Kaapo oli ottanut osaa punakapinaan, istunut asianmukaisesti
vankeudessa ja palasi nyt kotipaikoilleen ehdonalaisena. Hänen
vaatteensa olivat risaiset, kasvot olivat kuopalla ja käyntinsä vähän
horjahteleva.
Vähin horjahtelevia olivat myöskin hänen ajatuksensa, jos niistä
ensinkään saattoi puhua. Oli satuttu olemaan töissä Inhan ruukilla,
liitytty sakkiin, tapeltu niin "maan perkeleesti" — Kaapon oma, hiukan
rumanpuoleinen fraasi — saatu selkään ja istuttu linnassa. Siinä
kaikki. Kuinka sitten olisi käynyt, jos voitto olisi saatu, ei tällä
kertaa sopinut Kaapon ajatuspiiriin. Hänen ajatuksissaan kangasti vain,
että määrä oli ollut panna kaikki miestä myöten ja perustaa sellainen
sosialistinen ihanneyhteiskunta.
Kun hän tässä tallusteli kotiin tietä myöten, ei hän erikoisesti
jaksanut edes surra sitä, että kapina oli epäonnistunut. Kun tarkemmin
ajatteli, niin hullua olisi ollutkin, jos se olisi onnistunut. Kaapon
ajatusmaailmaan ei mitenkään soveltunut, että pitäjän rikkain isäntä
ei olisi Talvitie, vaan että äänenantava tekijä olisi esimerkiksi hän
itse tai suutarimestari Frans Kantanen. Tai että he kaikki, hän itse,
Talvitien, Lampimäen, Muilun ja kaikki muut isännät, suutari Kantanen,
torpparit, mäkitupalaiset ja kunnan vaivaiset sekä nimismies, rovasti
ja pumpunvahti olisivat samanarvoisia. Ei kai hän sellaista koskaan
ollut ajatellutkaan.
Mutta että maailmassa oli jotakin auttamattomasti kallellaan, sen hän
oli tullut huomaamaan, kun muuan työnjohtaja ruukilla oli tarttunut
häntä käsipuoleen ja huutanut korvaan:
— Heilu, sen saatana siinä, äläkä seisoksi.
Silloin Kaapo oli havahtunut ja ajatellut:
— Kyllä minä sinulle, pirulle, näytän.
Olihan kotipuolessakin hopitettu, oli saatettu käyttää samanlaisia
sanojakin, olipa voitu ottaa käsipuolestakin, mutta ei se vaan
tuollaista ollut. Kun Kaapo vielä perinpohjaisemmin ajatteli asiaa,
tuli hän siihen johtopäätökseen, että jos vielä perustettaisiin
punakaarti, niin hän rupeaisi siihen vieläkin.
Mikä ero oli pikkupomon kiroamisen ja isännän kiroamisen välillä, sitä
ei Kaapo saanut itselleen selvitetyksi muuten kuin että pikkupomon
kiroaminen oli kymmenen kertaa ärsyttävämpää. Isännän kiroamisessa
— silloin harvoin, kun hän sen teki — oli jotakin samalla kertaa
turvallista ja melkein niinkuin toverillista, pikkupomosta ei tiennyt,
vaikka sen naaman takaa olisi katsellut joku entinen reisusälli,
joka jollakin tavalla oli keinotellut itsensä komentamaan. Että joku
voisi kunnollisella tavalla tulla pikkupomoksi, sitä ei Kaapo tullut
ajatelleeksi.
Kaapo oli siis ollut punakaartissa, kapinoinut ankarasti ja läheni nyt
kotipuoltaan, antauduttuaan jossakin Kangasalan tienoilla vangiksi
Neiron Jaskalle ja istuttuaan jonkun aikaa linnassa. Surkeana, köyhänä
ja, kuten sanottu, vähin horjahtelevana.
* * * * *
Tähän mennessä ei Kaapo ollut erikoisesti ajatellut kotipitäjäänsä
eikä suhdettaan siihen, mutta kun tienmutkasta päästyä Rintakylän
nevat ja lakeudet alkoivat näkyä, hytkähdytti hänen sydänalaansa
tunne, joka samalla kertaa ikäänkuin itketti ja pakoitti juoksuun ja
toiselta puolen painosti, masensi ja toi pelkoa. Kaapossa asui tajunta,
joka sanoi, että vaikka kotipitäjässä oli paljon vähäosaisia, siellä
kuitenkin oli vähän, jos yhtään punakaartilaista. Eihän ollut Neiron
Jaskakaan, Lampimäen renki, vaikka olikin tappelija, tanssija ja
kellonvaihtaja.
