Lampimäki ei ollut Jaskaan, nuorimpaan renkiinsä, lainkaan tyytyväinen.
Ei olisi pitänyt erikoisesti väliä, vaikka Jaska kekriltä olisi
lähtenytkin, vaan ei viitsinyt omasta aloitteestaan sanoa irti. Tekihän
Jaska työnsä siinä, missä joku toinenkin ja oli talossa ihmisiksi.
Mutta Jaska kulki työväentalolla, oli suuri tappelija ja kylillä
ollessaan paha suustaan. Sellaisesta Lampimäki ei välittänyt. Hänen
puolestaan sai itsekukin käydä työväentalolla tai seuroissa, mutta kun
edelliseen vielä liittyi suuri suu ja kärkäs käsi, oli asia Lampimäen
mielestä selvä: mies on sosialisti. Ja sosialisteista Lampimäellä oli
oma mielipiteensä varsinkin nyt.
Kerran oli Jaska päissään toikkeroinut iltajuoksuiltaan tupaan. Oli
sattunut niin ohraisesti, että isäntä oli tullut portailla vastaan,
tarttunut kraiveliin ja kuljettanut Jaskan navetan kokille.
— Ryyppää kun ryyppää, mutta ryyppää ihmisiksi!
Nyt Lampimäki hiljaisessa mielessään arveli, että olisi saanut vähän
isällisemmin ja pehmeämmin työntää Jaskan sinne kokille, sillä oli kai
sillä ollut aiheensakin siihen ryyppäämiseen. Sitäpaitsi olivat ajat
levottomat, sosialistit olivat ryhtyneet kapinaan, eikä tiennyt, mitä
Jaskan päähän saattoi pälkähtää. Yhtenään oli viime aikoina siellä
"talolla" ravannut. Ja vihaisesti oli Jaska siitä aamuhetkestä asti,
kun oli kokilta alas kömpinyt, isäntää katsella kyrännyt. Ei ollut
puhunut mitään, vaan jotakin sillä oli mielessä. Nyt, kun ne ovat
puuhassa...
Tuvassa on hiljaista, vaikka onkin arkipäivä. Viikon kuluessa isäntä
on ollut huomaavinaan, että rengit ovat odottavalla kannalla johonkin
asiaan nähden, josta he itsekään eivät olleet oikein selvillä, piiat
kuiskailivat keskenään, ja Jaska kyräili ja muljotteli entistä
mielenosoituksellisemmin. Nyt ne ovat ulkona töissä, ja vain emäntä
istuu pihaikkunan luona ja katselee hämärissä lehtiä.
Seinäkello lyö harvakseen kolmenlyönnit. On vielä aikaa, ennenkuin
väki alkaa lappautua illalliselle. Mietteissään isäntä nousee ja alkaa
käveleskellä tuvan lattialla edestakaisin.
— Saa nähdä, meinaako ne oikein kapinaa, täälläkin, sanoo hän.
— Hm... vastaa emäntä, nostamatta katsettaan lehdestä.
— Ryssistä niillä on suuri turva, jatkaa isäntä tuokion kuluttua.
Lehti kahisee emännän kädessä, hän laskee sen hetkeksi syrjään ja
korjaa lasejaan.
— Kuuluvat aikovan tulla taloihin syömään ilman edestä, virkahtaa
hänkin puolestaan.
Isäntä naurahtaa katkerasti.
— Viimeinen syönti se heillä on, jos vaan tänne tulevat, mojauttaa hän
sitten varmasti.
— Aseita ovat saaneet ryssiltä, lisää emäntä ikäänkuin tiedustellen,
minkä vaikutuksen se isäntään tekisi.
— Mm... Arvaahan ryssän...
Isännällä ovat omat tietonsa, emännällä omansa, eivätkä
viimeksimainitut näytä isäntään vaikuttavan. Hän ajattelee Jaskaa.
Paha on pitää pirua omassa pesässään, mutta ei viitsi poiskaan käskeä.
Peloksi selittäisivät.
