
hyvin vaikea vapautua siitä. Mutta nyt siitä tehdään loppu. Me
katkaisemme kahleemme, -- me uuden ajan naiset. Pois orjuus!
_Naemi_ (innostuen). Pois orjuus!
_Lilli_. Me olemme vapaita, itsenäisiä naisia, -- uuden ajan naisia!
_Naemi_. Uuden ajan naisia!
_Lilli_. Tiedätkö, etevimmät nykyiset fysioloogit ovat sitä mieltä,
että naisen aivot ovat hienommasta aineesta kuin miehen. Minulle se on
jo kauan ollut kumoamatoin totuus.
_Naemi_. Voi, kuinka sinä osaat!
_Lilli_. Ja tärkeimmistä tärkein asia: Elä koskaan unohda naisellista
arvoasi, Naemi! Muista, ettet ole itämaan odaliski, etkä keski-ajan
nunna, vaan moderni nainen, jolla on oma elämäntehtävänsä. Paina
mieleesi nää kaksi asiata: naisen arvo ja naisen elämän-tehtävä.
Vuosituhansien läpi...
_Sisäpiika_. Voi, voi! Mamsellit! Vasikat laukkovat taas puutarhassa.
_Lilli_. Vasikat! No, niiden kanssa pitää juosta kilpaa. Se on melkein
yhtä hupaista, kuin riidellä sinun sulhosi kanssa. Tule, Naemi!
(Juoksee ulos.)
_Naemi_. Voi, voi! Kun pääsisi Helsinkiin! (Huokaa.) Helsinkiin!
(Huokaa syvempään.) Elias!
_Apulainen_ (kurkistaa sisään). Naema! Joko viimeinkin olet yksinäsi?
(Tulee sisään, pysähtyy ällistyen, nähdessään Naemin puvun. Hillitsee
mielensä ja istahtaa keinutuoliin.) Neulopas tuo nappi tuohon.
_Naemi_ (empien). Nappiko?
_Apulainen_. Niin nappi.
_Naemi_. Nappi --!
_Apulainen_. No?
_Naemi_. Neulo itse!
_Apulainen_. Mitä?
_Naemi_ (ojentaa hänelle lankarullan). Tässä on neula ja lankaa.
_Apulainen_. Vai niin? Neiti Stjernflyktkö sinulle tuon on opettanut?
_Naemi_ (änkyttäen). Lilli sanoo... että pitää antaa neula ja lankaa.
_Apulainen_. Oikein! Sinähän opit erittäin hyvin. Viikon perästä jo
tietysti katsot minua suoraan silmiin tuota sanoessasi. Ja koska tuo
neiti Stjernflykt lähtee pois? (Naemi on ääneti; apulainen tarttuu
hänen käsivarteensa ja taluttaa hänet keskelle lattiata.) Hyi, etkö
häpeä ruveta tuolla tavalla kummittelemaan? (Osottaa hänen
otsatukkaansa.) Ota nuo tuosta pois!
_Naemi_. Totta kai minä saan olla yhtä hyvin puettuna kuin Lillikin.
_Apulainen_. Naema?
_Naemi_ (itku kurkussa). Ei minun ensinkään tarvitse totella... Eikä
minun tarvitse neuloa sinun nappiasi... Enkä minä tahdo tulla
todelliseksi naiseksi... Minä tahdon olla uuden ajan nainen... Enkä
minä anna sinun sortaa enkä polkea itseäni... Enkä minä tahdo kärsiä...
Ja minun aivoni ovat hienommasta aineesta kuin sinun... Ja minä tiedän
että punainen väri soristaa minua ja... ja... ja...
_Apulainen_ (istuu ja rupeaa neulomaan nappia liiveihinsä). Jatka pois!
_Naemi_. Kyllä minä neulon.
_Apulainen_. Ei! Ethän sinä tahdo. Jatka sinä vaan.
_Naemi_. Elias kulta, anna minun neuloa!
_Apulainen_. En!
_Naemi_. Rakas...
_Apulainen_. Elä tule tänne. Sinä haisetkin hajuvedelle kuin mikäkin --
näyttelijätär.
_Naemi_ (harmistuneena). Etpäs tiedä, mitä minä aion tehdä. Enkä minä
sanokaan sitä sinulle.
_Apulainen_. Nyt en voi puhua kanssasi. Mutta minä olen huoneessani,
jahka teet katumuksen ja tulet pyytämään anteeksi.
_Naemi_. Lilli sanoo, että minun pitää kasvattaa sinua niin kauan kun
olemme kihloissa.
_Apulainen_. Mutta kun minä aionkin kasvattaa sinua.
_Naemi_. Ei, se ei enää käy laatuun.