Mutta joku vaisto ajoi häntä kotikylään ja heti vankilan ovella setvisi
hänelle ajatus: sinne minä menen.
* * * * *
Kaapo hidasti kulkuaan ja alkoi miettiä.
Kotimökissä istuvat isä ja äiti, sisar kai oli jo ehtinyt kylille,
sillä oli lauantai-ilta.
— Päivää, tervehtii Kaapo.
— Päivää, vastaa isä. Sieltä linnastako sitä nyt?
Äiti ei puhu mitään, on asiallisen näköinen, häärii askareissaan, ei
tiedä, pelätäkö vai iloita.
— Linnasta, vastaa Kaapo.
— Jaa.
Sitten pitkä hiljaisuus.
Kaapo on hengessään näkevinään, kuinka isä posket kuopalla imee
piippuaan, murahtaa jonkun sanan tupakanpuutteesta, imee taas ja
miettii, ja äiti on levottoman näköinen.
— Tännekö sinä meinaat jäädä? kysyy äiti, mutta Kaapo ei vastaa mitään
ja äiti häärää taas entistä asiallisemmin.
— Se on sillä tavalla, sanoo äiti, että kun ollaan pieniä eläjiä...
ja muitten armoilla olevia... ettei sitä oikein uskalla...
punakaartilaisia... pitäisi käydä puhumassa isännällekin...
* * * * *
Kaapo on hengessään näkevinään kaiken tämän ja hengessään hän on
kuulevinaan sen äidin tavallisen vikinänkin, mutta hengessäänkään hän
ei nouse sitä "muitten armolla olemista" vastaan, vaan tajuaa samassa,
että hänen on poikkeaminen Muiluun.
Tahdottomasti hänen polvensa notkahtavat, mutta hän jatkaa kuitenkin
matkaansa.
— Eipä tuosta mitään mene, jos ei tulekaan. Tuomioni jo olen saanut,
sanoo hän, koettaen virittää rohkeutta itseensä.
Kylän ensimmäinen talo on Antila ja toinen on Muilu, mutta ennen
Antilaa on hänen pakko istahtaa. Ei väsytä erikoisemmin kuin ennenkään,
peloita ei myöskään, mutta istuttava on kumminkin. Aurinko paistaa
vielä korkealla ja Kaaposta tuntuu kuin koko kylästä tuoksahtaisi
vastaan leipä.
— Minä menen Muiluun, Muilussa käy niin ja niin...
Kaapon ajatus ei enää juokse. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä
muilulainen hänestä ajattelee.
— En ole murhannut ainoatakaan ihmistä, enkä ryöstänyt toisten
tavaroita. Kuormahevosia vain ajoin... Kapinaahan se on sekin...
Sellaista kapinantouhua...
Metsänrannasta työntäytyy karjalauma maantielle. Tukeva naisihminen,
jolla on paksut, sierettyneet ja likaiset nilkat, ajaa sitä ja pysähtyy
Kaapon kohdalle.
— Eikö se ole Kaappoo?
— O'.
— Nytkö sieltä tultiin?
— Nyt.
Naisihminen on hiukan ällistynyt lyhyistä vastauksista ja kädet
puuskassa istujaa. Kaapossa jokin vähän ailahtaa ja alkaa elää. On sitä
Hilman kanssa tanssittu ja vieressäkin oltu...
— Muilussako sinä vielä...? kysyy Kaapo.
— En, vaan Antilassa.
— Jaa.
— Taisi siellä panna ikäväksi? kysyi nainen viimein.
— Mistäpä ne hauskuudetkaan.
Karja on jo ehtinyt edemmäksi, ja nainen kiiruhtaa jälessä. Hänen
läsnäolonsa on vaikuttanut elvyttävästi Kaapoon, hän nousee ja jatkaa
matkaansa.
— Ihmisenä ne sentään pitävät.