Ulkona on jo kevään tuntu voittava. Ilma on kirkas, sees ja rauhallisen
odottava, on kuin lumen alta väreilisi ilmaan hienon hienoa maan
tuoksua. Isäntä kävelee ikkunan luo ja pysähtyy kädet taskuissa
katselemaan kevättä ja sitä, mitä tapahtuu ulkona.
Kauppias Lunkkreenin piika kävelee maantiellä ohi, ryssä kainalossa.
Ryssä selittelee ja viittilöi, ja Lunkkreenin piika nauraa ja on
ymmärtäväisen näköinen. Näky ei erikoisesti suututa isäntää: se on nyt
vain Lunkkreenin, kulanssin, piika ja muuan ryssäraukka. Kaukaisimmassa
tajunnassaan isäntä puolittaisella kauhulla huomaa, ettei hän pidä
ryssää oikein ihmisenä. "Mikä lie sellainen Jumalan firaapelityö".
Tuon lauseen on isäntä kuullut Jaskalta. Ja yht'äkkiä, tämän tullessa
mieleen, alkavat isännän mielipiteet Jaskasta vaihdella.
— Firaapelityö! Raa'asti sanottu, — oikein Jaskan malliin. Ei se
ryssien kanssa samalle puolelle ainakaan... tai mikä sen tietää...
Maantiellä on yhtämittaista liikettä. Kuormia menee ja tulee, ryssät
kulkevat toimeliaina edestakaisin, useilla naisia kintereillään.
Tuolla menee Nevasen tyttö ryssän kanssa, narttu ihmiseksi, ja isä
koiranpenikka talolliseksi... Lampimäen isäntä ei syljeskele lattialle,
mutta nyt hän ruiskauttaa pitkän syljen ajatellessaan Nevasen sakkia...
Jotakin niillä on tekeillä. "Talolle" syttyvät tulet, pihalla kihistään
ja kuhistaan, melu ja huudot kuuluvat Lampimäkeen asti. Hiukkaista
myöhemmin ilmestyvät valot Peltoniemen pitkiin ikkunariveihin ja
nuorisoseuran talolle. Itsetiedoton hymy ilmestyy isännän suupieliin.
Hyvä tulee, oikein hyvä. Häntä melkein naurattaa, kun hän näkee miehiä,
punainen nauha käsivarressa, sekaisina ryhminä kuljeskelevan talon ohi.
Hän aikoo juuri ruveta antamaan emännälle eräitä selityksiä, kun
Suuriniemen Matti astuu sisään. Suuriniemi on ajanut pihalle takapihan
kautta eikä isäntä ole hänen tuloaan aikaisemmin huomannut.
— Iltaa, tervehtii Suuriniemi, pannen lakkinsa takkakivelle.
— Iltaa.
— No nyt se alkaa olla valmista, sanoo hän sitten reippaasti,
huomattuaan, ettei tuvassa ole syrjäisiä.
— Jokos jääkäri tuli?
— Tuli jo aamulla.
— Missäs se...?
— Peltoniemessä.
— Jaa.
Emäntä alkaa laittaa kahvipannua tulelle. Tuntuu kuin olisi Suuriniemi
tullessaan tuonut tupaan hiukan enemmän toimeliaisuutta ja odottavan
toivon tunnelmaa.
— Sinä tulet sitten yöllä? kysyy Suuriniemi.
— Niinhän sitä sovittiin.
— Tulet sitten Peltoniemeen. Osa menee seuran talolle ja osa meille.
— Tullaanpa vaan.
Emäntä nostaa kahvipannun tulelta ja sekaantuu keskusteluun.
— Meinaatteko te nyt sitten, että se käy niin rauhallisesti ja niinkuin
olette suunnitelleet? kysyy hän.
Suuriniemi naurahtaa hiljaisesti.
— Jos jotakin tulee, vastaa hän, niin tulee samanveroinen kun
kyläkunnan rytinät entisaikaan. Virkistyksekseen niissä heilahtelee.