_Apulainen_. Vai ei! Sepä hauskaa. Mutta kun minä sanon, että se käy
laatuun, niin se käy laatuun.
_Naemi_. Sinulla on vaan raaka, eläimellinen voima.
_Apulainen_. Nyt sinä olet vaiti.
_Naemi_. Enpäs ole! Kaikki miehet ovat itsekkäitä.
_Apulainen_. Mitä?
_Naemi_ (uhkarohkeasti). Emmekä me ole orjia! -- Kaikki miehet ovat --
raakoja eläimiä!
_Apulainen_. Tämä menee liian pitkälle.
(Nipistää häntä korvasta.)
_Naemi_ (huutaa): Elä unohda minun naisellista arvoani! Muista että
minä olen uuden ajan... Kuuletko: uuden ajan nainen. Voi, voi, voi!
_Apulainen_ (mennessään). Kas niin pahankurisille lapsille käy! Ja tuo
neiti Stjernflykt! Kyllä minä vielä...
(Menee kamariinsa.)
_Naemi_ (yksin, kulkee kiivaasti edestakaisin). Hyi! Sitä ei hän olisi
uskaltanut tehdä Lillille. (Huutaa hänen jälkeensä.) Enpäs kerrokaan,
mitä aiomme tehdä. Mutta saatpas nähdä! Saatpas nähdä!
(Menee vihoissaan ulos.)
_Lilli_ (tulee, kävelee ensin miettiväisenä, istahtaa pianon ääreen ja
laulaa):
"Kung Beles söner gärna drage" j.n.e.
_Rovasti_ (tulee kamaristaan kuuntelemaan laulua).
_Ruustinna_ (tulee kyökistä). Minun täytyi kerrassaan jättää paisti
omille hoteilleen ja lähteä kuuntelemaan sinua, Lilli kulta. Tuota
laulua laulettiin paljon ennen aikaan.
_Rovasti_. Niin, hauska on kuulla noita vanhoja säveliä.
_Lilli_. Voi, kuinka minulle tulee ikävä, kun täytyy jättää teidät.
Olen niin mieltynyt teihin.
_Rovasti_. Istu tähän, Lilli kulta.
_Ruustinna_. Niin, lapsi kulta, meillä vanhoilla on omat tuumamme.
Minun täytyy tunnustaa, että ensin olin hyvin peloissani, kun näin
sinun kummallisen pukusi ja oudot tapasi.
_Rovasti_. Äiti, näet, luuli sinua tuommoiseksi epäkäytännölliseksi
muotinukeksi.
_Lilli_ (nauraa sydämmellisesti). Ja kauhean emansipeeratuksi!
_Ruustinna_. Niin, niin. Yhtä ja toista en tosin voi oikein kärsiä,
esimerkiksi tuota inhottavaa tupakanpolttamista. Mutta onhan sinulla
paljo järkeviäkin mielipiteitä. Esim. juuri se, että tyttöjenkin täytyy
katsoa eteensä ja oppia jotain. Siitä minä saan joka päivä riidellä
ukon ja Eliaksen kanssa.
_Lilli_. Vai niin, isä-ukko! Sinun mielestäsi meidän kai pitäisi olla
kuin valkoinen laastari, niinkö? Hyi sinua!
_Rovasti_. Ei -- ei! -- Kyllähän minä ennen nuorempana veisasin sitä
virttä oikein sydämmeni pohjasta. Katsos, kun näin koko ikänsä istua
nököttää kaukana suuresta maailmasta, niin rupeaa helposti kammomaan
kaikkea uutta. Mutta itsehän me näymmekin tulevan vanhoiksi ja
veltoiksi. Maailma pysyy aina nuorena ja kauniina.
_Ruustinna_. Niin. Ei suinkaan meidän tapamme sopisikaan sinne suureen
maailmaan. Kyökissä sinä olet oivallinen. Tee Antin koti hauskaksi,
lapseni! Kyllä meille tosiaankin tulee ikävä, kun lähdet. Ja vaikka
sinun pukusi alussa näytti minusta niin kummalliselta, niin on se
kuitenkin hyvin käytännöllinen nuorille ihmisille, ja sehän onkin
pääasia.
_Rovasti_ (taputtaa Lilliä). Kun äiti pitää noin pitkän puheen, niin
saat olla varma siitä, että hän on oikein tyytyväinen. Muuten hän kyllä
osaa säästää sanojaan.
_Lilli_. Kuulkaahan isä ja äiti! Kun nyt näette, kuinka erinomainen
tyttö minä olen, niin varmaankin lupaatte sen, mitä nyt aion pyytää.
_Rovasti_. No mitä sitten?
_Lilli_. Minä pidän niin hirveän paljon Naemista ja -- ja...
_Rovasti_. Ja --?