* * * * *
Muilu on vähän syrjässä maantieltä, joten sinne ei sovi poiketa
huomaamatta ja puolivarkain ja pujahtaa tupaan, vaan on rohkeasti
astuttava sadan sylen pituinen kuja, jonka molemmin puolin kasvaa
nuoria koivuja. Kujan toisella puolen pilkistää esiin Kaapon
kotimökki, ja Muilua vastapäätä, pellon toisella puolen, ovat palaneen
työväentalon rauniot.
Istuessaan Muilun suuressa tuvassa, jonka könniläinen parhaillaan löi
kahdeksaa, valtion ajan ollessa seitsemän, ei Kaapo ollut selvillä,
miten hän oli tupaan joutunut. Hänestä tuntui kuin olisi hän siinä
istunut orpona ja yksinäisenä jo kauan aikaa, eikä hänen tajuntaansa
ollenkaan sisältynyt puistokuja tai kuinka hän sille oli kääntynyt. Hän
oli vain tullut.
Siinä oli nyt Muilun tupa. Väki oli syönyt, mutta ruuat olivat vielä
korjaamatta, ja keitetyn lihan ja leivän tuoksua oli tupa täynnä.
Hänelle oli murahdettu jonkunlaisia tervehdyksiä, mutta kukaan ei
ollut osoittanut hänelle paikkaa. Rengit istuivat omalla puolellaan,
yksi vuollen itselleen hammastikkua, toinen polttaen ja syljeskellen
aivan kuin periaatteesta eteensä lattialle, vaikka seinällä riippui
suuri taulu, johon oli painettu: "Älä sylje lattialle". Sanna kampasi
Liisan tukkaa toisen peräikkunan ääressä, keskenään supattelivat ja
naureskelivat, hänellekö lienevät nauraneet. Kaapo tunsi kaukaa, ettei
hän enää soveltunut Muilun ilmapiiriin ja hänessä alkoi turtumuksen
alta kaivautua esiin eräänlainen pelko.
Tupakamarissa kilahtaa puhelin, Kaapo hätkähtää, mutta turtuu taas
hiukan, kun ei ovi avaudukaan. Koko turtuneessa tajunnassaan odottaa
Kaapo Muilun isäntää kuin ilmestystä.
Ruuat lemuavat pöydällä ja hiljaisesti se vaivaa Kaapoa. Mutta Kaapo
tuntee sisimmässään, ettei hän kuulu niihin, joita Muilussa käsketään
ruualle. Ei ennenkuin tässä on ollut pientä tilintekoa, jos edes
sittenkään. Hän on vain punakaartilainen, vanki, sellainen, joka on
noussut kapinaan. Hämärästi Kaapon mieleen muistuu Absalom.
Sanni, tytär, tulee sisään, vilkaisee Kaapoon, tekee
hyvänpäiväntapaisen ja ottaa sitten kahvipannun selviämään takalta.
— Saunankin se Maija sanoi olevan valmiin, sanoo hän tyttöihin kääntyen.
Sana "sauna" tuo Kaapon mieleen jonkunlaisen hauskan tunnelman, joka
kuitenkin pian väistyy valtatunnelman edestä. Saunaa ei mainittu häntä
varten. Siitä oli pitkä aika, kun häntä Muilussa oli käsketty saunaan.
Taisi olla pari vuotta.
Väki ei pidä kiirettä. Odotettaneeko kahvia vai odotettaneeko jotakin
muuta.
— Ennättää sitä kammata saunasta tultuakin, virkahtaa Sanni taas
palvelustyttöihin kääntyen.
— Iltamiin jos menevät aikaisemmin, naurahtaa toinen rengeistä.
— Kukaan ei puhu Kaapolle puolta sanaa, mutta Kaapo ei hetkeäkään aio
lähteä tiehensä. Kun on tultu, niin on oltava. Hän pitää jonkunlaisena
velvollisuutenaan odottaa isännän tuloa.
Emännän saapuminen tupaan hiukan hämmentää Kaapon ajatuksia sikäli kuin
niissä ylimalkaan oli hämmentymisen varaa.
— Jokos se pitkämatkalainen tuli? kysyy emäntä.
— Jo, vastaa Kaapo totuudenmukaisesti.
Emäntä käväisee lieden ääressä, menee sitten ja istahtaa pitkän pöydän
ääreen.
— Taisivat viedä leipäkortit, kun mies noin on laihtunut? kysyy emäntä
tuokion kuluttua.
— Eihän niistä korteista ennenkään...