— Mutta jos niillä on jotakin hajua...?
— Kyllä kai niillä hajua on — ei sen puolesta. Koko talven ja viime
syksynhän ovat niistä hajuistaan räikyttäneet. Mutta eipä taida...
Suuriniemi ei sano ajatustaan loppuun. Porstuasta kuuluu kolinaa
ja hetken kuluttua tulee Jaska sisään. Hän tuoksuu huomattavasti
väkeville, hänellä on kivääri pistimineen kädessä ja leveä, punainen
nauha käsivarressa.
Vaistomaisesti Suuriniemi korjaa lakkinsa, ja Lampimäki ottaa piipun
hampaistaan.
— Mitäs kojeita sinä tänne haalaat? kysyy hän terävästi.
— Kivääri se on, vastaa Jaska leveästi. Eikös isäntä ole ennen
sellaista nähnyt?
Jaska on nuori mies, hiukan yli kahdenkymmenen, mutta vähän villin ja
kesyttömän näköinen.
— Vai kivääri! toistaa isäntä. Mitäs sillä?
— Sittenpähän näkyy.
— Entä mikäs se on tuo punainen nauha?
— Se on kaartin merkki.
Jaska menee remsseesti pöydän taakse ja alkaa nurkkakaapista hakea
jotakin.
— Eiköhän ole parasta, puuttuu Suuriniemi puheeseen, että Jaska vie ne
vehkeet takaisin sinne, mistä on ne saanutkin. Ei niistä perältäkään
mitään siunausta lähde.
— Sittenpähän lähtee se, mikä lähtee, virkahtaa Jaska kyräillen
uhkamielisesti ja luo vihaisen katseen isäntään. — Tuota... jatkaa hän
vähän ajan kuluttua, saisikohan ruokaa hiukan aikaisemmin, kun olisi
illalla vähän omia puuhia?
— Kyllä se on parasta, että Jaska ottaa palkkansa ja lähtee pitemmäksi
aikaa niihin omiin puuhiinsa, sanoo isäntä, avaten kukkaronsa. Siinä
olisi palkan loppu.
Hetkisen näyttää siltä, kuin Jaskan nousuhumala olisi laskemassa,
sitten hän työntää rahat edestään ja sanoo tarkoituksellisen
rauhallisesti:
— Kylläpä isäntä kerkiää niistä asioista puhua parin päivän päästä.
— Tästä talosta ei kuljeta niillä asioilla, jyrähtää Lampimäki. Ota ja
lähde!
— Ei sitä lähdetä niinkuin koira.
— Joko viet vehkeesi takaisin ja olet niinkuin muutkin ihmiset tai
lähdet.
Lampimäki on tarttunut renkiään käsipuolesta ja taluttaa häntä ovea
kohden, mutta Jaska riuhtaisee itsensä irti ja tulee tyrkänneeksi
isäntää rintaan. Lampimäki on nuoruudessaan ollut suuri tappelija,
nyt on hän uskovainen, mutta hänen sisunsa nousee, hän nostaa Jaskan
kohoksi ja kantaa hänet ovesta ulos.
Pihalle lentäessään Jaska raivostuu ja hän aikoo hyökätä sisään
hakemaan kivääriään, mutta tyrmistyy, kun huomaa, että se suuressa
kaaressa lentää hänen jälessään ja putoaa melkein jalkain juureen.
Eivät siis huolineet hänen aseestaankaan.
— Taisi tulla liian äkkinäinen teko, sanoi Suuriniemi.
— Meinasin ensin puhua sille järkeä ja vähältä piti, etten pyytänyt
anteeksi, kun kerran kuskasin sen navetan kokille... vastasi Lampimäki.
— Taisi silloin surusta ryypiskellä.
— Hyvä kun ei tullut tehdyksi, keskeytti toinen. Peloksi olisi
katsonut. Mutta kyllä nyt saa lähettää miehiä tännekin...