_Lilli_ (mietiskellen). Isä kulta, elä nyt vastusta! Äiti, sinun pitää
auttaa minua.
_Ruustinna_. Kun vaan saan tietää...
_Lilli_. Minun täytyy viikon perästä taas lähteä kotiin ja... ja...
Antti tulisi niin iloiseksi ja hämmästyisi niin suuresti, jos... Eikö
Naemi saa tulla minun kanssani Helsinkiin? Ainoastaan viikoksi, äiti?
Yhdeksi ainoaksi viikoksi vaan?
(Kietoo käsivartensa rovastin kaulaan.)
_Rovasti_. Helsinkiinkö?
_Ruustinna_. Helsinkiin!
_Lilli_. Isä kulta! Rakas äiti! Hän asuisi minua huoneessani. Ja
Antinkin tähden. Me kävisimme talouskoulussa. Eihän hän kumminkaan
naimisiin mentyään voi enää koskaan päästä maailmaa katsomaan. Äiti
kulta! Pariksi viikoksi vaan. Auta nyt minua, hyvä, rakas, herttainen
isä-ukko!
_Rovasti_. Hm. Kyllähän hänellä nyt olisi hyvä tilaisuus, mutta...
_Lilli_. Eikä se maksaisi muuta kuin matkan. Vaatteet me neuloisimme
yhdessä. Ajatelkaahan, kuinka reippaana ja iloisena hän sieltä
palajaisi, -- ihan samanlaisena kuin minä.
_Rovasti_. Mutta Lilli kulta!
_Lilli_. Ei mitään muttaa, isä-ukko!
_Rovasti_. Niin, mitä sinä arvelet, äiti?
_Ruustinna_. Niin, -- mitä sinä itse mietit, isä?
_Lilli_. Isä suostuu, äiti suostuu ja siitä tulee näin suuri suostumus.
Ajatelkaahan, kuinka hirveän iloiseksi hän tulee!
_Rovasti_ (nuuskaa). Kyllä sinä näyt osaavan! Niin, äiti, mitä tuumit
tästä mutkallisesta asiasta? Pitäisihän tytön vähän saada katsella
ympärilleen.
_Ruustinna_. Jos Naemi saisi asua Lillin vanhempien luona... ja
Antinkin tähden... ja jos Lilli ottaisi hänet huostaansa, ja jos isä
voi antaa rahaa, niin kyllä minun puolestani.
_Lilli_. Eläköön! Naemi saa siis tulla!
_Ruustinna_. Mutta talouskoulua hänen pitää käydä. Etkä sinä saa
laahata häntä tanssijaisiin etkä teaattereihin. Muista se!
_Lilli_. En, en, en! Me olemme niin äärettömästi ahkeria. Voi, kuinka
hän tulee iloiseksi. Johan sinä lupasit, isä? Eikö totta?
_Rovasti_ (nyykäyttää päätänsä). Jo.
_Lilli_. Hih -- hei vaan! Missä Naemi?
_Ruustinna_. Mutta kyllä sinun pitäisi puhua Eliaksenkin kanssa..
_Rovasti_ (nuuskaa). Elias saa tyytyä siihen, mitä minä kerran olen
luvannut.
(Nousee ja menee apulaisen kamariin. Äänettömyys.)
_Lilli_. Eihän isä vaan suuttunut?
_Ruustinna_ (vakavasti). Tuon kyllä ymmärrän. Minä vähän pelkäsin
Eliasta. Tiedäthän että hänellä on omat mielipiteensä. Mutta kun isä
kerran sanoo tuolla tavalla, niin silloin asia on päätetty, eikä meillä
muilla sitten enää ole mitään sanomista. Näetkös, lapseni, vaimon pitää
yhteisissä asioissa sanoa mielipiteensä. Mutta kun mies kerran on
varmasti sanonut, mitä hän tahtoo, niin pitää vaimon vaieta, eikä
riidellä vastaan, eikä näyttää happamelta. Se on minun ajatukseni.
Silloin ei kotirauha tule rikotuksi.
_Lilli_. Se onkin viisas ajatus. Ja minä suostun kaikkeen, mikä on
viisasta (veitikkamaisesti.) Mutta saammehan me sentään hiukan, hiukan
vehkeillä?
_Ruustinna_ (hymyillen). Täytyyhän meidän joskus, lapsi kulta.
_Lilli_. Eikä minun tarvitse puhua mitään herra Jussilaiselle?
_Ruustinna_. Miksi sinä aina sanot häntä herra Jussilaiseksi? Se kuuluu
niin pahalta.
_Lilli_. No, meillä on vaan semmoista pientä kinaa keskenämme. Eihän
minun tarvitse puhua tästä Eliakselle?