— Ja Tampereella niitä tarvittiin kovasti, kun niitä pyytäjiä oli niin
paljon, tokaisee toinen renki naurahtaen omalle sukkeluudelleen.
Kaapo tuntee asemansa tuskalliseksi eikä voi estää itseään
punastumasta. Sydän alkaa lyödä nopeammin ja nälkä käydä
jomottavammaksi.
— Oikein aatteestako se Kaapo tuli siihen ryövärisakkiin liittyneeksi?
kysyy emäntä taas kotvasen kuluttua.
— Mistäpä lienen... En niin aatteestakaan...
Kaapo jo muovaili mielessään jonkunlaista selitystä, tyhjentävää ja
perinpohjaista, mutta samassa vilahti isännän punertava, paksu niska
ikkunan alta. Sillä hetkellä menee Kaapossa joku seikka auttamattomasti
sekaisin, hän nousee puoliväliin seisomaan, mutta istuutuu taas, ottaa
lakin päästään, mutta panee sen uudelleen päähänsä.
— Ulos se minut viskaa, ajattelee hän väkinäisesti, kuullessaan
askeleet eteisessä ja katsoo jo, eikö olisi paras mennä takan ääreen ja
siitä livahtaa ulos, ennenkuin toinen ehtii huomata.
Hän koettaa nousta, mutta huomaakin, että häneltä puuttuu siihen
voimia, istuu paikalleen kuin naulittu, ja samalla ovi aukeaa.
Isäntä astuu sisään, astelee keskilattialle, huomaa sitten Kaapon ja
luo häneen pitkän, kysyvän katseen.
— Vai jo sieltä tavarantasaamishommista ehdittiin kotinurkkiakin
katselemaan, jyrähtää viimein.
Kaapo luo katseensa maahan eikä huomaa, kuinka rengit tulevat
asiaaharrastavan näköisiksi ja pikkuhommat taukoavat. Kysymys on
sellainen, johon hän ei voi vastata ja sisimmässään hän vapisee.
— Jos sinä olet meinannut niitä oppejasi tulla tänne levittelemään,
jatkuu jyrinä, niin se on erehdys.
— Ei minulla mitään oppeja ole, pääsee Kaapolta.
— Mitäs sinä sitten täältä kärkyt?
— Töihin minä vaan...
— Vai jo kelpaisi talollisenkin työt, siksi kai kun ei talollinen joka
raossa kysele papinkirjaa...
Kaapolla ei ole sanottavaa, oikeastaan hän onkin jo asiansa toimittanut.
Ei jatka puhetta isäntäkään, menee vain ja istahtaa pöydän päähän.
— Ei olisi sinustakaan uskonut, mutisee hän itsekseen.
— Joko sinä kotimökilläsi kävit? kysyy hän pitkän tovin vaiettuaan.
— En, en minä vielä.
Isäntä näyttää jotakin aprikoivan itsekseen ja singauttaa sitten esille
uuden kysymyksen:
— Vieläköhän sinusta kunnollisten ihmisten pariin olisi?
Kaapon tulee miltei hyvä olla, vaikka häneltä jääkin kysymys
vastaamatta. Palvelustytöt alkavat aavistella asian loppuratkaisun ja
menevät ulos.
Isäntä istuu vielä hetkisen ja katselee vastapäisestä ikkunasta ulos,
mutta Kaapo alkaa kotiutua ja häneen hulvahtaa lämmin, kodikas tunne.
Hän saa jäädä tänne, hänelle annetaan työtä, hänen ei tarvitse mennä
ruukille eikä tiilitehtaalle.
— Et sinä tuon näköisenä töihin pysty, sanoo isäntä viimein ja kääntyen
emännän puoleen hän jatkaa: Käske toimittaa, että se saa jotakin
syötävää.
Sitten hän nousee ja kävelee tuvan poikki tupakamariin, mutta ovella
kääntyy hän vielä Kaapoon päin:
— Tule nyt sitten maanantaina, niin katsotaan. Ja häpeä vähän sillä
aikaa.
Sanoo, paiskaa oven kiinni ja katoaa kamarin puolelle.
Mutta kun Kaapo on syönyt, sanoo Reino-renki:
— Tuleeko se Kaapo saunaan vai meneekö ensin kotimökilleen?
Kaapo menee saunaan.