Lampimäki katui itsekin tekoaan. Hänen takiaan piti nyt hajoittaa
muutenkin pieni joukko. Suuriniemi meni puhelimen luo soittaakseen
Peltoniemeen, mutta keskuksessa olikin jo ryssä vastaamassa.
* * * * *
Jaskan mielen täytti suunnaton raivo. Hänen ensi ajatuksensa, kuten
sanottu, oli hyökätä sisään, mutta kun kivääri lensi hänen jalkainsa
juureen, tunsi hän tulevansa jollakin tavoin nöyryytetyksi ja asiasta
lyödyksi ja raivontunne sai väistyä kylmän, harkitsevan kostontunteen
edestä. Viiteen taloon oli hyökättävä: Lampimäkeen, Suuriniemeen,
Peltoniemeen, seuran talolle ja Muiluun, ja hän laittaisi itsensä
siihen sakkiin, joka hyökkäisi Lampimäkeen. Mutta se oli tapahtuva
vasta ylihuomenna, kun Ristinjoelta tulisi enemmän ryssiä avuksi. Jaska
ei voinut tietää, että juuri samalla hetkellä riisuttiin Ristinjoen
ryssiä aseista ja annettiin niille selkään. Jaska sitä ei tiennyt,
mutta Lampimäessä, Peltoniemessä ja muissa porvarien pesäpaikoissa se
tiedettiin.
Ilta oli jo pimennyt, mutta maantiellä oli liike yhäkin tavallista
vilkkaampi. Sähkövalot paloivat kirkon tienristeyksessä ja Lampimäen
kujan suussa niinkuin tavallisesti, mutta ilmassa oli odotusta ja
hiukan niinkuin jotakin kiimaa. "Talo" ei sovi näkymään maantielle
niinkuin Lampimäen ikkunoihin, mutta sieltäpäin kuului huutoa, melua ja
naurua ja niistä eroittautuu selvästi pari laukausta. Jaska hätkähtää:
Jokohan ovat ruvenneet...? Mutta taitavat vain muuten ammuskella
talollisia peloittaakseen.
Jaska alkaa kiivaasti astella "talolle” päin. Linnuntietä sinne olisi
vain vajaa kilometri, mutta maantie mutkittelee niin, että matkaa
karttuu ainakin vanha virsta. Lampimäen laaja kotipelto ja Muilun
rakennusryhmä eroittavat toisistaan Jaskan palveluspaikan ja »talon".
Muilulainen on aikoinaan myynyt palstan "talolle" sopuhinnasta, mutta
taitaisipa ottaa pois, jos voisi. Niin ne ovat vastakkain kuin kaksi
linnoitettua leiriä, Muilu ja työnväentalo, ja edellisen takana
Lampimäki niinkuin jonkunlaisena reservinä.
Kaksi ryssää tulee Jaskaa vastaan maantiellä, huomaavat kiväärin ja
hämärästi nauhan käsivarressa, tulevat ääreen ja alkavat puhua tolittaa.
Jaska kuuntelee aikansa ymmärtämättä sanaakaan.
— Menkää helvettiin! sanoo hän sitten jatkaen matkaansa.
Jaskalla ei ole alunpitäenkään ollut minkäänlaista myötätuntoa
venäläisiä kohtaan ja itsetietoisesti lukeutuu hän siihen luokkaan,
joiden tajuntaan ei käsite ryssä sisälly ihmisrotuna. Pikkupoikana
on hän kuullut, että hänen isoisänsä isä on ottanut osaa Alavuden
taisteluun, mutta hänen vastenmielisyytensä ryssiä kohtaan ei johdu
siitä. Mistä se johtuu, sitä hän ei rupea eikä pysty selvittämään.
Ryssien kohtaaminen vaikuttaa tyynnyttäväsi Jaskan mielialaan. Hänen
kostonhimonsa ikäänkuin tasoittuu ja saa leveät suuntaviivat. Hän tulee
taistelemaan ryssien puolella, eli ryssät hänen puolellaan, aatteen
vuoksi. Lampimäki sisältyy niihin, joita vastaan aate taistelee.
