Syksystä vuosi sitten äiti oli päättänyt opettaa häntä kutomaan
sukkaa, ja Marjatta oli silloin mielensä virkistykseksi valinnut
myrkynvihreää villalankaa ja muutamassa kuukaudessa edistynyt jo sangen
pitkälle varressa, kun äidin kärsivällisyys loppui, ja hän parissa
päivässä valmisti työn. Niitä sukkia Marjatta nyt käytti hiihtäessään
ja kääri kauniit varret pyöreäksi makkaraksi tossujen yläpuolelle.
Hiihtopukunsakin hän oli valinnut noiden sukkien mukaan.
Greeta oli kerran sanonut hiihtävänsä hiihtopuvun takia, samoinkuin hän
tanssi tanssipuvun ja pelasi tennistä tennispuvun takia.
Ja suoraan sanoen tuotti Marjatallekin pukeutuminen suurta nautintoa.
Onko maailmassa mitään riemastuttavampaa kuin tuollainen lämpimänvihreä
villanuttu möyheine, valkoisine kauluksineen ja tumppuineen, kun sen
tietää niin mainiosti kaunistavan ruskeita poskia, heleitä hampaita ja
notkeaa vartta, sekä untuvanpehmeä lakki pikku päässä, jonka vilkkaita
värejä pari otsalle ja korville vedettyä tummaa kiekuraa vielä korostaa?
Kadulla virtasi taas Marjatan lävitse tuo epämieluisa kylmänväristys,
jolla, samoinkuin ohuiden pohjain läpi tuntuvan hiekoituksen pistoilla,
aina sai etukäteen maksaa osan hiihtoretkien hupia.
Ei ollut lämmin tänään, ei totta vieköön ollut. Marjatta pusersi
kuitenkin rohkeasti suunsa kiinni ja pakotti laajenneet sieraimensa
ottamaan vastaan polttavan pakkasen. Hänen jalkansa tanssivat
kirskuvalla lumella, eivätkä sukset painaneet mitään. Hänen olikin
juostava, sillä tietysti hän oli myöhässä taas — Nikolainkirkon kello
oli jo puoli yhdeksän.
Oikeastaan hän ei mielellään enää hiihtänyt osakunnan kanssa, mutta
minkäs teet, kun hiihto kerta kaikkiaan on luotu seurapeliksi, ja
parhaat toverit, kuten kaikki maaseutuylioppilaat, suhtautuvat
Helsingin talveen niin musertavalla epäluulolla, etteivät viitsi
vaivaantua tuomaan edes suksia mukanaan. Osakunnan suuruiseen laumaan
mahtui kuitenkin hiihtoseuran muodostamiseen tarvittava määrä
parantumattomia optimisteja.
Mutta tänään oli pohjoissataman ranta oudon tyhjä.
Olivatkohan he jo lähteneet?
Ei, kello oli vasta viittä yli — ei edes akateemista neljännestä
määräajasta! Marjatta seisoi hetkisen neuvottomana ja heitti sukset
jäälle. Tällä pakkasella ei auttanut kauan tuumailla, voisihan vaikka
hiihtää Korkeasaaren ympäri, kuten viisitoista vuotta sitten äidin
kanssa. Harmillista!
»Hyvää huomenta, neiti Salin!»
Hoikka, vaalea poika kosketti sormenpäillään harmaata myssyään.
Ilmielävä osakuntalainen! Marjatta muistaa hämärästi hänen joskus
laulaneen illanvietossa ja varmasti joskus tanssineensakin hänen
kanssaan — tyypillinen polkkamies. Nimi vain oli arvoitus.
»Huomenta! Missä muut ovat?»
»Minäkin tässä juuri ihmettelen, olemmeko me Viimeiset Mohikaanit vaiko
Ensimmäiset Ihmiset Kuussa.»
He seisoivat siinä vierekkäin ja paukutelivat notkeita suksiaan
jäätiköksi poljettuun lumeen. Marjatta punnitsi mielessään, lähteäkö
tuon poikasen kanssa kahdenkesken matkaan. Hänellä oli tuore kokemus
nuorukaisten tunnelmaherkkyydestä, mutta myöskin niin paljon
poishuuhdottavaa omasta mielestään. Ja hanki ja aurinko vetivät
hiihtäjäsielua kuin rytmikäs valssi.