Lampimäki on porho, jolla on vuosittain parisataa veroäyriä, ja hän,
Jaska, kuuluu köyhälistöön, sosiaalidemokraatteihin.
Itse asiassa on Jaskan suhde aatteeseenkin vähän heikontunut senjälkeen
kun Muilun neljäs piika tuli paksuksi. Oli sattunut niin, että Muilun
neljäs piika, Riika, oli Jaskan nimetty morsian. Ensin oli kovisteltu
Jaskaa, mutta sitten olikin käynyt selville, että se oli ryssä. Senkin,
kovistelemisen, oli suorittanut Lampimäen isäntä.
— Sano nyt vaan suoraan, äläkä kieräile, oli isäntä sanonut. Ei täällä
passaa ruveta lapsia kylälle tekemään. Jos se sinun on, niin naitava
sun on. Kylläpähän sitten saamme katsella, miten elämään tulette.
— Ei se minun ole.
— Ei! No kenen sitten?
— Pirustako minä tiedän.
— Kuule: ei passaa kiroilla!
— Niin, mutta minun se ei voi olla.
Isäntä oli pannut lakin päähänsä ja mennyt suoraan Muiluun.
— Kyllä nyt Jaskan retkistä selvä otetaan, oli väki sanonut.
Iltamyöhällä oli isäntä palannut.
— Ryssälle kuuluu tulevan. Otimme Muilun kanssa selvän. Riika itse
tunnusti. Ja Muilu sanoi, että nyt on parasta, tyttö, että lähdet
kotimökillesi.
Seuraavana lauantaina oli Jaska juonut itsensä humalaan, ja isäntä
kuskannut hänet navetan ylisille kuin elukan.
* * * * *
Kun Jaska nyt näin palauttaa mieleensä tapauksia, esiintyy Lampimäki
hänelle uudessa valaistuksessa. Tällä tavoin, yhdistelemällä tapauksia.
ei hän ennen ole tullut ajatelleeksi.
Muilun kohdalla Jaskan huomiota herättää se, että talosta ei näy
valontuikahdustakaan. Alkaa olla jo lypsyn aika, mutta navetta on
aivan pimeä. Suunnaton graniittirakennus piirtyy tummana möhkäleenä
taivasta vasten. Yksinäinen koira haukahtaa pihamaalla, muuten on
Muilussa kaikki kuolonhiljaista. Jaskaan se vaikuttaa hiukan kammoa
herättävästi. Pitää sanoa "talolla", että ovat varuillaan. Sitä ei
tiedä, mitä Muilusta tulee. Hän astuu kymmenkunta askelta Muilun tuttua
kujaa, mutta kääntyy takaisin. Mitäpä hän sitä kujaa enää, vaikka
matkaa "talolle" oikaisisikin.
Muilun pimeys on vaikuttanut "talollakin" painostavasti ja innostusta
poistavasti. On niinkuin Muilun pimeiden ikkunain uutimien takaa
katselisi kylmä ja hiukan ivallinen totuus. Jaska huomaa, ettei hänen
varoitustaan tarvita.
— Pitäisi mennä ottamaan selville, mitä siellä oikein on tekeillä,
sanoo Reenin Mikko, päällikkö.
— Mene itse, per...
Siellä, tien toisella puolen, sadan sylen päässä, toljottavat Muilun
neljätoista pimeää ikkunaa. Jokaisessa ikkunassa saattaa olla kivääri.
Mene sinne sitten haravoimaan.
Seinäkello lyö kahdeksaa.
Ryssät oljentelevat pitkin seiniä, puuhaavat, tolittavat ja
naureskelevat, joku soittelee hanuria, mutta ei koskaan pääse
kappaleen loppuun, kun jo aloittaa uutta. Naiset kantavat höyryäviä
ruoka-astioita keittiön puolelta näyttämölle, jossa aterioiminen
tapahtuu. Ketään talollisen palvelijaa ei näy joukossa, naiset ovat
kaikki sahalaisten vaimoja ja tyttäriä tai sitten muualta kulkeutuneita.
Työväenmarssi kajahtaa. Miesten epäsointuisat, järeät äänet sekaantuvat
naisten enemmän tai vähemmän kirkuviin sopraanoihin, mutta ensi
innostus on laskeutunut ja mieliala pysyy auttamattomasti lamassa. Ilma
on sakea ja lamput kiiluvat kuin jostakin verkon takaa.
Jotkut ryssät pistävät pieneksi tanssiksi, laskevat ujostelematta
ja asiallisina kätensä naisten vyötäisille ja pyörähtävät näyttämön
edessä. Naiset ovat raukean ja autuaan näköisiä. Silloin Jaskan
ellottava tunne kasvaa ja hän tekee mielessään äkkinäisen päätöksen:
noiden kanssa ei millekään.
Jollakin tavoin tuntee hän itsensä orvoksi ja yksinäiseksi tässä
ympäristössä. Täällä ei ole ketään hänen parhaita tovereitaan, vain
itsetietoisia sahalaisia ja ylpeitä asemalaisia, jotka toisinaan
luovat hiukan ivallisia katseita renkiin. Renki, — renki ei ole
luokkatietoinen työläinen, renki on jotakin manttaalipösön ja työmiehen
väliltä, joku sellainen, johon ei luokkatietoinen voi oikein luottaa,
sillä renki on ympäristössään imenyt liiaksi manttaalihenkeä ja
-katsantotapaa itseensä.
Nyt Reenin Mikko nousee puhumaan.
— Toverit ja te, venäläiset veljemme, aloittaa hän. Taistelu on
alkanut, porvariston kahdestoista hetki on lyönyt ja turhaan hiovat
lahtarit aseitaan...
Jaska kuuntelee puhetta kuin läpi unen eikä monikaan sana ennä hänen
korviinsa. »Venäläiset veljemme” ‒ Riikan sulhaset ja muut. Ja mitä
ovat porvarit hänelle tehneet? Eihän häneltä ole mitään puuttunut,
talolliset ja heidän poikansa ovat kohdelleet häntä yhdenvertaisena,
häntä, niinkuin kaikkia muitakin. Eivät ole läheskään niin ylpeitä kuin
asemalaiset aatteensa kanssa. Lampimäki oli kyllä kantanut niskasta
hänet navetan kokille, mutta olihan se kerran tyyrännyt nimismiehenkin
portaita alas. Hän, Jaska, oli ollut päissään niinkuin nimismieskin,
samanveroisia, nimismies ja hän. Sitten Lampimäki oli ruvennut
katsomaan hänen etuaan siinä Riikankin asiassa, luvannut, että kyllä
te elämään tulette, jos vika on Jaskassa. Mutta eipä ollut, — ryssässä
oli vika. Kun Lampimäki nyt illalla taas heitti hänet ovesta ulos, niin
eiköhän siinäkin ollut oikeutusta? Mennä nyt ase kädessä häristelemään
toisen asuntoon ja ruveta vaatimaan ruokaa, vaikka tietää, että vähän
ajan kuluttua rupeaa sotimaan ruuan antajaa vastaan.
Mitenkä hän, Jaska, oli tähän sakkiin oikein tullut? Ensi kerran oli
tullut Eilolan Toivon kanssa vähän hönässä ja sitten tullut toisenkin
kerran ja kolmannen. Niin se sitten oli käynyt.
Kun Jaska näitä aprikoitsi mielessään huomasi hän senkin, ettei häntä
millään tavalla kohdeltu täällä toverina, vaan oppipoikana, jota
pidettiin miesten joukossa niinkuin puolittain armosta. Ja sitten nuo
ryssät, nuo iankaikkisen vaivatut "venäläiset veljet", jotka tunkivat
joka paikkaan niinkuin syöpäläiset ja joiden veljellisistä töistä oli
lehdissä saatu lukea koko viime syksy ja kulunut talvi.
Ei, totisesti. Ryssien sakkiin hän ei halunnut kuulua, vaan pikemminkin
siihen, joka antoi heitä selkään. Se on sittenkin paljon reilumpaa.
— Sitäkö ne noista ryssistä venyttävät perässään, sanoo hän
ajatuksissaan vierustoverilleen.
— Sitä minäkin, vastaa toveri, Eilolan Iivari. Kun olisi kaveri, niin
pois lähtisin.
Jaska tajuaa syvästi, että jos hän nyt jättää kiväärinsä oven pieleen
ja menee tiehensä, ei häntä kukaan tule kaipaamaan. Hän on vain
talollisen renki niinkuin Eilolan Toivo ja Iivarikin, eivätkä sellaiset
ole luokkatietoisia työläisiä.
— Lähdetään hiivattiin ryssien joukosta, sanoo hän hetken kuluttua.
Kukaan ei estä heidän lähtöään. Reenin Mikko pitää vielä puhetta ja
pihalla käy kihinä ja kuhina. Siellä on Riikakin maha pystyssä.
— Mitä sinä täältä haet? kysäisee Jaska ohimennessään.
— Muuten vaan... inisee Riika.
Taas Jaskaan nousee suuri, raivostuttava vihantunne ja hän tarttuu
tyttöä kiivaasti käsivarteen.
— Kyllä se, perkele vie, on parasta, että marssit kotiin takaisin,
sillä kyllä nyt tulee iivanoitten viimeinen päivä, sanoo hän raa'asti.
Nainen vikisee ja Eilolan Iivari sanoo:
— Älähän nyt tuolla tavalla.
Mutta Riikaan on mennyt turvallisuudentunteen tapainen, hän itkee,
mutta kävelee nöyrästi ja hiukan peljäten Jaskan edellä ja kun
maantielle päästään, ohjaa hän kulkunsa Sydänmaalle päin, missä hänen
kotinsa on.
— Entä minne sinä menet? kysyy Iivari Jaskalta.
— Sinne, minne muutkin miehet, vastaa Jaska ynseästi ja kääntää
kulkunsa Peltoniemeen.
— Ota edes tuo nauha käsivarrestasi.
Sanaa puhumatta irroittaa Jaska nauhan ja pistää sen taskuunsa.
— Tuletko sinä mukaan? kysyy hän sitten Iivarilta.
— ... tiedä, tuota, niin vaihtaa kuin liiviä, vastaa Iivari empien.
Taidan mennä kotiin nukkumaan.
Mutta Jaska painuu Peltonientä kohden.
* * * * *
Yö meni rauhallisesti, niinkuin oli laskettukin. Ainoastaan muutamia
laukauksia vaihdettiin ja kaksi ryssää pääsi hengestään. Kahden tunnin
kuluttua oli kaikki selvää.
Aamulla katseli Lampimäki Jaskaa salatulla hartaudella. Olihan siinä
pohjalla sittenkin sitä oikeaa, niinkuin hän oli arvellutkin. Mutta
mitään hän ei sanonut.
Illalla tulee Jaska tupakamariin ja sanoo isännälle, että pitäisi saada
vähän rahaa.
— Mitä sinä sillä? kysyy isäntä.
— Tulisi vähän menoa.
— Minne sitten?
— No sinne Vilppulaan, vastaa Jaska äkäisesti ja ikäänkuin ihmetellen,
ettei toinen ensi sanomalla ymmärrä.
Lampimäki on itseensä sulkeutunut, ulkonaisesti tyly mies ja häneltä
jää Jaskan käsi puristamatta. Sensijaan hän nopeasti kääntyy ympäri
ja menee laatikolleen, ettei toinen huomaisi hellää välähdystä hänen
silmissään.
— Mikäpäs siinä, myönsi hän. Jos se aatteellesi sopii, niin mene vaan.
Siellä saat ainakin tapella kylliksesi poliisin tulematta väliin
niinkuin kylällä kuuluu tapahtuneen.